Kauneuden kokemus

Kauneuden kokemus on jotakin johon osin kasvamme josta on vaikea puhua, koska kauneus liittyy herkkyyteen, ja jostakin syystä heikkouteen, heikkopäisyyteen, katoavaisuuteen, taiteeseen ja naiseuteen. Ajatuksemme kauneudesta on hyvin leimautunut ja halveksunnalla syöpynyt ettemme voi todeta kauneutta, tehdä kauneutta, olla kauniita ilman, että se herättää liikaa huomiota, ja kovin omituisia reaktioita. Meidät kasvatetaan osin joko arvostamaan kauneutta itsessämme ja ympärillämme sekä toisissamme tai väheksymään kauneuden moninaisuutta, vähättelemään, josta arvojärjestyksestä, vaatimattomuudesta, olemattomuudesta on vaikea pyristellä irti. Vähättelystä syntyy järjestys, kuin jono, jossa päät painuksissa marssimme, koska emme uskalla, tohdi julistaa kauneutta ja sen arvoa kaikessa ja itsessämme. Kauneus on tavallaan epäjärjestystä, rakkautta, kaaosta, epäjärjestystä aiheuttava ja pelottava, josta syystä sitä on voitava kontrolloida, mitätöidä tuo ylemmyyden tunne, mahdollisuus ja erinomaisuus.

Voimme kenties yhteen ääneen todeta että luonto on kaunis missä tahansa. Jonkun mielestä kauniimpi toisaalla kuin toisaalla. Mikä siinä toisessa näkymässä on kauniimpaa olisi kiinnostavaa kuulla, mutta melko harvoin ryhdymme sanallisesti analysoimaan kauneuden kokemustamme. Siinä on jotakin äärimmäisen vaikeaa (kauneus on hankaluudessa, yksityiskohdissa) ja tuo kokemus on itsestäänselvyys jonka oletamme että jokainen tietää, yksityinen, henkilökohtainen huokaus, jonka voimme jakaa kuvana helposti ja katsoja ymmärtää, että auringonlasku on kaunis, ne värit, se tunne kun tulee hiljaa yö ja pimeä. Näethän itsekin kuinka kaunis tai paljon kauniimpi tämä on kuin tuo toinen, että olen täällä näkemässä tämän kauneuden, olen kuin osa sitä eli spesiaali ja ymmärsin tämän kauneuden jonka näin. Kauneuden monimutkaisuus paljastuu kun ryhdymme ruotimaan miksi jokin on kaunista, niin kaunista että pysähdymme ja miksi toinen ei koe samoin. Mikä tekee asioista kauniita, mikä tekee meistä kauniita? Mihin kiinnitämme huomiota? Kuinka kauneus on arjessamme ja kuinka luomme tai puramme kauneutta ympärillämme? Kiinnitämmekö tarpeeksi huomiota tai liikaa huomiota kauneuteen, tietyntyyppiseen kauneuteen kuin tehtaassa näkemättä toisenlaista kauneutta, koska olemme keskittyneitä ja fiksautuneita hyvin spesifisti tietynlaiseen kauneuteen ja sen luomiseen? Mitä kauneus saa aikaan? Millaisia tunteita ja ajatuksia kauneuden kokeminen saa aikaan? Huomaammeko kauneuden ja ymmärrämmekö kauneutta tarpeeksi? Hyvänolontunne lienee päällimmäinen, nautinto ja ilo. Kuinka sitten tuhoamme kauneuden, halveksimme, olemme näkemättä ja miksi? Se tapahtuu niin kovin helposti.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Bench heart, cutout from a leather jacket, 2015

Kiinnostavaa on kuinka yksilöllinen näkemys kauneudesta on, kaikesta tapahtuvasta aivopesusta, kuvallisuudesta ja informaatiosta, samankaltaisuuden vaatimuksesta, huolimatta, halumme kokea, nähdä ja kuulla kauneuden kaikessa. Kauneuden kokemisessa voi tulla paremmaksi, avoimemmaksi ja oppia kokemaan puolia kauneudessa kuin sen muutaman tai aina tuon saman. Miten maailmassamme kauneus löytyy? Kauneus todellistuu aistiemme, ympäristömme, toisten ihmisten ja tietomme kautta, tietoisuuden, tuntemisen, älyllisyyden, ajallisuuden, olemisen, muistojen, halujen ja tarpeiden kerroksellisesta tapahtumasta. Sattumasta, opitusta, annetusta ja luvasta nauttia jostakin jonka koemme kauniiksi, jonka voimme hyväksyä kauniina, koska siihen liittyy jotakin hyvää, herkkää, pysäyttävää, elävää, pysyvää, toistuvaa, turvallista ja sopivaa. Menemällä kauneutta kohti opimme kauneudesta. Osin, luodaksemme kauneutta, on sen oltava tietoinen päätös ja osin luomme, koska elämme ja se on kauneutta. Miksi kauneuden hyväksyntä on tarpeen voimme pohtia ja miksi kauneuden hyväksyminen voi olla äärimmäisen vaikeaa, kuten miksi sopivuus, säädyllisyys ja vulgaariuden puuttuminen toimivat monelle kauneuden kokemuksen määrittelijöinä ja nimenomaan herkkyyden, hellyyden kevyenä sipaisuna, jossa kauneus on kosketus iholla, mutta ei välttämättä mitään syvempää, rajua, radikaalia, rivoa tai repivää muutosta. Kauneus on eheyttävä, korjaava, mutta se on meille malli johon pyrimme, kokonainen, kokonaisuus johon asettua, usein jotakin valmista joka annetaan ja johon tyydymme, johon pyrimme, koska ihailemme tuota kaunista ihmistä ja haluamme. Onko siis elämä pyrkimystä kauneuteen? Mikä on kaunista on voimakkaasti säädeltyä, rajattua, suojeltua ja osin vähäteltyä arvona, sen on oltava pidättyväistä, ei valtoimenaan päälle purkautuvaa käsittämätöntä, jolloin se on pelottavaa ja tuntematonta. Se on yksi tärkeimpiä arvoja ja tarpeita ihmiselle ihmisenä ja kokevana olentona, joten on merkillistä kuinka rajoittunut katsanto kauneuteen voi olla, toki jokaisella on oikeutensa nähdä ja kokea kauneus tai olla näkemättä. Kauneudessa on pyhyyttä, mutta myös jotakin jonka haluamme rikkoa.

Se, että meillä on lupa olla kauniita, katsoa kauneutta, kokea ja tehdä kaunista on ensiarvoista ihmisyydelle ja uuden luomiselle. Että meitä kielletään toteuttamasta kauneutta kuulostaa kummalliselta, mutta nähdäkseni näin tapahtuu paljon, kauneus on sietämätöntä, naiivia, emme halua pysähtyä koska emme voi. Kauneudella on hintansa, mikä se lieneekin niin mahtaa olla kova. Kauneus voi olla jotakin liikaa, liian pitkälle vietyä, todella ärsyttävää, tarpeeksi kauan kiellettynä omituista ja ylitsepursuavaa, jumalatonta kuin Perkelestä, koska nautimme siitä liikaa ja teemme liian vähän kun olemme kauneuden äärellä. Haluamme monesti painottaa, että kauneuden kokemus on yksilöllinen, että jokainen voi valita minkä kokee kauniiksi minkä ei. Miten näyttäytyä kauniina tai ei, miten esittää kauneus tai ilmaista kauneus, kuinka valita kaunis ja miksi valita. Kauneus voi olla ujostuttavaa, epämiellyttävää ja käsittämätöntä edelleen, runollista, pientä ja mitätöntä. Mitä enemmän loitonnumme kauneudesta sitä merkillisemmäksi ja yksioikoisemmaksi ymmärryksemme kauneudesta käy. Kuinka sitten on mahdollista, että ihminen haluaa tehdä niin valtavan pesäeron siihen mikä on kaunista? Haluaako ihminen luoda ainoan oikean kauneuden, jumaluuden itsestään, joka luo puhdasta kauneutta, ettei ole muita kauneuksia kuin ihmisen kauneus, jota hän voi kutsua jumalansa kauneudeksi, koska on arroganttia pitää itseään jumalana hän kuitenkin uskoo johonkin ylempään? Miksi ihminen kuvittelee tietävänsä jumalan kauneudesta yhtään mitään, mikä jumala on tai mitä jumala haluaa? Puhun jumalasta, koska luoja on se, johon kauneus peilautuu, josta kaikki on uskonnon mukaan lähtöisin, kaikki kauneus.

Kaikki kauneus, kaiken kauneus yhä uudestaan se luo itsensä ja uusiutuu, hiukan erilaisena, mutta aina kauniina jotenkin muuttuneena jota on ymmärrettävä ja joka on hyväksyttävä sellaisenaan. Jos emme ymmärrä emmekö näe kauneutta? Jos joku ei vastaa kauneuskäsitystämme onko se rumaa vai emmekö vain ymmärrä katsoa? Tienpiennar on jonkun mielestä ruma, samoin kasvit jotka viihtyvät tienvarsilla. Tuhoamisessa ei ole kauneutta voidaan ajatella. Ymmärrämmekö rumuutta paremmin kun elämme rumuudessa vai olemmeko turtuneita rumuuteen? Kaipaus kauneuteen on inhimillistä, siispä kysynkin kuinka selvitämme kauneuden ongelman, kuinka kaipauksemme konkretisoituu ja onko kauneus aina kaukana jossakin muualla, jollakulla toisella ja jotakin enemmän kuin tässä ja minulla on? Mitä turtumisesta seuraa ja onko turruttamisellamme joku tarkoitus? Pakeneminen, tietynlaisten halujen ja mielitekojen aikaansaaminen? Tuleeko kaikesta yhdentekevää kun kaikki vaikuttaa yhdenmukaiselta mikä ympärillä on? Elämän tuhoaminen on rumuutta pahimmillaan. Ihminen tuhoaa, laittaa asioita raameihin ymmärtääkseen, järjestelee, lajittelee, luokittelee, eristää, poistaa, omasta mielestään tietäen mikä on tärkeää ja mikä ei, mikä on kaunista ja mikä ei. Kaikki on jotenkin hyvin selkeää ja selvää mutta olemme ongelmissa. Kaunista on jokin edessämme ei takanamme tai toisinpäin. Edessämme on jotakin todella outoa. Haluamme esitellä kauneutta jonka näemme, se on jotakin minkä haluamme omistaa, kutsua omaksemme, olla ylpeitä että olemme osa kauneutta. Kauneus arvona on myyntiartikkeli. Tämä on kaunista tulkaa kokemaan se. Tämä on kaunista. Haluamme olla kauniita, sanoa kokeneemme kauneuden, tai pitää sen salaisuutena, ettei se turmellu.

Focusing on the presence and purpose of benches in city area. Concerned citizen sitting down and laying back, but still making a move.

It has been a worldwide trend many years now to remove benches in cities or make them unattractive and uncomfortable for people not to spend too much time on them. Meaning of the particular familiar object culturally and environmentally is interesting. Placed on roadsides, parks, malls, yards and gardens to rest and lay back. To whom this luxury is for? How is this object important other than a stopping place? Mere seeing a bench makes me think about comfort of sitting quietly looking at the surroundings, being still and visible. It is an open situation to sit in public place. Bench is a kind of dream itself and a statement. As we supposedly live a time of making the most out of everything laying back is a slightly negative term which have to be reasoned with, which we cannot afford to allow ourselves. We do it too much or too little. Neither can we afford to let homeless or youth hang around our benches nor any place. They make their marks on them, break them and chase away tax paying citizens and their comfort. True, broken city furniture is sad and is telling me of frustration and lack of meaningful activity.

I look at these brown benches we have in my neighborhood. Yes, not hugely charming or inviting. They do not make me want to spend time sitting on them, but I like to have them to remind me that there is this possibility of sitting down, looking, breathing slowly and observing. Our benches do make me want to disturb the horrid chosen aesthetics of theirs, lack of any aesthetics which could be something else than just practical and cheap. Suburbia benches are less attractive than the ones in the center, less money is spend on them here far away from visitors’ eyes. They are just fine and enough. How to enjoy a city? Sitting and enjoying the environment, spending time doing nothing is not welcomed. Time is wasted. What kind of waste is constructing making? Benches are there to fulfill courtesy and obligation of the city to bring joy to its people.

I want to add not remove. Anything that might please the eye is in the mind, imagined and is culturally bound. I look for it and something else. I see much of beauty, but are we able to make beauty for public places anymore. To please the eye is to please the brain, bring pleasure via seen beauty. It seems we cannot afford beauty, to give beauty to a place or maybe the concept of beauty now is completely something I don’t grasp. It is perhaps redefined or unimportant. Maybe we do not care what we see and make for our cities, because they are not ours. We do not have power over them.

If people are not allowed to sit down and stay in one spot without constantly physically moving what kind of city do we make? And if aesthetics of such small but highly important detail of any city is not regarded and noted for what does it do to our thinking and living not to mention to our bodies? What happens when benches are removed altogether? Will we begin to enjoy our lawns?

We stand together! Don’t forget to stretch. http://www.whatartis.org/aestheticAntiAesthetics.html Aesthetics is a privilege. Doing nothing was a privilege.