Killer

pencil on paper, acrylic on canvas, 2021

Killer

Man entered flowers, tattoos, piercings. Sat on the stairs staring out smelling of wet grass and rain, leaf on his head, yellow, couldn’t say anything. Brown spots, small birch

Nature

Wild

How

In the dirt. I don’t know. How fragile are we, sting to be stung by a sudden wasp in the hair. When you torched your hair didn’t know what to be stung, sting, hit, anger in fists, in small beings staring outside scared.

Jumala on kauneus: Ulkonäkö, taide ja mitä sillä on sisällön kanssa tekemistä.

Killer, pencil on paper, 2015

Kauneus ja kauneuden kaipuumme on taiteen syy ja perusarvo, mistä kautta taidetta kukatahansa arvioi. Mikä on kaunista nykypäivä onkin kiinnostava aihe ja onko se kuuluisasti moninaisuutta ja hyväksymistä sellaisena kuin olet ja ymmärrystä, milloin on aihetta petrata, että tarkistaa kauneuskäsityksemme? Jos taide ei hyväile silmää totutulla tavalla ja täytä odotusta siitä, mikä on kaunista taidetta ja kivaa ymmärrystä maailmasta teknisellä taidokkuudella, hylkyreaktio on melko varma oikeutetusti tai ei. Asia on varsin omituinen, koska jokaisella on oma mielipide ja taiteesta varsinkin. Voiko sota olla kaunis tai ase? Kertooko tekninen taituruus kauneudesta jotakin, kyvystä valmistaa kaunis esine ja uskottavuudesta, entä hinnasta? Taiteelta odotetaan kauneuden ylistystä ja nykyään elämyksellisyyttä, kuvan halutaan olevan pysyvä muisto kauneudesta ja muista positiivisista perusarvoista, joita yhdistämme hyvään taiteeseen, kaipaamme ja tarvitsemme voidaksemme kohdata jotakin vähemmän kaunista, hyvää ja jokaisella on oma näkemys kauneudesta, taiteesta, mitä se on ja kuinka taide on kaunista, missä taide ja kauneus on, niin missä. Joka on myös yksi nykypäivän vitsauksista, minne kauneus on arjesta kadonnut, jos niin onnettomasti on käynyt. Nykytaiteen taiteen syytä, alkuperää, odotuksia ja katsojan tarvetta järkyttävät teokset siis helposti kohtaavat vastustusta, joka on täysin sallittua ja odotettua, ei kaikki nykytaide ole hyvää ja yleisölle tarpeellista, vaikka näin saatetaan väittää ja johon nykytaidekin selkeästi pyrkii: tekemään hyvää yhteiskunnallisesti eritoten hämmentämällä katsojaa, mikä on helppoa. Mutta tarpeellista on horjuttaa nykyisiä kauneuskäsityksiämme, sen nykytaide voi tehdä, mutta tarkoittaako se rumuuden paljastamista, valmistamista, helppoutta ja taidon katoamista? Tekeekö nykytaide muita tarpeellisia tasapainon pudotuksia tai rimanalituksia, kuten taiteen katoamisen jokapäiväisestä rakentamisesta olemalla liian kallista ja turhaa? Kuvaako taide pääasiassa kauniita ja hoikkia ihmisiä? Näin muuten taitaa olla.

Kauneuden tarpeemme tulee selväksi mitä kuvataan ja julkaistaan somessa yleisesti eniten ja millaisia tarpeita nämä maisemat, lemmikit, hyvät hetket ja kauniit kasvot täyttävät ja todellakin jokainen voi tehdä nämä itse. Kaikki kuvataiteen perusaiheita ja pittoreski kauneus vetoaa ihmiseen kuin karkki ja osata itse kuin oikea taiteilija. Kuvataiteessa suurimmat skandaalit ovat aiheutuneet tämän pittoreskin kiiltokuvan rikkomisesta, jota ei taiteilijalle sallita helposti edelleenkään, eikä esimerkiksi Winston Churchill pitänyt realistisesta muotokuvastaan, joten hän poltti sen, mikä on jälkipolvien kannalta valitettavaa, koska se saattoi olla yksi parhaista potreteista hänestä vanhana. Kuvan turhamaisuuttamme hyväilevä merkitys on niin vahva, että kuvassa on hymyiltävä, oltava rypytön ja muutenkin symmetrisesti balanssissa ja tason ammattimainen. Haluamme antaa itsestämme mahdollisimman hyvän kuvan. Siksi poliisivalokuvat rikollisista ovat itseäni kiinnostaneet ja miten ihmisen tarina kuvassa näkyy ja vanhat kuvat työläisistä ovat myös omaa luokkaansa. Taiteen porvarillisuus on myös asia, joka ei katoa minnekään, ei vaikka kuinka olisit kommunisti. Kommunistit etenkin ovat kuvanneet ideaali-ihmisen voimakkaana, lihaksikkaana, nuorena, energisenä ja työteliäänä, hyvin korostetusti terveenä työväenluokkaisena, joten kiinnostavia ristiriitoja pelkästään menneessä kommunismissa ja ikuisessa porvarillisessa taidekentässä, jossa työväenluokkaisuus on ulkopuolinen ja vieras. Itseltäni siitä on tiedusteltu niin paljon, että olen päätellyt työväenluokkaisen tapaamisen taideskenessä olevan varsin outoa ja hämmentävää, mikä tekee vasemmistolaisuudesta vaatteen, jota kannetaan eli epäuskottavan. Esimerkiksi kuinka napsautan itseni eri moodiin toisesta skenestä/työstä toiseen? ( How do you switch? The answer is, I change my clothes, otherwise I don’t switch anything, because it is all work and I don’t play a character.). En leiki roolileikkejä, enkä esitä parempaa kuin olen ja taidekin on työtä. Asiallisuus on se, jota kaipaan. Ihmisten osaamisen ulkonäön kautta luulisi jo tulleen tiensä päähän

Nykyinen some-kulttuuri on ainoastaan lisännyt ulkönäkökeskeisyyttä myös taiteessa, millaista taidetta niin syntyy ja miten tuotteistaminen vaikuttaa laatuun, autenttisuuteen, ideoihin, uskottavuuteen ja koska taiteessakin nykyään pyritään brändäämiseen, habituksella ja mielipiteillä myydään omaa tuotetta ja omaa taiteilijuutta, jonka on oltava myös poliittisesti tietynlaista, millaista taiteilijaa halutaan tuoda esille, on iso kysymys. Millaiset asiat ovat tärkeitä, kuka on tärkeä ja onko tärkeää painottaa asioita, jotka ovat tapetilla nyt, myös taiteessa ja olla kritisoimatta tätä ns. aktivismia, jossa on paljon sokeita pisteitä, ristiriitaisuuksia ja kiellettyjä aiheita? Välittömästi olen natsipelle ja rasisti, kun ääneen kyseenalaistan nämä oikeudenpuolustajat ja heidän agendansa. Asioiden pinnassa oleminen on ongelmallista, niin ei ratkaista rakenteellisia ongelmia, joita taiteessa itsessään on yllinkyllin ja joita ei kukaan lähde ratkomaan, koska vaarantaa oman uransa aivan varmasti. Konfliktit eivät ole hyvää mainosta vai riippuuko konfliktista? Skandaalit kylläkin, tosin ei taiteen vallan väärinkäyttö, koska se on asiantuntijuudessa oikeutettua, taiteessa normaali ja hyväksytty asia. Onko jokainen asiantuntija? Onko ulkoinen kauneus taiteilijalle uskottavuuskysymys ja miksi? Onko kiinnostavampaa antaa kirurgin leikellä ja imitoida kauneusihanteita kuin syntyä tällaiseksi? Aiheena on hyvin paljon miltä nainen ja taiteilija näyttää ja itkun aiheena, miksi ulkonäöstä ei saisi ensisijaisesti puhua, kun puhutaan taiteilijasta esimerkiksi näyttelijöistä. On ihmisiä, joille se ei ole ongelmallista ja ihmisiä, joille tämä on ongelmallista, joille oma työ on tärkeämpi kuin ulkonäkö ja joille ulkonäkö ei ole työ. Tämä ei aukene vielä 2020, miksi näin on ja miksi vaikka naispoliitikon ulkonäkö ja ikä on edes ensisijainen puheenaihe? Niin ja te olette feministejä? Ok.

Je suit l’art, Video 2017 with natural light