Ihailen päivää, kunpa se kestäisi. Se on kuin menettäisi kaiken.
Ui veri, ui raudan tuoksu, hirveä väri ui, tahma, jättää kaiken alleen. Hirveän traagista, ajattelin, laitoin käden jalkojen väliin, miten niin punaista täytyy pelätä?
Kun ryhtyy puhumaan verestä, kaikki pysähtyy ja muuttuu synkäksi. Mistä veri tulee kuin vahingosta?
The Hunt (2020) is a sharp satirical horror-thriller that captures the raw tensions of a deeply polarized society. At its core, the film follows a group of wealthy, self-proclaimed progressive elites who orchestrate the abduction and hunting of ordinary Americans they deem irredeemable deplorables. These targets are stereotyped as gun-clinging rednecks, racists, bigots, homophobes, and conspiracy theorists—people judged not only for their views but for their class, education, looks and backgrounds. The hunters, led by a polished CEO played by Hilary Swank, convince themselves that they stand on the right side of history, making their actions not only justifiable but morally necessary. What begins as an exclusive game and a joke among the privileged quickly spirals into chaos when the prey prove far more capable than expected.
Central to the story is Crystal, a resilient woman portrayed by Betty Gilpin, whose life fits almost too neatly into the elites’ caricature of white trash. With parents lost to drugs and a history that includes military service in Afghanistan, she appears at first glance to be exactly the kind of person the hunters believe deserves elimination. Yet Crystal’s toughness, resourcefulness, and refusal to be easily categorized drive the narrative forward, exposing the fragility of the assumptions that fuel the hunt. The film excels at showing how quickly judgments are passed in today’s world, where online posts, accents, or political leanings can mark someone as beyond repair and therefore fair game. The need to hurt and feel contempt for lower classes and people who act undesirably and destructively is centuries old. Justification is the dying planet. Profiling plays an interesting part as does George Orwell’s Animal Farm. Little pig is yet more valuable than humans in this game. Pig is humanized by dressing it in a shirt, people dehumanized to pieces of meat that explode, get blown up, shot at. For the pig dying they feel sad.
What makes The Hunt particularly effective is its willingness to satirize the dehumanizing language and thinking that has become commonplace on both sides of the cultural divide. The elites casually refer to their victims with terms like tooth-deprived bigots or academically challenged racists, all while maintaining an unshakable belief in their own moral and intellectual superiority. This mirrors real-world rhetoric in which people on the “correct” side feel entitled to degrade, cancel, or even fantasize about violence against those they oppose. Kill terfs and Nazis is commonplace language. The CEO’s dismissive “It was just a joke” line when the operation leaks captures the casual gaslighting that often follows such excesses. The movie does not preach or take a simplistic partisan stance; instead, it reveals how both camps can fall into the same trap of viewing the other as less than fully human, justifying cruelty through ideology, wealth, or perceived enlightenment.
Beneath the gore and dark humor lies an uncomfortable truth about contemporary life. Society feels increasingly fractured along lines of class, politics, and culture, with hasty condemnations replacing empathy or dialogue. The film’s power comes from exaggerating these trends into grotesque horror while inviting viewers to laugh at the absurdity, even as the violence feels disturbingly plausible. In an era when podcasters discuss elite predation and conspiracy theories circulate about powerful people treating ordinary citizens as prey, The Hunt serves as both entertainment and a distorted mirror. It reminds us how easy it is to slide into the belief that certain people, once properly labeled, deserve whatever fate befalls them.
Ultimately, the movie succeeds because it trusts the audience to recognize the satire without needing heavy-handed moralizing. It portrays a world where trust is scarce and appearances deceive, where the protagonist’s hard-earned capabilities upend the expectations of her sophisticated pursuers. For anyone who has watched modern discourse descend into tribal contempt, The Hunt offers cathartic laughter alongside a sobering reflection on how divided we have truly become.
Aspect of the impoverished part of the nation, the thoughts they are expected to have or that they are uneducated, ignorate hillbillies, is what one doesn’t maybe expect educated people on the left to have, but yet again does. Crystal analysing Animal Farm to the CEO when they have their last fight: why am I Snowball, asked Crystal. Snowball is the idealist and wants a better world, you should be Snowball, says Crystal. CEO understands, she had made a mistake by thinking Crystal was unintelligeable expendable loser, who is a specimen, a representative of a lowlife without means and knows nothing of art and culture. Crystal flying private jet home eating caviar with the air hostess is a fine end note. She did have real life use for combat training.
Fuck Putin kirjoitettuna paljaaseen ylävartaloon on naiselta todella rohkea teko Ukrainassa, Valko-Venäjällä, Venäjällä ja ihan missä vaan, koska KGB on kaikkialla ja naisen rooli on joko olla vaimo tai prostituoitu; paljaat rinnat ovat ehkä parasta protestimateriaalia koskaan. Venäjällä tällaisesta suorasta toiminnasta saa vähintään 20 vuotta linnaa syytteenä terrorismi. Lisäksi Oksana saa syytteen Putinin ja patriarkka Kirilin murhayrityksen suunnittelusta, joten pakeneminen on ainoa vaihtoehto. Oksanan istuessa putkassa, vartija sanoo hänelle: nämä kaksi viikkoa eivät ole mitään verrattuna tulevaisuuteesi.
Todella vaikeuksiin mielenosoittamisesta puolialasti Putinia, korruptiota, vallan väärinkäyttöä ja naisen asemaa vastaan Femen joutuu Valko-Venäjällä, jossa Femenin jäsenet vietiin metsään piestäviksi ja päälle kustaviksi. Heitä uhkaillaan, haukutaan ukrainalaishuoriksi ja lopulta jätetään metsään paleltumaan.
Femen sai alkunsa Ukrainan maineesta seksiturismikohteena 2008, mistä slogan Ukraina ei ole bordelli ja on nykyään Ranskassa toimiva radikaali feministinen protestiryhmä ja aktiivinen edelleen. Viimeisin aktio oli Louvren pihalla naistenpäivänä 8.3.2026 Pariisissa liittyen Epstein-skandaaliin. Sianpäänaamioihin pukeutuneet yläosattomat naiset osoittivat mieltä Epsteinin suhteista eliittiin esille tuoden tekogenitaalit, rahan ja kaulukset, hyvin kuvauksellista ja paheksuttavaa, mikä luo myös kiinnostusta. Genitaalit ovat valokuvaajien kiinnostuksen kohde. Niillä saa huomiota. Nainen on monessa kulttuurissa huoran osassa, joten miksi paljas pinta herättää niin paljon inhoa ja asiat, joita vastaan Femen protestoi, ovat normaalistikin paheksuttavia? Huoran osa on otollinen aihe yhä vaan ja nainen, joka ottaa omakseen huoruutensa olemalla alasti, on uhka. Femen sanookin, Fuck your morals!
Elokuvassa tuodaan esille, kuinka liikkeelle käy maailmalle lähdön jälkeen. Ranska on pakopaikka, josta femeniläiset saivat turvapaikan, mutta alkuperäisjäseniä ei miellyttänyt liikkeen sirkusmainen uusi suunta. Oxana kertookin perustajajäsen taiteilija Oxanan tarinan. Ukrainassa hän on köyhä, Pariisissa hän on köyhä ja häpeissään, sanoo hän murheissaan. Aktio vie voimat ja itsekunnioituksen. Femenistä irtautuminen on kivuliasta, kuin kadottaisi itsensä, vaikka Femenin tarkoitus on olla kaikille avoin ja tukea naisia, kenties käy samoin kuin feminismillekin, esillä oleminen ja poseeraus syövät jotakin oleellista pois. Jokainen voi olla Femen, sanoo Oksana. Kuinka huomio muuttaa Femeniä ja femeniläisiä jää arvailujen varaan. Kaikki muutos on kai kestettävä ja käytävä läpi, kuinka suhtautua ylösalaiseen maailmaan, väkivaltaan itseä kohtaan, joka vyöryy päälle ja ihmisiin, jos aikoo jatkaa toimintaa ja selvitä. Ryhtyminen rajuun muutosta vaativaan toimintaan vie voimat. Oksana itse teki itsemurhan 2018. Tavallaan näin radikaali toiminta on entisen Neuvostoliiton maissa kuin kuolemantuomio, itsemurha. Ihmiset haluavat tappaa sellaiset naiset. Se on niin totaalinen yritys muutokseen ja oman naiseutensa omistamiseen, ettei ympäröivä yhteiskunta voi vastata muuten kuin väkivallalla, se ei osaa muuta, hartaasta uskonnollisuudesta joko huolimatta tai sen johdosta. Mikä on kiinnostavaa myös Pussy Riotin suhteen, jonka Punk rukous Kristus Vapahtajan katedraalissa Moskovassa 2012 sinkautti ryhmän Putinin mustalle listalle ja usean jäsenen vankilaan. He ovat myös jatkaneet toimintaansa kansainvälisen kiinnostuksen saattelemina. Viimeisimpänä protesti kohteena on Venetsian biennaali, johon Venäjä osallistuu. Oman henkensä ja maineensa peliin laittaminen on niin iso asia, ettei sitä tee kevyin perustein. Korruptoituneissa ja kovin ottein johdetuissa maissa uhkat ovat todellisia. On huomionarvoista, että juuri naiset ovat kokeneet, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin taistella, vaikka mahdollisuudet muutokselle ovat pienet. Pelko on voimakas ihmisen toimintaa muokkaava tunne ja pelolla johtaminen on tehokasta. Alastomuus aseena on myös asia, jolla saa huomion ja jolla asettaa itsensä kohteeksi. Nainen paljaana on epäuskonnollinen ja sääntöjä pilkkaava protesti, jota pidetään groteskina itsensäpaljasteluna ja häpeällisenä. Nainen menettää maineensa ollessaan katsottavana. Mitä on maine, jos olet muutenkin huora, kakkosluokan kansalainen, tyhmempi kuin mies, ylenkatsottavissa, huonosti koheltavissa, nussittava ja hakattava lelu?
Voimakkaimpia ovat silti sanat, Fuck Putin. Naisen asema Ukrainan sodan aikana on vain huonontunut, myös Venäjällä. Feminismillä on vielä tehtävää ja tämä on oikea tapa tehdä feminismiä.