40% HÖYHENIÄ

Keittiön lattialla saksin takkini vuoresta auki.
Se oli kuin hanhi, satutin sitä, vaikka olin varovainen,
hihat levällään, takillakin on tunteet ja nyt se on auki.
Toivoin kaakatusta, jotakin. Sano kaak. Minä aloitan. Päästä ääni, niin tiedän, miltä sinusta tuntuu, jotakin yninää.

Puhu minulle, takkilintu lintutakki, lintu ja takki, lentävä, lämmin, leijuva, vaappuva, ilmava, melko ihmeellinen.
Kuin avoin haava ja kynityt untuvat lensivät kosketuksesta keittiössäni,
en voinut mitään, tunsin löytämisen iloa ja hiukan iloa turmelemisesta
hallitsemattomalle materiaalille
hallitsemattomalle ajatukselle, teolle tai päivälle, en voinut mitään. Puhaltelin kevyitä pilviä verhoihin
kaappeja päin,
horsman kukinnot pientareella
tiukissa rykelmissä hiukan ennen syksyä ja niiden lapset liitävät hallitsemattomasti,
vähän kuin lempiojani, jonka takana pelto, tehdas ja järvi
tässä järjestyksessä menee minne sattuu. Paitsi, nyt on pimeää ja minulla on
sakset
joilla leikkiä
järjestyksestä ja siivosta viis pienessä valossa kaak.
Mitä tapahtuu, kerään kamat muovikassiin, heitän pois.
Valokuva prosessista, jossa tuhoan ja kirjoitan muistiin,
mikä muuttuu.
Tämä huone, aika hajuttomia nämä untuvat kylläkin.
Löydänkö linnunosia sohvan alta, löydänkö lintua.
Linnunosat ovat kuin ajatukset, yhdisteltävissä.