Asiantuntijadiktatuuri: suomalainen hiekkakasa

Taide on hyvä esimerkki asiantuntijadiktatuurista jossa spesiaalitietämyksellä on ehdoton valta, ja jossa suhteilla ja sopivalla supliikilla pärjää, kenties myös seuraamalla trendejä voi johonkin asti pärjätä etenkin jos ei ole omia ideoita, koska kaverit tuntevat toistensa spesiaalitietämyksen ja maun ja muutenkin niin hyvin tuntevat siinä on suhteellisen turvallista sukkuloida kun kavereita ollaan. Maulla, sukupuolella ja arvoilla on suuri osuutensa mitä tapahtuu ja miten tapahtuu kun taiteesta puhutaan, on kuitenkin riskaabelia lyödä jotakin ehdottomasti läpi hyvänä koska vallassa oleva asiantuntija-makutuomari niin sanoo, koska silloin jotakin samankaltaista mikä taiteessa on tapahtunut monesti toistuu ja mikään ei lopulta muutu. Siksi toisiaan suojeleva tiimiytyminen ja klikkiytyminen on korruptiota ja väärin taidetta, taiteilijoita ja katselijoita kohtaan eli lopulta toisiaan suojeleva joukko huomaa olevansa läpeensä degeneroitunut ja umpikujassa. Joku tärkeä ajatus ja filosofinen pointti on tässä kohtaa jäänyt järjenjättiläisiltä ymmärtämättä, että taide ei palvele vain tiettyä eliittiä joka haluaa olla kaapin päällä, koska on omasta mielestään erinomainen ja hyvä, koska se ei ehkä enää riitä. Taide on elähtänyttä juuri silloin kun se on henkilöpalvontaa, kuten esimerkiksi kuvanveisto- ja maalaustaidetta virastoissa huomanneet ovat pistäneet merkille. Käymme kuitenkin ankaraa keskustelua koska niin tehdään ‘avoimessa’ ja ‘suvaitsevassa’ taideskenessä (kaikkia mielipiteitä ei tietenkään tarvitse suvaita) jossa kuitenkin asiantuntija-makutuomari on ylimmäisenä auktoriteettiasemansa ja verkostonsa johdosta jota kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa koska vaarantaa samalla oman etenemisensä alalla. Siksi on suuri riski ryhtyä kovin sanoin kritisoimaan systeemiä joka suojelee ja pitää kovasti arvossa asiantuntijoitansa ja makutuomareitansa jotka ovat myös kavereita, kuten myös suuria taiteilijoitansa jotka nämä asiantuntijat asemaansa ovat osin onnistuneet saamaan. Kun venettä keikuttaa on keikutettava kunnolla saadakseen äläkän aikaan koska muuten mitään ei tapahdu. Heilutettava niin että kaikki näkevät koska muuten asioita sumplitaan sisäisesti ja hissukseen. Kuka nyt yhtä naista uskoisi?

On syytä epäillä, että yhteisössä jossa kaikkien on tunnettava kaikki, jotta pääsee jonnekin jotakin on pahasti pielessä. Tämän voin kuvataiteilijana sanoa: systeemi joka suojelee ihmisiä jotka toimivat opettajina, joita ei alan kehittäminen kiinnosta ainoastaan oma palkkapussi ja asema on perinjuurin korruptoitunut ja epäoikeudenmukainen eikä taidetta eteenpäin vievä. Jos ala joka niin kovin ottaa kantaa ja on huolissaan ihmisoikeuksista ja sen sellaisista, ei piittaa pätkääkään alansa työoloista, palkkauksesta, taideopiskelijoiden terveydestä, johon esimerkiksi seksuaalinen häirintä vaikuttaa, alan seksismistä ja kiusaamisilmapiiristä yleensä, on se melko lailla yhdentekevä ja tuhoon tuomittu oksa. Se että opettajaksi pääsee kun on tunnettu taiteilija, ei tee taiteilijasta opettajaa, valitettavasti. Kun kuulee uhkailua että virkailija tuntee taiteilijoita ja laittaa sanaa eteenpäin jotta syntyy tietynlainen vaikutus niin onhan se perin merkillistä tai että sinua ei tähän kouluun oteta. Näin jälkikäteen ajateltuna naurattaa perkeleesti, ei totta.

Jos perseenpuristelijoiden ja äijäilyn aikakausi olisi joo suosiolla ohi tälläkin alalla niin ehkä jotakin edistystä oikeasti tapahtuisi. Vielä lisäksi että kun on virkailija, on saanut viran taidealalla se ei tarkoita auktoriteettiasemaa taiteessa. Olet taiteen palveluksessa, taide ei palvele sinua. Raha ja asema helposti sokeuttavat ihmisen etenkin kun puhutaan niinkin suuresta ja mahtavasta kuin taide. Näennäinen koko ei aina kerro suuruudesta. Taiteilija on melko pieni nappula jota kovasti halutaan painella jos taiteilija antaa. Pitää olla sen verran selkärankaa että tekee toisin, sanoo vastaan ja ahdistelusta ilmoittaa ylemmälle opettajalle, ei luokkakavereille.