essee

Taidekritiikistä, mitä se on.

| Henna Timanttimetsä

Kreikkalaiset ajattelivat kritiikistä tai silloisesta poliittisesta puolustuspuheesta eli retoriikasta: retoriikan tärkein ominaisuus on vakuuttavuus, ei totuudellisuus, halu saada mahdollisimman moni omalle puolelleen ja tämä tapahtuu juuri politiikan kentällä. Kuulostaa samalta, mitä lehtikritiikit nykyään tavoittelevat eli mahdollisimman monia lukijoita ja ostajia, potentiaalisia kuluttajia mainostajille. Hiukan filosofiaa, kosmetiikkaa, taitoa ja arvon ylennystä. Taide ei antiikin Kreikassa ollut arvokas taito hallita vapaalle miehelle, retoriikka kylläkin. Millainen on taiteen arvostus nykyään ja kuinka vapaita olemme harjoittamaan taidetta? Kuka tahansa voi puhua eli olemme vapaita. Onko taide ja taiteilija vapaa ja miten hän ottaa kritiikin tai mitä hän voi puhua, saako hän kritiikkiä vai osakseen jonninjoutavaa pölinää, joka ylläpitää kohteliasta hiljaisuutta? Miksi ajatellaan, että ulkomainen taiteilija tekee parempaa taidetta kuin paikallinen taiteilija tai miksi kuraattorin sana on painavampi kuin taiteilijan eli asiantuntija on asiantuntija ja taiteilija tavallaan ei.

Mikä on vahvan asiantuntijuuden vetovoima, on, kuinka uskottavaa asiantuntijuus on, ja kuinka asiantuntijuuden uskottavuus syntyy. Miten ja miksi asiantuntijaa uskotaan, kuinka asiantuntijan sanaa toistetaan ja pidetään oikeana. Johtuu varmaan ennakkoluuloista ja luottamuksen puutteesta, kun valkoinen lääkärintakki aiheuttaa välittömän luottamuksen tunteen, titteleistä, diplomeista, kavereista, konventioista, rahan voimasta ja institutionaalista arvonluontimalleista. Jotenkin kuin että nainen tekee jonkun asian paremmin kuin mies, koska on nainen ja päinvastoin. Kriitikolla on oltava psykologista silmää ja taitoa käyttää valtaansa oikein eli oikeudenmukaisesti. Valinta on vaikuttamista: mitä katsoo, mistä puhuu, mitä näyttää katsottavaksi. Kuinka ennakkoluuloista taidekritiikki on? Uskaltaako kriitikko olla avoin taiteelle, joka ei ole esillä taiteelle varatulla paikalla? Mitkä ovat alan kliseet ja ainaisilta tuntuvat vinoumat? Miksi niistä on vaikea päästä eroon? Ehkä vinoumat ovat, koska niiden ei halutakaan poistuvan. Ne palvelevat jotakin tarkoitusta ja ylläpitävät systeemiä, jonka ei odotetakaan muuttuvan.

“Kriittisyys tarkoittaa kykyä itsenäiseen ajatteluun, uudenlaisten merkitysulottuvuuksien ja -yhteyksien löytämistä ja kykyä kyseenalaistaa itsestään selvinä pidettyjä käsityksiä”. Näin selvästi kiteyttää kirjassa Taidekritiikin perusteet Susanna Välimäki, joka keskittyy esseessään musiikkikritiikin maailmaan hyvin selväsanaisesti. “Taidekritiikin ensisijainen kohde ei ole kauppa-, vienti- tai imagotuote, vaan taiteen henkinen sisältö eli teosten taiteellinen arvo.” Omituinen sanapari taiteellinen ja arvo. Se ei siis ole sama kuin rahallinen arvo? Kuka mittaa taiteellisen arvon muu kuin kriitikko ja asiantuntija? Kuka sen määrittäisi muu? Mistä arvo tulee? Varsinaista kriitikkokoulutusta Suomessa on vähän tai ei ollenkaan riippuen alasta. Työ opitaan yrityksen ja erehdyksen kautta, tarjoamalla tekstejä ja opettelemalla bisneksen lait. On osattava luovia, oltava luova supliikki ja tuottelias tullakseen toimeen pelkästään kriitikkona. Monille kriitikkous on osa-aikatyö. Suurimpien lehtien kriitikot ovat ja ovat olleet tunnettuja vaikuttajia, joiden sanaan luotetaan, luotettiin ja joka luettiin pilkulleen, joiden sanan perusteella kenties tehtiin ja tehdään päätöksiä, mitä arvostaa ja ostaa. Kulttuurikriitikkous ei välttämättä ole palkitsevaa, kenties kriitikko ei saa sanoa mitä todella ajattelee tai puhua taiteesta, josta itse pitää? Kriitikko joutuu työskentelemään kiireessä, tinkimään kirjoituksen laadusta eikä aina ehdi paneutumaan niin hyvin kuin haluaisi jokaisen teokseen ja taiteilijaan.

  1. Mitä kritiikki tarkoittaa? (entä valta ja julkisuus taiteissa ja kirjoittelussa)
    Perinteisesti ja yleisesti ajatellaan, että taide on taidetyön tulos, taitavasti tehty, taidolla ajateltu, pieteetillä, ajalla, mitä suuremmalla taituruudella sen arvokkaampi teos. Mitä on taituruus taiteessa ja miten sen havaitsee muuten kuin onpa hyvin tehty ja kuinka osasit tai tulit ajatelleeksi? Tekotavan ja esityspaikan mukaan määritelty taiteilijan luoma teos on taidetta. Se on taiteelle varatussa paikassa esillä taiteen säännönmukaisesti ja löydettävissä, ymmärrettävissä taiteeksi. Ammattitaitoa kysynyt hengentuote, jolla on puhutteleva sisältö ja joka tekee jotakin, katsojalle. (Toivottavasti ei ole virallista taiteen määritelmää, oma määritelmänikin on liikaa sanottu ja vanha.) Toinen näkökulma taiteen arvoon on sisältö, aiheeseen eli mitä teos esittää, mikä se on, ja mikä sen tarkoitus on? Taideteoksen funktio siellä, missä se esitetään, sille, jolle se esitetään. Kuinka tärkeä sisällöllisesti teos on siinä ajassa, jossa se on tehty, mihin se viittaa, ketä se puhuttelee, miksi se on tehty ja täytyykö sen sijoittua taiteen perinteeseen ollakseen taidetta. Välimäki väittää, että on olemassa puhdasta taidetta. Että taide nyt, on olemassa haltioituaksemme, että taide on lähellä uskonnollista herätystä ja ihmettä, pysähtyäksemme ja huokaistaksemme. Sitä taide parhaimmillaan tuottaa, kemiallisen reaktion kehossa eli mielessä, mielihyvää, helpotusta, pakoa, sisältöä, ajatuksia, kokemuksen arjen ulkopuolelta. Siinä taiteen hyvää tekevä voima, joka on myös arvo. Vaikuttavuus ja tarkoituksellinen ihmettelyn herättely, aistiminen ja ajattelu, mutta miksi kysymys, kun ei ymmärrä. Miksi järkeen on pakko vedota ja mitä on ymmärrettävä, että voi hyväksyä? Miksi on oltava järkeenkäypä ja selitettävissä ja mitä lopulta on ymmärrettävissä arkitasolla? Mitä on tiedettävä muuta kuin se minkä näkee? Koska, elämme kapitalismissa, jossa kulutamme taidetta kuin mitä tahansa muuta, ovat taidegalleriat paikkoja, joissa taidetta voi katsella ilmaiseksi. Pääasiassa taiteilijalle esiintyminen, esittäytyminen ei ole ilmaista, kuten ei taiteen tekeminenkään. Taiteellinen arvo kytkeytyy taloudelliseen arvoon, halusimme tai emme. Kaikella on hinta ja taidetarvikkeilla. Idealistinen kaunopuhe taiteellisesta arvosta, itseisarvosta, kauneuden ja hyvyyden riittävyydestä ja taiteen puhtaudesta on naiivia valehtelua. Mitä jäin pohtimaan; naiivia ja valehtelua. Taide voi valehdella ja taidesysteemi nojaa taiteen humaaniin hyvyyteen. Taide ja systeemi eivät aina puhu totta, ole hyvä ja hyvää, hyväksi, hyvää tarkoittava ja oikeassa vaikka niin ajatellaan.

Kritiikilläkin on tarkoitusperänsä, jotka eivät aina ole kovin ylevät, vaikka kriitikon taidekokemus olisi kuinka ekstaattinen ja taiteilija hyvä kaveri. Kenties subjektiivinen näkemys rajaa liikaa pois tai antaa väärän kuvan, ainakin mitä tulee elokuvakritiikkeihin tai ennemminkin teoksen luonnehdintoihin, olen usein hämmästynyt niiden paikkansapitämättömyydestä. Kritiikki on reaktio, joka synnyttää onnistuessaan vastakaikua eli keskustelua ja kiinnostusta taiteilijan teoksia kohtaan laajemmin. Aina on joku, joka hyötyy kirjoittelusta, parhaassa tapauksessa hyötyjiä on monia. Hyöty nykyään on taloudellista. “Jako teos-, konsertti- ja äänitekritiikkiin on ongelmallinen, se rajaa musiikin teoksiksi, äänitteiksi ja konserteiksi. Musiikkia on kuitenkin kaikkialla, kuten julkisten tilojen ja arkiympäristöjen äänimaisemia voi olla kiinnostava arvioida. Hyvä kriitikko ei ota musiikkikritiikin kohteita annettuina vaan löytää uusia arvioinnin kohteita”. kirjoittaa Susanna Välimäki. Mutta enpä pelkästään kirjoittajia syyllistäisi kohdevalinnasta tai kuinka kirjoituksia laaditaan.

Entä instituutiokritiikki, kritiikki, joka kohdistuu paikkoihin, joissa taidetta esitetään? Niihin instansseihin ja instituutioihin, jotka taiteen valitsevat esitettäväksi. Kenen tehtävä on puhua taiteenpaikoista? Onko se taidekritiikkiä, jos taiteen paikkoja kritisoi tai taiteenvalitsijoita, koska ne ovat hyvin keskiössä ja vaikuttavat olevan kritiikin yläpuolella. Onko sillä väliä kuka kritisoi ja miten asiantuntijuus syntyy, koska tohtorintutkinto ei takaa asiantuntijuutta? Instituutiot ovat herkkiä kritiikille ja ottavat mielellään vastaan palautetta, mutta osaavatko ne ottaa kritiikin rakentavasti? Toinen juttu on, onko arvioinnilla ja luonnehdinnalla mitään vaikutusta. Suurimmat taideinstituutiot ovat kunnallisia ja valtion omistamia julkisia laitoksia. Niiden pyörittäminen ja täyttäminen on täyttä politiikkaa eli taiteesta pitäisi pystyä puhumaan jokaisen, jota julkisten laitosten hoitaminen kiinnostaa ja millaista kulttuuria kansalaisille esitetään, siksi olisi tärkeää, että taiteesta puhuttaisiin kouluissa muutenkin kuin listaamalla historian merkkiteokset. Itseriittoisuus ja itsetyytyväisyys ovat monin paikoin muutoksen tiellä. Suuret yksiköt ovat tarkkoja maineestaan ja mitä ylevämpi instituutio, sitä jähmeämmin ne suhtautuvat muutokseen. Tai miksi muutos olisi aina hyvä vaihtoehto voi myös kysyä ja edistys aina positiivinen asia.

“Musiikin tutkimuksen postmoderni ja kulttuurintutkimuksellinen käänne toi musiikkikritiikin tutkimukseen arvorelativistisen otteen sekä konstruktivistisen käsityksen, jonka mukaan kieli rakentaa todellisuutta, siten tekstit ovat vallankäyttöä. Konstruktivistisesta näkökulmasta musiikkikritiikkiä tutkitaan musiikkia koskevien käsitysten rakentajana, ilmentäjänä, ylläpitäjänä ja muokkaajana” Taidekritiikin perusteet, Susanna Välimäki. Saman voi yleistää kaikkeen taidepuheeseen. Jonkun on valittava, tehtävä valinta, päätös, mikä on laadukasta ja mielenkiintoista taidetta, josta voidaan keskustella, jolla on yhteiskuntaa rikastuttava puoli, yksilön ja joukon elämää, sielua ja ajatuksia stimuloiva, innoittava vaikutus. Taide, josta syntyy keskustelua, on sitä, jolla on lopulta merkitystä laajasti eli kaikenlaista keskustelua ei ainoastaan ylistyspuhetta. Kriitikon tehtävä on esitellä erilaisia tapoja nähdä ja tehdä, myöskin tarpeellista on kuulla mielipiteitä ja kehitysehdotuksia. Mutta miksi aina se jonkunlainen hyvä on se, josta puhutaan? Äärimmäinen, täydellinen, hiottu laatu, kvaliteetti ja anti, joka halutaan, on hyvää. Kuulostaa taas sellaiselta, mitä ei ole olemassa, äärimmäinen ja ikuinen, mutta joka on näytettävä ja taiteen paikka.

Vaatimustaso jokamieslehdistössä on miellyttää lukijoita, yleistajuistaa ja houkutella mainostajia, myydä lehtiä, olla mainosareena myös uutisten tasolla, joten kritiikki sanana kalskahtaa niin negatiiviselle, ettei se myy, ja kun on oltava iloinen ja positiivinen, löytää hyvän mielen juttuja. Entä puhua jostakin vaikeasta, jota ei ymmärretä samalla tavalla. Entä kun jokainen jokamieslehti pyrkii samaan, mitä saamme? Ainakin jotakin valittamisen aihetta, mikä on tarpeellista luettavaa ja kenelle. Mikä on valittamisen ja kritiikin ero on, että kritiikki pyrkii näkemään subjektiivisen kokemuksen yli, ei tuo omaa ainutkertaista näkemystään keskiöön, vaan rakentaa sanallisesti kontekstin, jossa teosta tarkastellaan.

Kuinka tulla kriitikoksi, kuinka olla kriitikko. Eikö kriitikko ole inhottu, vaikea ihminen ja herättää negatiivisia tunteita? Miten miellyttämisen tarve liittyy ammatinkuvaan ja miksi olemme halukkaita hylkäämään asiantuntevan kritiikin? Kuinka säilyttää ammattiylpeytensä, kun juttuja editoidaan miten tahansa lehden toimesta. Kuinka on niin silti, että ne ns. inhottavat ja julmat kriitikot muistetaan ja mainitaan ja heitä kaivataan. Kritiikeistä syntyneet riidat, tunnekuohut, mielenpahoittamiset ja aiheutetut tappiot kiinnostavat. Klassinen riita taiteilijan ja kriitikon välillä, kun maailmat eivät kohtaa.

1800-luvun lopulla kriitikko August Ahlqwist https://fi.wikipedia.org/wiki/August_Ahlqvist jyräsi Aleksis Stenwallin sittemmin herra Kiven Seitsemän veljestä ja koko hänen kirjailijan uransa, koska kansankielen käyttö ei kriitikon mielestään sopinut kirjalliseen käyttöön, saati kansanihmisten omituinen elämä aiheeksi, mutta samaa tapahtuu edelleen. Taiteella on oma eliittijoukkonsa, josta kirjoitetaan tiuhaan. Toimittajilla on valtaa, vaikka muuta väittävät. Kun jotakin uutta syntyy, syntyy myös vastareaktio, etenkin kun tuo uusi on tarpeeksi radikaalitapaus. Lienee välttämätöntä, radikaalius, provokaatio, haastaminen jotta saisi muutoksen tasa-arvoisempaan suuntaan, ei takapakkia tai paikallaan pysymistä. Huono juttu taiteilijalle, että roinaa sataa niskaan, mutta todistaa muutoksen tarpeellisuudesta elinvoimaisuudelle ja kuinka henkilökohtainen taideammatti on, tunteet ovat pinnassa edelleen. Miten taide ammattina antaa tilaa olla ottamatta henkilökohtaisesti kritiikkiä ja mitä tarkoittaa, kun kritiikkiä ei enää voi antaa julkisesti ilman pelkoa. Pystyyn kuolleet yrittävät pysyä pystyssä puolustamalla tunteitaan, kun eivät tiedä paremmasta tai omasta pystyyn kuolleisuudestaan, tai uskalla hypätä uuteen. Pienessä maassa yhdenmukaisuuden vaatimus on hillitön jyrä, erilaiset jäävät jalkoihin ja poljetaan surutta, joka kertoo valtakulttuurista jotakin. Hämmästyttävintä on, kuinka lujaa vanhasta halutaan pitää kiinni, jollakin tapaa hyväksi koetusta ja toimivasta tavasta toimia joillekin. Hyväksi kenelle voi kysyä ja mikä toimii joillekin, toisille ei. Lyöminen on tapa toimia, kun ei ole muita keinoja käytössä eli ei ole taitoa käsitellä, tunnustaa ja huomata omaa homeisuuttaan ja muita vaikeita asioita.

Kritiikkivirran poikkileikkaus ja kriittinen tarkastelu tuntuukin tarpeelliselta juuri tässä ajassa kun luotettavan ja kriittisesti tarkastellun tiedon saaminen ei välttämättä ole itsestään selvää. Lehtien rinnalle moniäänisenä mediana on kiilannut internet, mikä on tarkoittanut kovaa kilpailua päivälehdille ja avannut mielenkiintoisia ulottuvuuksia taiteesta kirjoittamiselle. Mukaan on tullut monia riippumattomia kirjoittajia, kiinnostavia ja ei, ja jotain siltä väliltä. Temppu-areena on niin sanotusti vapaa, kuten sana. Vai onko sittenkään? Mitä kovemmaksi kilpailu lukijoista käy, kuinka käy päivälehtien kulttuurikirjoittelun. On sääli, jos mennään markkinoiden ehdoilla. Tällä hetkellä tila kulttuurille vähenee, jutut lyhenevät, kaupallistuvat ja rajautuvat yhä tiukemmin suuriin tapahtumiin. Tämä on minun huomioni, toivottavasti olen väärässä, muuten tulevaisuus näyttää synkältä. Toisaalta taas, jos ja kun meno äityy villiksi eli internetkirjoittelu koettelee rajoja, mitä toivon, käsitykset, mikä on hyvää tai huonoa taidetta voi heittää menemään, makurajat tutisevat ja tunteet heittelevät meitä laidasta toiseen. Jotakin siis on mitä odottaa.

Vähemmän villinä voi pitää lehtitalojen linjaa taiteesta kirjoittamiseen, koska taidetta moni pitää vaikeasti lähestyttävänä, ei taiteesta kirjoittaminen saa olla huonosti avautuvaa tai liian ammattimaista. Voisiko ammattimaisen kielen ja arkipäiväisyyden taitavasti yhdistää. Tarvitaan taitavia kirjoittajia, joilla on jotakin sanottavaa eli omia ajatuksia (kenties omaperäisiä) ja tarpeeksi kulttuurialan tietoa pohjana. Päivälehdet tavoittelevat jokamiestasoa ja ehkä hyvä niin, osittain siis. Pääasia että taiteesta vielä lehtiin kirjoitetaan. Mitä olisi yhteiskunta ilman taidetta. Melko ontto. Mikä on taidetta. Sekin rajanveto liikkuu yhä edelleen, tietääkö joku. Kuka on taiteilija. Kenellä on oikeus tuohon titteliin. Sillä joka sen ottaa.

3.Kuvataide-, kirjallisuus-, elokuva-, musiikki-, tanssi-, pelit-, teatteri- ja aktivisti-katutaide, kenties uusia tulossa. Kuinka onnistua pysymään ajan hermolla, ja kuinka tärkeitä eri taiteitten väliset raja- aidat ovat tai mitä tehtävää ajaa taiteen määrittely.
Kirjassa Taidekritiikin perusteet Juha-Heikki Tihinen esseessään katsastaa perusteellisesti kuvataidekritiikin problematiikkaan ja mitä kuvataidekritiikki on, voi olla ja on ollut, koska maailman kaiken taidepuheen voi jakaa useaan kategoriaan tarpeesta ja yhteydestä riippuen. Runollinen kritiikki kuulostaa termiltä, joka vastaa ns. International Art Englishiä, joka kääntyy taidesuomeksi? Kansainvälistä kaunopuhetta, jonka taitaminen kuuluu piireissä ‘ammattitaitoon’, eräänlaista salonkikelpoista jargonia, jolla voi huiputtaa, joka ylevöittää ja luo positiivisen korkean tilan ja jalustan jolla seisoa. Luotu luettelotarpeisiin eli myyntipuheeksi, jolla on tietynlainen vaikutus. Tarpeellista ainakin joskus, etenkin silloin kun halutaan kirjoittaa kuvaus puuttumatta tahi kyseenalaistamatta itse instituutiota, saati taiteilijaa ja hänen työtään. Se on kuin pakollinen kuvio, kehu, jolle pontta antaa ansioitunut kirjoittaja, jolla on asema kentällä. Tämänlainen kirjoitustyö vastaa Tihisen mainitsemaa tavoitetta, jossa kirjoittaja on myös taiteilija tietyissä raameissa. Luettelotekstin on myötäiltävä esittelemäänsä, mutta oltava myös laadukas taideteos kirjallisesti ilman vastakarvaan silittelyä. Yliampumisen ja liehittelyn maku kuitenkin ärsyttävät etenkin sellaista, joka luettelotekstejä ja Art Englishiä/taidesuomea useasti lukee. Myöskin jos kirjoittaja ei ole perehtynyt kohteeseen, mutta kuka nyt niin tumpelo olisi, ettei kohteeseensa tutustuisi. Totuudellisuus on hyvä pitää mielessä sekä ylilyöntien välttäminen. “Juttu kannattaa viimeistellä huolella, toimitus arvostaa juttua, jota ei tarvitse lyhentää eikä viimeistellä kovin paljon. Omasta persoonallisesta äänestä ei pidä luopua, mutta lehden yleiset käytännöt on syytä ottaa huomioon.” Tuli mieleeni, miksi kukaan haluaisi luopua omasta persoonallisesta äänestään? HUOM. “Tärkeät asiat alkuun, vähemmän tärkeät loppuun.” Niin ei tiedä, kuka jutun pätkäisee kyselemättä sen enempää.

Runollisuus kuvataidetekstissä, mitä tuo runollisuus on. Onko se sama kuin taiteellisuus pukeutumisessa, visuaalisuus, kaunosieluisuus persoonassa; olla taiteellinen ja kuvallinen, hattu ja huivi, hiukan omituinen. Tai keksitään uusia sanoja (mikä on aina kannatettavaa) ja käytetään kuvailevaa, maisemoivaa kieltä. Tihinen kirjoittaa, ettei kriittisen, arvioivan asenteen ja kirjallisen kunnianhimon tarvitse olla vastakohtia. Hän jatkaa: “perinteisenä kritiikin määrittelyn kolmijakona pidetään kuvailua, tulkintaa ja arvottamista.”

Kriitikko kuvailee ja esittelee teosta yleisölle tuomalla esiin sen muodon ja sisällön kannalta olennaisimmat piirteet. Tämän jälkeen kriitikko tulkitsee teoksen ja arvioi sen mahdollista sanomaa. Arvottaminen tarkoittaa, että kriitikko pohtii teoksen laatua, ajankohtaisuutta, kontekstia ja samalla taiteilijan onnistumista pyrkimyksissään. Mutta voi olettaa onnistumisen jo tapahtuneen, koska teoksesta kirjoitetaan. Valinta jutuksi on arvottamista ja odotettu tapahtuma taiteilijan kannalta, tunnustus ja meriitti. Näin voimme taas aloittaa pohdinnan hyvästä ja huonosta, joka on postmodernin taidekauden koetinkivi. Korkean ja matalan kulttuurin lähentyminen, sekoittuminen ja uuden luominen, marginaali ja keskiö taistelevat edelleen, tavoillaan. Marginaali ei halua keskiöön, koska kokee sen mitä siellä tehdään tylsäksi, puutuneeksi, kiillotelluksi, kuolleeksi ja vanhan toistoksi. Keskiö taas naureskelee marginaalin harrastelijamaisuudelle, kömpelyydelle ja marginaalisuudelle eli näkymättömyydelle ja oletetulle epätoivolle. Keskiö saa suurimman näkyvyyden, markkinat, kehut ja suuren yleisön mielenkiinnon herättää kriitikon mielenkiinto. Tihinen käyttää sanaa tuoteseloste, jollainen arvio teoksesta voi olla, mutta mieluiten ei. Kritiikki parhaimmillaan on teos itsessään, antoisa lukijalle ja jatkaa taiteilijan ajattelua johonkin suuntaan.

Suomalaisen kuvataidekritiikkikirjoittelun katsotaan alkaneeksi 1840-luvulla Suomen taideyhdistyksen perustamisen aikoihin (1846 jälkeen), kun taideinstituutiot alkoivat kehittyä. Myöskin sana taide on tuolta ajalta. Taidetta käsiteltiin yhteiskunnallisena asiana ja kansakuntaa sivistävänä tekijänä. Edelleen pidämme kuvataidetta kansakunnan aarteenomaisena kalleutena, kansallisen identiteetin rakentajana, joka ei saa pilkata uskontoa, ajatus, jota politiikassa perussuomalaiset ovat kannatelleet äänekkäästi ja vaatineet taidetukien kohdistamista juuri kansallista identiteettiä kohottavalle ja ylevöittävälle taiteelle, jota voi pohtia mistä kuva ylevöittävästä taiteesta tulee. Elämme siis monin paikoin samoissa tunnelmissa kuin reilusti yli sata vuotta sitten. Postmoderni tekotaide ei edelleenkään istu perinteeseen eikä kosketa suomalaista markettimassoja koska ymmärrys ja järki ovat tärkeitä arvoja, mikä ei tarkoita älyllistämistä. Entä lukevatko massat kulttuurisivuja, kun ne on tehty massoja hyväileviksi? Massat, kansa, populaatiomme, jolle asioita on yleistajuistettava. Miksi vietellä massoja, jos sillä on tasapäistävä, kulttuuria latistava vaikutus, jota jokainen kuitenkin tahtoo välttää lopulta? Onko raha ainoa motiivi kirjoittamiselle ja julkaisemiselle nykyään? Samantyylisen efektin tarjoaa kunnallisten palvelujen kilpailutus, jossa valitaan halvin. Palvelut huononevat tai niitä ei ole. Loppulasku osoittautuu kalliimmaksi kuin oli tarkoitus.

Koska en ole ammatillisesti elokuvan kanssa tekemisissä, luen mielelläni elokuvatekstejä ja katson pääasiassa elokuvia viihtyäkseni, joten en odotakaan kirjallista vyörytystä ja tarkkaa analyysiä elokuvasta elokuvan esittelytekstissä, enkä kritiikissäkään. Elokuvien levittäjien omien lehtien jutut ovat samaa viihdettä kuin juorut toisaalla elokuvatädistä. Annetut tähdet eivät kerro elokuvasta muuta kuin että tähdet laadun takeena ovat muodostuneet tiettyjen lehtien glamourkuvastoksi, mausteeksi Ilta-lehdessä ja Annassa, joilla on ‘elokuva-arvostelijat’ ja joiden antamia tähtiä on mainosmaisesti dvd-kansissa. Tähdet herättävät huomioni, mutta eivät positiivisessa mielessä. Pisteet, kriitikon nimi sekä lehti, jossa tähdet ovat kaunistuksena, toimivat kehuna ja osviittana tietynlaisille kuluttajille. Kuulostaa massalta ja R-kioskilta. Elokuva onkin mielenkiintoinen aihe, kun puhutaan kritiikistä ja mausta. Elokuvan syntyaikoihin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa elokuva oli juuri massojen halpaa viihdettä, jota sivistyneistö ei tahtonut. Sensaatiohakuista kaukokaipuuta, hirviöitä, hassuutta, tapahtumia läheltä ja kaukaa. Nykyään elokuvaa katsovat kaikki ja teollisuudessa liikkuu käsittämätön määrä rahaa. Sensaatiohakuisuus ei ole kadonnut, se on paisunut ilmalaivaksi ja räjähtää yhä uudelleen silmillemme. Puhutaan elokuvan alamäestä digitalisaation muuttaessa teknologiaa ja tapoja tehdä sekä näkemäämme. Aivan kuin mikään ei riittäisi efektiksi.

Innostun itse vanhoista filmeistä juuri niiden kauneuden ja filmin takia. Esiintyminen on lapsenomaisen innostunutta kuten kuvaaminen. Hauskaa, tavallaan, kuinka Venäjä oli maa, jossa elokuvan tekeminen voimakkaasti lähti kehittymään. Politiikalla tietenkin oli suuri osuus tässä kehityksessä, kuten venäläisten pitkällä tarinankerronnan perinteellä ja kuinkas muutenkaan kuin avantgardetaiteilijoiden kekseliäisyydellä. Uusi tieto minulle oli tuo Eisensteinin suunnitelma kuvata Marxin pääoma. Kenties lyhyt elokuva? Tai animaatio.

Puhdasta taidetta. Kuinka kirjoittaa syvästä elämyksestä, joka on melko aineeton ja kokemus täysin subjektiivinen, kriitikko kokijana ja kokemuksen tulkitsijana. Saada tämä subjektiivinen kokemus yleiseen ja ymmärrettävään muotoon. Veijo Hietala antaa selkeät ohjeet ja varoituksen sanat. Suomessa on vaikea päästä elokuvakriitikoksi, joten kielen on oltava harjaantunutta, ytimekästä, suhteet kunnossa, kuten sivistyksen elokuvien suhteen. Mitä enemmän tiedät elokuvista sen parempi. Ei myöskään saa lannistua kielteisistä vastauksista, kun tekstejään ja tietotaitojaan tarjoaa.

Elokuvagenret ovat vielä eriytyneempiä painisarja kuin kuvataiteen välineisiin pohjautuvat jaot. Elokuvassa sukupuolella, koulutuksella, taiteilijuudella eli auteur-ohjaajuudella ja monella muulla asialla on oma roima merkityksensä. Saati, kun puhutaan musiikista. Siinä kaksi alaa, joiden kriitikoilta todella vaaditaan tietämystä ja näkemystä. Kuvataidekirjoittelu vaikuttaa pipertelyltä ja kiiltokuvien vertailulta, kun vertaa. Ehkä kriitikoiden pitäisi arvioida mahdollisimman monien taidealojen teoksia eikä eriytyä niin tarkasti. Samat asiat toistuvat Taidekriitiikin perusteet kirjan esseistien teksteissä, hyvä kritiikki välittää tietoa, arvostusta, arvoja ja näkemyksiä. “Kritiikki voi tarjota hätkähdyttäviä portteja musiikista keskustelemiseen ja kokemiseen.” Susanna Välimäki tarjoaa kirjoituksessaan perustietoa musiikkikritiikin laatimiseen. “Musiikkikriitikko on kuuntelemisen ammattilainen. Hän tarkastelee kohdettaan sekä tietoon perustuvan asiantuntemuksen että kokemus- ja eläytymisherkkyyden varassa. Tieto auttaa eläytymään ja eläytyminen auttaa ymmärtämään. Musiikkikriitikon on hallittava asiakielen lisäksi ilmaisuvoimainen ja elämyksellinen kieli”

Musiikkikirjoittelu ja -kritiikki vaikuttavat yleisimmältä ja luetuimmalta taidekritiikin teksteiltä, joita on ollut antoisaa seurata juuri kirjoittajien tietämyksen takia ja koska jokainen kuuntelee musiikkia, että katsoo elokuvia. Kritiikki vaikuttaa toisinaan ankaralta, kun vertaa kuvataidekritiikkeihin, samaa ankaruutta ja ehdottomuutta kaipaan taiteessa alalle kuin alalle. Ympäripyöreys ei hetkauta eikä kiinnosta, enkä näe sellaisella viihdettä suurempaa merkitystä. “Musiikkikritiikki voidaan ymmärtää julkiseksi ja ammattimaiseksi ajatuksenvaihdoksi, joka erittelee, tulkitsee ja arvioi yleistajuisesti musiikkia ja musiikin ilmiöitä.” Mielenkiintoiseksi musiikkikritiikin tekee se, että jokainen ihminen kuuntelee musiikkia joka päivä tahattomasti taustalla jonkun muun valitsemana, sekä yksityisesti tai julkisesti. Musiikin kautta ilmennetään omaa identiteettiä, haetaan voimaa, pyritään ilmaisemaan itseä, herättämään huomiota ja kuulumaan ryhmään. Taide synnyttää ryhmiä, kuten myös taidekritiikki on saanut aikaan ryhmiä, joihin joko on kuulunut tai sitten on ollut autsaideri, totaalisen punk, rock ja heavy. En usko, että auteur-ohjaajuus enää on samalla tavalla kriitikoiden kultainen lehmä tai täydellisyyden merkki, tai että Panssarilava Potemkinille ja Citizen Kanelle on annettava viisi tähteä. Veijo Hietanen edelleen väittää, että vanhat klassikot ovat ansainneet tähtensä eikä niitä halua tai voi kukaan kriitikko kyseenalaistaa. Casablanca on hyvä elokuva.

  1. Hermeneuttinen filosofia ja kritiikki (totuuden etsintää ja halu ymmärtää)
    “Erityisesti kamera on laajentanut aisteja ja mieltä huomattavasti” sanoo Irmeli Hautamäki esseessään Nykytaide, kritiikki ja hermeneuttinen filosofia. Voiko taide olla huumetta ja miten laajentaa mieltä ja aisteja teknologian avulla? Onko se ylipäänsä mahdollista? Kenties tässä kohtaa on kyse runollisesta kielen käytöstä, jossa tutkija on halunnut painottaa valokuvauksen ja teknologisen kehityksen merkitystä nykytaiteen kentällä. Muuten Hautamäki piirtää tekstissään tarkasti filosofian ja taiteen eroja, kuinka kummankin tuntemuksella kriitikko/katsoja avaa nykytaiteen teoksia. Kuinka paljon on tiedettävä, jotta nykytaide avautuu ja onko sen avauduttava? Onko ymmärrettävä? Onko selkeys mihin nykytaide pyrkii etsiessään totuudellisuutta?

Koetinkivi, halu ymmärtää, vaan ei ymmärrä, kun on pakko ymmärtää ja se ahdistaa, kun tuntee itsensä tyhmäksi ja pelottaa se, jota ei ymmärrä.
Kuka pakottaa tai tuomitsee katsojan ja miksi älyllistää kaikki näkemänsä? Ja mitä älyllisyys on? Miksi nykytaide edustaa älyä? Hautamäki puhuu että, nykytaiteilijat ovat intellektuaaleja ja tutkijoita. Liekö karhunpalvelus kuvataiteelle, teoretisointi ja älyllistäminen. Aistien ja mielen laajentuminen kameran avulla on hämmentävästi sanottu, aivan kuin kamera aiheuttaisi huumeiden lailla toimivan efektin. Kuinka mieli laajenee, mitä mielen laajeneminen on? Tarkoitetaanko tällä ymmärryksen ja tietoisuuden lisääntymistä taiteen avulla? Jos äly on lisääntynyt, niin hyvä. Lisää taidetta, joka lisää älyä.

Itse olen hyvin kriittinen mitä tulee kulttuurin tähtikulttiin, jota muka älyllistäminen eli teoretisoiminen mielestäni voimakkaasti juhlistaa ja edelleenkin hyvin miehiseen, miehen katseen kautta määrättyyn. Minuun vaikuttaneiden taideteosten listani on hyvin erilainen kuin täydellisen elokuvan ystävän tai nykytaiteen-painisarjan kriitikon. Kulttiarvo on tyhjänpäiväinen markkinatavara, magneetti, jonka päälle voi vetää leningin. Hämmästelen edelleen klassikko-sanan asemaa, sen käyttöä, taidehypeä, joka siihen liittyy, lahkolaisuutta taiteen ympärillä, jota kriitiikki pahimmillaan jatkaa. Enkä pidä arvossa väitettä, että on elokuvia, jotka on katsottava tietääkseen jotakin elokuvasta, tarkoitten ollakseen viisaampi? Toki silloin tietää tietynlaisesta elokuvasta ja elokuvan historiasta. Keinotekoiset raja-aidat ihmisten välillä, joita halutaan pitää yllä ylevän tähden, ovat jäänne jostain monarkkeja ja luokkaa palvovasta esihistoriasta. Parempi ihmisyys ei synny hienostelua ihannoimalla, ei myöskään elävä kulttuuri pysy elävänä sellaisessa ilmastossa tai hinnoittelemalla taide pilviin.

  1. sivu 68, 29.4. henkilökohtaista palsta. Talous on paras kriitikko, lainaus Jeff Koonsilta. Mutta entä tulkinta.
    “Journalismin on oltava luotettavaa ja kriittistä, mutta sen on ennen kaikkea osattava herättää lukijan kiinnostus.” Kuka on lukija nykyään? Esimerkiksi minä, en kylläkään lue ns. kritiikkejä, koska niillä ei ole minulle mitään annettavaa. Seuraan koti- ja ulkomaan politiikkaa ja tapahtumia, joilla on vaikutusta jokapäiväiseen jokamiehen ja naisen elämään. Kritiikit tai päivälehtien luonnehdinnat kulttuuritapahtumista ovat kokemukseni mukaan ympäripyöreätä, kritiikitöntä mainosta museoille, gallerioille, klubeille, elokuvien levittäjille, kirjojen myyjille ja niille, jotka esittävät teoksia maksua vastaan tai myyvät jotakin taiteen nimissä. Päivälehtien kulttuurisivujen tarjonta ei ole kiinnostanut minua pitkään aikaan tai kulttuuritarjonta, etenkään kuvataide.

(Kirjoitin aivan spontaanin ja mielestäni rehellisen mielipiteen aiheesta kulttuurikritiikki Suomessa ja kuinka siihen suhtaudun eli hyvin epäilevästi, jotakin ennen urheilusivuja)

Siis kuinka kirjoittaa taiteesta ja onko kaikki taiteesta kirjoittaminen kritiikkiä ja miksi taiteesta kirjoittaminen tahi taide on tärkeää. Kyynisyyden vihulainen astuu taas kuvaan, kun ajattelen asiaa siltä kannalta, kuka hyötyy taloudellisesti eli urallaan eli taloudellisesti taidekirjoittelusta. Se, josta kirjoitetaan, on framilla, huulilla. Kun kriitikko kaveeraa taiteilijoiden kanssa, joista kirjoittaa, kuinka luotettavaa kritiikkiä hän saa aikaiseksi. Saati kriittistä, minkä tarkoitus on kenties kehittää taide-elämää ja taidetta, taiteilijaa ja katsojaa, vaikka sanotaan, etteivät kritiikit ole taiteilijoille tarkoitettuja. Taiteilijatkin ovat yleisöä, jopa ne, joista kirjoitetaan. No, mutta taidekenttä on muutenkin hyvin kummallisten uskomusten ja kuvitelmien kenttä (tällä tarkoitan kentän hierarkkisuutta, kaavamaisuutta ja omituisia tärkeilijöitä, joilla on paljon sanan- ja muunlaista valtaa), että journalismin luomat taiteilijanerot myyvät, pitävät uskomukset asemasta ja arvosta pystyssä, kunnes jotakin muuta ilmaantuu.

Taiteilija, jolla on nimi ja asema, ei ainoastaan käsityöläisenä vaan arvostettuna yhteiskunnan jäsenenä, jolla on sanottavaa, on pyrkimys. Taiteilija tuloksen tekijänä on päämäärä. Niinhän taiteilija nähdään edelleen mitä suuremmassa määrin. Apurahat jaetaan niille, jotka toteuttavat tuloksellisia projekteja ja taiteilijoille, joilla on nimi tai tuleva nimi siis kuuluisuus, merkittävä alan ammattilainen. Aamulehden kulttuurisivujen haastattelussa muutama vuosi takaperin kuvataiteilija Hanna Oinoselta kysyttiin, kuinka apurahoja haetaan ja saadaan (vastasaaneena on hyvä vastata). Vastauksena hänellä oli usea näyttely samana vuonna, joista yksi iso Helsingissä. Tällaiset julkiset ohjeistukset ovat tietysti tarpeen etenkin niille, jotka apurahoja hakevat ja eivät saa. En muuten ymmärrä apurahahegemonian ylistyspuhetta lehdistössä, apurahasankaruutta. Toisaalta samaa tuo toitotus on kuin missä tahansa kilpailuissa palkintosijoille päässeiden miltä nyt tuntuu puhe – Kuinka tähän olet tullut ja kuinka tästä jatkat urallasi. Miten raha liittyy taiteeseen ja taiteesta puhumiseen, kirjoittamiseen tai missä taidetta esitetään? Entä siihen tuleeko toimittaja paikalle, kuinka kiinnostus tapahtumaan saadaan aikaa? Voittajat ovat aina kiinnostavia, vetovoimaisia. Heillä on jotakin, jonka haluta itselleen, josta haaveilla. Kai.

Irmeli Hautamäki kirjoittaa: “Ymmärtäminen ja tulkinta eivät ole satunnaisia, vaan varsinkin tekstien tulkinnassa on taustalla traditio. Gadamerin mukaan traditiota tunteva tulkinta on parempi kuin traditiota tuntematon. (Gadamer 2004, 7.) (Kyseessä saksalainen filosofi Hans-Georg Gadamer 1900-2002. Gadamerin pääteos on Wahrheit und Methode (Totuus ja metodi) vuodelta 1960.) Eikö tällainen ajatus ole kuitenkin sopimaton, jopa konservaviinen nykytaidetta tulkittaessa? Onhan esitetty, ettei modernina aikana lähtökohtaisesti voida vedota perinteeseen.” Puhutaan hermeneuttisesta kehästä, joka Gadamerin mielestä on tulkinnan täydellistyminen eli sukupolvet toisensa jälkeen tulkitsevat jotakin teosta, jolloin tulkinta täydellistyy ja päättyy. Mitä tämä tarkoittaa taiteen kannalta? Jotakin uutta on ilmettävä. Tulkinnan siis täytyy jossain vaiheessa tulla lopulliseen päätökseen? Tässä päätelmässä on pulmana totuudellisuus, kenen totuuteen uskotaan ja luotetaan. Jatketaanko siitä, mihin edellinen jäi, ajatellaanko eri ajoissa samalla tavalla lopulta mistään.  Tulkinta voi epäonnistua, kriitikon ja asiantuntijan oletukset ja päätelmät eivät välttämättä pidä paikkaansa, kuten on todennut esimerkiksi Gianni Vattimo esseessään “Pareyson estetiikasta ontologiaan” (Vattimo, 1999, 89-109.). Kyseessä on Luigi Pareysonin teoria teoksen tulkitsemisesta. Hän sanoo että, aistitieto on tulkitsemista, aistitieto on intuitivista tietoa, jolla on tulkinnassa ratkaiseva osuus. “Pareysonin hermeneuttinen teoria poikkeaa tavanomaisista tulkinnan teorioista sikäli, että se ei erottele toisistaan teoksen kuvaamista ja tulkintaa. Koska aistiminen on sidoksissa tulkitsevaan persoonaan ja tämän mahdollisuuksiin, aistiminen on aina välttämättä rajoittunutta myös vaihtelevaa, ja voi johtaa tulkinnan epäonnistumiseen.”

Kuka on yleisö? Onko otettava huomioon, mitä suuri tai pieni yleisö saattaa haluta tietää? Kuinka varman päälle kriitikon tulisi kirjoittaa? Kirjan Taidekritiikin perusteet lopuksi Martta Heikkilä kysyy, voiko kritiikki ottaa kantaa todella kriittisesti vai tyytyykö se vahvistamaan jo olemassa olevia asetelmia? Eli kuka tekee lopullisen valinnan, mitä tarkoituksia varten kritiikkikirjoituskulttuuri on tarkoitettu. Kysymys on myös, annetaanko taiteelle, joka itsessään kritisoi yhteiskuntaa tilaa julkisessa taidekeskustelussa, joka esimerkiksi kritisoi kritiikkiä instituutiona ja muita vakiintuneita taideinstituutioita. On kyse uskalluksesta ottaa vastaan kritiikkiä ja antaa sitä, uskalluksesta muuttaa taidetta, puhetta taiteesta ja nähdä taide uudella tavalla. Se ei imartele eikä kehu. Jos taide etsii totuutta, mitä yleisö etsii tai kirjoittaja-kriitikko? Täytyykö yleisölle antaa, mitä se haluaa, vai mitä se tarvitsee.

Lähde:https://www.gaudeamus.fi/heikkila_taidekritiikin/ Martta Heikkilä (toim.): Taidekritiikin perusteet, Gaudeamus 2012

Vallankumouksen vaikeus ja visuaalisuus vallankumouksen aikaansaajana. Essee mahdottomalta tuntuvasta tulevaisuudesta ja elämisestä vallankumouksessa.

| Henna Timanttimetsä

Vallankumouksen vaara ja vaikeus, vallankumouksesta kirjoittamisen vaikeus: kuinka ymmärtää kliseet, onnistua niiden muuttamisessa ja uudelleen näkemisessä, uusintamisessa, vallankumouksen kokonaisvaltaisessa vallankumouksen teossa jossa sanat ja teot kumoavat sanat ja teot, jossa valta ja tekeminen ajatellaan uusiksi? On vaikea tehtävä kliseen ja tavoitteen ollessa näinkin suuri. Ongelma voi olla koossa, massiivisuudessa, mitä voimme ohjailla ja millainen tila sattumalle on. Vallankumouksen ajatuksen ja teon mahdottomuus modernille ihmiselle on kysymys milloin vallankumous on mahdollinen ja kenelle. Mahdottomalta kuulostava työläs ja radikaali utopia, joka tulee mahdolliseksi kun niin halutaan? Kysymysmerkki on oleellinen koska hyppäämme tuntemattomaan, joko tuhoon tai vapauteen, joista kummastakaan emme tiedä mitä ne tarkoittavat. Ongelma on että ne on tiedettävä, suunta on oltava olemassa ja valittu. Kuulostaa taiteen tekemiseltä ja taiteilijan arkipäivältä. Vallankumouksellinen on taiteilija parhaimmassa tapauksessa jossa taiteilija purkaa vanhoillisen ja jämähtäneen kulttuurin, ajattelee sen uusiksi, mahdollisin vakavin seurauksin lähinnä hänelle itselleen. Jäljelle jäänyt voi olla unohdettu ja halveksittu, koska kun yksi tai muutama tekevät jotain vastoin sääntöjä joita pidetään hyvinä ja ikuisina, vastustus on väkivaltainen. Taide on hyvä kokeilupohja ja esimerkki kuinka täysin uusi voi tapahtua ja mitä voi tapahtua hyvässä ja pahassa. Taiteen vakava ja ikuisuus-ajattelulle pohjautuva jumalauskoinen vakaumuksellinen huumorintajuttomuus ja pikkusieluisuus, sisäänlämpiävyys antavat oivan pohjan todelliselle pommille ja käsitysten haastamiselle. Mikä on oikein ja mikä on hyvää ja miksi.

Ajatuksellisia ja tekoon liittyviä ongelmia monimutkaisessa toiminnallisessa, arkisessa, poliittisessa, futuristisessa ja historiallisessa viitekehyksessä, ihmisyydessä jota on uskallettava ajatella uudella tavalla. Se pelottaa, vaivaannuttaa, muutos on kamala henkinen puserrus sen arvaamattomuuden ja mahdollisen epäonnistumisen johdosta ja tapa uusintaa jotakin joka on koettu pysyväksi on tästä syystä tapahduttava hitaasti. Kaikesta suuresta älystä huolimatta olemme varsin hitaita omaksumaan mitään todella uutta mitä ajatteluun tulee. Onko vallankumous seikkailu, kahakka, mielenosoitus, haave paremmasta yhteiskunnasta jota emme halua odottaa vaan tehdä sen nyt, provokaatio, attentaatti ja jotakin joka odottaa tuloaan kun on sen aika. Mitä tapahtuu nyt hetkessä jossa päätetään tehdä poliittinen vallankumous ja mitä tapahtuu tuossa päätöksessä ja sen jälkeen?

1.Johdanto tutkimusaiheeseen
Mikä on vallankumous ja vallankumouksen ajatuksen ja tapahtuman tarkastelun vaikeus? Miksi ja kuinka voidaan ajatella, että elämme vallankumouksessa ja valinnoillamme teemme vallankumousta? Millä tavalla muutoksen ajatellaan olevan vallankumous ja voiko vallankumous tapahtua ajattelematta tekevänsä vallankumousta? Millä tavalla vallankumous mitataan ja kuinka vallankumousta tehdään? Kuinka valita, vallankumouksen tietoinen ja tiedostamaton valinta ja vallankumouksen yhteiskunnalliset vaikutukset. Millaisen vallankumouksen valitsemme ja mitä olemme valmiita uhraamaan? Tietoisesti ja tiedostamatta tekeminen? Mitä puolestamme valitaan vallankumouksessa, jos kumous on ihmismassan tahto? Vaikutusmahdollisuudet, kuka vaikuttaa ja miten, kuka on altis vaikutuksille? Vallankumous kysymysten vyörynä johon on saatava vastaus, vallankumous vaatimuksena, selkärankana ja periaatteina joista pidetään kiinni. Kuka on valmis uhraamaan itsensä? Toisin sanoen: Mikä on vallankumouksen tarkoitus, onko se ihmisen toiminnan ja jatkuvuuden perustarkoitus? Miten se ymmärrettäisiin lähestulkoon samalla tavalla? Miksi vallankumouksia tapahtuu samanlaisella kaavalla? Mikä muuttuu jos mikään, mikä on saldo? Onko todella tarkoitus muuttua ihmisenä, muuttua tapahtuman jälkeen, muuttaa tapahtumaa, järjestelmää lopulta? Kuinka pitkälle vallankumous on fyysinen tapahtuma tai mikä on pysynyt samana aikaansaadun myllerryksen jälkeen? Kuinka poliittisia vallankumouksia tapahtuu, onko olemassa yleiskaava, joka on vallankumouksen ydin? Mitkä ovat yhdistävät tekijät, onnistumiset ja ongelmakohdat. Kuinka mitata onnistumista ja epäonnistumista vallankumouksessa ja sen jälkeen, kuinka kohdata kritiikki ja mitä kritiikki on? Mikä on ajassamme vallankumouksellista ja kuinka menneet vallankumoukset ovat muokanneet käsitystämme vallankumouksen ajatuksesta ja vaikuttaneet tekemiseemme? Kuinka vallankumous tapahtuu jatkumona, mikä sen yhteiskunnallinen merkitys on ideana ja mahdollisuutena? Mikä on yksilön osuus tässä suuressa ideassa, tavallaan keksinnössä joka keksitään uudelleen? On oltava voimakkaita yksilöitä, mutta ihmisiä jotka ymmärtävät yksilöllisyytensä merkityksen vaan eivät anna yksilöllisyydelleen ikuisuusleimaa ja täydellisyyden auraa, niin voi vallankumous tapahtua. Ilman yksilöllisyyttä ei ole vallankumousta, ilman kollektiivia ei myöskään. Ilman ihmisiä jotka osaavat ilmentää individuaalisuuttaan yhteiskunnan muutoksena, itsellisinä osina, muuttavan voimana ja rikkoen valmiina annettuja sääntöjä.

2.Vallankumouksen tekemiseen liittyy vahvasti vallankumouksen visuaalinen olemus. Millaiset elementit valitaan asian edistämiseksi, mikä on tärkeää näyttää, mikä jätetään näyttämättä. Viestinnän metodit.
Kuvan hyväksikäyttö vallan anastamiseksi, vallassa pysymiseksi ja vallan määrittelemiseksi, omistamiseksi on iso osa vallankumousta. Vallankumouksessa valta on keskeinen ongelmakohta. Se on ihmisenä olemisen keskeisin kysymys: millaista valtaa käytän ja kuka käyttää valtaa minuun, mitä vallankäyttö on, millaista sen tulisi olla, koska ilman emme voi olla. Vallan olemuksen ymmärtäminen ja käyttö vallankumouksen oleellisina aikaansaajina, syinä ja seurauksina. Kysymys voisi olla, miksi valta on ihmisille tärkein asia josta kamppailla, jota on oltava ollakseen jotakin ja mihin tuo kamppailu johtaa, mikä on vallankäytön logiikka? Väkivallan ja vallan kiinteä yhteys on selkeä. Kenellä on valta, kuinka valtaa käytetään ja mikä on valtaa, missä se on ja mikä tärkeintä, mitä se on? Vallan väärinkäyttö johtaa tyytymättömyyteen, vastustukseen, vastarintaan ja kapinaan. On vallattomia ja vallallisia, riistäjiä ja riistettyjä, tappajia ja tapettavia, tapettuja yhtenä jatkumona. Välineinä pitää valta omissa käsissä on olemassaoleva jatkuva konflikti ja epäoikeudenmukaisuus tapahtuu tätä kautta, oman edun tavoittelun kautta. Tarvitaanko väkivallan lopettamiseksi väkivaltainen kumous? On osattava puolustaa itseään ja luotava moraalinen oikeutus sille.

Kuinka vallankumouksen mobilisointi, liikekannallepano, tapahtuu, entä virtuaalisena ja tärkein kysymys kenellä on mahdollisuus virtuaalisuuden käyttöön sekä ymmärtämiseen? Väkivalta ja valta teknologisoituvat niin tapahtuu myös vallankumoukselle, mitkä ovat kumouksellisen toiminnan välineet, sukupuolen, taustan, kokemusten ja ikän vaikutus radikaalissa yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Millainen toiminta on vallankumouksellista nyt, radikaalia ajassa jossa radikalisoituminen on uhka kansalliselle turvallisuudelle. Mihin radikaali kumouksellisuus johtaa kun näyttää siltä ettei se johda haluttuun ja tarvittuun muutokseen. Mikä on radikaali hyvä, radikaalin rakentava elinvoimainen ja älyllinen puoli ja miksi radikaali sanana nähdään nykyään pelkästään tuhoavana? Mikä on vallankumouksellinen ääri ja mitä aatteellinen kumouksellinen ääri tarkoittaa todellisessa maailmassa, johon virtuaalitodellisuuden voi laskea kuuluvaksi? Mihin ääreen on mentävä saadakseen halutun muutoksen aikaan? Millaisessa yhteiskunnassa ja paikassa yhtenäinen yhteiskunnallinen muutos on mahdollinen? Ja ketkä saavat sen aikaan? Voiko niin kysyä? Kysymys on aina että kuka teki, kuka tekee, millainen jättää tekemättä.

Kuinka virtuaalisuus edesauttaa maailman demokratisoitumista, yhtenäistämistä ja onko poliittinen yhtenäisyys edes järkevä tavoite? Onko globaali demokratia mahdollinen tai tasa-arvo? Mikä on naisten osuus tulevissa vallankumouksissa ja kuinka he tekevät vallankumouksen. Naiset ovat avainasemassa tulevissa yhteiskunnallisissa muutoksissa.

3.Mikä on psykologisen sodankäynnin, manipuloinnin, uhkan, pelon ja propagandan vaikutus yhteiskunnallisessa muutoksessa?
Sukupuolille uhka ja kuinka uhkailu vaikuttaa käytökseen on avainasemassa. Ajatus vallankumouksesta kiinnostaa minua erityisesti vallankumouksen jatkuvasti olemassaolevana tulemisen ja pelastamisen ajatuksena, uhkana ja toivona, muutoksena ja mahdollisuutena johon voi tarttua ja johon liittyy erityisesti paljon tunteita. Vallankumous on erilaisten vastakohtien kamppailu joka on päättymätön. Vallankumous ei koskaan varsinaisesti pääty ja monet vallankumoukset ovat jatkumoita ja syntyneet samanaikaisesti samoista tarpeista, mutta eri paikoissa. Kapina ja kapinallisuus ovat nuorten kautta aina uudestaan tulevia yhteiskuntaa uudistavia välttämättömyyksiä, osa nuoruutta. Nuoruus ja siihen liittyvät kapinaan tarvittavat ominaisuudet kuten uudistuminen, innostuminen, uteliaisuus, fyysinen ja henkinen vahvuus ja voima ovat oleellinen osa vallankumouksen tekemistä. Vallankumous on jatkuvasti ajassa ajan mukaisesti pysähtymistä vastaan, vastustaen mikä ajassa on tyypillistä ja itsestäänselvää katsoen tulevaisuuteen ja ottaen tulevaisuuden haltuun. Vallankumous on muovailtava tapahtuma ihmisten aikaansaama eli tarvitaan laaja ryhmä ihmisiä tekemään vallankumousta sen synnyttämiseksi, vallankumous, joka vie meitä kulttuureina, yksilöinä ja yhteiskunnista riippuvaisina johonkin suuntaan kehityksellisesti, toivoen ei taantumuksellisesti. Sekin on mahdollista. Vallankumous voi olla abstraktio ja kaiku josta ei saa kiinni, toisaalta aaltomainen mullistus jolta ei voi välttyä tai joka ei johda muuhun kuin kaaokseen, tuhotun uudelleenrakentamiseen, kuolleiden hautaamiseen, välien selvittämiseen tai minkään selviämättömyyteen tai muuttumattomuuteen. Vallankumoukseen ikäänkuin pyritään koko ajan yhä uudelleen tietoisesti. Kuinka vallankumous tapahtuu tiedostamatta? Vallankumous on siis kulttuurillinen välttämättömyys. Kliseisyys vallankumouksen prosessissa on toinen minua kiinnostava asia. Kliseinen poliittisuus, toisto, kuvallisuus, tarinankerronta, epätoivo ja mistä asioista löydetään toivo, asiat johon on jumiuduttu. Ihmisten kliseinen turhautunut kehä joka pyörii ihmisten pääsemättä ongelmistaan pois edes kumoamalla vanha valta.

Kliseisyys joka vallankumous-sanasta ensimmäisenä voi tulla mieleen, vallankumouksen vimma ja voima, jotka ovat osa kliseistä, vaikeasti hallittavia. Toivo pysyvästä paremmasta muutoksesta, massa jolla on voimakas johtaja. Jokin pysähtynyt mutta vimmainen ja loppumaton viha joka ei löydä muuta purkautumisreittiä kuin väkivallan. Kontrasti on kiinnostava ja näkyvä. Toivo  on väkivallassa ja johtajassa. Voi kysyä miksi kliseisyys, onko se ihmisluonto mikä tekee vallankumouksesta kliseisen tässä vähättelevässä merkityksessä, ihmisen heikkous ja tarve ripustautua vahvaan johtajaan? Stereotypia joka vallankumouksen tekemiseen liittyy on mielestäni juurtunut puheeseen ja kokemukseemme vallankumouksista ja niiden tarpeellisuudesta. Kumouksen kliseisyydellä tarkoitan tietynlaista vallankumouksen ajatusta joka toistuu samankaltaisena muuttamatta yhteiskuntaa, sen rakenteita juuri laisinkaan ja on uutisotsikoissa ajanjakson verran. Mainitsemani kliseisyys on myös takertunut kokonaisvaltaisesti globaalisti politiikan tekemiseen ja uutisointiin. Muuttuvasta politiikan kentästä syntyvään puheeseen, samankaltaisten syy ja seuraussuhteiden ominainen kehä, asioiden, tapahtumien ja ajatusten toisto, tyhjäkäynti, syystä tai toisesta. Raportointiin, jälkipuintiin, yhteiskunnalliseen muutokseen, pelkoihin, syyllisiin ja syyttömiin, politiikkaan, vallankumouksen tekoon joka on hiukan arkipäiväistynyt, vallankumouksen aktin tai teon muisteluun ja ihannointiin kaikesta huolimatta. Vallankumouksen toteutuksen onnistuminen tai epäonnistuminen itsenään on hiukan epäolennaista, koska se on joukkokeräytyminen. Jos vallankumous tapahtuu sitä ei arvoteta onnistuneena tai epäonnistuneena vaan alkaneena ja kannustettavana ponnistuksena tehdä muutos joka ei etene haluttuun päämäärään.

Merkityksellisen yhteiskunnallisen pysyvyyden ja solidaarisuuden aikaansaamisen kokemus ja vallankumousten historia vaikuttavat jatkumoon kuinka vallankumouksia tehdään. Väkivaltaa todennäköisesti vältetään enemmän kuin ennen tai väkivallattomuuteen pyritään. Vallankumous vallankumouksen ajatuksessa ja itse teossa on kenties mahdottomuus silti. Voiko vallankumous ideana muuttua ja onko sen tarve muuttua? Kuinka toimintatavat tehdä vallankumous ovat muuttuneet lopulta voidaan mitata väkivallan määrässä. Mitkä ovat vaikuttavimmat välineet saada aikaan kansannousu? Mihin kansa nousee? Vallankumous on käsitteenä ideaali ja hyvä josta pidetään kuin popmusiikista. Vallankumous voi olla sokaiseva tekijälleen, sen kokijallekin, sivustaseuraajalle ja etenkin niille jotka vietintävälineiden kautta seuraavat vallnkumouksia. He ovat keskellä jotakin oleellista… Vallankumous tapahtuu monin eri tavoin ja kansannousu, vallasta syökseminen ovat tapoja tehdä vallankumous. Voisi yksinkertaistaa asian ja toistaa, kun joku omalla päätöksellä ottaa vallan omiin käsiinsä, puuttuu valtion hallintaan yksiselitteisesti hallitakseen ja muuttaakseen sen hetkistä politiikkaa ja rakenteita. Diktatuurista toiseen siirtymistä kutsutaan toisinaan vallankumoukseksi, koska usein ihmiset ovat liikehdinnällään saaneet aikaan tilanteen jota voi käyttää hyväksi ja nousta hallitsemaan mielikuvilla jotka miellyttävät ja hillitsevät kansaa.

Kuvilla ja sanoilla jotka viettelevät puolelleen, joihin voi uskoa ja toivoa on meihin suuri vaikutus, joskus valehdellen. Usein kuvat, kertomukset ja vallankumoukselliset valehtelevat. Mikä vallankumouksessa on totta muu kuin kuolema, muutos ei välttättä, jonkunlainen voima kyllä. Vallankumouksen voimallisuus on puoleensavetävä. Emme osaa tai halua ajatella jotakin kumouksellisempaa kuin itse vallankumouksen teko joka kaataa hallituksen, poistaa pahan kuin hammaslääkäri, suistaa valtion pois totutusta vallasta edes hetkeksi, pois alistamisesta kenties toisenlaiseen alistamiseen. Poliittinen vallankumous, teko joka kohdistuu ihmisiin, jotka ovat luoneet autoritaarisen valtion joka ei palvele valtion kaikkia kansalaisia hyväksyttävällä tavalla eli valtio ei ole kaikkia varten. Vallankumous tekona on osoittautunut kierteeksi jossa tunteilla kuten raivolla, vihalla, katkeruudella, kateudella ja kostolla on suuri osuus. Vallankumous oikeutetaan kostamalla, murhaamalla korjaten hetkeksi koetun vääryyden. Vallankumous asettaa oikeuden jokaiselle, päätäntävallan sille joka sen päättää ottaa, asettaa omankäden oikeuden ensisijaiseksi, hyväksytyksi ja oikeutetuksi. Se on ymmärrettävää jos varsinaista totuuteen ja oikeudenmukaisuuteen perustuvaa oikeutta on ollut vaikea saada. Vallankumouksen ajatus on elinvoimainen, uutta luova ainakin ajatuksen tasolla ja hetkessä. Innostuminen ja tahto, kyllästyminen, muutoksen ja toiminnan tarve ajavat vallankumouksellisia. Vähätellen voidaan puhua seikkailunhalusta, idoleista joita seurataan tietämättä itse tarkalleen mitä tehdä tai kuinka maata johdetaan. Mikä osuus kritiikillä ja epäilyllä tapahtumassa on?

4.Vallankumouksen hetki tapahtuu kun alistaminen ja muuttumattomuuden tila jatkuu vaihtumatta paremmaksi.
Se on vallankumouksen hetki. Mikään muu ei enää auta. On anastettava valta pois, vaihtaa vallanpitäjät, muuttaa muttei toisintaa toiminnan ja ajattelun muodot ja tavat. Tuo muutos on yllättävän vaikea. Siihen kiteytyvät ja sitä määräävät traditiot, sukupuoliroolit, väkivallankäytön mahdollisuudet tai väkivallasta pidättäytyminen, poliittinen kanta, avoimmuus ja sulkeituneisuus, suvaitsevaisuus, joka usein on kuohunnassa olematonta. Vallankumouksella on perinne joka ajatuksena ja monoliittina on hyvin usein jäänyt vähälle kritiikille aivan kuin vallankumous olisi absoluuttisen oikea ja oikeutettu. Kansan oma tahto joka toteutuu ja saa aikaan pelkästään hyvää tapahtuessaan. Massa ihmisiä joka on kokenut vääryyttä noustessaan rintamaan ei saa aikaan pelkästään hyviä tuloksia etenkin kun eventti on äkkinäinen väkivaltainen pyrskähdys, josta ei usein seuraa paljon muuta kuin että massan voima on todistettu, muutos on mahdollinen, ihmisissä on voimaa ja tämä on todiste. Vallankumouksen tunne on hyvin yhdistävä, kollektiivi joka kokee samaa ja tuo kollektiivi kasvaa, saa vaikutusvaltaa, kuulijoita, tukijoita kun mikään muu ei auta. Vallankumous on väline jota palvotaan, ihannoidaan ja joka glomoroisoidaan. Niille joille käy ikävästi ilmeisesti ansaitusti, on tapahtunut se mikä tapahtuu. Se kuinka löytää oikeudellisuus, tasaveroisuus ja hyvinvointi kaikille kansalaisille on osoittautunut verrattain hankalaksi toteutettavaksi. Vallankumouksen kliseisyyttä ei siis ole helppo välttää ja tuo kenties kliseistä raskain, hyvinvointivaltion luominen lähes tyhjästä, moraalin ymmärtäminen ja toteutuminen, oikeudenmukaisuuden ymmärtäminen ja moniarvoisuuden hyväksyminen. Vallankumous on tekona hyvin tarpeellinen uudistumisen kannalta, mutta mikä se on?

Kumous tapahtuu tunteen vallassa. Mitä me tunnemme ja mitä nämä tunteet saavat meidät tekemään. Vallankumous tarkoittaa myös oikeuden ottamista omiin käsiin, uskallusta, jolloin se mikä on oikeudenmukaista on kosto tai ainakin oikeuden hakeminen. Kosto aiheuttaa sen että mahdollisesti mikään ei muutu, vallanpitäjät vain vaihtuvat ja ottavat kunniakseen tuon vaihdoksen jolla ylpeilevät, koska ovat vallankumouksellisia ja kansan puolella. Vallankumous on siis myös hyväksikäyttöä, nimenomaan kansan kurjan osan hyväksikäyttöä ja pettämistä, heidän tunteittensa hyväksikäyttöä. Ihmiset ovat epätoivossa hyväuskoisia niitä kohtaa jotka haluavat kaataa vallan, olla ihmisten puolella, ihmiset jotka kenties eivät henkensä menettämisen pelossa uskalla toimia asettavat toivonsa heihin jotka ojentavat kätensä. Heidän on luotettava johonkuhun ja löydettävä oma voimansa tuota kautta, idolien ja vahvojen kautta. Vallankumous tarvitsee johtajansa. Väite jonka voi kyseenalaistaa tänäpäivänä, mutta aikana jolloin tieto on kulkenut hitaammin ja ollut epäluotettavampaa vahvan ja luotettavan johtajan merkitys on ollut suuri. Etenkin hänen kuvansa, hänen joukkojensa kuvan, ajatustensa, äänensä, voimansa kuva. Vallankumous on eräänlainen itsestäänselvyys utopiana, ajatuksellinen voimakkuuden kuva ja voitto, koska ihmisten on uskottava mahdottomaan. Sitä on vaikea ajatella kliseisenä ja kuluneena, koska se tulee aina yhä uudestaan voimakkaana ja uutena, hieman yllätyksenä ja odotettuna, kuin helpotuksen huokaus.

Vallankumouksen seuraaminen median välityksellä on tätä päivää. Se on hiukan kuin seuraisi urheilutapahtumaa eikä voi tietää kuinka lopulta käy ja toisaalta voi. Seuraamme livenä ja saamme hetki hetkeltä taltiointeja taisteluista, kuvia kuolleista ja haavoittuneista, selityksiä mistä on kyse, ketkä ovat vastakkain, ketkä ovat pahikikset ja ketkä hyvikset ainakin pintapuolisesti. Median antama kuva voi olla pintapuolinen ja faktoja voi olla vaikea saada, koska propagandan käyttö on molemminpuolista. Propaganda on normi, tavallista missä tahansa valtiossa ja hyvin tavallista tässä hetkessä. Onkin mielenkiintoista pohtia mikä on ‘väärän’ informaation merkitys vallankumouksessa ja yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa. Millaista tuo väärä tieto on, mikä siinä on väärää ja miksi. Esimerkkejä löytyy eikä tarvitse etsiä Venäjältä. Onko propagandalla ja valehtelulla eroa? Tietojen vääristely ja kaunistelu on arkipäivää ja Facebook joka ihmisen propagandakanava. Sosiaalinen media on mullistanut myös vallankumouksen teon. Vallankumouksesta ja sen aikaansaamisesta viestitään sosiaalisessa mediassa. Tieto leviää nopeasti eli meillä on mahdollisuus saada totuudellista paikkansa pitävää tietoa ihmisiltä jotka ovat paikanpäällä näkemässä ja kokemassa. Valtamedian on siis puhuttava totta jotta tietäisimme,. Sanaan ei välttämättä  luoteta. Olemmeko oppineet kriittisiksi? On tullu selväksi valtamedian poliittiset kannat, median omistavien tahojen kytkökset ja tarkoitusperät. Suuret mullistukset ovat kassamagneetteja ja ne helposti täyttävät mediakuvaston, mietittävä on mitä näillä kuvilla ja tarinoilla halutaan. Vallankumousta käytetään surutta hyväksi. Vallankumouksellinen kasvovoide ilmestyy kuukausittain. Sanassa vallankumous on jotakin mikä herättää huomion ja saa aikaan hypen, ainakin mielissämme. Olemme fantasioiden vallassa ja haluamme olla kuin fantasiassa. Se on nuorekas, voimakas ja uudistuksellinen. Monet ihailevat Che Guevaraa, Leniniä ja lukevat vallankumouksellisista tapahtumista historiassa, käänteentekevistä ajanjaksoista ihmisen historiassa jolloin kaikki muuttui ja vaihtui päälaelleen yllättäen voimalla. Ihmiset juoksevat, ovat innoissaan, peloissaan, pitelevät aseita ja huutavat. Vallankumouksesta saa vaikuttavaa kuvastoa. Se on kuin elokuvaa. Jännittävää, kuolettavaa, elämäniloista, kaikkea sekaisin, uskallusta pistää asiat sekaisin.

Vallankumous on kansan asia, mutta se on nuorekas. Se on lähtöisin köyhyydestä, toiseudesta, osattomuudesta, kuvitelmista paremmasta, tulevaisuudesta, kurjuudesta, väkivallasta, sorrosta, muuttumattomuudesta joka on jatkunut vuosisatoja. Se on nälkäisen ihmisen, fyysisesti ja henkisesti,  oljenkorsi saada aikaan parempi tulevaisuus. Siinä mielessä on ymmärrettävää kuinka vallankumouksen ajatusta käytetään markkinataloudessa hyväksi ilman poliittisia tarkoitusperiä saada aikaan muutos ihmisten hyvinvoinnissa, mutta toisaalta markkinat ovat poliittiset. Rahantekovälineenä vallankumous kuitenkin toimii hyvin, se on huomattu. Moni haluaa sanoa olevansa vallankumouksen puolella ja ihannoi vallankumouksellisuutta, miksi ei. Nuori kapinallisuus yhdistetään vallankumouksellisuuteen. Vallankumouksella voi olla eri asteita. Se voi olla henkilökohtaista ja muuttua yleiseksi totaaliseksi muutokseksi. Kuinka asioista tiedottaminen johtaa yhteiskunnalliseen muutokseen ja vallankumouksesta toiseen? Miten valtio muuttuu tasaarvoiseksi oltuaan vuosikymmeniä kenties vuosisatoja harvainvallan alla, diktatuuri ja alistava yhteiskunta. Markkinatalous on demokratian yksi osa. Millainen vallankumous tarvitaan että tapahtuu haluttu muutos, nuorennusleikkaus, puhdistaminen, joka usein vallankumouksen yhteydessä on massana toimivan kansan tahto? Puhutaan monimutkaisesta prosessista ja vyörystä jossa asioita tapahtuu kuin ketjureaktiossa. Pelissä on paljon tunnetta, negatiivisia katkeruuden ja vihan tuntemuksia jotka saavat aikaan väkivaltaista vastarintaa ja hallaa. Tappaminen on osa perinteiseksi koettua vallankumousta jossa työväestö saa tarpeekseen kurjuudestaan, hyväksikäytöstä, rikkaiden kerskakulutuksesta johon halutaan mukaan, välinpitämättömyydestä. Kuinka hyvin ihmishenkien menetys tuo tasa-arvoa ja oikeutta on pohdinnan arvoinen kysymys, tai halu olla mukana kerskakulutuksessa. Mikä on uhraus joka halutaan tehdä. Millaista oikeutta vallankumous jakaa ja tuo ensikädessä ja kenelle. Vallan väärinkäyttö ja pahuuden ongelma, väkivalta, epäoikeudenmukaisuus, kuinka hallinto vaikuttaa ihmisten elämään ja kuka on oikeamielinen, millä lailla meitä saa ja täytyy hallita. Miten ajatella pahuutta valtion ominaisuutena muuten kuin vallan väärinkäytöksenä ja manipulointina. Vallankumousta monen ihmisen tarkoituksellisena humanitaarisena katastrofina, josta ei ole rakentavaa ratkaisua tai halua pois koska vallankumous on ideaali jossa halutaan jotakin todellista oikeutta. Katastrofi joka palvelee vallan asemaa. Ne joilla on valta eivät halua luovuttaa valtaansa mahdollisimman monelle, käyttävät valtaansa ja asemaansa väärin. Mitä on pahuus muuta kuin oikeuttaa valta-asemansa väkivallalla ja pelolla. Vallankumouksen ytimessä on hyvän ja pahan perinteinen taistelu kuin hokema joka viuhtoo edestakaisin osaamatta päättää minne mennä. Tai valtaeliitti haluaa ajaa ainoastaan omia etujaan valtion ja kansalaisten kustannuksella. Kansallinen itsenäisyys ja kokonaisuus jonka olisi tarkoitus olla kansalaisia varten toimiikin muuta tarkoitusta varten. Tarkoitusperät, puheet, imagon luominen, politiikka, kähmintä, korruptio, sodat, nälkä, työttömyys, perustoimeentulon puute ja pahimmissa tapauksissa äärimmäinen köyhyys josta on lähes mahdotonta nousta pois edes työtä tekemällä. Vallankumouksen aineksia ja arkipäivää ympäri maailmaa. Miksi radikaalia kansalähtöistä liikehdintää joka saisi aikaan demokraattista kehitystä on vaikea sysätä liikkeelle? Millaiset tunteelliset syyt saavat ihmiset toimimaan väärin, vallankumousta vastaan? Ovatko monet köyhät ja riistetyt kansat liian massiivisia ja moninaisia ajatuksiltaan ja uskomuksiltaan että yhtenäinen rauhanomainen (väkivallaton) vallankumous on kenties mahdoton saavuttaa? Miksi äärimmäinen on johtava poliittinen ja uskonnollinen voima? Vallankumouksen moraali. Tässä voisi tutkia tiettyjen tapausten kuten Venäjän vallankumouksen moraali-ideaaleja ja niiden toteutumista. Kuinka vallankumouksen doktriinit ja manifestit toteutuvat, kuinka niitä noudatetaan ja kuinka ne säädetään, kuinka vallankumoukseen uskotaan, millaiseen vallankumoukseen, kenen vallankumoukseen. Kiinan kulttuurivallankumouksen harhainen valtapeli, säännöt ja menneisyyden systemaattinen tuhoaminen, ihmisten manipulointi uskomaan että vallankumous on juuri heidän parhaakseen. Kuinka paras mahdollinen näkemys valikoituu ja mitä sille tapahtuu. Vanhalle diktatuurille perustuvan johtamistyylin muutos demokraattiseksi ja sen vaikeus. Vallankumous ajatuksena ja tekona, tapahtumana on periaatteessa ja ideaalina moraalittomuuden tuhoamista, kitkemistä ja vaatii tiukkaa eettistä ja moraalista selkärankaa ensiksi pitäytyä luvatuissa ideaaleissa ja saattaa halutut ideaalit toteen elävässä elämässä. Vallankumouksen vastassa on iänikuinen paha ja tuhoava voima, tukahduttava diktatuuri. Diktatuuri joka on kumonnut kansanvallan, ominut vallan ja unohtanut kansan. Vallankumous on puhdistava uusi alku jota tervehditään ilolla. Se on puhdistus jossa vallankumouksellisen on pysyttävä itse myös puhtaana ja uskollisena vallankumouksen moraalille ja päämäärälle, muille vallankumouksellisille ja maan rakentamiselle.

Vallankumouksen kuvat, vallankumouksen kuvallisuus. Kuvien ja visuaalisuuden vaikuttavuus ja vaikutus yhteiskunnallisessa muutoksessa. Kuinka vallankumous syntyy kuvallisuuden kautta. Miksi uskomme kuvaan.

Kysymyksenasettelu: Aatteelllisuuden, yhteiskunnallisen aktiivisuuden, historiallisen jatkumon ja politiikanteon vaikutus kuvan tekemiseen. Kuinka oleellinen ja tärkeä vallankumouskuvan käsite on vallankumoukselle, vallankumouksellisille, valtioille ja vallankumouksen jälkeiselle ajalle? Millaista ihmisyyttä ja yhteiskuntaa vallankumouskuva määrittää, ajaa ja kuinka kuva manipuloi? Kuinka vallankumouksen visuaalisuus syntyy, mikä sitä synnyttää eli millaista kulttuurillista antia syntyy kuohunnassa ja kuohunnan jälkeen? Mikä osa kuvallisuudesta on propagandaa joka myöhemmin saattaa jäädä kitchin tasolle (mikä on propagandan todistusarvo yhteiskunnallisesta muutoksesta ja sen tarpeesta, kuvan luotettavuus, vaikuttavuus ja kuinka mitata sitä). Millä ja millaisella kuvalla on todistusarvoa, totuudellista ja dokumentaarista arvoa, muutosarvoa? Meillä monesti on stereotyyppinen ajatus poliittisesti vaikuttavista kuvista ja niillä on tietynlaiset maneerit joita helposti toistetaan (toiston, koon ja tulvan merkitys), niistä kuvista jotka ovat kovin helposti piirtyneet mieliin, jotka ohjaavat tulevaa kuvallistamista, kuvallinen historiallinen jatkumo johon kenties halutaan kuulua. Tunteet jotka koetaan omiksi, voimakkaina ja todellisina, kuvat ja tunteet jotka samaistetaan vallankumoukseen, leimautuminen vallankumouksellisuuteen jota tunteellisuus, aatteellisuus ja ryhmään kuuluminen edesauttavat, ovat tärkeässä osassa, kuvat jotka ovat liittyneet vallankumouksellisiin tapahtumiin ja ihmisiin joita voi ihailla, samaistua, seurata ja ottaa mallia ja uskoa. Kun ryhdytään tutkimaan vallankumouksien kuvallista antia ja kulttuurillista tarpeellisuutta voimmeko mitata hyviä ja huonoja puolia, hyviä ja huonoja vaikutuksia ja mitä kuvan tekemisessa on otettava huomioon (on otettu huomioon). Onko vallankumouskuva olemassa?

Kuva on propagandaväline. Kysymys  on ajassamme akuutti. Löytyykö sellainen massa ihmisiä jotka uskovat kuvan sanomaan siinä määrin että usko parempaan yhteiskuntaa johdattaa ja yhdistää vallankumoukselliseen muutoksen tekemiseen? Ilmeisesti. Herättääkö kuvan vallankumouksellinen ja voimakkaan poliittinen luonne, vahva asiaan uskominen (henkilön, pelastajan kautta) ja suoranainen kiihkoilu, samanlaista toivoa paremmasta, uskoa kuin aiemmin historiassa? Mikä on nyt tuo parempi huominen johon vallankumous voisi johtaa, jota kannattaa tavoitella? Onko historia tässä kohtaa tehnyt tehtävänsä että vallankumouksellinen kuva tuntuu ihmisistä ansalta, aivopesulta ja helpolta juonelta? Onko vallankumouksellisuus pelottavaa liikehdintää johon ei enää uskota, jota pidetään yleisesti haitallisena ja vahinkoa aiheuttavana yhteiskuntaa turhaan rikkovana ajatuksena ja väkivaltaisena tekona? Vallankumouskuvallisuus sinänsä voi olla vanhanaikaista, mutta jotkut kaipaavat vanhaan hyvään aikaan jostakin syystä, mikä on tuolloin ollut paremmin? Kitchiä, nostalgiaa ja kenties omituista. Vallankumous tapahtumana ei välttämättä saa aikaa haluttua hyvää tavoitetta ja kuvan merkitys ja arvostus voi olla muuttunut. Kuinka usko ja kiihko syntyy kuvallisuuden kautta ja miten uskosta tulee niin voimakas ettei sitä ole helppo muuttaa? Kuinka kuvallinen aivopesu tehdään? On synnytettävä halu ja tarve. Millainen ihminen on helposti aivopestävissä? Ihminen joka ei ole tyytyväinen. Miten heikko ja helposti auktoriteetteihin uskova ihminen on käytettävissä, johdettavissa. Millainen auktoriteetti on uskottava, ihailtava johtaja? Kuinka luottamus syntyy? Entä luottamus asiaan (ihmisen kautta, kuvan kautta)? Mikä on vallankumousposeeraus, vallankumouksen asento ja ote ihmismielestä? Kysyn koska edelleen on olemassa vallakumouksellinen ja vastarinnan merkistö, etenkin kehonkieli jota käytetään paljon eikä tietynlainen oman voimantunnon näyttäminen vanhene. Millainen uhka, tuho ja uho liittyy vallankumouskuvaan? Millainen ihmistyyppi on vallankumouksen kannalta kuvauksellinen, muutosta ajava, yhteishenkeä luova, taisteluun johtava henkinen johtaja? Millaisia vallankumoustaisteluita on johdettu kuvien avulla, henkilökulttien kautta ja miksi joukko ihmisiä ryhtyy uskomaan muutaman vahvan henkilön imagokampanjaan siinä määrin että he nousevat barrikaadeille eli kuinka kuva pitää joukkoja koossa ja samanmielisinä yhteisen asian takana ja riittääkö se? Kuvan totuudellisuus, luotettavuus, visuaalisuuden uskottavuus siinä määrin, että kuva joukkoistaa ja pitää koossa tarvittavan ajan, saa toteutumaan halutun tavoitteen ja yhteisen halun että tarpeen. Millainen sukupuoli näyttäytyy vallankumouskuvissa, miten sukupuoli näyttäytyy ja johtaa? Millainen ulkonäkö, habitus, asento, ilme, mihin kuvan henkilö tukeutuu vallankumous tavoitteessaan, voiman välineet nykyään? Millainen viesti vallankumouskuvassa on ja kuka sen antaa, miten se on muuttunut tähän päivään. Kehen halutaan vaikuttaa? Ketä halutaan uhata ja kenelle aiheuttaa pelkoa? Kuinka radikaali vallankumouskuva voi olla? Missä menee raja? Vastustajan tappamisfantasioissa kenties? Kuinka väkivallaton vallankumous tapahtuu kuvallisesti? Voiko kuva olla väkivallaton jos se on manipulointia, manipuloitu? Vai onko vallankumouskuva aina tungetteleva? Tämän hetkinen kuvavyöry on itsessään voimakkaasti päällekäyvä, kuinka poliittinen kuva löytää vaikutuskanavansa? Katsomalla kuvia emme välttämättä ajattele mitä katsomme, mitä valikoimme silmillämme, mistä kiinnostumme onkin kiinnostava kysymys. Onko vallankumous kuvallinen ennen kaikkea ja edelleen? Tällä hetkellä seuraamme kuvallista maailmaa ja puhumme vallankumouksesta. Päättelemme mikä on totta kuvien avulla ja otamme kuvia. Millainen kuva on vallankumouskuva nyt ja onko sitä enää? Mitä vallankumouskuvassa on, mitä siinä tapahtuu, kuka sitä jakaa, missä yhteydessä, milloin? Mikä on kuvan vaikutus yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa? Poseeraus voimannäyttönä ja voimankäyttönä, idolien synnyttäminen ja kuvallisen tarinan elossa pitäminen, voimallisuus, tahto, tulevaisuusvisio, kultti, seuraaminen. Mikä synnyttää kuvallisen tarinan joka on niin vaikuttava että katsoja uskoo siihen ja haluaa samaistua, kuvan totuuspohja ja todellisuus joka koskettaa katsojaa, jonka katsoja jakaa. Mitkä ovat tämän hetken yhteiset asiat? Kuinka yhteiskunta muutetaan luomalla sopivaa merkityksellistä kuvastoa, manipuloimalla (vallankumousta haluava tietää mistä narusta vetää ja mihin haluaa vaikuttaa), luomalla uusia ja tarttumalla olemassaoleviin merkityksiin jotka saavat haluamaan tiettyä tarkasti rajattua olemassaoloa, kertomalla kärsimyksestä, katsomalla menetys- ja menestyskertomuksia,, kuinka tehdä tasa-arvoinen maailma kuvien avulla, tarkoittako se propagandaa. Kuvien merkitys yhteiskunnallisessa muutoksessa yksilöille ja yhteisöille. Visuaalisuuden pullistama näkymä, median ja teknologian sysäämä ihmisten ja ajatusten vallankumous jonka voi aistia ja joka konkretisoituu uutisvirrassa, sosiaalisessa mediassa, viihteessä. Viihteen merkitys yhteiskunnallisen propagandan ja muutoksen luomisessa. Millainen propaganda koneisto elokuva-, musiikki-, ja urheiluteollisuus on ja millä tavalla ja miksi meidän halutaan katsovan muualle kuin itse asiaa eli maailman tilaa ja kuinka halu viihtyä määrittelee julkista tilaa ja koko nykyistä nykyihmisen olemassaoloa. Onko kyse halusta viihtyä vai pelkästään tehokkuudesta, työn tekemisestä, ansaitsemisesta, paikasta yhteiskunnassa, selviytymisestä ja voittamisesta. Mikä on kuvan merkitys nyt ja mitä kuva luo? Millaisia kuvia katselemme ja mitä niistä ymmärrrämme? Millainen kuva on propagandaa ja kuinka propaganda toimii yksilön elämässä? Mikä katsotaan propagandaksi? Minkälaista maailmanjärjestystä kuvat ja kuvallisuus viestivät nyt? Mikä merkitys itseotetulla kuvamateriaalilla on vallankumouksen ja viestinnän kannalta? Onko kaikki kuvallisuus manipulointia? Käytössämme on maailman laajuisesti valtava määrä välineitä joilla voi ottaa kuvia ja mahdollisuus julkaista ne välittömästi. Tällä hetkellä suurella määrällä ihmisiä on mahdollisuus saada käyttöönsä, oppia ja käyttää teknologiaa sekä hyödyntää foorumeita jotka mahdollistavat jatkuvan muuttuvan tietovirran. Meillä on mahdollisuus tietynlaisen olemassaolon ja merkityksen luomiseen internetissä, väylä jonka kautta muokata ja välittää tietoa itsestä ja muista, ympäristöstä ja tapahtumista. Me olemme kuva, kuvassa ja sen ulkopuolella. Ikuistamme, tallennamme. Olemme aktiivisia tekijöitä jatkuvasti. Se itsessään on vallankumous. Olemme saaneet tietynlaista valtaa muokata omaa kuvaamme ja olla esillä. Se on osittain vapautta ja oman elämän hallintaa ja hallitsemattomuutta luomalla kuvaa itsestämme näkyväksi monelle. Olemme luomassa virtuaalimaailmaa jossa ei ole minkäänlaista turvaa saati kontrollia kuinka tuo luotu oma kuva jatkaa elämäänsä.

Mieskasa. Essee tv-urheilun massavaikutuksesta: Millaisena ajattelemme urheilun.

| Henna Timanttimetsä

Jonkun on kuoltava, mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slowmotion replay and superfast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.

Maali!! Mieskasa mieskasa, mieskasa, (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan, kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.

Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma, joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se, ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi, etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista, että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta, joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta, joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä, jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken, jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut’ kaikki sankareita.

Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.

Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälle liimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Münchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä mustakeltainen ja punamusta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita, että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri, joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.

Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieveilmiöitä, kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat, jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukkourheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä, jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.

Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet, joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliininen performanssi, joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista, jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne, joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvakorut, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua, kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.

Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensavetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se, jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkossija voi olla pettymys. Pettymys on se, joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.

Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa, jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa, jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan miespoliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista, on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pitkälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie, kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella, ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuolieroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan, että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit, jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva, joka tallista halutaan antaa, on suuri sankarillinen mies tekemässä suuria tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralliautoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin, jolla ralliurheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin, jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri, jossa mikään ei ole tarpeeksi.

Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kliimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.

Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista, hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin, jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä, jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tällaisiako te olette. Joo, tällaisia me ollaan.

Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)

Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.

Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen, kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus, joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdentäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään, on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.

Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään,  on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia, ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus.

Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muutos, joka on jatkuva, lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikkuhiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieveilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.

Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.

Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri, että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne, joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia, joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota, ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.

ENTÄ KUINKA SUOMI PÄRJÄÄ?

Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
.
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa, on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beachvolley katsomot olivat aina täynnä. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?

Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralliautoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.

Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa, josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan, kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu, ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen, kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.

Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltapäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin, jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen kommentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.