”I love you all. We love you chef!” kaikuu keittiössä. Kokit ja tarjoilijat ovat kuin sotilaita ja he elävät tätä työtä varten. The Menu oli ilmestyessään tapaus ja siinä on Idän pikajunamainen tunnelma, kun arvostaan tietoiset saarelle matkustajat matkaavat ruokaelämykseen vähän kuin Narniaan: kengät kastuvat, kun meri huutelee hiekkarantaa, jota kautta ravintolaan saavutaan. Uudelleen katsottuna elokuva tuntuu ajankohtaiselta eikä ole menettänyt kärkeään. Hienoissa erikoisissa paikoissa syöminen on iso juttu, aivan kuten rasvaimu. Paikoissa, joissa voi sanoa käyneensä. Elämme ja työskentelemme syödäksemme ja syömme elääksemme, syöminen on suurimpia nautintoja elämässä.
Sekoitus Masterchef- kilpailun tuntua, pyrkimystä ylittää itsensä ja pyrkiä voittamaan on kulttuuri, johon liittyy alistamista, nöyryyttämistä, hyväksikäyttöä, seksuaalista häirintää ja vähättelyä, jotka täytyy rangaista. Nämä kuitenkin kuuluvat asiaan, kun halutaan parhaaksi, siinä mitä tekee. Rangaistusta ravintola-alalla ei niin vain tapahdu, miesvaltainen cut-throat-meininki pitää pintansa kuin missä tahansa pörssissä ja kilpailuhenkisessä ympäristössä. Virheitä ei sallita tällaisessa ravintolassa tietenkään, myöskään asiakkailta.
Elokuva The Menu, kritisoi ja irvailee fine dining-kulttuuria, menestymisen pakkoa ja superrikkaita, on herkullinen taideteos ja teatteriesitys. Kun kokki pyrkii parhaaksi työssään, on hänen oltava äärimmäisen omistautunut luomaan parasta mahdollista ruokaa, joka on elämys, makujen sinfonia ja kallis uniikki kokemus ruokailijalle, joka ymmärtää, ettei ole tullut syömään, vaan maistelemaan ja kokemaan, että on jonkun hyvän ja tärkeän äärellä. Palvelu on kaikki kaikessa. Kurinalaisen palveluasenteen takana on kostonhimo ja opetus, joka jää viimeiseksi. Uniikki monen lajin ruoka-ateria on harvinainen tapaus, joka on otettava vastaan hartaudella ja saavuttamaton monelle, siksi saari on erinomainen paikka luoda luksuselämys ja fantasia. Ruoka voi olla äärikokemus monella tapaa, hyvä tai huono, jonka voi ostaa ja jolla kehuskella tai joka vie ruokahalun. Sen ei ole tarkoitus täyttää vatsa, vaan pää tiedolla ja ajatuksilla.
Ruualla leikkimistä, itsensä täydellistämistä ja innovointia, vanhan haastamista, syömisen halveksuntaa tai asiakkaan, jota maustaa taiteellisuus, käsitteellisyys, tarjoilun installaatiomaisuus ja ravintolahenkilökunnan luoma teatteri, koreografia, jossa on tiukat säännöt kuin armeijassa ja väärin voi tehdä helposti ja ennen kaikkea snobismi. Täytyy tietää, mitä syö. Kaikesta rangaistaan, vääristä vastauksista ja kysymyksistä, vääristä teoista ja tekemättä jättämisistä. Paras on puhdasta, itsetehtyä ja kasvatettua laatua, maut heliseviä tiukuja, pieniä suupaloja, joita kosketellaan aterimilla, haistellaan, saadaan suuhun pienen pieni nokare jotakin pieteetillä luotua mikroskooppista ja erikoista kuin syötäviä keksintöjä. Maut tuovat mieleen vuohet ja astiat luonnonmuodostelmat, lunta muistuttava tekstuuri on trendikästä, aivan kuin savu ja höyry makuina ja ilmassa lautasella ja pöydässä.
Mitä on se, mitä syömme ja kuinka se on valmistettu? Miksi syömme ja millainen rituaali syöminen on? Kuinka ajattelemme ruuasta, miten ja mistä sen hankimme? Ruokaa on niin paljon, että olemme ongelmissa. Ruoka luo meidät. Emme tiedä, kuinka syödä oikein. Meille on opetettava ruuan arvo ja kuinka ruoka valmistetaan, mistä ruoka tulee ja mitä siihen laitetaan. Tämä ravintola pyytää kampasimpukat juuri ennen valmistamista. Ruuan esivalmistusta esitellään saarelle saapujille. Fermentointia, savustusta, makkaranvalmistusta, riiputusta ja kasvatusta.
Kokkikilpailut ja muut ruoka-ohjelmat, joita tv:stä näytetään paljon, eivät ole muuttaneet ruokailutottumuksiamme. Sivistävätkö ne katsojia vai ovatko ne vain viihdettä? On ohjelmia, joissa mennään ihmisten koteihin ja näitä tavallisia kansalaisia opetetaan tekemään ruokaa. Heillä on usein hienot uudet keittiöt, mutta he syövät valmisruokia. Kontrasti on omituinen.
Kaikella on tarina, ruualla erityisesti ja jokaisella on ruokaan liittyviä kokemuksia, ennakkoluuloja, kuvitelmia, haluja, pelkoja jne. Pääkokin tarina istuu sivupöydässä ja juo koko illan viiniä sanomatta mitään. Hän on kuin istuisi yksin keittiöpöydän ääressä kokemusten paino päänsä päällä. Se on hänen äitinsä. Loistavaksi kokiksi voi tulla vaatimattomista oloista kovalla työllä ja kurilla. Illan juoni paljastuu hiljalleen. Ruokaa on niin paljon, että siitä voi tehdä vaatteita, maalauksia, omituisia epätodellisia annoksia, jotka eivät muistuta enää ruokaa, vaan jotakin muuta, taidetta. Teatterin tarkoitus on tuoda esiin ruokailijoiden synnit ja rangaista mahdollisimman nöyryyttävästi ja väkivaltaisesti. Veri ja liha ovat ruokaa. Ihminenkin voi olla.
Kokemus ei ole rento, vaan jännittynyt ja ahdistavaksi muuttuva esitys kunniasta ja hyvästä, kysymys, kuka omistaa kenet, kenellä on oikeus mihinkin, kuinka rikkaaksi tullaan, mitä rikkaat haluavat ja jos et ole paras,?siinä mitä teet, voit ampua kuulan kalloosi. Todellisuus tulee lähelle tässä ravintolassa. Kokkaus on vakava asia ja huono ruoka muistetaan ikuisesti. Voittamisesta ja valehtelusta, pakosta olla rikas, kuuluisa, paras ja siis voittaja, on tullut ruokalaji, mikä on todellista ja arvokasta todella, on elokuvan kysymys.
Ainoa, jolla ei ole tarve miellyttää on prostituoitu Margot, kutsuttuna partnerin ollessa tietoinen, että tämä illallinen on kuolettava, hän on raivoissaan. Tunteiden näyttäminen on vulgaaria, mutta Margotista se on normaalia. Tämä tilanne on sairas. Saarelta ei ole tarkoitus lähteä kenenkään. Foodie ja ruokaintoilija on kuin saapunut ruokataivaaseen ja kaikki on mannaa. Pääkokki on ihailtu tähti, joka ei voi tehdä väärin. Margot on eri mieltä eikä ole hiljaa ajatuksistaan. Sellainen on vaarallista, vastaan sanominen ja toisaalta aterian lähettäminen takaisin on täydellinen koe, keittiön haastaminen, kehtaamista tietää, mitä haluaa ja missä on vika. Keittiö on täynnä aseita, joilla tappaa, pilkkoa ja polttaa. Kokin kädet kestävät tulta. Lattialle maalatut värikkäät kastikekuviot saavat hykertelemään. Olen itse inhonnut lautaselle maalaamista ja ruuan taideteokseksi tekemistä.
Juustohampurilainen ranskalaisilla on 9,95 dollaria ja saa pyydettynä pääkokin nostalgiseksi ja helläksi ja kun sen, mitä ei jaksa syödä, pyytää mukaan, on kokki onnellinen. Asiakas voi lähteä saarelta.
”Teidän majesteettinne, hirviö on paennut Elban saarelta.” kuningas Louis XVIII saa viestin.
Napoleon hallitsi Elban saarta, jonne hänet karkotettiin Leipzigin taistelun 1813–1814 jälkeen. Sota oli kammottava tappio Ranskalle. Ranskan oli voitettava liittoutuneet Preussi, Ruotsi, Venäjä, Britannia, Sisilia, Sardinia, Itävalta, Portugali ja Espanja. https://fi.wikipedia.org/wiki/Kuudennen_liittokunnan_sota Preussi julisti sodan, joten vaihtoehtoja oli aika vähän. Vaihtoehdottomuus leimaa ihmisten elämää.
Elokuva alkaa viestintuojien kiillotettujen saappaiden marssilla kohti Napoleonia. Napoleon katselee ikkunasta. Sota on hävitty. Itävaltalaiset ovat Versaillesissa. Kasakat ja preussit ovat Pariisissa. Tällaisen tappion jälkeen siirtyminen Elban hallitsijaksi on kunniakas vaihtoehto, jota tarjotaan. Kuolleita oli kymmeniä tuhansia. Napoleon haluaa silti taistella, ei antautua, vaikka Pariisi on piiritetty eikä sotilaita enää ole. Wellington (Christopher Plummer) voittaa aina, hän on piikkinä Napoleonin lihassa. ”Miksi aina Wellington?” kysyy Napoleon. ”Pelkäättekö häntä, koska hän voitti Espanjassa?” hän kysyy sotapäälliköiltään. ”Ranska ei seuraa teitä”, sanoo Ney, rohkeimpien rohkein, Ranskan marsalkka.
”Ranska seuraa minua tähtiin, jos annan heille voiton!” huutaa Napoleon. Napoleon lisää karjuen: ”Minä en antaudu!” Kuiskaava ääni Napoleonin päässä sanoo: ei ole mitään tehtävissä. Allekirjoita. Elokuvan ansioita on äänenkäyttö. Etenkin johtoasemissa olevien herrojen mielenliikkeiden kuvauksena aivan fantastinen.
Kuinka muutama ihminen on liikutellut ihmismassoja sotiin kuin leikkikaluja ja vastustusta ei ole. Seuraaminen on orjallista ja ihailevaa. Kuinka sotilaat itkevät, kun Napoleon huutaa jäähyväispuheensa kaikuvalla sisäpihalla valtavassa tunnekuohussa. Kuinka Wellington halveksii alempiaan on brutaalia, että jopa vaimo on kauhistunut. Lähettää ihmiset sotaan inhoten? Onko se isänmaallista? Napoleon ei ole niin täynnä itseään että halveksisi sotilaitaan samoin, vaikka onkin keisari ja omaa valtavan egon. Tiettyyn pisteeseen asti vallankumouksen aatteiden vaikutus kenties, joka Napoleonissa toimii, tekee vaikutuksen kansaan ja täytyy ajatella tätä keisaria eri tavoin kuin aiempia hallitsijoita. Vallankumous ei voinut olla täysin turha?
Vuoden 1970 Waterloo on loistava luonnekuvaus. Kuinka päästä sellaisen ihmisen pään sisään, jolle sotiminen on henkilökohtaista, jonka on välttämätöntä olla keisari, jota rakastetaan ja johon luotetaan häviöstä huolimatta. Mitä vaihtoehtoja kansalla on? Aika vähän. Aina tulee uusi despootti. Taistelu vallasta on myös veristä.
Steiger tekee loistavan suorituksen pienenä suurena miehenä. Karjuen hän puhuu sotilaille kun ei ole megafonia. Napoleonille sotilaat ovat hänen lapsiaan, joita hän rakastaa ja jotka hän lähettää kuolemaan. Sodat julistetaan hänelle henkilökohtaisesti, ei Ranskalle. Hän ottaa ne vastaan kuin olisi itse ne kymmenet- ja sadattuhannet miehet, jotka taistelevat. Napoleon pitää puheen jäljellä oleville sotilaille: ”Olen tullut sanomaan teille hyvästit. Ranska on hävinnyt. Rakastan teitä kaikkia!”
Koska elokuva on YouTubessa, väliin tulee Zalandon mainos, jossa Emily in Paris valitsee vaatteita ja sähköhamnasharja tietää, milloin hampaasi ovat puhtaat.
Saapuva viestii 1815 on tarkoitettu kuningas Ludvig XVIII:lle, jota näyttelee Orson Welles. Napoleon (Rod Steiger) on paennut Elbalta armeijoineen. Ludvig XVIII ei usko Napoleonin mahdollisuuksiin voittaa kruunua takaisin itselleen, kun otetaan huomioon massiiviset sotatappiot vuosina 1812 Venäjällä ja 1813-14 sekä se, että Napoleonilla on vain tuhannen sotilaan armeija Elballa. Silti Napoleon seisoo ilman asetta kuninkaan armeijan edessä, joka on valmis käskystä ampumaan. Armeija kääntyy Napoleonin puolelle.
Kuningas Ludvig XVIII kutsuu Napoleonia ihmissudeksi ja toteaa, ettei tuhannen miehen armeija vielä muodosta uhkaa Ranskalle eikä kuninkaalle. Kuinka väärässä hän onkaan. Se, jonka puolella armeija on, saa vallan.
Ranskalla on kompleksinen suhde ympärillään oleviin maihin sekä omaan kokoonsa, valtaansa ja voimiinsa. Aivan kuten Napoleonilla, joten Napoleon on täydellinen ranskalainen, vaikka onkin Korsikalta. ”Bourbonit kompostiin! Petturit hirteen!” huutavat kansalaiset, kun Bonaparte saapuu Pariisiin.
”Minä olen Ranska ja Ranska olen minä!” karjuu Bonaparte parvekkeelta hurmiossa omasta voimastaan ja saavutuksestaan palata valtaan.
Orson Welles on mainio valinta valtavaksi, tursuilevaksi kuninkaaksi, jonka on vaikea kävellä ja joka on epätietoinen kohtalostaan noustessaan vaunuihin lähtiessään linnastaan. Tilanteet muuttuvat nopeasti vallankumouksen jälkeisessä Ranskassa. Lihava kuningas on symbolisesti kuollut pilkankohde ja menettänyt arvovaltansa.
Kuninkaan ja keisarin tittelin ero paperilla ei näytä kovinkaan suurelta, mutta Napoleon on uudistushenkinen ja saa paljon aikaan. ”En anastanut kruunua. Löysin sen katuojasta ja nostin sen miekallani. Kansa pani sen päähäni”, runoilee Napoleon. Onko Napoleon rakastettava, vaikka kaappasi vallan? Armeijan mielestä on, samoin kansalaisten.
Suurin efekti, jota elokuvassa käytetään, on ilmakuva taistelukentästä, ylhäältä näkee hyvin järjestäytyneet sotilaat. Sotakuvauksena se on kuin Napoleonin pään sisällä tapahtuva kymmenien tuhansien miesten kuolema mudaksi muuttuvalla aukealla. Tinasotilaita ja heidän johtajiaan, jotka ovat pukeutuneet hienosti ja juovat snapsit ennen taistelun alkua hevostensa selässä. Napoleon on hyvin ihailtu johtaja, ja uudelleen keisariksi nouseminen on hänen tavoitteensa. Sotilaat ovat asemissa muodostelmissa valmiina tuhoamaan vastustajan ja maiseman ja ne todella kokevat tuhon ja muodonmuutoksen. Raatoja, polkuja ja mutaa.
Bonaparte on koko Euroopassa vaikuttava henkilö. Vaikuttavuus toimi sodan kautta, 1799 tehdyn vallankaappauksen ja keisariksi julistautumisen kautta 1804. ”Napoleonin vahvistama lakikokoelma Code civil, joka tunnetaan myös nimellä Code Napoléon, on edelleen tärkeä osa monien maiden lainsäädäntöä, jopa Japanissa saakka. Hän organisoi uudelleen Ranskan koulujärjestelmän, kehitti useita tieteenaloja, rakennutti lennätinjärjestelmän, edisti isorokkorokotuksia, rakennutti kaupunkeja ja sairaaloita sekä perusti Ranskan keskuspankin. Egyptin sotaretki puolestaan vaikutti merkittävästi modernin egyptologian syntyyn. Rosettan kivi löydettiin retken yhteydessä, ja Suezin kanavan suunnitelmatkin liittyvät tähän aikakauteen.” https://fi.wikipedia.org/wiki/Napoleon_I
Uskollisuus Bonapartea kohtaan on varsin uskomatonta ja ihmetystä herättävää vielä vuonna 1815. Ranskan armeijan historia on itsessään hyvin kiinnostava. Kuinka hävityt sodat, kuten sotaretki Venäjälle vuonna 1812, jossa matkaan lähti 680 000 sotilasta ja 93 000 palasi, eivät ilmeisesti olleet katastrofi yrityksen johtajalle eivätkä maallekaan. Katastrofi kohtasi ainoastaan rivisotilasta, joka kuoli ensin viluun, tauteihin ja nälkään ja sitten kohdatessaan venäläiset.
Vuonna 1813-14 koettiin tappio Leipzigin taistelussa, joka oli verisin ennen ensimmäistä maailmansotaa käyty taistelu Euroopassa. ”Tein elämässäni yhden virheen. Meidän olisi pitänyt polttaa Berliini”, sanoo Bonaparte Waterloon taistelukentällä, kun Preussin armeija lähtee hyökkäykseen. On kova paikka antautua briteille ja preussilaisille. Egoistille häviö on nöyryyttävä. ”Tässä englantilaisessa on kaksi ominaisuutta, joita ihailen: varovaisuus ja rohkeus”, ajattelee Bonaparte Wellingtonista. ”Eikö Wellingtonilla ole tarjota minulle muuta kuin näitä Amatsoneja?”
”Te juopuneet lurjukset! Senkin huoranpenikat! Senkin varkaat!” huutaa brittiupseeri sotilailleen. On kiinnostavaa, millaista joukkoa Wellington johtaa ja millainen sotilaslauma kulkee kohti kuolemaa perääntymättä. Wellington kuvailee sotilaitaan rupusakiksi ja kerjäläisiksi ”Gin is the spirit of their patriotism” sanoo Wellington. Hän odottaa, että miehet kuolevat hänen puolestaan, ihmettelee vaimo. Velvollisuudesta? Kyllä. Arvo on siinä, kuinka monta kymmentätuhatta miestä kuolee puolestasi. Tanssiaiset yhdistävät miehet ja naiset puhumaan sodasta, sotimisen taidosta ranskalaisia vastaan: ranskalaisten kanssa tanssitaan sitten pellolla. Tanssisali on eteeristen kaunokaisten hetki leijua valssin tahtiin upseereiden kanssa. Taistelu ei ole paikka naisille sanotaan, mutta he ovat kiinnostuneita, millaista sodassa on. Kuva siirtyy tanssisalista tantereelle, joka on ruma näky. Waterloon kenttä on mutainen rankasta sateesta. Wellington tulee olemaan rauhanneuvottelujen pöytä, uhkuu Napoleon voitonvarmana.
Rumpuja pärisyttävät nuoret pojat kuolevat siinä missä miehetkin. Possun varastamisesta seuraa kuolemantuomio, mutta tällä kertaa varas ylennetään korpraaliksi kuin vitsinä. Sotajoukot osaavat koreografian ja muodostelmat. Se on tosiaan kuin tanssia.
Sodan loppuessa Wellington ratsastaa savuavan taistelukentän läpi. Ruumiiden keskelle syntyy polku, kun kuolleita kannetaan riveihin. ”Seuraavaksi surullisinta kuin hävitty taistelu on voitettu taistelu.” “Hyviä papuja, Wellington.” “Jos on jotakin tässä maailmassa, mistä en tiedä yhtään mitään, se on maanviljely.” “Me teemme murhia, teidän armonne.”
”Maybe God made me a painter for those who are not born yet.” Yritän itse ymmärtää, mitä taiteessa ei voi ymmärtää ja miksi helppous olisi mikään tie. Van Goghista ei ole helppo aloittaa. Van Goghille ikuisuus oli maisemassa.
Onko Jumala voinut erehtyä, kysyy pappi Vincentiltä. Vincent vastaa: Jeesus käski unohtaa näkyvän ja katsoa sitä, mikä ei näy. Isäni oli pastori, sanoo Vincent. Uskonto on aina ollut osa elämääni. Vincent yritti myös olla pastori, Jumalan mies ja työskenteli maallikkosaarnaajana Borinagen köyhällä hiilikaivosalueella Belgiassa vuosina 1878–1880. ”Tämä äärimmäisen raskaaksi muodostunut ajanjakso oli hänen elämänsä suuri käännekohta, joka johdatti hänet taiteen pariin. Vincent samaistui kaivosmiehiin niin syvästi, että antoi pois lähes kaiken omaisuutensa – vaatteensa, rahansa ja ruokansa. Hän nukkui lattialla olkien päällä, pukeutui rääsyihin ja antoi kasvonsa nokeentua hiilipölystä. Paikalliset alkoivat kutsua häntä nimellä ”Hiilikaivosten Kristus”. [1, 2, 3, 4, 5]
Hän myös laskeutui itse hiilikaivokseen kokeakseen työläisten vaarat ja arjen. Kirkko piti hänen käytöstään ja äärimmäistä köyhyyttä papille sopimattomana, minkä vuoksi hänen saarnaajasopimustaan ei enää uusittu. Tästä ajasta syntyi teos Perunansyöjät (1885). Vincent ryhtyi piirtämään työläisiä ja köyhiä. On oltava asemassa, jotta voi saarnata kenellekään.
Elokuvassa pastori kyselee Vincentiltä asioita, selvittääkseen, voiko hänet jo päästää pois laitoksesta, ihmettelee, miksi Vincent on maalannut ruman maalauksen, miksi niin tehdessään hän kuvittelee olevansa taidemaalari ja haluaa vastauksen. Miksi Jumala antaisi sellaisen lahjan, jotta Vincent voisi maalata ruman maalauksen? Pappi ei ymmärrä. Vincent on yllättynyt kysymyksestä. Ei hän koe tehneensä mitään rumaa. ”God made me a painter with qualities and faults.” Hän maalaa myös vioillaan.
Arlesin asukkaat tekivät vetoomuksen, ettei van Gogh enää palaisi korvan leikkaus episodin jälkeen. Miksi teit sen, on papin ja ihmisten huulilla. Vincent halusi antaa korvan ystävälleen lahjaksi. ”God is nature and nature is beauty” sanoo Vincent. Pappi sanoo: hän ei halua loukata, mutta eikö tämä maalaus ole epämiellyttävä. Se on ruma. Miksi Jumala antaisi minulle lahjan maalata rumia ja häiritseviä asioita, kysyy Vincent. Ostaako kukaan maalauksiasi, kysyy pappi. Vincent sanoo, ei. Tarina, jonka jokainen tuntee ja ellei tunne, se kerrotaan taidehistorian tunnilla. Maalaus on ennen kaikkea esine, joita tehdään koteihin ja julkisiin rakennuksiin. Pappi kääntää taulun väärinpäin, kun keskustelu on ohi ja jättää sen penkille.
Miksi tehdä jotakin rumaa laitettavaksi seinälle tai miksi kukaan haluaisi ostaa ruman taulun? Sehän on esteettisesti ja kaikella järjellä ajateltuna omituista. Selkeästi aika ja asiantuntijan arvostus nostavat hintaa ja kiinnostusta että tekee jotakin rumuuden käsitteelle. Ruman voi selittää pois, vaikka olisikin jotakin luotaantyöntävää. Huono maalaus on kenties eri asia, vaikka huonous on myös taidetta, se kyseenalaistaa käsityksiämme, mikä on hyvää, arvokasta, kaunista jne.
Mikä kauneuden kokemus on ja miksi se on niin tärkeä, liittynee henkisyyteen ja haluun olla yhteydessä johonkin täydelliseen, mikä nostaa itsen uudelle tasolle ja ihmisen osaajana. Kauneus tekee paremman ihmisen.
Millainen ihminen tekee rumaa? Kysymys, jota kuulee usein myös nykyään: laittaisitko seinällesi tämän mielestäni ruman teoksen? Katsojan kokemus on vahva ja oletus on, että muut kokevat samaa ja jos eivät koe, heissä on jotakin vikaa, he eivät tiedä paremmasta. Taiteessa on jotakin vikaa, jos se ei miellytä. Taiteilijuus on omituinen asia. Ymmärrys ei seuraa, kun oma käsitys kauneudesta on fiksautunut ja näkemys on, että modernismi ja etenkin postmodernismi luovat rumaa tarkoituksella. Eivät he täysin väärässä ole. Käytännöllisyys voi olla kauneutta ja pyyhkiä pois kaiken ns. ylimääräisen. Brutalismia pidetään hyvin rumana tapana tehdä rakennettua ympäristöä, mutta se on nopeaa ja halpaa. Se on postmoderni teollistuneen maailman konsepti, jota toistetaan. Siitä syntyy ns. rumuus. Kuinka kauneus sitten löytyy?
Tänään kukaan ei kieltäydy Vincentin teoksesta. Kiinassa on maalaustehtaita, joissa käsin kopioidaan hänen maalauksiaan. https://youtu.be/_yxyUi4_Wzo?is=FtX9RFS5jmsDWCEx He tuottavat bulkkia, liukuhihnamaalausta. Van Gogh-museo on myös hyvin suosittu.
Miksi juuri Kiinassa ja miksi van Gogh? Auringonkukkia ja peltoja, kuitenkin käsinmaalattuna. Taidetta tarvitaan seinille ja originaalit ovat kalliita. Jotkut ovat tavallisen ihmisen tavoittamattomissa. Taide ja sen lieveilmiöt herättävät kysymyksiä ja kysymykset yhä samanlaisina toistuessaan ovat rasittavia, koomisia ja traagisia. Koomista on kysymysten samankaltaisuus, joihin vastaaminen saa toki pohtimaan asiaa ja miksi-sana toistuu usein. Traagista on mahdollisuus hyväksikäyttöön, joka otetaan heti, kun mahdollisuus avautuu. Taiteilija on joko hyväksytty tai hylätty. Taiteilijan näkeminen esineiden luojana, joita voi myydä kalliilla eteenpäin, jos markkina niin haluaa, taiteilija ei itse pysty juurikaan tätäkään osa-aluetta hallitsemaan. Se on riistoteollisuutta ja Vincentinkin kohtalo on ollut kuolemansa jälkeen tulla huomattavaksi taiteilijaksi. Hän on tarinan henkilö. Loving Vincent on toki kaunista ja eteeristä.
Ymmärrys, miksi laittaa jotakin seinälleen ylipäänsä, miksi tehdä kuva ja ruma sellainen, jos voi tehdä kauniin, ei välttämättä synny edelleenkään. Kauneus syntyy myös rahasta ja käytännöllisyydestä. Hyödyttömyys leimaa taiteilijuutta. Kysymys miksi, jos sillä ei elä saati rikastu ja muut käyttävät hyväksi? On olemassa se jokin, ihmisen muotti, johon on sovittava ja realiteetit, jotka määrittelevät ihmisen elämää. Taiteilijallakin on sellainen, raamit.
Mikä on kuvantekemisen ja maalaamisen tarve ihmisellä? Miksi- on kova sana, johon on oltava vastaus. Rationaalinen vaatii vastausta, vaikka taide ei nykyään vaadi rationaalisuutta, ja toisaalta vaatii, liikemiesmäisyyttä. On pystyttävä sanomaan, mistä on kysymys, mitä ihminen tekee, mikä motivoi tekemään taidetta, kun menestymisen mahdollisuus on niin pieni ja kilpailu kovaa. On osattava myydä. On myös ymmärrettävä tämä järjetön yhtälö, miksi poiketa annetuista spekseistä, kun voi käydä huonosti. Jos lähtee avaamaan asiaa kysymällä, onko elämässä järkeä, ehkä taiteen tekemisen mielekkyys avautuu. Maalaamalla voi oppia hallitsemaan maalauspohjalle laittamiaan asioita ja syntyneen kuvan voi selittää omalla tavallaan. Se tuli minusta, mikä se on ja miksi se on jotakin? Opin tämän asian, mutta onko se hyödytöntä ja kenelle? Onko se muuta kuin maalia pohjalla ja milloin?
Ruma on kauneuden vastakohta. Marina Abramovicin videoteos Artist must be beautiful, art must be beautiful, https://youtu.be/XmllstbdN9U?is=vBn–zKiX3H42yRw (1975) toistaa tätä jankutuksena. Taiteilijan ulkomuoto on myös hyvin tärkeä uskottavuuden kannalta. Liian kaunis ei ole uskottava taiteilijana. On muitakin asioita, jotka syövät uskottavuutta. Kyseessä on siis tasapainoilu vaatimusten kanssa, ihanteiden, oletusten ja sääntöjen. Kuka on taiteilija? Mistä hänet tunnistaa? Taiteilijuudella on narratiivi ja kuvan maalaaminen on kenties se, mistä tarina alkaa: mitä hän maalasi, mikä on tarpeeksi kiinnostava asia, miksi hän ryhtyi toimeen. Nykyään on oltava kiinnostava. Mistä kiinnostavuus syntyy, mistä on aihetta hypeen?
Tekoälykuvat selkeästi imitoivat ihmisen luomaa ideaa kauneudesta, kauniista ihmisestä ja kuvasta, tehden jotakin rumaa. Puhutaan ai-slopista. Van Gogh on yksi, jonka tyyliä kopioidaan aivan kaikkeen. Miksi tehdä jotakin vaikeaa, kun voi tehdä helposti? Ei miksikään. Kopiointi on melko helppoa, siinä on jätetty ajattelun vaara ja vaikeus sille ensimmäiselle ja toistetaan näkyvää jälkeä, jolla on taloudellista merkitystä ja joka viittaa siihen alkuperäiseen. Toivottavasti taiteilijasta kirjoitetaan mediassa, niin arvo nousee. Mistä kiinnostavuus tulee? Se on ilmassa.
Mitä tekoälyn luoma ruma on? Kun mietitään rumuutta ja kauneutta, ajattelemme subjektiivista kokemusta näistä asioista ja siitä, mitä ympärillämme on, mitä olemme oppineet ja mitä näemme, miten koemme ja näemme. Tekoälyhän toistaa eli kopioi. Kuinka kauneuden kokemus ja käsitys syntyvät, on lienee kollektiivinen prosessi, koska vastustus ns. rumaa taidetta vastaan on hirmuinen. Taide herättää tunteita ja etenkin tässä asiassa. Ihminen haluaa haltioitua osaamisesta. Yksittäiset henkilöt kuten Vincent, kyseenalaistavat kollektiivisen ajattelun ja näkemyksen hyvästä ja kauniista. Hän on voinut olla oikeassa tai väärässä, mutta hänen on ollut välttämätöntä seurata omaa ääntänsä, vaikka suurin osa ihmisistä on ollut täysin kuutamolla hänen tekemisistään. Vincent oli yksilö ajassa, jolloin yksilöllisyys oli vaarallista. Onhan se sitä edelleenkin. Tulla lasten kivitettäväksi on raskasta, silmätikuksi. Vincent oli hyvin yksinäinen ja pitkään jatkunut huono kohtelu ja juominen saivat mielen järkkymään. Taiteilijuus ja moniongelmaisuus yhdistetään edelleen.
Laittaisitko seinällesi, on kiinnostava kysymys. Mitä ihmiset laittavat seinilleen ja mitä se merkitsee? Asioita, joita pidetään kauniina, niitä on voitava katsoa, joista he pitävät, jotka sopivat sisustukseen, ovat siis harmonisia eivätkä riitele. Pitävät. Mitä se merkitsee, että on harmonisessa tilassa? Asioita, joita pidetään arvokkaina. Seinälle laitettava asia voi olla juliste, koska raha on aina iso kynnyskysymys, mutta arvo on jossain ja sen on joku arvostettava taho antanut. Arvokkuus on jotakin muutakin kuin raha. Se voi olla vanha asia. Vanha esine ei tosin aina ole arvokas. Sen on oltava jotakin ymmärrettävää ja selkeää. Arvon syntyminen tarvitsee tarinan. Vincentin tarina ja arvo on täydellinen taiteelle omistautuminen ja kauneuden että Jumalan etsintä, uudenlainen näkeminen ja maalaaminen.
Luonto toistuu van Goghin töissä. Arvo syntyy luonnosta. Sen voi ymmärtää, luonnon arvon. Se on purkissa, aivan kuten Vincent. Mitä selkeys ja ymmärrettävyys on muuta kuin tuttuutta ja totta, todellisuutta. Vincent tosin maalasi epätodellisia tosia asioita. Helppo ja tunnettu asia näennäisesti, oma näkemys ei ole helppoa. Eihän luontokaan helppo ole, ihminen varsinkaan ja piirtäminenkin on vaikeaa. Kopiointi on iso juttu. Se saattaa jopa pyörittää maailmaa, koska itsenäinen ajattelu ja kokeilu voi epäonnistua että on vaarallista. Yksi kokeilija helposti tuhoutuu. Mitä hänestä. Omituinen koti ei käy, omituinen on pelottavaa, aivan kuten Vincent. Nyt hän on helpostilähestyttävä kuva. Sitä ihmetellään, että kuvat seinällä ovat tärkeä juttu, ne ovat jotakin esiteltävää. Kuvat eivät ole vain itselle. Mitä kukakin valitsee, kertoo henkilöstä ja hänen arvoistaan, trendeistä ja niiden seuraamisesta, omistamisesta, henkilökuvasta, profiilista. Kuvaan voi myös mieltyä, että se on kuin alttaritaulu ja siinä on kaikki. Mitään ei tarvitse sanoa.
Taiteilijan on näytettävä, mitä osaa ja mitä Jumala on antanut, hyvää ja kaunista, koska ei Jumala muuta ole antanut kuin kaunista. Mitä ruma sitten on, miksi taiteen on oltava kaunista ja riittääkö kauneus todistamaan maailmasta, ihmisestä ja arvosta? Taide on taitoa esittää se, minkä näkee, niin ajatellaan. On siis osattava kopioida näkemänsä ja kaikkien on nähtävä sama kauneus, eikä rumaa voi katsoa etenkään taiteessa, joskus on pakko. Mitä tämä on olevinaan? Ruma ja paha olivat Saatanasta Vincentin aikaan ja nykyäänkin on osoitus taidon puutteesta tehdä toisin kuin mitä ohjekirja sanoo. Ohjeitahan on netti täynnä, myös ihmettelyä, miksi taide on rumaa ja kuinka modernismi tuhosi taiteen. Näin teet oikein taidetta, toimit oikein taiteissa. Se on hyvin hallittu järjestelmä. Taide on jotakin kaunista kiteytettynä ihmisen järjen kokoon.
Mikä on kaunista nykyään, ei ollut kaunista 1900-kuvun alussa, saati 1800-luvulla jolloin Vincent van Gogh eli ja kuoli 1853-90. Vincent ei päässyt 1900-luvulle. Hän eli taiteelle. Trendien ja kauneusihanteiden muuttuminen voi tapahtua hetkessä ja Vincentin vaikutus kulttuurissa on melkoinen. Vincentin maalaukset toistuvat sukista lähtien painotuotteissa ja tunnistamne hänen kasvonsa, hänen lyhyt elämänsä on hänen kasvoissaan. https://www.vangoghmuseum.nl/en/collection/s0083v1962 Akira Kurosawan elokuvassa Dreams Kurosawa käy Vincentin maalauksissa https://youtu.be/iWwkZDBDWyQ?is=xioGe9RrSv6gPqzY
Kuva on vakava asia, maalaus vielä vakavampi. Maalaukseen liittyy ankaruus ja vaatimus osaamisesta, joka on osoitettava yhä uudestaan. Nyt kun elämme kuvatulvassa, hyvin visuaalisesti hyökkäävässä maailmassa, Vincentin teokset ovat jotakin tuttua, totta ja rauhoittavaa. Traagisuus on, Vincentin elämän ja maalausten kohtalo ja koskettava asia, lyhyt elämä. Luksusesineinä van Goghin teokset ovat haluttuja, ne ovat osa taidehistoriaa ja kauniita kukkia, maisemia ja ihmisiä. Traagisuus osana taidehistoriaa on, mikä kiinnostaa taiteilijoissa ja kertomukset luovat kuvaa taiteilijoista. Traagista siinä on, että taiteilija on kiinni näissä kertomuksissa ja oletuksissa taiteilijasta. Traagista on paljon, minkä itse koen traagiseksi taiteissa, traagisimmat asiat eivät liity taiteilijoiden henkilökohtaiseen, vaan kohteluun ja kuvitelmaan taiteilijuudesta.
Kertomus, jonka mukaan Dr. Gachetin muotokuva (1890) ostettiin, katosi ja tuhoutui, on vain yksi mieleenpainuva asia taiteen omistamisesta ja sen arvosta superrikkaille. Se on vain haluttu esine, jonka voi omistaa. Mitä sitten, jos sen omistaa?
Vincentin elämä on yksi niistä, joka koskettaa syvästi. Elokuva päättyy toteamukseen, että Vincentiä ammuttiin vatsaan ja hän kuoli 27.7. 1890 mainitsematta poikia, jotka aseella leikkivät. Schanabelin elokuva on oma suosikkini ja Willem Dafoe sinisine silmineen on sellainen Jumalan lapsi, että häntä uskoo. Vincentin hammaskivut ja kokemukset näkyvät hänen kasvoillaan, joita hän itse paljon maalasi, mutta ei mielestäni synkästi, vaan toteavasti ja värit ovat maalauksessa, eivät ehkä elämässä. Omakuva on voimakas aloite kenen tahansa tehdä itsestään. Se on tosiaan itsetutkiskelun alku ja kuinka itsensä näkee. Miten käsi ja silmä toimivat yhteen.
”It is the toilet in my hotel room, the turd keeps coming back. It looks a little bit like you.” Architect Alfred Rott is a bit of a cunt or he just doesn’t want the tickets to the concert or he just wants people to fuck off. It is s bit unclear, but it seems he thinks people want soulless things to have sex with, easy in easy out and that is also with buildings.
Eurooppa on omituinen näytelmä. Jokainen on oman elämänsä arkkitehti, kunnes eteen tulee kasa sontaa ja sattuma astuu kehään: astuuko siihen, kaatuuko vai kiertääkö. Kenties ihminen oli onnellisimmallaan metsästäjä-keräilijänä, mietti Alfred.
Ihminen on halujensa että suolensa orja, sekä rahatilanteensa, paitsi jos on ruskeassa kaavussa kulkeva munkki miettien sielun tilaa. Orjuus on toki edelleen kehollista ja inhimillinen kokemus, uskossa osaa antaa anteeksi, ettei ole täydellinen ja ymmärtää olevansa osa jotakin isompaa kuin itse. Munkki rukoilee Jumalalta tapaavansa lepratautisen, jota voisi suudella suulle. Omituinen toive ja myös toiveen toteutuminen. Pelastuminen taudilta on 1221 niin utopistista, että se näyttää Saatanan tekosilta.
Elokuva pohtii, mikä on kuolemaksi ja miten kuollaan. Kun ilmaantuu uudenlainen malaria, johon ei ole lääkettä, voi panikoida. Hyttysiä riittää. Naamiot vaihtuvat orgioiden salaperäisistä naamioista kaasunaamareihin.
Välimeri on pieni universumi, kiteytynyttä historia, kuvitelmia ja mytologioita. Timantit eivät mätäne, kuten Eurooppa ja ihminen. Eurooppa lahoaa, hajoaa, sortuu, uppoaa ja nousee uudestaan, kunnes ehkä ei enää. Uudistuuko ihminen vai pysyykö hän aina samana? On hyvin eurooppalaista pyrkiä löytämään uutta, uusia tapoja ajatella ja tehdä asioita ja tehdä parhaansa. Parhaiden aivojen siirryttyä meren taakse, Euroopalle tapahtui jotakin.
Eurooppa toistaa itseään ja kaunopuheitaan, kunnes ei enää voi, kenties imitoi muita pysyäkseen vauhdissa mukana, muuntautuu tunnistamattomaksi ja menettää arvokkuutensa. Rikas Eurooppa ei ole kohta enää rikas.
Eurooppa, tuo jalokivi, jota voi katsella ihaillen ja rakastaa. Sairaus, jota Eurooppa ei itse ole noteerannut tarpeeksi ajoissa, syö sisältä, on nimeltään Eurooppa. Elostelevalta Euroopalta voi kysyä, minne menet ja mitä tapahtuu todella?
Eurooppalainen sairastaminen on varsin rajua. On lepraa, kuppaa, ruttoa, rokkoja, mielisairauksia, sitten on turmeltuneisuus, ylemmyydentunto, ahneus, hyväksikäyttö ja korruptio. Häpeä, nöyryytys, köyhyys, seksin nälkä, orjuuttaminen, rehvastelu, kuvitelmat kaiken kestävyydestä ja jatkuvuudesta, omnipotentit luulot ja ainainen irstailu ovat läsnä historiassamme, nyky-Euroopan tajunnassa ja valinnoissa.
Vessoja on joka kerroksessa, sanoo Alfred Rott, kun hänelle kuvaillaan, kuinka salliva ja ulospäinsuuntautunut hänen piirustuksensa uudeksi konserttitaloksi on. Tarvitaan vielä kaavoitusviranomaisten panos. Eli tuholaistorjuntaa, sanoo Alfred. Ulostaminen, paskan tuottaminen käy kuin itsestään, taas sitä tulee, kyselemättä ja paineella. Se on myös Alfred Rottia askarruttava asia: taidelaitoksissa on oltava vessoja tarpeeksi. Viemäröinti on parhaita keksintojä lääketieteen kanssa. Voimme jatkaa elämää ja kuoleman läsnäolo on siirretty kauemmaksi.
Miksi ruumiin toiminnot ja keho ovat häpeän aihe enää, ihmetyttää Alfred Rottia. Kun Eurooppa roikkuu historiassaan kuin hirressä ja saa siitä kenties tyydytystä tai syyllisyys on liikaa kestää, Eurooppa ei silti ole tiedostanut tilaansa, on toinen Rottia ihmetyttävä asia. Katsoa peiliin on liikaa pyydetty ja vaikka katsoisikin, kuvajaisen ihailu ei muuta mitään, jos ei näe, mitä pitäisi.
Ihmisen keho on altis sairauksille, halulle, kidutukselle, tuhoutumiselle, paljastumiselle, vanhenemiselle, ruumiin toiminnoille, kuten ulostamiselle, pissaamiselle ja oksentamiselle, vuodoille, muutoksille, joihin ei paljoakaan itse voi vaikuttaa. Sielu on yhteys johonkin suurempaan, jonka yhteyteen ihminen kuoltuaan palaa. Sieluaan on hoidettava, muuten käy huonosti. Miten kukakin sen tekee, luo myös tarpeen arkkitehtuurille.
Alfred Rottille on hiukan pettymys, ettei konserttitalo voi muistuttaa vaginaa eli tussua. Euroopan neljänneksi rikkain suku ei voi rahoittaa sellaista rakennusta eikä etenkään liittää nimeään sen kylkeen. Alfred on hämmentynyt ja suutahtaa: mitä nämä ihmiset peittelevät omaa ja maanosansa turmeltuneisuutta, häpeävät elintä, jota Eurooppa on käyttänyt hyväksi vuosisatoja ja maalauksissa mukamas palvoo naista, joka nousee merestä alasti?
Europa/ Europe on naisen nimi. Alfred selittää tussun näköistä taloa: rakennus on kuin Länsi-Australian eteläkärki, höyhenmäinen kuvio, vaahtoa ja merivuokko, hän sanoo. Hän luuli, että eurooppalaiset pitävät seksistä: joka kadunkulmassa on arkkitehtoninen erektio.
”Piirrätkö rakennuksia haastaaksesi ihmisten käsityksiä?” kysyy Lucy taidetoimikunnasta, nainen, jota herra Rott myös panee. ”Joskus täytyy haastaa omia käsityksiään, etenkin kun on tällainen uppiniskainen paskiainen, sanoo herra Rott. En tiedä, onko eurooppalaista vai vain inhimillistä kysyä ja ihmetellä, kuten mihin varjot katoavat yöllä ja kuinka tyhjästä tulee jotakin?
”Kun sukelsin syvemmälle suurherttuan maailmaan, minulle tuli ikävä tunne kuin olisin katsonut peiliin ja miettinyt, kuka tai mikä minua sieltä katsoi.” Alfred Rott on omapäinen arkkitehti, joka suunnittelee suuria ja vaikuttavia ison rahan rakennuksia. Vaikutus ja vaikutelma voivat viitata eurooppalaiseen alennustilaan tajuamatta sitä. Ymmärryksen tapahtuminen putoamisvaiheessa on liian myöhäistä.
Rakennus ja rakennuttaja ovat esitys ja näytös, mitä halutaan olevan ja mitä paljastuu olevan. ”Mitä enemmän ruumis kärsii, sitä riemukkaampi sielu on” sanoo munkki Franciscus Maltan saarella 1221. Kyseessä on elokuvan kuvaukset elokuvassa. Kuinka tutkia eurooppalaista suhdetta ihmisyyteen, Euroopan ja eurooppalaisten suhdetta itseensä, henkisyyteen, materiaan ja historiaansa, mikä olisikaan akuutimpi aihe edelleen kuin se jokin, mikä on menossa pieleen: loistava tulevaisuus ja syvenevä sieluttomuus, merkityskato. Puhe on herkkää solinaa, jonka voi kuvitella puhdistavan ja parantavan, mutta aina eteen tulee kasa sontaa. Oli se eläimen tai ihmisen, se löytää sinut.
Mikä on Euroopan ja ihmisen, viisaan ihmisen tie?
Historia on aina läsnä, vaikka se unohtuu helposti, mitä tapahtui ja milloin, kuka muistaa, ketä kiinnostaa. Historiaa käytetään houkuttimena kuin sukelluksena johonkin syvempään itsetuntemukseen, matkana ja syynä matkustaa, toisaalta ihminen ei muutu tietoisuudesta huolimatta, kauneuden keskellä on sama likainen sairas mulkku. Ihminen irstailee olivat puitteet mitkä tahansa. Ihmisen tie vie vessaan, hotelli helpotukseen. Onni on toimiva wc. Rott katsoo eläintarhan eksoottisia afrikkalaisia eläimiä: mikä on tämä eläin ja mitä se haluaa? Samaa hän kysyy Korsikan herttualta katsoessaan herttuan itse tekemiä piirustuksia mausoleumiksi.
Salainen seksiklubi, jonne Rottilla on kutsu, viestii irstailun historiaa ja etenkin sen piilottamista. Tälle on tarve, on loputtomasti tarpeita, tarve olla halujensa vietävänä piilossa, tuntemattomana. Jotkut piilottavat kasvonsa naamioin, jotkut eivät. Prostituoidut vastaavat haluihin orjallisesti. Orjallisesti on tapakulttuuri, palvelus, palvelusväen tehtävä, jota noudatetaan ja jossain kohtaa, sen voi unohtaa, sitten kun yhteiskunta rauha särkyy.
Neron rakastajatarta ja puolisoa Poppeaa voi panna tässä näytelmässä. hän tuottaa nautintoa asiakkaan haluamalla tavalla. Täytyy luoda hienostunut ja kallis näytelmä, johon langeta, jotta voi antaa keholleen ja mielelleen luvan päästää irti ja sen jälkeen jatkaa sivistyneenä yhteiskunnan jäsenenä, vallankäyttäjänä elämäänsä. Klubin fantasiapanot eivät ole kenelle tahansa. Seksiklubi on laiton, poliisi pidättää klubin asiakkaat itse teosta. Keho on alaston ja ihminen paljastunut, uponnut sontaansa, jota kuvitteli voivansa paeta. Rott välttyy tällä kertaa nöyryytykseltä. Hän pääsee takaovesta pakoon. Elokuvan selviytyjä on Rott. Ehkä se on tarkkailijan onni.
Kuinka huolella elokuvan tekijät lähestyvätkään aihetta. Historian läsnäolo Välimerellä on selvä, se on myös seksuaalisten leikkien aihe ja aristokraatit ovat haluttu kohde, valtapelit ja nautinto, kenelle lie kuuluvat. Kenties Euroopan turmeltuneisuus jatkuu loputtomasti, kunnes tulee sairaus, joka pyyhkii suurimman osan ihmisiä, luuppina joka toistuu. Se on luonnollista kiertokulkua. Ihmiset sairastuvat ja kuolevat, eivät elä ikuisesti, ole nuoria loputtomasti. Ainoastaan sielu on vapaa, ruumis ei.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.