Jumala on kauneus: Ulkonäkö, taide ja mitä sillä on sisällön kanssa tekemistä.

Killer, pencil on paper, 2015

Kauneus ja kauneuden kaipuumme on taiteen syy ja perusarvo, mistä kautta taidetta kukatahansa arvioi. Mikä on kaunista nykypäivä onkin kiinnostava aihe ja onko se kuuluisasti moninaisuutta ja hyväksymistä sellaisena kuin olet ja ymmärrystä, milloin on aihetta petrata, että tarkistaa kauneuskäsityksemme? Jos taide ei hyväile silmää totutulla tavalla ja täytä odotusta siitä, mikä on kaunista taidetta ja kivaa ymmärrystä maailmasta teknisellä taidokkuudella, hylkyreaktio on melko varma oikeutetusti tai ei. Asia on varsin omituinen, koska jokaisella on oma mielipide ja taiteesta varsinkin. Voiko sota olla kaunis tai ase? Kertooko tekninen taituruus kauneudesta jotakin, kyvystä valmistaa kaunis esine ja uskottavuudesta, entä hinnasta? Taiteelta odotetaan kauneuden ylistystä ja nykyään elämyksellisyyttä, kuvan halutaan olevan pysyvä muisto kauneudesta ja muista positiivisista perusarvoista, joita yhdistämme hyvään taiteeseen, kaipaamme ja tarvitsemme voidaksemme kohdata jotakin vähemmän kaunista, hyvää ja jokaisella on oma näkemys kauneudesta, taiteesta, mitä se on ja kuinka taide on kaunista, missä taide ja kauneus on, niin missä. Joka on myös yksi nykypäivän vitsauksista, minne kauneus on arjesta kadonnut, jos niin onnettomasti on käynyt. Nykytaiteen taiteen syytä, alkuperää, odotuksia ja katsojan tarvetta järkyttävät teokset siis helposti kohtaavat vastustusta, joka on täysin sallittua ja odotettua, ei kaikki nykytaide ole hyvää ja yleisölle tarpeellista, vaikka näin saatetaan väittää ja johon nykytaidekin selkeästi pyrkii: tekemään hyvää yhteiskunnallisesti eritoten hämmentämällä katsojaa, mikä on helppoa. Mutta tarpeellista on horjuttaa nykyisiä kauneuskäsityksiämme, sen nykytaide voi tehdä, mutta tarkoittaako se rumuuden paljastamista, valmistamista, helppoutta ja taidon katoamista? Tekeekö nykytaide muita tarpeellisia tasapainon pudotuksia tai rimanalituksia, kuten taiteen katoamisen jokapäiväisestä rakentamisesta olemalla liian kallista ja turhaa? Kuvaako taide pääasiassa kauniita ja hoikkia ihmisiä? Näin muuten taitaa olla.

Kauneuden tarpeemme tulee selväksi mitä kuvataan ja julkaistaan somessa yleisesti eniten ja millaisia tarpeita nämä maisemat, lemmikit, hyvät hetket ja kauniit kasvot täyttävät ja todellakin jokainen voi tehdä nämä itse. Kaikki kuvataiteen perusaiheita ja pittoreski kauneus vetoaa ihmiseen kuin karkki ja osata itse kuin oikea taiteilija. Kuvataiteessa suurimmat skandaalit ovat aiheutuneet tämän pittoreskin kiiltokuvan rikkomisesta, jota ei taiteilijalle sallita helposti edelleenkään, eikä esimerkiksi Winston Churchill pitänyt realistisesta muotokuvastaan, joten hän poltti sen, mikä on jälkipolvien kannalta valitettavaa, koska se saattoi olla yksi parhaista potreteista hänestä vanhana. Kuvan turhamaisuuttamme hyväilevä merkitys on niin vahva, että kuvassa on hymyiltävä, oltava rypytön ja muutenkin symmetrisesti balanssissa ja tason ammattimainen. Haluamme antaa itsestämme mahdollisimman hyvän kuvan. Siksi poliisivalokuvat rikollisista ovat itseäni kiinnostaneet ja miten ihmisen tarina kuvassa näkyy ja vanhat kuvat työläisistä ovat myös omaa luokkaansa. Taiteen porvarillisuus on myös asia, joka ei katoa minnekään, ei vaikka kuinka olisit kommunisti. Kommunistit etenkin ovat kuvanneet ideaali-ihmisen voimakkaana, lihaksikkaana, nuorena, energisenä ja työteliäänä, hyvin korostetusti terveenä työväenluokkaisena, joten kiinnostavia ristiriitoja pelkästään menneessä kommunismissa ja ikuisessa porvarillisessa taidekentässä, jossa työväenluokkaisuus on ulkopuolinen ja vieras. Itseltäni siitä on tiedusteltu niin paljon, että olen päätellyt työväenluokkaisen tapaamisen taideskenessä olevan varsin outoa ja hämmentävää, mikä tekee vasemmistolaisuudesta vaatteen, jota kannetaan eli epäuskottavan. Esimerkiksi kuinka napsautan itseni eri moodiin toisesta skenestä/työstä toiseen? ( How do you switch? The answer is, I change my clothes, otherwise I don’t switch anything, because it is all work and I don’t play a character.). En leiki roolileikkejä, enkä esitä parempaa kuin olen ja taidekin on työtä. Asiallisuus on se, jota kaipaan. Ihmisten osaamisen ulkonäön kautta luulisi jo tulleen tiensä päähän

Nykyinen some-kulttuuri on ainoastaan lisännyt ulkönäkökeskeisyyttä myös taiteessa, millaista taidetta niin syntyy ja miten tuotteistaminen vaikuttaa laatuun, autenttisuuteen, ideoihin, uskottavuuteen ja koska taiteessakin nykyään pyritään brändäämiseen, habituksella ja mielipiteillä myydään omaa tuotetta ja omaa taiteilijuutta, jonka on oltava myös poliittisesti tietynlaista, millaista taiteilijaa halutaan tuoda esille, on iso kysymys. Millaiset asiat ovat tärkeitä, kuka on tärkeä ja onko tärkeää painottaa asioita, jotka ovat tapetilla nyt, myös taiteessa ja olla kritisoimatta tätä ns. aktivismia, jossa on paljon sokeita pisteitä, ristiriitaisuuksia ja kiellettyjä aiheita? Välittömästi olen natsipelle ja rasisti, kun ääneen kyseenalaistan nämä oikeudenpuolustajat ja heidän agendansa. Asioiden pinnassa oleminen on ongelmallista, niin ei ratkaista rakenteellisia ongelmia, joita taiteessa itsessään on yllinkyllin ja joita ei kukaan lähde ratkomaan, koska vaarantaa oman uransa aivan varmasti. Konfliktit eivät ole hyvää mainosta vai riippuuko konfliktista? Skandaalit kylläkin, tosin ei taiteen vallan väärinkäyttö, koska se on asiantuntijuudessa oikeutettua, taiteessa normaali ja hyväksytty asia. Onko jokainen asiantuntija? Onko ulkoinen kauneus taiteilijalle uskottavuuskysymys ja miksi? Onko kiinnostavampaa antaa kirurgin leikellä ja imitoida kauneusihanteita kuin syntyä tällaiseksi? Aiheena on hyvin paljon miltä nainen ja taiteilija näyttää ja itkun aiheena, miksi ulkonäöstä ei saisi ensisijaisesti puhua, kun puhutaan taiteilijasta esimerkiksi näyttelijöistä. On ihmisiä, joille se ei ole ongelmallista ja ihmisiä, joille tämä on ongelmallista, joille oma työ on tärkeämpi kuin ulkonäkö ja joille ulkonäkö ei ole työ. Tämä ei aukene vielä 2020, miksi näin on ja miksi vaikka naispoliitikon ulkonäkö ja ikä on edes ensisijainen puheenaihe? Niin ja te olette feministejä? Ok.

Je suit l’art, Video 2017 with natural light

To live is to be afraid

To live is to fear

I’m going to learn to sleep sitting down at stations, wake up when someone approaches, touches, breathes, looks towards me. Sleep when it is light, in a flight, work during the night under a newspaper. I will not be afraid. I will be a document of strength, of survival. Sleeping and waking up, walking and looking, sleeping under a tree, passersby gaze, maybe fear. Becoming the environment, giving up my comfortable bed, my isolated room, safety, quiet space for only me. Exposing myself to danger, disorder and death, but also harmony, beauty and life. There is a lot to live for, lot to see and experience, but is that to be experienced?

Kauneuden kokemus

Kauneuden kokemus on jotakin johon osin kasvamme josta on vaikea puhua, koska kauneus liittyy herkkyyteen, ja jostakin syystä heikkouteen, heikkopäisyyteen, katoavaisuuteen, taiteeseen ja naiseuteen. Ajatuksemme kauneudesta on hyvin leimautunut ja halveksunnalla syöpynyt ettemme voi todeta kauneutta, tehdä kauneutta, olla kauniita ilman, että se herättää liikaa huomiota, ja kovin omituisia reaktioita. Meidät kasvatetaan osin joko arvostamaan kauneutta itsessämme ja ympärillämme sekä toisissamme tai väheksymään kauneuden moninaisuutta, vähättelemään, josta arvojärjestyksestä, vaatimattomuudesta, olemattomuudesta on vaikea pyristellä irti. Vähättelystä syntyy järjestys, kuin jono, jossa päät painuksissa marssimme, koska emme uskalla, tohdi julistaa kauneutta ja sen arvoa kaikessa ja itsessämme. Kauneus on tavallaan epäjärjestystä, rakkautta, kaaosta, epäjärjestystä aiheuttava ja pelottava, josta syystä sitä on voitava kontrolloida, mitätöidä tuo ylemmyyden tunne, mahdollisuus ja erinomaisuus.

Voimme kenties yhteen ääneen todeta että luonto on kaunis missä tahansa. Jonkun mielestä kauniimpi toisaalla kuin toisaalla. Mikä siinä toisessa näkymässä on kauniimpaa olisi kiinnostavaa kuulla, mutta melko harvoin ryhdymme sanallisesti analysoimaan kauneuden kokemustamme. Siinä on jotakin äärimmäisen vaikeaa (kauneus on hankaluudessa, yksityiskohdissa) ja tuo kokemus on itsestäänselvyys jonka oletamme että jokainen tietää, yksityinen, henkilökohtainen huokaus, jonka voimme jakaa kuvana helposti ja katsoja ymmärtää, että auringonlasku on kaunis, ne värit, se tunne kun tulee hiljaa yö ja pimeä. Näethän itsekin kuinka kaunis tai paljon kauniimpi tämä on kuin tuo toinen, että olen täällä näkemässä tämän kauneuden, olen kuin osa sitä eli spesiaali ja ymmärsin tämän kauneuden jonka näin. Kauneuden monimutkaisuus paljastuu kun ryhdymme ruotimaan miksi jokin on kaunista, niin kaunista että pysähdymme ja miksi toinen ei koe samoin. Mikä tekee asioista kauniita, mikä tekee meistä kauniita? Mihin kiinnitämme huomiota? Kuinka kauneus on arjessamme ja kuinka luomme tai puramme kauneutta ympärillämme? Kiinnitämmekö tarpeeksi huomiota tai liikaa huomiota kauneuteen, tietyntyyppiseen kauneuteen kuin tehtaassa näkemättä toisenlaista kauneutta, koska olemme keskittyneitä ja fiksautuneita hyvin spesifisti tietynlaiseen kauneuteen ja sen luomiseen? Mitä kauneus saa aikaan? Millaisia tunteita ja ajatuksia kauneuden kokeminen saa aikaan? Huomaammeko kauneuden ja ymmärrämmekö kauneutta tarpeeksi? Hyvänolontunne lienee päällimmäinen, nautinto ja ilo. Kuinka sitten tuhoamme kauneuden, halveksimme, olemme näkemättä ja miksi? Se tapahtuu niin kovin helposti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Bench heart, cutout from a leather jacket, 2015

Kiinnostavaa on kuinka yksilöllinen näkemys kauneudesta on, kaikesta tapahtuvasta aivopesusta, kuvallisuudesta ja informaatiosta, samankaltaisuuden vaatimuksesta, huolimatta, halumme kokea, nähdä ja kuulla kauneuden kaikessa. Kauneuden kokemisessa voi tulla paremmaksi, avoimemmaksi ja oppia kokemaan puolia kauneudessa kuin sen muutaman tai aina tuon saman. Miten maailmassamme kauneus löytyy? Kauneus todellistuu aistiemme, ympäristömme, toisten ihmisten ja tietomme kautta, tietoisuuden, tuntemisen, älyllisyyden, ajallisuuden, olemisen, muistojen, halujen ja tarpeiden kerroksellisesta tapahtumasta. Sattumasta, opitusta, annetusta ja luvasta nauttia jostakin jonka koemme kauniiksi, jonka voimme hyväksyä kauniina, koska siihen liittyy jotakin hyvää, herkkää, pysäyttävää, elävää, pysyvää, toistuvaa, turvallista ja sopivaa. Menemällä kauneutta kohti opimme kauneudesta. Osin, luodaksemme kauneutta, on sen oltava tietoinen päätös ja osin luomme, koska elämme ja se on kauneutta. Miksi kauneuden hyväksyntä on tarpeen voimme pohtia ja miksi kauneuden hyväksyminen voi olla äärimmäisen vaikeaa, kuten miksi sopivuus, säädyllisyys ja vulgaariuden puuttuminen toimivat monelle kauneuden kokemuksen määrittelijöinä ja nimenomaan herkkyyden, hellyyden kevyenä sipaisuna, jossa kauneus on kosketus iholla, mutta ei välttämättä mitään syvempää, rajua, radikaalia, rivoa tai repivää muutosta. Kauneus on eheyttävä, korjaava, mutta se on meille malli johon pyrimme, kokonainen, kokonaisuus johon asettua, usein jotakin valmista joka annetaan ja johon tyydymme, johon pyrimme, koska ihailemme tuota kaunista ihmistä ja haluamme. Onko siis elämä pyrkimystä kauneuteen? Mikä on kaunista on voimakkaasti säädeltyä, rajattua, suojeltua ja osin vähäteltyä arvona, sen on oltava pidättyväistä, ei valtoimenaan päälle purkautuvaa käsittämätöntä, jolloin se on pelottavaa ja tuntematonta. Se on yksi tärkeimpiä arvoja ja tarpeita ihmiselle ihmisenä ja kokevana olentona, joten on merkillistä kuinka rajoittunut katsanto kauneuteen voi olla, toki jokaisella on oikeutensa nähdä ja kokea kauneus tai olla näkemättä. Kauneudessa on pyhyyttä, mutta myös jotakin jonka haluamme rikkoa.

Se, että meillä on lupa olla kauniita, katsoa kauneutta, kokea ja tehdä kaunista on ensiarvoista ihmisyydelle ja uuden luomiselle. Että meitä kielletään toteuttamasta kauneutta kuulostaa kummalliselta, mutta nähdäkseni näin tapahtuu paljon, kauneus on sietämätöntä, naiivia, emme halua pysähtyä koska emme voi. Kauneudella on hintansa, mikä se lieneekin niin mahtaa olla kova. Kauneus voi olla jotakin liikaa, liian pitkälle vietyä, todella ärsyttävää, tarpeeksi kauan kiellettynä omituista ja ylitsepursuavaa, jumalatonta kuin Perkelestä, koska nautimme siitä liikaa ja teemme liian vähän kun olemme kauneuden äärellä. Haluamme monesti painottaa, että kauneuden kokemus on yksilöllinen, että jokainen voi valita minkä kokee kauniiksi minkä ei. Miten näyttäytyä kauniina tai ei, miten esittää kauneus tai ilmaista kauneus, kuinka valita kaunis ja miksi valita. Kauneus voi olla ujostuttavaa, epämiellyttävää ja käsittämätöntä edelleen, runollista, pientä ja mitätöntä. Mitä enemmän loitonnumme kauneudesta sitä merkillisemmäksi ja yksioikoisemmaksi ymmärryksemme kauneudesta käy. Kuinka sitten on mahdollista, että ihminen haluaa tehdä niin valtavan pesäeron siihen mikä on kaunista? Haluaako ihminen luoda ainoan oikean kauneuden, jumaluuden itsestään, joka luo puhdasta kauneutta, ettei ole muita kauneuksia kuin ihmisen kauneus, jota hän voi kutsua jumalansa kauneudeksi, koska on arroganttia pitää itseään jumalana hän kuitenkin uskoo johonkin ylempään? Miksi ihminen kuvittelee tietävänsä jumalan kauneudesta yhtään mitään, mikä jumala on tai mitä jumala haluaa? Puhun jumalasta, koska luoja on se, johon kauneus peilautuu, josta kaikki on uskonnon mukaan lähtöisin, kaikki kauneus.

Kaikki kauneus, kaiken kauneus yhä uudestaan se luo itsensä ja uusiutuu, hiukan erilaisena, mutta aina kauniina jotenkin muuttuneena jota on ymmärrettävä ja joka on hyväksyttävä sellaisenaan. Jos emme ymmärrä emmekö näe kauneutta? Jos joku ei vastaa kauneuskäsitystämme onko se rumaa vai emmekö vain ymmärrä katsoa? Tienpiennar on jonkun mielestä ruma, samoin kasvit jotka viihtyvät tienvarsilla. Tuhoamisessa ei ole kauneutta voidaan ajatella. Ymmärrämmekö rumuutta paremmin kun elämme rumuudessa vai olemmeko turtuneita rumuuteen? Kaipaus kauneuteen on inhimillistä, siispä kysynkin kuinka selvitämme kauneuden ongelman, kuinka kaipauksemme konkretisoituu ja onko kauneus aina kaukana jossakin muualla, jollakulla toisella ja jotakin enemmän kuin tässä ja minulla on? Mitä turtumisesta seuraa ja onko turruttamisellamme joku tarkoitus? Pakeneminen, tietynlaisten halujen ja mielitekojen aikaansaaminen? Tuleeko kaikesta yhdentekevää kun kaikki vaikuttaa yhdenmukaiselta mikä ympärillä on? Elämän tuhoaminen on rumuutta pahimmillaan. Ihminen tuhoaa, laittaa asioita raameihin ymmärtääkseen, järjestelee, lajittelee, luokittelee, eristää, poistaa, omasta mielestään tietäen mikä on tärkeää ja mikä ei, mikä on kaunista ja mikä ei. Kaikki on jotenkin hyvin selkeää ja selvää mutta olemme ongelmissa. Kaunista on jokin edessämme ei takanamme tai toisinpäin. Edessämme on jotakin todella outoa. Haluamme esitellä kauneutta jonka näemme, se on jotakin minkä haluamme omistaa, kutsua omaksemme, olla ylpeitä että olemme osa kauneutta. Kauneus arvona on myyntiartikkeli. Tämä on kaunista tulkaa kokemaan se. Tämä on kaunista. Haluamme olla kauniita, sanoa kokeneemme kauneuden, tai pitää sen salaisuutena, ettei se turmellu.