No nii, heti kun rupesin aatteelliseksi, niin meni tylsäksi tämä juttu. Muutaman päivän olen pyöritellyt peukaloita, nostanut jalat pöydälle, luovuttanut, aloittanut, ei huvittanut ja miettiny, että mitäköhän sitä. Se vasta turhauttavaa, ei jaksa, poltin pari tupakkia, ei sekään mistään kotoisin. Ei tod. Juu lenkille metsään, hankeen, sillai et sukat kastuu, keuhkot verillä, henki ei kulje. Minua ajaa takaa, eteenpäin hylätyksi tuleminen, hiljaisuus, kaiku, isän kasvot (siinä, sanoin sen), jättää minut ja ei jätä, ideat, luojan kiitos luovuudesta, taiteesta, kukat kukista, ajatuksista, olen niin kiitollinen, ihmisistä, olemassaolosta. Ai, miksi sanoa ääneen se pahin, niinkuin uhri, mä uhraan itseni, koska on olemassa jotakin parempaa jossakin ja minussa. Mun on se löydettävä, aina vaan parempi minä. Miten olis vähemmän töksähtelevä. Emmätiiä se on yks mun hyvistä puolista.