Kuvataiteen suhde ympäröivään maailmaan on vähintäänkin outo. Kaavoihinsa kangistunut skene pitää itseään edelläkävijänä ja kommentoi maailmaa sen omasta perspektiivistä eli hyvin pienen reiän läpi, aika paljon jää näkemättä ja ymmärtämättä. Kovasti keskenään toimiva hapeton meininki on hyvää vauhtia homehtumassa niin naurettavaksi pelleilyksi, ettei ole mikään ihme, että vakavasti ottaminen on enenevässä määrin todella haaste, enkä usko että sille on tarvetta, ottaa vakavasti itsekeskeinen ympyrässä pyöriminen. Hyvä esimerkki on tämän hetkinen kohu museon varastotilojen puutteesta. Että voi pitää itseään edistyksellisenä, täytyy osata päivittää myös omaa ajatteluaan ja osaamistaan että osata ottaa kritiikkiä vastaan. Taideteosten varastointi, jotka on hankittu julkisilla varoilla, on vain yksi kummallisuuksista, mutta tartutaan siihen. Yksityisen puolen toimijoiden käytännöt on ilmeisesti yks’yhteen siirretty kattamaan koko taiteen toimintaa ja ajattelua: teosten ostaminen on hyvin keskittynyttä ja teosten varastointi jotakin varten on vain varallisuuden ja tunnettuuden kartuttamismetodi, lisäksi se on merkintä taiteilijan cv:ssä, mitä tarkoitusta taiteen ostaminen palvelee: se on maineen nostatusta. Missä kokoelmissa teoksiasi on, kuinka paljon taidettasi on tuettu asiantuntijoiden toimesta mukaan lukien apurahat. Taiteilijan nimi rakentuu rahan kautta niin nätisti. Miksi ostaa edes kokoelmaan joka lahoaa varastossa, kun teosten lainaus museoihin on täysin normaalikäytäntö? Ketä ostetaan ja miksi, on myös kiinnostava kysymys taidekentän ollessa keskittynyt suuriin keskuksiin ja taidekoulujen arvo- ja nokkimisjärjestys on vankkumaton. Taiteen arvon nousua odotellessa systeemi lahottaa ja tuhoaa itse itsensä tukeutuessaan asiantuntijoihin, joiden asiantuntemusta ei kukaan kyseenalaista. Kovasti menee julkiselta toimijalta uskottavuus kun tehdään miten sattuu ja tuetaan kaveria. Omistamisen kulttuuri ajaa tätäkin alaa, jakaminen taas on vaikeaa, kun pitäisi tienata sillä ostetulla omaisuudella.
Taiteilija edelleen ajetaan kouluissa vanhentuneeseen systeemiin, joka on tähtikultti. Tätä ei kritisoi yhtään kukaan, tai jos niin tekee hänet hiljennetään. Tunnettu videotaiteilija tulee yliopistoon (Aalto) pitämään viiden opintopisteen kurssin, ensimmäinen kysymys häneltä meille on, mitähän minä teille opettaisin. Kurssia ei oltu etukäteen suunniteltu eli oli opiskelijan siinä hetkessä ajateltavissa, mitäköhän haluamme oppia. Joku tulee toimeen tuottaessaan hevonpaskaa ja keksiessään asioita hetkessä, se en ole minä, vaikka olen varsin hyvä keksimään asioita hetkessä, en kuitenkaan yliopistossa ole kiinnostunut toimimaan omana opettajanani enkä leikkimään taiteilijaa. Kun omien sanojensa mukaan, ei ole koskaan opettanut, saati yliopistossa vetänyt maisteriopiskelijoille kurssia, on erikoinen valinta opettajaksi ja ilmeisesti ainoastaan tunnettuuden kautta tehty valinta. Olen lukion jo käynyt, en kaipaa lukiotasoista yliopistokoulutusta, jolla ei tee hevonhelvettiäkään tässä oikeassa maailmassa. Tunnettuuttako hänen meille piti opettaa? Näin tulet kuuluisaksi? Tunnettuus tulee ja menee. Näin teet videotaidetta alkeet? En ole koskaan jaksanut katsoa videotaidetta museossa.
Ammattitaidottomuus on alalla ennemminkin sääntö kuin poikkeus, joka tulee vastaan yhä uudestaan, pelkästään se nimeltä mainitsematon franchisemuseoviritys saa hakkaamaan päätä seinään. Jos haluaa päivittää osaamistaan tai ylipäätänsä osata mitään, tee se itse. Kuuluisuus ei ole minulle tässä ammatissa päämäärä, eikä se herätä arvostusta. Kuuluisaksi pääsee niin erikoisin keinoin, etten voi ottaa vakavasti: niin harrastiko se yksi opettaja oppilaansa kanssa seksiä ja lähentelikö se yksi maalauksen opettaja kovin useasti? Tätä olen jäänyt pohtimaan, mutta reaktiosta päätellen, oh boy. Millaiseen tekemisenkulttuuriin ja ajatteluun koulutetaan näin? Kannattaa olla todella varovainen millaisia opettajiksi palkkaa ja teidän tunteenne ovat jo yhdentekeviä, kun tilanne on tämä. Toivoisin todella, että tämä lapsellinen ajattelu, tunnettuuden palvontakulttuuri vähitellen väistyisi alalta, se ei auta kuin hyvin pientä joukkoa etuoikeutettuja joilla menee helposti tunteisiin, jotka asuvat oikealla paikkakunnalla ja tuntevat oikeat ihmiset. Kalliin taideobjektin kulttuurin soisi väistyvän, koska taiteen on tarkoitus palvella yhteiskuntaa, ei toisinpäin. Jos yhteiskunnalle ja kansalaiselle anti on todella näin laiha, mitä varten itsekeskeistä ja sisäänpäinlämpiävää ryhmää kukaan haluaa tukea saati kuunnella? En minä ainakaan. Älyllisyys voi olla näin kuviteltu juttu, että se on jo jotakin käsittämätöntä. Julkisin varoin ylläpidetyt taidelaitokset ovat jännän äärellä: niin miksi varastoissa lojuvia teoksia ei voi laittaa julkisiin tiloihin esille tai kun niitä on kansalle ilmaiseksi esillä, miksi ne monasti ovat esillä niin huonosti, aivan kuin kunhan jossakin ovat ja miten tarkasti aiheisto täytyy miettiä, koska sisältö voi olla nollan luokkaa? Hyvänä esimerkkinä TAYS, joka ilmeisesti hankkii taidesettinsä Tampereen taideseuralta. Eikö teille makseta tarpeeksi, ettekö ole saaneet tarpeeksi näkyvyyttä vai oletteko todella näin huonoja ammatissanne? Moraali on alhaalla, että ei teitä kukaan uskalla kritisoida, koska saa turpaansa ja joutuu epäsuosioon kun teillä on niin paljon kavereita? Olenko tekemisissä aikuisten kanssa, täytyy todella miettiä? Kritiikki on nyt pakollista ja kovasti tuettuina, se on teidän otettava vastaan ja osattava tsekata tekemisensä todenteolla ellei siis alan alasajo ole teidän agendalla? Kuninkaalliset ovat erikseen ja te ette ole heitä. Suomen kannattaisi ryhtyä miettimään, kuinka kuvataide olisi paremmin osana ihmisten arkea, ettei se olisi outo ja tuntematon hirviö, kuten se nyt on, ja kun on kusta päässä siellä taide päässä, inho ja karttaminen ei tosin ole mikään ihme, että kun tykkäätte pitää toisianne kädestä, maailma voi olla pelottava.
P.S. Aalto, kokeellisuus ja taiteilijuuden leikkiminen yliopistossa tuntuu näin kokeelliselle taiteilijalle kovin helpolta lähestymistavalta, kuin söisi leipää ja katselisi perhosten lentoa. Enemmän yritystä jooko. Se en sitten ollut minä, joka kaipaa päivitystä, kanditasoinen maisterikoulutus on todellinen rimanalitus. Niitä alkeiskursseja ei enää maisteritasolla etenkään pakollisina, jooko. Mikä maa, mikä valuutta?