Ympäristön kuvaaminen on itselleni eräänlaista todistusaineiston keräämistä, siitä helvetillisestä katastrofista, mikä suomalainen rakentaminen tänä päivänä on. Laadullisesti ja esteettisesti niin heikkoa työtä, että ihmettelen, vaikka asiasta valitetaan yleisönosastokirjoituksissa, huolella ei ole minkäänlaista vaikutusta reaalimaailmassa ollut tähän päivään mennessä. Niin, idealisti voisi luulla, että kansalaisen puuttumisella voisi olla vaikutusta parempaan. Realisti ei sellaiseen usko. Ulkoisesti rakennetaan hulppean näköisiä kerrostaloja viimeisen postmodernin maun mukaan kalliin näköisiksi. Se onkin nykyajan omituisuus, että on oltava kalliin näköinen ja rahaa löytyy-imago pidetään pystyssä. Mistä tulee toinen ihmettelyn ja huolenaiheeni, valehteleminen ja ulkokuoren luominen, mitä sisäpuoli on ja todellisuus, voi saada jopa naurattamaan.
Ulkokuori on niin kalliin näköinen, että hinnat kallistuvat pelkän näyn johdosta, koska on näytettävä hyvältä, mutta selkeästi ei oltava hyvä eikä tarjottava hyvää. Kuoret kuluvat yllättävän nopeasti, jos ei sisältö vastaa odotuksia eikä kestä aikaa saati ole moniulotteinen. Arkkitehtuuri-julkaisuissa toistuu hyvin samanlainen rakennustyyli, voisiko sitä kuvata ultramoderniksi ja futuristiseksi, joka kansalaisen tasolle laskeutuessaan on mainoshypellä myyty laatikko, pahimmassa tapauksessa se on aina harmaa ja muovinen. Väreillä ja päälle liimaamisella yritetään korjata osaamisen, kuvittelun ja tekemisen puutteet. Koukerokuvioita siis lätkäistään pinnan päälle ja tasaisia värikuutioita sinne tänne betonin ja tasaisen laatikkokuoren päälle, aivan kuin maalauksissa. Näissä on jotain Mondrianilta. Moniulotteisuus ja voisiko sanoa monikulttuurisuus rakentamisessa on harha, kun vertaa yli sadan vuoden takaiseen rakentamiseen, jossa pintakuviointi ja ulottuvuus tehtiin rakenteeseen. Aivan jokaikinen kohta oli ajateltu, mikä nykypäivänä hivelee esteettistä silmää. Tällaiseen ei ole enää henkisesti (ei ole osaajia) eikä taloudellisesti varaa, koska kaiken nopeatahtisuus syö yksityiskohdat ja ulottuvuudet, joita silmällä etsiä eli miksi rakennamme, voi kysyä. Ainoastaan kaupallisesta tarpeesta, laatikot eivät ole mitään muuta kuin kaupallisen tarpeen ja bisneksen etuja ajatellen tehtyjä. On vain pintaa, joka vaihtuu viiden vuoden välein tai jopa useammin. Suomessa edelleen uskotaan nopeisiin laatikkoratkaisuihin, ne ovat kaupungeille ja rakennuttajille kivoja, koska ovat nopeita ja halpoja. Halpoja ratkaisuja ne todella ovat, esteettisesti aivan saatanan karseita. Kauniin ja kestävän tekeminen vie aikaa ja kysyy osaamista, mitä meillä on yhä vähemmän, näkemyksestä puhumattakaan, vaikka on tulevaisuuden tutkijoita kertomassa, miten huikealta tulevaisuus näyttää, tulevaisuus on yhä litteämpi, ei moniuloitteisempi eikä monikulttuurisempi. Eurooppa on ollut monikulttuurinen jo kauan aikaa, saa nähdä kuinka kauan ja kuinka monikulttuurisuus määritellään. Vasemmalle pyyhkäisy on siirtynyt reaalimaailmaan maisemaa katsottaessa, aivan kuten twiittiin reagoidaan. Sanat ovat vielä hyvin eri asia kuin teot. Asuminen on luksusta, johon ei kohta ole varaa ja varsinkaan kauniiseen kotiin, jonka rakentaminen olisi tehty huolella ja asukasta ajatellen. Ketä oikeasti ajatellaan kaupunkitilaa suunniteltaessa? Kaupantekijöitä tietenkin. Älä istu missään, koska penkkejä ei ole tai jos on, ne ovat epämukavia. Epämääräisyys ihmisissä on myös kauhistus, muotoile itsesi kauneuskirurgialla kuvaksi. Kulje eteenpäin, aivan kuin olisit menossa jonnekin ja jotakin tärkeää kohti. Kuluta, koska jos et kuluta, et ole kiinnostava. Kiinnostavuus on pinnassa, ei sisällössä eikä osaamisessa. Tahdin nopeus on kiinnostava itsessään, kuinka kauan jokin yksi asia kiinnostaa silmää ja aivoja ja miksi, tai kuinka kauan katsomme ympäristöä ja sen tilaa. Onko meidän edes tarkoitus katsoa sitä, sehän on tehty käyttöä varten eli kulutusta. Rahalla luodaan arvo, valitettavan tyhjä sellainen. Mikään ei oikeasti tarkoita mitään, joten älä ota vakavasti yhtään mitään, vaan lillu. Kaikki liukuu ohitsesi.
