Aaltofuck

Täydellisyyttä on tavoiteltava, mikä on sen hinta? Se voi olla saavuttamaton ja silti nykyään, niin kovin tylsä eli siinä ei ole minkäänlaisia säröjä, koska se on ostettua ja usein imitoitua. Onko jokin täydellistä, koska siitä ei saa kiinni, kuten pienimunaisen patsaan kikkeli tai jpg ja mitä uutta taiteessa todella tapahtuu?

| Henna Timanttimetsä
Nokia Orchestra, 2017

Pienimunainen patsas on kuvanveiston suuria mysteereitä. Ehkä alushousut tai lannevaate olisivat hyvä ratkaisu miehen alastomuuteen näinä omituisina aikoina. Uutuus taiteessa on myös verhottu uusiin laitteisiin ja teknologioihin, mitkä ovat iso osa tekemisen viehätystä. Mikä on uutta ja mullistavaa todella taiteessa ja mitä on uutuudenviehätys? Taiteessa täydellisyys on myös mitä tavoitellaan ja toisaalta on jäänteenä oletus, että teos kuvaa tarkasti jotakin nähtyä eli todistaa taiteilijan klassista osaamista ja lisäksi siinä on muita ulottuvuuksia eli se ei ainoastaan ole kopio nähdystä, vaan.. ja sitten tulee se vaikea osuus eli mistä teoksessa on kysymys, jos se ei ole ainoastaan taidonnäyte, kuten edelleen paljon halutaan, upeaa ja hienoa. Täydellisyys on siinä rakennuksessa, teatterissa jossa taidetta esitellään, tarkasti organisoidussa ja asemastaan tärkeässä, valkoisessa minimalistisessa, karussa ilmeessä ja menestyksessä, valitussa taidehenkilökunnassa, titteleissä, valinnoissa, näkyvyydessä ja rahan määrässä. Mitä riisutumpaa, sen parempi. Itseäni kiinnostaa, mikä on poissa, kun ylimääräinen häivytetään ja miksi soraäänet, virheet ja rypyt, että lika ovat niin väärin, että ne suorastaan väkivalloin täytyy poistaa ja millaisen kokemuksen tiellä elämän ylimäärä on? Miksi kliinisyys on täydellistä ja harmonista? Lähestyykö se uskonnollista hartautta? Ja mitä kuvataiteen tilat itsessään voivat paljastaa tästä anaalista tilasta, jossa haluamme olla kuin puhtaina, hyvintoimeentulevina menestyjinä ja rypyttöminä kuin valokuvassa, ilman disharmoniaa ja asymmetriaa? Yksi piirre, jota suomalaiset arvostavat, ovat valkoiset seinät ja neitsyenpuhtaat, jäljettömät, kiillotetut lattiat. Haiseva, likainen ruma ihminen voisi olla performanssina avajaisissa se, jonka tahtoisin tehdä. Ehkä siihen päädynkin. Taiteilija nöyryyttää itseään, jotta muiden ei tarvitsisi ja häneen voi peilata henkilökohtaiset negaatiot ja muut kummallisuudet, joita helposti tulee pintaan, vaikka kuinka estelisi, koska estoista, torjunnasta, kieltämisestä, kiistämisestä ja kielloista ja niiden esiintuomisesta syntyy konflikti. Harmoninen runouden ja utopian kaltainen tila kun ei välttämättä ole aina se, mitä tarvitaan ja halutaan taiteeltakaan. Mitä pidetään kauniina, ei aina ole sitä.

Niin, mitä halutaan, kun halutaan taidetta ja onko sen vastattava johonkin ja mitä oletetaan saavan ja saavutettavan, ainahan on oltava tuloksia, joita esitellä, tai ainakin tuote? Mitä taide saavuttaa kaikella hyvyydellään ja heikkojen puolustamisellaan? Muistuttaa meitä, miten väärin elämme ja teemme ja meidän on parannettava tapamme? Kysyn, koska tuloksia odotan ja tarkoitan ihan muuta kuin NFT-tuottoja, joka teknologia käyttää paljon sähköä ja jossa taiteilijan teoksen varastaminen on sen taiteilijan syy, jolta varastetaan. Taiteilija tavallaan menettää vapautensa tehdessään jotakin haluttua tietyissä valvotuissa rajoissa ja taiteilijan työ halutaan mahdollisimman halvalla, mitä esimerkiksi Tornihotellin keissi todistaa siellä korkealla, mutta työn täytyy kasvaa tuottoa jälkikäteen, joten nimeä on hyvä olla. Voisi olla taiteilijan työlle ja työmahdollisuuksille otollisempaa, jos siirtyisimme takaisin kisällisysteemiin ja taide siirtyisi isommaksi osaksi rakennettua eikä taiteilija olisi luksustuotteita markkinoille tuottava tähti, joka ottaa kantaa ja kommentoi, tähteys, johon harva lopulta yltää, jota kaikki taidekoulutus kuitenkin tukee, jostain aivan käsittämättömästä syystä. Taiteilijan oikeusturva, työskentelyolosuhteet ja palkkaus ovat niin herran kädessä, että on myöskin omituista, kuinka vasemmistolainen taide ei näihin saa muutosta, ei toimi ammattiyhdistysliikkeiden kanssa, nämä ovat näille vallankäyttäjille täysiä mahdottomuuksia kaiken hyvän tekemisen keskellä. Taiteilija, joka ei tule toimeen työllään, on huono taiteilija ja ajatus pidetään elossa eli taiteilijan arvo on siinä, että hän tekee rahaa työllään, silti taidesysteemi ei pyri tuottamaan arkikäyttöistä taidetta, vaan oikea vakavastiotettava nykytaiteilija hakee apurahoja, pyrkii taiteen keskiöön, ideoi että innovoi apunaan uusin teknologia. Työhuoneen koko kertoo myös työn ja taiteilijan tärkeydestä. Työ versus ei-työ kaipaisi läpikäyntiä, koska halutaan ajatella että myös alkutuotanto on työtä, se pohja, jolla taide seisoo ja josta yleensä ei makseta, mutta joka halutaan. Siis raha ei kerrokaan kaikkea? Sillä apurahat perustellaan, tavallaan näkymättömän työn tärkeydellä, mutta silti raha menee rahan luo.

Apuraha toimii taiteessa meriittinä ja pääasiassa raha on tarkoitettu tuotantokustannuksiin, joten en ihan ymmärrä vanhentuneen oloista systeemiä, joka palkitsee näin eli saatu rahasumma on meriitti ja kertoo jotakin taiteen korkeasta laadusta määriteltynä nykytaiteen systeemissä. Esimerkiksi Taiko-sivusto kysyy, mistä viralliselta taiderahan jakamistaholta olet saanut rahaa ja ne laitetaan meriittilistaan. Koska apurahojen haku on kaikille taiteilijoille mahdollista, huolimatta menestyksestä, kysynkin edelleen, miten järkevää on valtion tukea rahallisesti jättimenestystä tyyliin esimerkiksi Jari Tervo ja Osmo Rauhala? Toimintaahan ei viranomaistaholta kyseenalaisteta millään tavalla ja kritisoijat ovat muutenkin joko epäonnistuneita ja kateellisia. Tässä palkitaan menestys apurahalla.

Te olette niin oikeassa, toveri, kyllä toveri. Julkinen taide on yksi kammottavin esimerkki suomalaisen kuvataiteen epäonnistumisista ja yrityksistä kommunikoida muun maailman kanssa. Oikeassa oleminen on todellista asiantuntijuutta, nyökyttelee hän, nimeä on oltava ja vastaansanominen on turhaa ja väärin, hyvä on hyvää, etenkin kun on jalusta, rituaalit, asiantuntijat ja konventiot. Mitäpä ei taiteen ammattilainen tietäisi ja nielisi, koska ei muuta voi ja osaa ja muuten täytyisi etsiä muita hommia. Myös käytössäännöt unohtuvat, kun saa tarpeeksi valtaa eikä tarvitse huolehtia, miten virkamies toimii oikein, koska kukaan ei sano vastaan ja asema on turvattu. Vallankäyttö taiteessa on vastaansanomatonta, ylikävelevää ja tuloksista voi purnata paikallislehdessä ja vihata taiteilijoita. Taiteilijan käyttäytymisen on oltava kuitenkin moitteetonta. Taiteessakin pitäisi edelleen voida vaatia ja odottaa vallan ja ajattelun kovaäänistä haastamista. Siihen taiteilijan omituisuus, ulkopuolisuus ja kaaos osin voi pyrkiä. Kuten on tavallista taiteessa, asiat, joista ei pääse yli kuten epäpätevyys, vallan väärinkäyttö ja paikallaan junnaaminen turvallisessa asemassa, suosiminen, omaan erinomaisuuteen ja älyyn uskominen (mihin muuhunkaan), taiteilijoiden hyväksikäyttö ja kaverit ennen kaikkea-ajattelu, mutta kuitenkin erinomaisuuden poissaolo eli lapsuksia ja selkeitä epäonnistumisia sattuu hämmentävän paljon, mutta nekin ovat muiden vika, ovat vakioita. Pieni muna ei ole näiden ihmisten isoin ongelma. Muuten, kun tarkoituksellisesti leikkii ihmisen työuralla, onko se osa tehdasmaisuutta, jossa taiteilija on materiaalia ja tuottava yksikkö, jolle joko annetaan tai sitten ei, riippuu käytöksestä ja vaatteista, heilutellaan nenän edessä mahdollista kuuluisuutta kuin lottovoittoa? Jotain sen suuntaista olen huomannut. Narsismi ja omahyväisyys on niin suurta, että väärässä oleminen ja väärin tekeminen ovat ok, koska seurataan kaavaa, mitä on tehty ennenkin ja se on oikein, koska human error on siinä taiteilijassa, mutta toisaalta on suoranainen mahdottomuus uskoa, että taiteilijasta löytyisi mitään ihmeellistä, mutta aina heikomman puolella näön vuoksi, eiks jeh? Oletteko nyt ihan varmoja, että meni oikein? Ole armollinen itsellesi, epäonnistuminen on sallittua, sanottiin Aalto-yliopistossa, aivan kuin olisi tullut terapiaan. Olen terapian käynyt, en tarvitse valeterapeutteja taiteen sisältä, sellaista osaamista teillä ei ole, jos minkäänlaista. Aalto painotti, että ulkona on paha maailma ja täällä voi kokeilla eli leikkiä taiteilija. Joo joo, jäin ihmettelemään, mitä lienee kuvittelivat minun tehneet siihen mennessä? Psykoterapia on tehokkuudessaan paljon toimivampi kuin taide ja luotan sen alan ammattilaisiin. Hoitomuotona taide ei vakuuta, ihan siitä syystä, ettei parantumista ole näkyvissä. Mutta kuinka monta kertaa täytyy harhaisia ja itseensä tyytyväisiä tyhjäpäitä tulla vastaan? Ettette vaan hyvesignaloisi ja valitsisi itsellenne sopivia hyväntekeväisyyskohteita, ajassa kiinni olevia uutisia? Taiteilija häpeää ja taiteilijaa hävetään, kuten jo sanoin, se on se performanssi ja rajapinta: hullu taiteilija, terve virkamies.

Vastaansanominen ja kyseenalaistaminen ovat merkki hankalasta ihmisestä, jota on vaikea sietää, koska virheitään ja osaamattomuuttaan ei voi myöntää hierarkiassa, etenkin kun on jo titteli. Viat ovat aina toisaalla, mistä syystä mitään ongelmia ei ole ja jos on, ne selätetään puheissa, aivan kuten missä tahansa kunnan kirjelmässä. Asemansa ja kasvonsa voi menettää lopullisesti, mikä olisi taiteen kannalta hyvä juttu: skandaalit ovat palava metsä parhaassa tapauksessa. Ajattelun ongelmallisuuksia, että ennakkoluuloja, joita taiteessa työskentelevillä on hämmästyttävän paljon, ollaakseen avarakatseinen ja suvaitsevainen ja oletetusti hyvä, ei taida näkyä peilistä? Yliopistotaso on haastava, siellä täytyy reagoida tuloksiin ja faktoihin, ei oletuksiin ja kuulopuheisiin ja oletuksia taiteilijoista riittää. Entä jos taiteilija saa aikaan yllättäviä tuloksia, raportoisiko joku niistä? Koulutetaan, mutta hänen ajatuksensa ovat sittenkin vähän liikaa ja en nyt tiedä tuosta taiteen laadusta ja onko se ajankohtaisuudessaan kiinnostavaa ja ei, ei hän ole kiinnostava, mutta hänen ideansa voidaan varastaa ja häntä voi urkkia. Hän ihmisenä on tosi off. Ilmeisesti ei ja joo, koska taiteella on itsenäinen asiantuntijavalta, mikä ja kuka on kiinnostavaa, riippuu hetkestä ja vaatteista että aatteista. Taiteelle vaan täytyy syytää rahaa, koska kaikki eivät sitä itse osaa tehdä, mieluiten taide on kuitenkin ilmaista, koska taiteilija on luonnonvoima ja hyvä on hyvää. Tornihotellin taidekilpailu oli osaamattomuudessaan ja taiteilijoiden vähättelyssä huvittavin ja kammottava. On tullut selkeästi ilmi, mitä palkkaa nauttiva, valtaa käyttävä, taidekenttää pyörittävä osa ajattelee, eikä ajattelukuvioita ole aikomustakaan muuttaa, koska ne palvelevat sopivasti hyväksikäytön kulttuuria.

Koska olen näin pieni itse enkä osaa edes pukeutua hyvin saati ajatella, kaikesta todistelusta huolimatta, uskoisin, että uskallan sanoa, mitään muita ongelmia ei ole kuin näitä pieniä ja pienelle niitä voi kipata lisää, koska mitäpä pienistä ja ylhäältä näkee kauas ja hyvin, mutta puhutaan rahasta ja sen tekemisestä. Ainoa asia, mikä lopulta kiinnostaa myös taiteessa. Mitä possuja teillä siellä Helsingissä kadulla Töölössä? Hakeeko tekijä valtiolta rahoitusta vai onko itsenäinen yöllinen hassuttelija? Tosi hassua, possuja. Onko virkattuja enemmänkin?

Muuten, olisi kiinnostavaa, jos Hesari kirjoittaisi lisää vihakatsomisesta, jossa inhottujen ihmisten sisältöjä tsekataan pelkällä halveksunnan mentaliteetilla. En ollut ennen kuullut moisesta, ennen kuin luin Hesarista. Opettavaista.

Vasemmistolaista kevättä, antikapitalistisia muraaleja, vahvaa taisteluhenkeä että vappua. Ciao.

Ihmisten pomputtelu, vähättely ja nöyryyttäminen on taiteen essence, koska kerma on päällä. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja tekopyhyys voi olla oikeaa pyhyyttä.

Become an art market insider. Kuka vaikuttaa taiteessa ja miksi? Sosialistit ovat internationalisteja, missä ovat kapitalistit?

| Henna Timanttimetsä
What if they say no? Aalto-yliopisto lähtee mukaan yrityksen leimaamista vastaan 2020, vielä kerran, hiiop!! Miten järkevää on ollut yhdistää kauppakorkeakoulu ja taidekoulu, muuten? Just asking.. Kiitos Aalto-yliopisto, hauskaa, että taide on teille näin tärkeä, tyrsk.

Mitä tekee brändiuskollisuus, -uskovaisuus, -lojaalius, -luottamus, sokea sellainen, että suurten taideinsinöörien palvonta, taidejättiläisten palvonta ja ajattelu, että tämä yhtälö tuottaa jotakin mahtavaa ja hienoa aina, yhtenä jatkumona, että koko ja taideuskonto ovat jotakin, mitkä tekevät vaikutuksen ja on hyvää, hyväätekevä, parantavaa ja ajatuksiaherättävä, tärkeitä ajatuksia, suuria ajatuksia ja tunteita, elämyksiä. Hälytyskellojen tulee soida rankasti, kun ajattelemme brändejä ja kuinka luotamme niihin, koska luottamus on luja ja yritys ei ole läpinäkyvä, etenkään taide ei ole. Olemme vaikutuksen alaisia, meitä manipuloidaan olemaan vaikuttuneita ja vakuuttuneita, ja kaikki tämä suuruus tekee Suomessa vaikutuksen, vaikkei ole syytä ja pieni on aina väärässä ja huonompi, koska on pieni ja haluaa suureksi. Kuuluisuus ja maine ja mitä niiden pitäisi kertoa osaamisesta? Tällä kertaa ne kertovat sellaisesta paikalleen jämähtämisestä, että jäämme katsomaan, miten kauan tällainen järjestelmä ja ajatusmalli pystyy toimimaan uskottavasti, kuka sitä rahoittaa, mihin sillä pyritään ja miksi siitä näin hanakasti halutaan pitää kiinni jopa yliopistossa, ja ehkä siksi juuri siellä…

https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000006804375.html ”Ulkomaisen toimijan tulo uuteen maahan voi saada paljon positiivista huomiota, tai sitten siihen voi kohdistua huomattavia ennakkoluuloja”, kertoo yhtenä tutkimuksen vetäjistä toiminut Aalto-yliopiston apulaisprofessori Tiina Ritvala. Artikkeli, jonka Aalto-yliopiston tutkijaryhmä julkaisi nimellä A processual view of organizational stigmatization in foreign market entry: The failure of Guggenheim Helsinki, julkaistu lehdessä Journal of International Business Studies 2020, lähtee otsikkoa myöten johtotähtenä etsimään pääasiallista syytä, miksi Suomi ja suomalaiset vieroksuivat kuuluisaa brändiä ja heidän mahtavaa kokoelmaansa, leimaamisesta eli stigmatisoinnista eli Guggenheim on tässä uhrin asemassa.

I suppose that it [rejection of the Guggenheim Foundation’s entry in Helsinki] was a reaction to a sense of engulfing internationalism, or a reaction against globalism. That’s how I’m explaining it to myself.

—Richard Armstrong, Director of the Guggenheim Foundation

(cited in The New York Times, November 29, 2016) [PDF] A processual view of organizational stigmatization in foreign market entry: The failure of Guggenheim Helsinki

Myös Richard Armstrong selittää itselleen ja meille muille, että Suomi ja suomalaiset ovat globalisaatiota ja internationalismia vastaan. Katsotaan kuinka sosialistiliitto määrittelee nationalismin ja internationalismin: http://www.sosialistiliitto.org/arkistot/22 “Nationalismi, kansallisuusaate, on kapitalismin tuote. Se on kapitalistien tärkeimpiä keinoja saada työläiset sidotuksi kapitalistiseen järjestelmään. Siksi sosialistit vastustavat nationalismia. Sen sijaan sosialistit ovat internationalisteja.” Sosialistit sanovat nationalismin olevan kapitalismin tuote eli Suomen Guggenheim-päätös on ollut oikeanlainen, koska toimimme (ainakin teoriassa) kapitalismissa ja sen sääntöjen mukaan, emme sosialismissa ja yritykset joko kaatuvat tai kukoistavat ja siitä on turha syyttää kuluttajia. Sosialismi on kiinnostava ilmiö neoliberalismin/uusliberalismin seassa “Uusliberalismi on 1940-luvulla syntynyt talouspoliittinen suuntaus,[1][2] jonka mukaan yksityinen omistusoikeus, vapaat markkinat ja vapaakauppa edistävät parhaiten ihmisten hyvinvointia.[1] Uusliberalismi on markkinoiden valtaa ja sääntelemättömyyden ihannetta. Uusliberalismissa politiikka ei saa ohjata yhteiskuntaa.[3]“https://fi.wikipedia.org/wiki/Uusliberalismi ja yhteiskunnan varallisuuden hyväksikäytön kannalta katsottuna eli kuinka suuret toimijat katsovat oikeudekseen hyväksikäyttää/pyytää verovaroja, maa-aluetta, käyttää markkinajohtajuutta ja markkina-etua ja olla sääntelemättömiä, ottamatta kritiikkiä vastaan, markkina-etuja isolla toimijalla kuten Guggenheim on. Taiteessa näitä etuja käytetään siekailematta pienen ryhmän hyödyksi, sanotaan, että tämä on meidän (Suomen) etu ja uhriutua, kun käytössä oleva taktiikka ei kaikille käy. Kertoo kulttuurista, jossa toimijan ehdotuksesta ei saa kieltäytyä ja näihin asiantuntijoihin on luotettava. On kiinnostavaa, kuinka Business School Aalto-yliopisto lähtee tukemaan sosialistisia käytäntöjä eli Suomen valtion ja Helsingin kaupungin olisi pitänyt ilman kritiikkiä tukea taloudellisesti miljoonilla suurta ja tunnettua ulkomaista brändiä ja yritystä, myös antamalla käyttöön paraatipaikka Helsingin keskustassa, ja koska näin ei käynyt, kuten pyydettiin (melkein kuin käskemällä), syntyy uhriutuminen eli pieni toimija ei voi sanoa ei, ilman syyllistämistä, ja Suomen tulisi olla tyytyväinen, että meistä ollaan näin kiinnostuneita ja maksaa silkkaa rahaa tästä kiinnostuksesta ja onnesta, muuten olemme takaperoisia antisemitistejä ja muuta inhottavaa, hyi.

Guggenheim puhui haluavansa olevan beacon eli majakka Suomelle: miksi museo/ulkomainen yritys haluaa olla beacon Suomelle ja millainen majakka/yritys Guggenheim on? Millaista yrittäjyyttä ja hyvinvointikauppaa nykytaide on ja mihin taiteella pyritään nykymaailmassa muuhun kuin vaikuttavuuteen, vallankäyttöön ja massiivisuuteen. Kun toimimme taidebisneksessä yritysmaailmassa, yrittäjinä, yrittäjyyden ehdoilla sekoittaen sosialismia ja uusliberalismia kuvitellen toimivamme kapitalismissa, ilmeisesti taiteen ehdoilla ja tehden että tuottaen yhteiskunnalle tärkeää sisältöä, mutta myös taidemarkkinoiden ehdoilla (jotka ovat?) eli sanelupolitiikkalla ja asiantuntijadiktatuurilla, niin on hyvä pysähtyä miettimään, mistä arvoista ja kenen edusta mitäkin tehdään ja milloinkin puhutaan, vai onko sanelupolitiikka jo mennyttä maailmaa taiteen osalta, kuten Suomen päätös kertoo? On paljon toimijoita, jotka tietävät omasta mielestään, mikä on Suomen ja suomalaisten etu ja he haluavat sanella, mikä on kiinnostavaa ja hyödyllistä. Kuka taiteessa ja politiikassa sanelee mitäkin ja miksi kuluttajan pitäisi uskoa sanelua siitä, mikä on hyvää ja tarpeellista taidetta/politiikkaa ja mikä kaupantekoa ja hyväksikäyttöä? Miksi taide on hyödyksi yrityksille ja miksi juuri Guggenheim herätti paikallisten yritysten kiinnostuksen taiteeseen? Onko taide luopumassa itsenäisyydestään ja tuotteistunut täysin, antautunut markkinoiden ja kuuluisuuskulttuurin vietäväksi niin, ettei taiteilijalla ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä sitä, mikä myy, saa katsojia ja toivoa huomiota, koska taide elää huomiosta? Vai kuoleeko se siihen, kuten moni taidemessu kovasti yrittää. https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000002833401.html. http://leostranius.fi/2015/06/guggenheim-helsinki-kylla-vai-ei/ Kiinnostavasti Euroopan vanhimmat kaupungit vetävät yhä enemmän matkailijoita, joten voimmeko vetää johtopäätöksiä, mikä ihmisiä vetää puoleensa?

Miksi meidän pitäisi ottaa yrityksen puhe todesta ja olla onnellisia tästä huomiosta? Millaisessa yritysten kuplassa elämme, kun huomio, jonka Suomi osakseen saa, tulee yrityksiltä ja heidän arvonsa ovat ne, joihin meidän on pyrittävä, ne uskottava ja että yrityksistä on ainoastaan hyötyä meille? Kiinnostavin kysymys on, miten tällaiset toimijat ottavat kritiikin vastaan, muuttavat toimintatapojaan, miten he huomaavat omat virheensä vai tekevätkö he virheitä lainkaan, painetaanko ne villaisella ja miksi? Se, millaista valtaa Guggenheim yrityksenä käyttää taidejärjestelmässä, milllaista etua se luo tietyille tahoille, pienille piireille, ja kenelle näin isoista toimijoista on haittaa, olisi pitänyt ottaa tarkempaan selvittelyyn, koska markkinaetu ja markkinan hyväksikäyttö ovat asioita, joista ei taiteessa puhuta, niitä pidetään itsestäänselvyyksinä ja oikeuksina eli hyväksikäyttö on sallittua, kun on tarpeeksi suuri ja saanut jalansijan taidejärjestelmässä eli maineen laadun tuottajana ja taidevaikuttajana.

Pelkästään se, että Guggenheimin johtaja ei vastaa häntä häiritseviin kysymyksiin ja kävelee tv-haastattelusta pois, kertoo paljon sanelupolitiikasta ja ajattelusta, ettei meillä pitäisi olla sananvaltaa tai sijaa kyselyille, vaan rahavirta valtiolta ja kaupungilta pitäisi olla läpihuutojuttu ja kaupallinen museo on ainoastaan hyvä asia kaikille. Taide on kinkkinen systeemi ja ajatusmalli, kun tarkastellaan, miten valtaa käytetään, kuka valtaa käyttää, mitä raha tarkoittaa ja tekee taiteessa, mistä raha tulee eritoten, millainen kenttä poliittisesti taide on, mikä näkyy, näytetään tai ei näy, kuka tekee rahaa taiteessa ja miksi. Raha näyttelee pääosaa aina. Taide, kuten Guggenheim todistaa, toimii kuten eläisimme sosialismissa, mutta erittäin ankarassa neoliberalistisessa kilpailussa, jossa arvon luovat koulut, raha, suhteet, media ja museot sekä käytännöt, jotka eivät muutu systeemissä, jota ei säädellä, koska se on asiantuntijavalta, joka tietää, miten asiat tehdään ja taide tekee hyvää, tietäen mikä on hyvää taidetta (siinä on leima). Guggenheim päätyi siis poliittiseksi peliksi, koska heidän toimintansa on franchise-tyyppinen kansainvälisesti eli kaupunki/maa sitoutuu maksamaan Guggenheimille heidän kokoelmastaan ja kaupunki saa rakennuttaa velkarahalla museon ja käyttää nimeä matkailijoiden houkuttelemiseksi Helsinkiin, mikä on Guggenheimin suurin tavoite, massat, näkyvyys, näyttävyys ja koko. Omituinen sekoitus sosialismia, jotakin vanhaa ja muuttumatonta, kuviteltua ja haluttua massiivista kasvua, jota pidetään edistyksenä ja uusiutuvana/uutena yhä uudestaan ja riistokapitalismia, jossa museo sanelee ehdot, koska he ovat omasta mielestään niin suuri osaava toimija, pomminvarma menestys (mitä se ei ole ollut monessa muussa kaupungissakaan), ettei kenenkään pitäisi napista saati kritisoida tätä toimintaa ja mallia ja suomalaiset tutkijat edelleen puhuvat leimaamisesta jo otsikossa?

Kun yritys ‘leimataan’, se tarkoittaa, että kritiikillä ei ole pohjaa, puhutaan mustamaalaamisesta ja toiminnan estämisestä. Kieltäytyminen on siis väärä että huono päätös. Leimaaminen eli kritiikki on ainoastaan paha asia yritystoiminnan kannalta ja vahingoittaa ennen kaikkea Suomen ja Helsingin mainetta, koska olemme toimineet väärin tätä hienoa yritystä kohtaan ja meidän olisi pitänyt kohdella heitä kuin kuninkaallisia, koska he ihailivat meitä. Suomi on hieno maa, haluamme tulla tekemään maastanne suuren turistikohteen taiteen avulla, josta pääsemme toiseen kritiikinaiheeseen eli massaturismiin, joka taiteensysteemissä on ainoastaan hyvä asia, eikä ongelma kenellekään joka matkustaa biennaalista toiseen.

Mitä taiteilija ajattelee turismista ja että taide valjastetaan globaalisti massaturismille? Moni Euroopan kaupunki on jo kuin ulkoilmamuseo ja turistit aiheuttavat enemmän haittaa kuin hyötyä, etenkin luonnolle turismi on selvä haitta ja vanhoille kaupungeille rasite, jonka näkee Venetsiassa, kun risteilyalus lipuu kaupunkiin. “Tänä kesänä Helsinkiin saapuu noin 300 kansainvälistä risteilijää tuoden mukanaan noin 360 000 matkailijaa. Vain osa risteilijöistä jättää likavetensä satamaan, kun taas Itämerellä liikkuvista matkustajalaivoista niin tekevät kaikki.” https://wwf.fi/wwf-lehti/pandan-polku-2-2011/laivojen-jatevedet-mereen-vai-viemariin/ Turismin aiheuttama jäteongelma on Välimerellä iso. https://wwf.fi/tiedotteet/2018/06/wwfn-raportti-valimeri-muuttumassa-vaaralliseksi-muovimereksi-suurena-syyna-turismi-ja-heikko-jatteidenkasittely/ “Muoviroskat ja mikromuovi uhkaavat muuttaa Välimeren valtavaksi muovimereksi, selviää WWF:n tänään julkaistusta raportista. Muovi uhkaa meriluonnon ja merenelävien lisäksi myös ihmisten terveyttä. Suurimmat syyt Välimeren muoviongelmiin ovat massaturismi, heikko jätteidenkäsittely ja liiallinen muovinkäyttö.” Näitä ongelmia ei tullut esiin puhuttaessa Guggenheimista mediassa, ne ovat aiheita taiteilijoille, eivät systeemille, koska se joutuisi ison olemassaolo-ja muutospyörityksen keskelle ja kyseenalaistamaan toimintamallinsa totaalisesti. Taidesysteemi hyödyntää taiteen ja taitelijoiden arvon luomalla rahallisen arvon, houkuttelee katsojia ja pyörittää asiantuntijavetoista systeemiä, jota ei saa siis kyseenalaistaa, koska taide on meitä varten ja hyvän puolella pahaa vastaan. Se on olemassaolevan järjestelmän tärkein tehtävä, pyörittää vuodesta toiseen taiteilijoita kommentoimassa polttavia aiheita ja ihmiset maksamassa tästä huvista, tähtikultti, joka vetoaa taiteenrakastajiin ylevöittäen asiantuntijat ja katsojansa.

WOW-arkkitehtuuri on Guggenheim-brändin tavaramerkki, joka myös epäonnistui tuottamaan minkäänlaista WOW:ta. Arkkitehtuurikilpailun voittaja mukaili suomalaista makua. Se oli pliisu, arkinen, tylsä, virastomainen, mitäänsanomaton, tarkoitettu istumaan suomalaiseen nykykaupunkimaisemaan eli missä se WOW oli ja mitä uutta ajattelua/arkkitehtoonista lisää tämä rakennus olisi tuonut Helsingin ja Suomen museokenttään? Guggenheim puhui kehityksestä (progress), jota he edustavat, museo aktivoi käyttäjänsä ja puhuttiin pedagogiasta. Millaista oppia tämä projekti on antanut museokentälle, Aalto-yliopistolle, taidekentälle, taidekaupalle ja ajatukselle, miksi nykytaidetta/modernia taidetta tehdään ja tullaan katsomaan? Millaisesta ajattelusta kertoo, että valtio on yritykselle lypsylehmä?

Kannattaa muistaa, kun palkkaa kalliin konsulttitoimiston kirjoittamaan opuksen massaturismin puolesta museolle ja kaupungille englanniksi, kuka sen lukee, kenelle se on tarkoitettu ja mikä on käyttäjän osa, vaikka sen, joka ei puhu englantia ja asuu Suomessa ja ennenkaikkea, kuka tämän pelleilyn maksaa.

Tyhmyys taidealalla on syvää, kuolla omaan tyhmyyteensä voi olla pian hyvin mahdollista, koska älyä saa todella hakemalla hakea jopa yliopistosta.

| Henna Timanttimetsä

Kuvataiteen suhde ympäröivään maailmaan on vähintäänkin outo. Kaavoihinsa kangistunut skene pitää itseään edelläkävijänä ja kommentoi maailmaa sen omasta perspektiivistä eli hyvin pienen reiän läpi, aika paljon jää näkemättä ja ymmärtämättä. Kovasti keskenään toimiva hapeton meininki on hyvää vauhtia homehtumassa niin naurettavaksi pelleilyksi, ettei ole mikään ihme, että vakavasti ottaminen on enenevässä määrin todella haaste, enkä usko että sille on tarvetta, ottaa vakavasti itsekeskeinen ympyrässä pyöriminen. Hyvä esimerkki on tämän hetkinen kohu museon varastotilojen puutteesta. Että voi pitää itseään edistyksellisenä, täytyy osata päivittää myös omaa ajatteluaan ja osaamistaan että osata ottaa kritiikkiä vastaan. Taideteosten varastointi, jotka on hankittu julkisilla varoilla, on vain yksi kummallisuuksista, mutta tartutaan siihen. Yksityisen puolen toimijoiden käytännöt on ilmeisesti yks’yhteen siirretty kattamaan koko taiteen toimintaa ja ajattelua: teosten ostaminen on hyvin keskittynyttä ja teosten varastointi jotakin varten on vain varallisuuden ja tunnettuuden kartuttamismetodi, lisäksi se on merkintä taiteilijan cv:ssä, mitä tarkoitusta taiteen ostaminen palvelee: se on maineen nostatusta. Missä kokoelmissa teoksiasi on, kuinka paljon taidettasi on tuettu asiantuntijoiden toimesta mukaan lukien apurahat. Taiteilijan nimi rakentuu rahan kautta niin nätisti. Miksi ostaa edes kokoelmaan joka lahoaa varastossa, kun teosten lainaus museoihin on täysin normaalikäytäntö? Ketä ostetaan ja miksi, on myös kiinnostava kysymys taidekentän ollessa keskittynyt suuriin keskuksiin ja taidekoulujen arvo- ja nokkimisjärjestys on vankkumaton. Taiteen arvon nousua odotellessa systeemi lahottaa ja tuhoaa itse itsensä tukeutuessaan asiantuntijoihin, joiden asiantuntemusta ei kukaan kyseenalaista. Kovasti menee julkiselta toimijalta uskottavuus kun tehdään miten sattuu ja tuetaan kaveria. Omistamisen kulttuuri ajaa tätäkin alaa, jakaminen taas on vaikeaa, kun pitäisi tienata sillä ostetulla omaisuudella.

Taiteilija edelleen ajetaan kouluissa vanhentuneeseen systeemiin, joka on tähtikultti. Tätä ei kritisoi yhtään kukaan, tai jos niin tekee hänet hiljennetään. Tunnettu videotaiteilija tulee yliopistoon (Aalto) pitämään viiden opintopisteen kurssin, ensimmäinen kysymys häneltä meille on, mitähän minä teille opettaisin. Kurssia ei oltu etukäteen suunniteltu eli oli opiskelijan siinä hetkessä ajateltavissa, mitäköhän haluamme oppia. Joku tulee toimeen tuottaessaan hevonpaskaa ja keksiessään asioita hetkessä, se en ole minä, vaikka olen varsin hyvä keksimään asioita hetkessä, en kuitenkaan yliopistossa ole kiinnostunut toimimaan omana opettajanani enkä leikkimään taiteilijaa. Kun omien sanojensa mukaan, ei ole koskaan opettanut, saati yliopistossa vetänyt maisteriopiskelijoille kurssia, on erikoinen valinta opettajaksi ja ilmeisesti ainoastaan tunnettuuden kautta tehty valinta. Olen lukion jo käynyt, en kaipaa lukiotasoista yliopistokoulutusta, jolla ei tee hevonhelvettiäkään tässä oikeassa maailmassa. Tunnettuuttako hänen meille piti opettaa? Näin tulet kuuluisaksi? Tunnettuus tulee ja menee. Näin teet videotaidetta alkeet? En ole koskaan jaksanut katsoa videotaidetta museossa.

Ammattitaidottomuus on alalla ennemminkin sääntö kuin poikkeus, joka tulee vastaan yhä uudestaan, pelkästään se nimeltä mainitsematon franchisemuseoviritys saa hakkaamaan päätä seinään. Jos haluaa päivittää osaamistaan tai ylipäätänsä osata mitään, tee se itse. Kuuluisuus ei ole minulle tässä ammatissa päämäärä, eikä se herätä arvostusta. Kuuluisaksi pääsee niin erikoisin keinoin, etten voi ottaa vakavasti: niin harrastiko se yksi opettaja oppilaansa kanssa seksiä ja lähentelikö se yksi maalauksen opettaja kovin useasti? Tätä olen jäänyt pohtimaan, mutta reaktiosta päätellen, oh boy. Millaiseen tekemisenkulttuuriin ja ajatteluun koulutetaan näin? Kannattaa olla todella varovainen millaisia opettajiksi palkkaa ja teidän tunteenne ovat jo yhdentekeviä, kun tilanne on tämä. Toivoisin todella, että tämä lapsellinen ajattelu, tunnettuuden palvontakulttuuri vähitellen väistyisi alalta, se ei auta kuin hyvin pientä joukkoa etuoikeutettuja joilla menee helposti tunteisiin, jotka asuvat oikealla paikkakunnalla ja tuntevat oikeat ihmiset. Kalliin taideobjektin kulttuurin soisi väistyvän, koska taiteen on tarkoitus palvella yhteiskuntaa, ei toisinpäin. Jos yhteiskunnalle ja kansalaiselle anti on todella näin laiha, mitä varten itsekeskeistä ja sisäänpäinlämpiävää ryhmää kukaan haluaa tukea saati kuunnella? En minä ainakaan. Älyllisyys voi olla näin kuviteltu juttu, että se on jo jotakin käsittämätöntä. Julkisin varoin ylläpidetyt taidelaitokset ovat jännän äärellä: niin miksi varastoissa lojuvia teoksia ei voi laittaa julkisiin tiloihin esille tai kun niitä on kansalle ilmaiseksi esillä, miksi ne monasti ovat esillä niin huonosti, aivan kuin kunhan jossakin ovat ja miten tarkasti aiheisto täytyy miettiä, koska sisältö voi olla nollan luokkaa? Hyvänä esimerkkinä TAYS, joka ilmeisesti hankkii taidesettinsä Tampereen taideseuralta. Eikö teille makseta tarpeeksi, ettekö ole saaneet tarpeeksi näkyvyyttä vai oletteko todella näin huonoja ammatissanne? Moraali on alhaalla, että ei teitä kukaan uskalla kritisoida, koska saa turpaansa ja joutuu epäsuosioon kun teillä on niin paljon kavereita? Olenko tekemisissä aikuisten kanssa, täytyy todella miettiä? Kritiikki on nyt pakollista ja kovasti tuettuina, se on teidän otettava vastaan ja osattava tsekata tekemisensä todenteolla ellei siis alan alasajo ole teidän agendalla? Kuninkaalliset ovat erikseen ja te ette ole heitä. Suomen kannattaisi ryhtyä miettimään, kuinka kuvataide olisi paremmin osana ihmisten arkea, ettei se olisi outo ja tuntematon hirviö, kuten se nyt on, ja kun on kusta päässä siellä taide päässä, inho ja karttaminen ei tosin ole mikään ihme, että kun tykkäätte pitää toisianne kädestä, maailma voi olla pelottava.

P.S. Aalto, kokeellisuus ja taiteilijuuden leikkiminen yliopistossa tuntuu näin kokeelliselle taiteilijalle kovin helpolta lähestymistavalta, kuin söisi leipää ja katselisi perhosten lentoa. Enemmän yritystä jooko. Se en sitten ollut minä, joka kaipaa päivitystä, kanditasoinen maisterikoulutus on todellinen rimanalitus. Niitä alkeiskursseja ei enää maisteritasolla etenkään pakollisina, jooko. Mikä maa, mikä valuutta?

Professori on huolestunut opiskelijoiden mielenterveydestä. Minä olen huolestunut, kun näyttää siltä, että professoreiksi valitaan idiootteja. Tieteen kannalta varsin kummallinen konsepti.

| Henna Timanttimetsä

Hei, ahdistaako sinua? Kerro ihmeessä mikä sua ahdistaa. Haluatko päästä helpolla ja silti ländätä kovan pestin? Professori voi antaa sulle voimahalauksen, että kestät arjen ja opiskelun paineet. Onko tämä yleinen ahdistus syynä siihen, että esimerkiksi Aalto-yliopistossa on maisteritasolla kovasti noita alkeiskursseja? Vai onko se, että niin ja miten pääsee helpolla, jo trendi?

 

Asiantuntijadiktatuuri: suomalainen hiekkakasa

| Henna Timanttimetsä

Taide on hyvä esimerkki asiantuntijadiktatuurista, jossa ‘spesiaalitietämyksellä’ (hyvin oletettu) on ehdoton valta ja jossa suhteilla ja sopivalla supliikilla pärjää (manipuloimalla), kenties myös seuraamalla trendejä, voi johonkin asti pärjätä etenkin, jos ei ole omia ideoita, koska kaverit tuntevat toistensa, spesiaalitietämyksen ja maun ja muutenkin niin hyvin tuntevat, siinä on suhteellisen turvallista sukkuloida, kun kavereita ollaan. Maulla, sukupuolella ja arvoilla on suuri osuutensa mitä tapahtuu ja miten tapahtuu, kun taiteesta puhutaan, on kuitenkin riskaabelia lyödä jotakin ehdottomasti läpi hyvänä, koska vallassa oleva asiantuntija-makutuomari niin sanoo, koska silloin jotakin samankaltaista, mikä taiteessa on tapahtunut monesti, toistuu ja mikään ei lopulta muutu. Siksi toisiaan suojeleva tiimiytyminen ja klikkiytyminen on korruptiota ja väärin taidetta, taiteilijoita ja katselijoita kohtaan eli lopulta toisiaan suojeleva joukko huomaa olevansa läpeensä degeneroitunut ja umpikujassa. Joku tärkeä ajatus ja filosofinen pointti on tässä kohtaa jäänyt järjenjättiläisiltä ymmärtämättä, että taide ei palvele vain tiettyä eliittiä, joka haluaa olla kaapin päällä, koska on omasta mielestään erinomainen ja hyvä, koska se ei ehkä enää riitä. Taide on elähtänyttä juuri silloin, kun se on henkilöpalvontaa ja sopivaa, kuten esimerkiksi kuvanveisto- ja maalaustaidetta virastoissa huomanneet ovat pistäneet merkille. Käymme kuitenkin ankaraa keskustelua, koska niin tehdään ‘avoimessa’ ja ‘suvaitsevassa’ taideskenessä (kaikkia mielipiteitä ei tietenkään tarvitse suvaita), jossa kuitenkin asiantuntija-makutuomari on ylimmäisenä auktoriteettiasemansa ja verkostonsa johdosta, jota kukaan ei kehtaa kyseenalaistaa, koska vaarantaa samalla oman etenemisensä alalla. Siksi on suuri riski ryhtyä kovin sanoin kritisoimaan systeemiä, joka suojelee ja pitää kovasti arvossa asiantuntijoitansa ja makutuomareitansa, jotka ovat myös kavereita, kuten myös suuria taiteilijoitansa jotka nämä asiantuntijat asemaansa ovat osin onnistuneet saamaan. Kun venettä keikuttaa on keikutettava kunnolla saadakseen äläkän aikaan, koska muuten mitään ei tapahdu. Heilutettava niin, että kaikki näkevät, koska muuten asioita sumplitaan sisäisesti ja hissukseen. Kuka nyt yhtä naista uskoisi?

On syytä epäillä, että yhteisössä, jossa kaikkien on tunnettava kaikki, jotta pääsee jonnekin, jotakin on pahasti pielessä. Tämän voin kuvataiteilijana sanoa: systeemi joka suojelee ihmisiä, jotka toimivat opettajina, joita ei alan kehittäminen kiinnosta ainoastaan oma palkkapussi ja asema, on perinjuurin korruptoitunut ja epäoikeudenmukainen, eikä taidetta eteenpäin vievä. Jos ala, joka niin kovin ottaa kantaa ja on huolissaan ihmisoikeuksista ja sen sellaisista, ei piittaa pätkääkään alansa työoloista, palkkauksesta, taideopiskelijoiden terveydestä, johon esimerkiksi seksuaalinen häirintä vaikuttaa, alan seksismistä ja kiusaamisilmapiiristä (jota esimerkiksi hiljentäminen ja seläntakana puhuminen on) yleensä, on se melko lailla yhdentekevä ja tuhoon tuomittu oksa. Se, että opettajaksi pääsee, kun on tunnettu taiteilija, ei tee taiteilijasta opettajaa, valitettavasti. Kun kuulee uhkailua, että virkailija tuntee taiteilijoita ja laittaa sanaa eteenpäin, jotta syntyy tietynlainen vaikutus, niin onhan se perin merkillistä tai että sinua ei tähän kouluun oteta, kuulee jo hakutilanteessa (vai mitä kuraattori Helenius?). Näin jälkikäteen ajateltuna naurattaa perkeleesti, eikö totta.

Jos perseenpuristelijoiden ja äijäilyn aikakausi olisi jo suosiolla ohi tälläkin alalla, niin ehkä jotakin edistystä oikeasti tapahtuisi. Vielä lisäksi, että kun on virkailija, on saanut viran taidealalla, se ei tarkoita auktoriteettiasemaa taiteessa. Olet taiteen palveluksessa, taide ei palvele sinua. Raha ja asema helposti sokeuttavat ihmisen, etenkin kun puhutaan niinkin suuresta ja mahtavasta kuin taide. Näennäinen koko ei aina kerro suuruudesta. Taiteilija on melko pieni nappula, jota kovasti halutaan painella, jos taiteilija antaa ja haluaa nöyristellä päästäkseen urallaan eteenpäin. Pitää olla sen verran selkärankaa, että tekee toisin, sanoo vastaan, ja ahdistelusta ilmoittaa ylemmälle opettajalle, ei luokkakavereille. Terveisiä TAMKiin. Kiinnostavia maalauksen opettajia teillä.

Haista Suomi vittu!

| Henna Timanttimetsä

Ai millainen kuva minulla on Suomesta. Se kulminoituu hienosti kuplina ja raja-aitoina joita on vaikea kaataa tahi ylittää. Toki puhetta ja keskustelua on runsaasti, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta päästäänkö puusta pitkään onkin toinen juttu eli tapahtuuko toiminnan muutosta, totuttujen kaavojen ja käytäntöjen muuttumista niin että yhteiskunta ravistuisi todella ja uudistuisi ajatuksiltaan, teoiltaan että ilmastoltaan. Suomea ja suomalaisia edelleen vaivaa yllätyksettömyys, rahan perässä juokseminen, sanomisen ja tekemisen pelko, pienet piirit, epämielyttävän ulkopuolelle sulkeminen. Kohtaamattomuus, ja uskalluksen puute jähmettävät koko kansakuntaa haluamaan ainaisia samoja asioita. Jähmettyneisyys tulee erinomaisesti esille taideyliopisto Aallossa, joka on luonut itselleen kaikkivoipaisen ja puhtoisen imagon paikkana, josta ponnistetaan saavuttamaan uraunelmia. Ajatuksellinen, opetuksellinen ja taiteellinen anti on kovin laiha ja tuntuu pyörivän vanhoissa hyviksi koetuissa uomissaan. Hyvä on kapea, jo nähty rata ja laihanlainen. Elitistinen leima ei katoa eikä sen halutakaan katoavan. Elitismi, muuttumattomuus ja hierarkisuus ovat osa Aallon imagoa ja kompastuskiviä. Eläkevirat ja samojen naamojen pyöriminen samoissa kuvioissa eivät auta asiaa, joka olisi toimintakulttuurin muutos. Tavat tehdä ja ajatella laahaavat jossakin kultaisissa vuosissa. Yritysraha ja suuryritysten kanssa vehtaaminen kelpaavat liiankin hyvin, epäpoliittisuus, aktivismin puute, tietämättömyys, kiinnostuksen puute ja poliittisuuden suoranainen karttaminen lyövät leimansa siihen mitä opitaan, miksi tullaan, kuinka ollaan, mitä opetetaan ja millaisina pysytään. Yritysten kanssa hyvää pataa -leikissä kärsii se, mitä varten yliopisto on olemassa. Pelko lamaannuttaa, puolueellisuus ja hännystely vievät shampanjasosialistilta kärjen ja pohjan. Kritiikkiä, erityisesti sellaista suoraa palautetta, puhetta ja tekoja jotka pyrkivät repimään elitistisiä vanhentuneita rakenteita hajalle kartetaan, halveksutaan ja pelätään eikä osata kohdata saati haluta kuulla, muuten kuin tuhahtamalla ja puolustautumalla naurahtaen (aha ha). Kritisoija on valittaja ja saa hankalan henkilön maineen. Suomi ei ole vieläkään oppinut, että hankalat ovat niitä, joita tarvitaan jos muuttuvassa maailmassa haluaa pysyä kärryillä. Mainehan se on josta tässä on kyse, josta Aallossa on kyse; Suomi-kuvasta, sen kiillottamisesta, puhtoisesta imagesta, johon ei liiallinen yhteiskunnallisuus, poliittisuus ja kriittisyys luo varjoaan. Suomen puhtoisuus on melko likainen ja säröttömyys kuviteltua pintaa. Jos mielenkiintoista keskustelua, tekoja, designia ja taidetta haluaa tuo jämähtänyt lika on pystyttävä kohtaamaan ja korjaamaan. Se on itsekritiikin paikka. Muutoksen tekeminen on vaikeaa, toivottavasti ei ylitsepääsemättömän. Toivoa sopii. Tietysti rahaa tarvitaan, eihän sitä ilman tulla toimeen diibadaapa. Pidätän hengitystä kun paska haisee.

http://www.aalto.fi/fi/cooperation/fundraising/donators/