Taiteilija ja psyyke

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ‘oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi,  on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ‘taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ‘Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?

Merkityksellinen sisältö: tarinallisuuden omituisuus ja lööperi.

Merkityksellinen sisältö ja sen tärkeyden painottaminen medialle sopivalla tavalla innostavasti kuulostaa mediakonsultoinnin peruskauralta, juuri sellaiselta jolla ei ole tarkoitus olla kovin suurta sisällöllistä merkitystä, mikä on tietysti ristiriitaista eli monesti raapaistaan sisällön pintaa, koska pinta on jostakin syystä riittävä tuloksen aikaansaamiseksi. Siis tulos on merkitys joka on tehtävä. Siinä onkin nykyisen sisällöntuotannon ongelmakohta eli ohut sisältö, ohut tarkoitus, tarkoitus jonka ei ole tarkoitus olla monimuotoisen sisältörikasta vaan rikkaus on pinnassa, tuloksen tekemisen haaveessa, kuinka asiat esitetään ja saadaan aikaiseksi. Kuinka esitämme asiamme on itsessään merkityksellinen tässä ympäristössä ja tässä päivässä asia joka on tärkeä on ulkokuori ja näennäisyys. Uskomme sitä jonka kuori ja tapa puhua on mittojemme mukaan kunnossa. Hyvä esimerkki on Steve Jobs ja kuinka hänen luomaansa brändiä ihannoidaan, hänen tapaansa esittää apinoidaan. Imitoiminen vaikuttaisi olevan business-maailman tapa toimia, ainakin mitä teknologiayrityksiin tulee. Aina tulee uusi ja uusi, merkitys ja tarkoitus ei muutu, en tiedä tuleeko uutta sisältöä sen enempää vaikka tavaravuori kasvaa. Mikä kenellekin on merkityksellistä onkin kiinnostavaa, sisältöä jonka voi omistaa, jonka takana voi seistä ja jonka haluaa jakaa, voidaan kysyä. Onko oman itsen ulkopuolella merkityksellistä elämää. Miten merkityksellistä sitä jotakin jota etsimme lähtisi purkamaan koska merkitys, merkityksellisyys on eräänlainen itsestäänselvyys jota oletamme maailmassa olevan ja elämän olevan merkityksellinen itsenään. Tämä päivä on merkityksellinen ilman suurta showta, ilman että postaan siitä kuvan. Kysymyksen voi asettaa niin että kuka luo merkityksellisyyden, jonka usea voi kokea tärkeäksi ja miksi merkityksellinen on saanut merkityksensä usealle? Se jonka moni nykyään kokee merkitykselliseksi on jakaminen ja verkostoituminen. Millä tavalla asiat joita jaamme ovat tärkeitä ja kenelle merkityksen aura avautuu saati verkostot. Muovirasia on merkityksellinen ja ajaa asiansa näppäränä astiana jossa on kansi ja jonka voi taas laittaa muovipussiin ja sitä kautta roskiin. Muovin suojaava ja läpinäkyvä ominaisuus nähtävästi viehättää nykymarkkinoijia ja myyjiä, kuten myös ostajia. Ostamme muodon, olemuksen, jatkeen kädellemme ja persoonallemme, eräänlaisen sarjakuvatodellisuuden joka on melko edullinen, mutta toisaalta todella hintava. Kuinka moni kyseenalaistaa pakkaukset jotka meidän on välttämättä sisällön saadaksemme hankittava kuin kylkiäisinä. Kun ostan kasviksia paljon ihmettelen muovipakkausten ylivaltaa ja kuinka vähän niistä on puhetta, nimittäin muoviroskan määrästä jonka tuotamme. Pakkausten tarinallisuus ja sisällöntuotanto pakkauksina on todellinen myyntitarina. Outoa on ostaa porkkanoita, sipuleita ja parsakaalia muovipaketeissa aivan kuin muovi olisi lupaus puhtaudesta ja koskemattomuudesta. Hämmentävää ja hajutonta, hymyileviä kirsikkatomaatteja ilman ajatusta mistä ne tulevat, ne vain hymyilevät ja haluavat tulla ostetuiksi. Auringossa kasvaneita.

Koska haemme elämään merkityksellistä sisältöä yhä vain, olemme oiva markkina. Ahne ja mukavuudenhaluinen. Ihmiset jotka eivät ole sisällöstä kiinnostuneita, eivät osta. Sisällön tuottamisen pakkomielle aavistuksen kuulostaa epätoivoiselta ja loppuunkuluneelta, mutta koska jotakin on tehtävä ja oltava, on myytävä, on keksittävä jotakin joka myy, joka viihdyttää ja hauskuuttaa. Viimeisen päälle suunniteltu muovirasia on juuri sellainen aurinkoisine kuvineen, se hauskuuttaa. Kenties kasvikset on myytävä nykyään iloisissa paketeissa kun osa kansasta ilmeisesti karsastaa vihanneksia. Mediamyyjälle ja konsultille tarina on markkinointiväline johon asiakas voi identifioitua ja jonka hän voi ottaa omakseen. Ongelmallista on kun tarinallisuus ja painoarvo jota pitäisi olla, on kevyttä, todella lightia. Siksipä pohdin että mikä on tuo kaivattu sisältö ja millainen sisältö on arvokasta? Kysyisin myös kuinka sisältö arvotetaan eli mitä sisältö antaa ja mitä sillä saavutetaan? Mikä ajatus aikaansaa merkityksellisyyden jolla on oikeasti merkitystä eli pitempi aikainen jatkumo ja tarina jolla on juuret, ydin ja tarkoitus muukin kuin myynnin turvaaminen.

Näin mediasta tulee taas bisnes – Journalismin viisi mahdollisuutta
http://www.marmai.fi/blogit/vierasblogi/nain%20mediasta%20tulee%20taas%20bisnes%20%20journalismin%20viisi%20mahdollisuutta/a2317292?utm_source=emaileri&utm_medium=Email

 

Etkös

Häpeä

Aina on jotakin hävettävää. oli se sitten kävelytapa, kummalliset vaatteet, jotakin mitä sanoin tai tein. Se pitää meidät ruodussa ja hävettäviä asioita täytyy tehdä piilossa. Jotkut odottavat että tuo toinen mokaa. Mokailu on hävettävää. Ai niin kerran avajaisissa oli ensin hirveä meteli ja sitten kun jouduin huutamaan jotakin tulikin yht’äkkiä hiljaista. Voi minuta. Melko epähienoa. Miksi häpeämme niin paljon? Mitä eriytyneempi ja suppeampi seurakunta, sen suorempi tikku.

Niin että, Ime mun munaa! Avajaisissa. (She’s crazy.)

9. 99

Passion.