Taiteilijaelämäkerrat jäävät mieleen oli kyseessä melkeinpä kuka tahansa. Taiteilijuudessa yhdistyy villi kutsumus ja tekeminen, heittäytyminen, kokeellisuus ja vapaus tehdä omien halujensa ja ideoidensa pohjalta, mikä usein menee yhteiskunnan sääntöjä, konventioita ja säädyllisyyttä vastaan sekä vaatimusta, että ihmisen on tehtävä rahaa työllään. Raha tekee myös taiteilijan eikä Camille tule köyhistä oloista. Lähinnä hän järkyttää äitiään, isä kannustaa.

Itse olen myös lukenut ja katsonut monta taiteilijaelämäkertaa. Camille Claudelin elämäkerran luin vuonna 1996, mikä jäi tarkasti nuoreen mieleeni, Anne Delbéen teoksen Camille Claudel vuodelta 1989 ja etsin käsiini myös hänestä tehdyt elokuvat. Viimeisenä on ilmestynyt Camille Claudel 1915. Nimi viittaa vuoteen, jolloin Claudel suljettiin hoitolaitokseen, sieltä koskaan pääsemättä pois. Nämä elokuvat on kiinnostavaa katsoa peräkkäin. Maailmojen erot, se, josta Claudel laitetaan syrjään ja laitos, joka on tyhjiön kaltainen säilö, niin karu, että jo se tekee hulluksi.

Tässä laitoksessa on lääkäri, nunnia ja potilaina eri tavoin vammaisia ja seonneita naisia. Camille saa tehdä itse ruokansa, koska pelkää tulevansa myrkytetyksi ja Rodin kummittelee edelleen hänen mielessään. ”En kestä näiden olentojen huutoja, itkee Camille, en ole enää ihminen!” Sietämätöntä on myös tyhjyyden tunne, aktiviteetteja on hyvin rajoitetusti eikä samankaltaista seuraa lainkaan. Hän kuin leijuu avaruudessa omituisten olioiden kanssa.

Vajaamielisten ja hullujen seurassa vainoharhainen vaikuttaa normaalilta. Camille kirjoittaa kirjeitä, itkee, kävelee, rukoilee, puhuu lääkärille, lukee raamattua, haaveilee pääsevänsä perheensä luo. 

Taiteilijaelämän ja poissuljetun hullun naisen elämä ovat varsin erilaiset maailmat ja toisaalta taiteilijoita halutaan paimentaa samoin kuin kaikkia liian erilaisia ja taide on myös erillinen, hyvin suljettu kupla, joka vetää puoleensa eksentrikkoja, haaveilijoita ja mitä lie saalistajia. Camille voi vain tyytyä vangitun osaansa ja yhtyä käsiään ympäri heiluttelevaan, hallelujaata laulavan naisen lauluun ja liikkeeseen. Ehkä Jumala on läsnä, ehkä ei. Armon antavat nunnat, ei juuri muut. He kyselevät, miten menee.

Massamielisairaalasta poiketen, kaikki ovat mukavia eikä potilaita ole paljon. Paikka näyttää jopa viihtyisältä. Ääntä ei saa korottaa eikä ketään lyödä. Potilaat ovat silti muulta maailmalta katseilta piilossa, piilotettuja. Paikka on kuin välitila ennen kuolemaa, joka jatkuu ja jatkuu. Kun henkeä ei voi riistää eikä ihmistä muuten saa hallintaan, hänet täytyy hiljentää, eristää ja lannistaa.

Taiteilijan hulluksi tuleminen ja pakkohoito ovat kuin klisee, mutta samalla kiinnostava osa taiteen tarinaa, taiteen syntymistä ja taiteilijan muuttumista paineenalaisena tuijotettavaksi outoilijaksi, joka ateljeestaan siirtyy pakosta ihmisten ilmoille, Osa ihmisen historiaa, kuinka taiteesta tuli mielen jatke, taiteilijasta jotakin käsittämätöntä ja sitä kautta uudistava voima. Taiteilijan oletetaan menevän silti epämukavuusalueelle, vaikka hänet tuomitaan siitä. Samalla elokuvat Camille Claudelista valottavat itsepäisen naisen tuhoutumista: kuinka naisen puolesta päätetään ja kuinka hulluksi tullaan. Taide saattaa avittaa jonkun verran. Se ei välttämättä ole parantava voima. Taiteilijaa käytetään hyväksi, hänen työnsä varastetaan, hän ei saa tunnustusta ja hänet unohdetaan.

Kävelyllä laitoksessa Camille nostaa maasta savimöhkäleen ja muotoilee sitä hetken, sitten heittää sen inhoten pois. Nainen ei voi toimia kuin mies, juopotella, elää yksin ideoidensa, kissojensa ja teostensa kanssa, pelotella ja häiritä naapureita, vaan koska on taiteilija eikä kukaan ymmärrä tällaista käytöstä tietenkään. Millaisista asioista rakentuu taiteilijatarinan kaari ja karilleajo: siinä on luonnollisen oloinen oma halu ja vimma sekä vastapuolena muut ihmiset. Se on kuin juoksua vaikeassa maastossa, jonne voi eksyä ja kuolla.

Taiteilijan persoona ja kuva taiteilijasta on tarinoiden ja kuvitelmien vanki yleisestikin. Stereotypiat istuvat tiukassa. Ilman tarinaa, onko taiteilijaakaan? No, jokaisella on tarina. Taiteilijuuteen liittyy myös tirkistelyn halu. Tarve rikkoa sääntöjä on silti uuden alku. Taiteissa on paljon sääntöjä, joista Camille ei pidä. Moni taiteilija on Rodonilla töissä saamatta nimeään minnekään. Taiteilijuus on omituinen rakennelma. Halu tulla huomatuksi ja tunnustetuksi ajaa kaikkia, ei pelkästään tekemisen ilo. 

Taiteilijan täytyy olla varovainen, markkina on hyvin herkkä. Milloin hän voi olla oma itsensä ja mitä se edes on, tai kun hän sanoo poikkipuolisen sanan, hänestä tehdään mielellään huono taiteilija ja huono ihminen, vaarallinen ja hankala. Tragediat ja konfliktit jäävät elämään, ja niistä tehdään elokuvia. On silti uskomatonta, että Claudelkin sai huomiota vasta paljon kuolemansa jälkeen.

Claudel vietti kolmekymmentä vuotta mielisairaalassa tekemättä enää taidetta. Vapaudenriisto on aina traagista, silti jään ihmettelemään, miksi hän ei edes yritä pakoa. Taiteilijuus on kuin kirous ja kirosana ja Camille on myös ammattinsa vanki. Hän itse sanoo elokuvassa, ettei ymmärrä miksi häntä pidetään täällä. Ei hän muihin paikan asukkeihin vertaudukaan millään tavalla.

Camille työstää marmoria vuokraamassaan asunnossa. Hän hakkaa ovenkarmit irti saadakseen marmorilohkareen sisään. Vuokrakasarmin asukkaat järkyttyvät hänen elämäntavastaan ja äänistä. Camille veistää ja juopottelee, eristäytyy ja elää veistostensa ja kissojensa kanssa. Naapurit pitävät häntä vaarallisena.

”Olen kuvanveistäjä. Saan ideani yöllä”, Claudel sanoo. Hänen vimmansa ei rajoitu ateljeetyöskentelyyn: hän aiheuttaa häiriötä tuhoamalla kipsiveistoksensa näyttelyn jälkeen.

Elokuvan vaikuttavimpia puolia on Claudelin suhde materiaaliin. Hänen savensa löytyy Pariisin katutyömaalta. Hän käy öisin hakemassa sitä matkalaukullisen kerrallaan ja kuljettaa työhuoneelleen. Mikään ei estä häntä, eivät varsinkaan muiden paheksunta ja katseet. Nainen on aivan savessa. Camille on hulluna saveen.

Elokuva alkaa kylmästä talviyöstä, lumen peittämä Pariisi on pimeä ja Camille on taas kadonnut savenhakumatkalleen. Perhe on huolissaan, paitsi hän itse. Kohtauksessa on alkukantaista voimaa ja Camille on kone, joka vain tekee sen, mitä pää sanoo. Claudelin ehdoton omistautuminen materiaalille tekee vaikutuksen.

Linkki: Camille Claudel (YouTube)

Camille Claudel 1864–1943 – Wikipedia

Claudel työskenteli Rodinin ateljeessa, mutta lähti sieltä lopulta tekemään omia teoksiaan. Hän syytti Rodinia työläisten hyväksikäytöstä ja pettyi siihen, ettei tämä jättänyt vaimoaan. Elokuvassa hän huutaa Rodinin ikkunan takana: ”Kapitalisti!” Näinhän rikkaat taiteilijat tekevät edelleen. He vain tarkastavat ja signeeraavat työnsä.

Suhde Rodiniin kietoutuu myös jatkuvaan rahapulaan. ”Patsaani hyödyttävät kaikkia muita, paitsi itseäni”, hän sanoo. Hänen työhuoneensa ja asuntonsa kärsivät tulvavedestä, ja hän naulaa ikkunat kiinni saadakseen olla rauhassa. ”Tämä on oikea järvi”, sanoo galleristi Eugène Blot, saapuessan paikalle. Koko alue on evakuoitu, mutta Camille ei ole huomannut.

Blot hakee Claudelin veistoksia näyttelyyn. Claudel on lähettänyt kissanulostetta kulttuuriministerille ja kieltäytynyt Rodinin työtarjouksista, silti hän saa näyttelyn. Näyttelyvieraille hän on nolo ja pelottava hahmo, jonka ei uskota koskaan saavan kunnollista näyttelyä. ”Hän on eksentrinen”, selittää galleristi.

Veistosten tekeminen on vaativa urakka. Toinen urakka on ottaa vastaan yleisö. Blot ei saa myytyä yhtäkään teosta. Claudelin taide jää hymähdysten, arvioiden, taloudellisten vaikeuksien ja hänen ehdottomuutensa väliin. Tästä ristiriidasta elokuvat rakentavat hänen tragediansa: taiteilija ei suostu luopumaan työstään, mutta maailma hänen ympärillään ei osaa ottaa sitä vastaan.

Herää kysymys taiteilijuuden pelosta edelleen: kun taiteilijuus yhdistetään niin helposti hulluuteen, bisnesmäisyys pyrkii poistamaan friikin, mielikuvan halitsemattomasta taiteilijasta ja mahdollisuuden joutua tekemisiin hullun taiteilijan kanssa. Taiteilija on täysin systeemin ja sen toimijoiden arvioiden, huomaamisen ja huomaavaisuuden varassa. Camillekaan ei voi sitä sietää. Kaikenlainen epämääräisyys ja mainehaitta täytyy eliminoida, mikä saa naisen käyttäytymään vielä huonommin. Miksi kunnioittaa jotakin, mikä ei kunnioita sinua?