Kuvassa nainen pitelee kiraffin sydäntä, itse leikkaamaansa, tosin hän ei ole veressä, joten ehkä se oli joku muu. Taustalla on afrikkalainen erämaa. Taivas on lähes pilvetön, piikkipensaita kasvaa harvassa kasvillisuudessa. Sydän on niin iso, ettei naisen päätä näy kuvassa ja muuten kuva on kuin mikä tahansa lomakuva. Ihmettelin otosta, ja mitä sillä haluttiin sanoa, tai mikä urheilumetsästyksen pointti on muu kuin kuvauksellisten otosten mahdollistaminen. Kuvasta oli myös noussut someraivo, aivan kuten useasta metsästysposeerauskuvasta, joka on oma lajinsa ja myös omanlaisensa ihmiset harrastavat isojen villieläinten metsästystä. Ruuaksi metsästäminen on kait epätoivoista, mutta se on onnellista (metsästäjä-kerääjien mukaan, joita vielä Afrikassa on) ja taitoa vaativaa, että saa kaadettua eläimen. Se on luonnonmukaista, eikö, ainakin kun ruuaksi metsästää ja hyödyntää koko ruhon.

Ajattelin tapahtumaketjua, metsästyksen kulkua ja metsästyksen mieltä huvina lomalla. Pitäisikö sydän syödä esittelyn jälkeen ja millaista ruokaa kiraffin sydämestä saisi? Lihanpala on niin suuri, että se painaa porsaan verran ja aivan kuin sillä olisi silmät niissä kohdin, mistä suuret verisuonet ovat olleet. Sydän naaman kohdalla on uusi tapa kohdata someraivo, sinua ei näy, mutta voit näyttää mihin pystyt Afrikassa. Leopardinmetsästäjän kasvot täytyy nykyään peittää kuvassa, someraivo aiheuttaa jälkiseuraamuksia. Miksi nykyihmisen on edelleen näytettävä suurriistan pyydystämisellä, mihin pystyy? Jänikset ja peurat eivät riitä, kotimaa ei riitä. Iljettävintä on täyttää Afrikan eläimet kodin sisustukseksi: täytetty leijona olohuoneessa on vaikuttava näky? Ne ovat ilmeisen majesteettisia, toisin kuin sinä, mutta on oltava merkkejä, joilla esitellä majesteettisuutta, asemaa ja mihin pystyy, tuhoamiseen, luonnon hallintaan ja poseraamisen. On mentävä sinne, missä rajoituksia on hyvin vähän tai ei ollenkaan. Osoituksena mihin ihminen pystyy, käy riistokalastus, ihan mikä tahansa riisto, joka tarkoittaa, että mennään hyödyn maksimoimiseksi niin pitkälle, ettei kenenkään kärsimyksellä ja luonnon uusiutumisella ja saastumisen määrällä ole väliä, koska ne eivät kiinnosta. Luonnon riisto on niin helppoa, että siitä pidättäytyminen osoittaa suuruutta, kun mikään ei riitä. Kun aines loppuu, siirrytään toiseen paikkaan sitä sen enempää murehtimatta. Metsästys on kannatettavaa silloin, kun se tapahtuu kestävästi ja luonnon ehdoilla.

Millaista hallintaa luonnon hallintaan tarvitaan ja mikä on ihmisen paikka luonnossa ja hallinnassa? Kovasti vaikuttaa, ettemme hallitse edes itseämme.