Miksi puhua jumalattomasta maailmasta kuin kuvata loputonta epätoivoa, tai puhua arveltavissa olevasta jumaluudesta, aistittavissa olevasta olemassaolosta, olemattomasta, koska emme voi konkretisoida näkyväksi jumaluutta millään kuvalla, voimme vain kuvitella ja uskoa. Jostakin on pidettävä kiinni. Olemattomuudesta, jotakin puuttui, ilmeisesti jotakin oleellista eikä niin pientä, ettei sillä olisi vaikutusta. Tai sanoa että jumalaton maailma olisi paha ja puutteellinen, koska siinä on vain kuolevainen olentojen kokonaisuus joka kuihtuu, syntyy ja kasvaa ja kuolee ilman luojaa, ilman määrättyä päämäärää, ilman hyvää hyvettä. Sitä on myös jumalallinen maailma, vajaa ja mielivaltainen, mielipuolinen luojineen koska otamme jumalan aseman. Hyveen puute, hyveen kunnioitus hyveenä joka on tarpeellinen, hyveitä joita on hyvä omata ja hyvän poissaolo, jonkun perimmäisen hyvän jonka tietää kun elää, jonka jotenkin tietää ja löytää. Hyvän poissaolo johtaa ajatukseen pahan läsnäolosta, pahan jota välttelemme, tai luulemme välttelevämme vaikka teemme pahaa itsellemme ja toisille. Aistimme, härnäämme, kuvittelemme olevaisen olemattomuuden olevan meistä erillisen, aavemaisen ja pelottavan.