Märät kengät: Lauseita tyhjille paikoille, joita en osaa nimetä, mutta on tarve sanoa. Jonkun vaikean pukeminen, pimeän tuleminen.

vesiväri paperille, 75*55cm, 2009

Lauseita tyhjille paikoille, joita en osaa nimetä, mutta on tarve sanoa. Jonkun vaikean pukeminen, pimeän tuleminen.

Kengät, lila hiertymä kantapäässä, en kauas niillä kävele. Kävelin sukkasillani sen jälkeen, kun hylkäsin roistomaiset kenkäni, kun hylkäsin kaupungin tältä illalta, katsoin kaunista lausetta puhelimeni muistissa: muista rakkaus, älä unohda, ja  Neuvostoliittoon tai ego, siinäpä lapsekkuus, käymme ympyrää. Naureskelin itsekseni. Miksi unohtaisin. Olenko keskittynyt vain itseeni? Koen onnistumista joka päivä. Joka päivä jotakin uutta tulee vastaani. Jos joku epäonnistuu ymmärtämään minut väärin, se on hänen ongelmansa. Täytyy luopua, joten riisuin kengät, kävellä pois märissä sukissa, saada aikaan uusi alku aikaisesta valosta, väsyneistä silmistä, jokaista lihasta kolottaa, jalkapohjiin sattuu.

Liikennevaloissa joku nainen yritti seivästää minut sateenvarjolla. Se oli kuin tanssia, hän otti pyörähteleviä tanssiaskeleita sateensuoja partnerinaan. Hän näytti perin onnelliselta ja vieressä seisovat nauroivat. Hän ei huomannut minua, joten tapon kohteena en ollut minä, vaan ehkä ilma. Hän leijui kuin teatterissa mitäänhuomaamaton ilme kasvoillaan. Menin syrjäisemmälle tielle, jossa ei ollut valoja. Kaivoin kassistani päärynän. Olenkohan nyt liian melankolinen, sinne aina menen, pellolle, pusikon viertä. Miksi paikka vieressä on negatiivinen. Passiivinen hiljaa hengittäminen ja katseleminen. Paikka tuo tuolla jossain. Varjo vetää puoleensa, piilo, josta näkee tarkemmin, mutta minua ei. Lauseet liittyvät tänään hatarasti toisiinsa, minä liityn tähän varjoon, joka on päälläni. Katkaisin viitteet saksillani ja kohta piirrän uusia.

Mitä hänestä tulee mieleen: este, mutka, talvi, Venäjä ja keräilytalous. Kuka on runoilija?

vesiväri ja muste paperille, 75*55cm,2002, 20*25cm, 1998.

Anastasia Kinos – makea kuin kuivatut karpalot, pähkinäinen, filmnoirimainen (vai suomifilmimäinen), luminen, kuoppainen sateen jälkeen.

Tänään keskustelussa, että Vimillä puhdistetaan aseita (Narniassa), ja joululahjaksi olisi hyvä saada ihmetippoja, ja mitäköhän vielä, niin uusi tutkimus, tupakointi saa aikaan savuisia unia.

Peitin nimesi kädelläni. Piirsin viivoja päälle, tunnistin kirjaimet niiden alta,

piirsin laivoja, piirsin tähtiä, kalloja, kelloja, sanoja. Piirsin kuvan itsestäni, mietin mitä on olla rohkea, kun on ollut maailman ujoin.

Paisuva läpsähdys, lämmintä apinanmaitoa, lumen anarkia, mielen kaaos. Mahdoton jalat harallaan, jalat ristissä, vaihdoin lakanat. En voi sanoa olevani peloissani, se tekee minusta heikon. Mitä tein jäästä, jonka sain syliini, kun uskalsin olla naiivi. Se on edelleen sulamaton lohkare. Otin painavan lahjan kevyesti vastaan. En odottanut muuta tehtaan liukuhihnalta. Pienessä lammikossa pöydällä teetä. Kirjoitan siitä mitä tapahtui, koska elin kaiken, mitä se olikaan, sekaisuutta, ideoihin syöksymistä ajattelematta. Olin täysin loppu. Enkä kestänyt enää yhtään itsekästä paskiaista. Olin niin vihainen, etten välittänyt mitä minulle tapahtuisi. Halusin sanoa, että kaikki ei käy, rakkaus voittaa (miksi se on vaikeaa), vaikka näin vain vihaa (siksi), silti.

Hiljainen tieto

Vesiväri paperille, 75*55cm, 2009

Hiljainen tieto

epämääräisyys kraateri
kirvellys kuoppa
kirvakanjoni
kirvoittaa rotko
kipuauma
viiltävä syvänne,
oleellista on, ettei tiedossa ole turhaa jostakin syystä. Eikö hiljaisuudelle ole aikaa tai ymmärrystä.

Kraateri, lupaus,
kuoppa vesipullon kyljessä,
monttu on läpinäkyvä,
painaumallinen hukka-ajatuksia,
oja musta lapsi,
syvänne kysymyksiä lapsille,
auma, se on hiukan kellertävä,
uurre intensiteetti,
uuma, karsi yhteen lupaus,
painallus, yritätkö olla luotettava,
rotko veden läpi vain,
kanjoni hukuttaa, laakson mieli,
uoma kirvellyksen ja parannuksen välillä ja päällä, alla, sivussa, vieressä,
piston ja ihon erityistietämys, siihen mahtuu piikki, johdonmukaisuus, jossa yritän pysyä, lähde auttaa lukijaa, mistä tieto tulee.

Kasvu-usva, mitä jutella parturissa.

Kuvassa nainen pitelee kiraffin sydäntä, itse leikkaamaansa, tosin hän ei ole veressä, joten ehkä se oli joku muu. Taustalla on afrikkalainen erämaa. Taivas on lähes pilvetön, piikkipensaita kasvaa harvassa kasvillisuudessa. Sydän on niin iso, ettei naisen päätä näy kuvassa ja muuten kuva on kuin mikä tahansa lomakuva. Ihmettelin otosta, ja mitä sillä haluttiin sanoa, tai mikä urheilumetsästyksen pointti on muu kuin kuvauksellisten otosten mahdollistaminen. Kuvasta oli myös noussut someraivo, aivan kuten useasta metsästysposeerauskuvasta, joka on oma lajinsa ja myös omanlaisensa ihmiset harrastavat isojen villieläinten metsästystä. Ruuaksi metsästäminen on kait epätoivoista, mutta se on onnellista (metsästäjä-kerääjien mukaan, joita vielä Afrikassa on) ja taitoa vaativaa, että saa kaadettua eläimen. Se on luonnonmukaista, eikö, ainakin kun ruuaksi metsästää ja hyödyntää koko ruhon.

Ajattelin tapahtumaketjua, metsästyksen kulkua ja metsästyksen mieltä huvina lomalla. Pitäisikö sydän syödä esittelyn jälkeen ja millaista ruokaa kiraffin sydämestä saisi? Lihanpala on niin suuri, että se painaa porsaan verran ja aivan kuin sillä olisi silmät niissä kohdin, mistä suuret verisuonet ovat olleet. Sydän naaman kohdalla on uusi tapa kohdata someraivo, sinua ei näy, mutta voit näyttää mihin pystyt Afrikassa. Leopardinmetsästäjän kasvot täytyy nykyään peittää kuvassa, someraivo aiheuttaa jälkiseuraamuksia. Miksi nykyihmisen on edelleen näytettävä suurriistan pyydystämisellä, mihin pystyy? Jänikset ja peurat eivät riitä, kotimaa ei riitä. Iljettävintä on täyttää Afrikan eläimet kodin sisustukseksi: täytetty leijona olohuoneessa on vaikuttava näky? Ne ovat ilmeisen majesteettisia, toisin kuin sinä, mutta on oltava merkkejä, joilla esitellä majesteettisuutta, asemaa ja mihin pystyy, tuhoamiseen, luonnon hallintaan ja poseraamisen. On mentävä sinne, missä rajoituksia on hyvin vähän tai ei ollenkaan. Osoituksena mihin ihminen pystyy, käy riistokalastus, ihan mikä tahansa riisto, joka tarkoittaa, että mennään hyödyn maksimoimiseksi niin pitkälle, ettei kenenkään kärsimyksellä ja luonnon uusiutumisella ja saastumisen määrällä ole väliä, koska ne eivät kiinnosta. Luonnon riisto on niin helppoa, että siitä pidättäytyminen osoittaa suuruutta, kun mikään ei riitä. Kun aines loppuu, siirrytään toiseen paikkaan sitä sen enempää murehtimatta. Metsästys on kannatettavaa silloin, kun se tapahtuu kestävästi ja luonnon ehdoilla.

Millaista hallintaa luonnon hallintaan tarvitaan ja mikä on ihmisen paikka luonnossa ja hallinnassa? Kovasti vaikuttaa, ettemme hallitse edes itseämme.