Kaviot kaupungin, pöydän, tuolien, ikkunoiden turpa

MutaUtopia, Hopeausva
hevosen nimi Into,
maa oli vettä valui saappaaseeni
rapa lensi ilmassa, nitisi litisi
haisi sulavalle lumelle, mäiskähti hyppäsi
käveli pöydälläni kuin ei mitään
kevyesti puhallus, lihakset ja jänteet
kaviot. Tuli päälle.
Joku hamusi takkini hihaa
kassini hihnaa kaipasi äitiään joka tallissa ei pysynyt paikallaan
kutsui poikaansa Mustajalkaa ja potki lautaseinää. Kovaääninen vastaus oli pahoillaan kun ei päässyt aitaa pitemmälle. Ulkona kavioiden kaupungit, ikkunat, joista heijastui housujeni lahje
hevonen ja ratsastaja taivastalli.

Sunnuntai-iltana

Istuin kuudessatoista kuvatarra edessäni,
raaputettu julistus karvaisen kuolema
anelevat silmät, tekee pahaa ja tunnen itseni pahaksi, syylliseksi, kurjaksi ja voimattomaksi, mutta väkivaltaiseksi, räjähdysalttiiksi, herkäksi, turhautuneeksi, väsyneeksi, toimettomaksi.
kirjailtu istuin edessäni, ei edes kenenkään kuluttama.
Edessäni: Olet mulle velkaa tämän! ja todellakin olen!
Laatikot tienpientareilla, valoilla,
ulkona katuvalonkeltainen
jääkiekkokaukalon kaiku, ihan niin tyhjällä käyvää.
Ehkä olen narsisti, ajattelin, siis tietenkin olen,
mutta jätän sen virheen itseeni, ei kai ihminen voi olla olematta
rakastamatta itseään. On rakastettava ja uskottava se. Joo, mutta kun en ole vain minua varten.
Kiinniolevana penkkiin, suljettuna
sunnuntaina kuustoista vie mua
kirkkaansinisiin valoihin tiellä,
jolla on hiljaista keltaista ja mustaa.