Huono taiteessa. LOLleroinen.

Paskoja töitä, vesiväri, 2000

Taiteilijan on kyettävä vaikeaan, mahdottoman oloiseen, tehtävä vaikutus. Mikä tämä vaikutus on ja mikä tekee vaikutuksen? Pitääkö sitä lähteä etsimällä etsimään vai onko se jotakin niin pinnallista, ettei sillä ole taiteen kanssa lopulta paljoa tekemistä? Tehdä vaikutus osaamisellaan ja lahjakkuudellaan ei riitä, tehdä vaikutus presenssillä ja oltava uskottava yhä uudestaan: mitä se tarkoittaa? Onko taiteilija lopulta tarpeellinen vai konsulttiosaaminen ja onko hyöty taiteen ensisijainen syy, hyötyjä kun taiteella haetaan hyvin selkeästi? Hyödyt ovat jotakin näkyvää, kuten instant vaikutus ja vaikutus mihin, on kysymys.

Kun nyt taas puhutaan kuvataiteilijan arvostuksesta, on ihmisiä, jotka vaativat arvostusta taiteilijan ammatille, en enää tiedä, mitä tällä tarkoitetaan ja millaisia panostuksia asian suhteen olisi tehtävä. Taiteessa arvostus voi tarkoittaa montaa asiaa ja isoin on itsensä arvostaminen ja kuinka sen tekee. Kuvataiteessa arvostus ei lankea pyydettäessä saati vaadittaessa ja miksi nykytaiteilijoita pitäisi arvostaa sen enempää, kuin minkään muun ammatinharjoittajia, koska he ovat taiteilijoita ja arvostus on pysyvästi heikko? Toivon, että minkä tahansa työn tekijää arvostetaan hyvästä työstä, koska mikä tahansa työ ei ole arvokasta monen mielestä, vaikka se olisi kuinka tarpeellista työtä, esimerkkejä riittää matalapalkka-aloilla. Millaista työtä sitten arvostetaan ja onko raha arvostuksen ainoa mittari? Onkohan taiteilijan ammatin arvostus koskaan ollut kovinkaan korkealla, ei ainakaan naisille eikä monelle miehellekään. Se on luuserin osa ihan perinteisesti ja systeemi pitää edelleen taiteilijan anelemassa ja epätoivoisena että erittäin vaikeasti uskottavana.

Kuvataidesysteemissä on hyvin vähän keinoja muuttaa sääntöjä, kuinka edetä urallaan nykytaiteilijana ja tulla toimeen, että tehdä kunnianhimoista taidetta. Tällä hetkellä on myös mietittävä, mitkä ovat sopivia aiheita, mikä helposti johtaa huonoon taiteeseen, ja jos ei sellaiseen suostu, muunlaisiin ongelmiin. Ura on kiinni yhteisön hyväksynnästä ja mielipiteistä, jos niistä välittää, on oltava varovainen ja valitettavan moni on varovainen. Taiteelle asettaa rajat myös markkina, maku ja kaikki mahdollinen, mikä ja kuka taiteelle haluaa väkisin asettaa speksejä. Siksikö, että arvostusta on niin vähän, että on onnenkauppaa, kuinka sattuu käymään on lisättävä rajoja? Taiteilijan ammattiin liittyvät stereotypiat pitävät pintansa, koska niistä pidetään ja niitä ihaillaan, tiettyä kuvaa sattuman ja johdatuksen luomasta urasta ja ihmisestä joka luo. On kovin ristiriitaista ihailla boheemiutta ja samalla halveksia juoppoja. Taiteilijaan ei silti tai tästä syystä luoteta, että hän pystyisi tekemään laatua solkenaan, ennen kuin hän sen on todistanut valistuneelle yleisölle useasti, joten helposti ryhtyy toistamaan itseään, jos on kerran onnistunut tai menee helpoimman kautta, mikä se sitten lienee. Taidetta tehdään todella paljon, joten käsin- ja itsetekemisellä on ilmeisesti edelleen joku merkitys nykyihmiselle, muu kuin raha toivottavasti, mutta onko taide saavutus, jota tulisi ihailla itsestäänselvästi? Tietenkin on kohteliasta ihailla, suoraan sanominen ei jostain syystä taiteessa käy, kun on tunteet ja kaikki on niin henkilökohtaista, jostakin syystä etenkin taide. Huumoria löytyy hyvin vähän, vaikka kaikille yrittäjille vähän naureskellaan kunnes ei enää pysty, ollaan hiljaa ja jos ottaa itsensä ja työnsä liian vakavasti, voi ryhtyä tylsäksi. Digitaalisena aikana käsin tekeminen nousee arvoonsa, koska tekemisen ääreen on pysähdyttävä ja hälinä unohtuu. Joten tuleeko taiteilijan loukkaantua arvostuksen puutteesta tai miksi ylipäänsä itkeä sellaista, kun arvostus on häilyvä ja omituinen asia, eikä välttämättä riippuvainen mistään rationaalisesta ja hyvästä syystä ja mikä on taiteilijan tehtävä, jos sellaista on? Pitääkö se keksimällä keksiä?

Aloitan itse usein lolleroisesta eli kömpelösti tekemisestä, siinä on sitä jotakin, ihan totaalisesti paska duuni avaa suurimmat jumit eli liiallisen itsetyytyväisyyden. Se on avaus johonkin, idean alku tai jokin tuhottavaksi tarkoitettu, johon voi tuhlata materiaaleja ja ennen kaikkea epäonnistumisen ja hölmöyden tunteen. Nykyään kun pyritään filtteröimään näkymättömiin virheet, vaikuttaisi ihan terveeltä lähtökohdalta. Niin, onko taide tuhlausta ja jos, niin minkä? Olla samanaikaisesti peloton ja kauhuissaan, ettei tule onnistumaan eli saamaan aikaiseksi ja näkyväksi sitä, minkä näkee ja ajattelee, jos se on tuo asia, mikä on luotava ja pelkää mitä muut ajattelevat. Tunku taiteilijaksi on suuri ja kaikki siinä herättää tunteita: kuka voi olla taiteilija, kenestä on siihen, mikä on hyvää taidetta, mikä on tekemisen arvoista ja kenelle ja tuleeko sillä toimeen. Kun nykytaide on valjastettu aktivismin airueeksi, onko se sitten taidetta ja kuinka pieni piiri taiteen viestin lopulta kokee, siitä vaikuttuu ja teoksen näkee, kehen ja mihin se vaikuttaa? Näitä suuria ongelmia taide ei ratkaise. Omin sanoin, se kommentoi ja herättelee. joopa joo. Taiteen omia ongelmia ei millään saada ratkottua ja väittäisin, että aktivismitaide-pyrkimyksen kautta sisä- ja ulkopuoli tulevat näyttämään omituisilta ja yhä vain teennäisimmiltä. Pystytkö luomaan täysin oman näköistä ja mikä on ammattitaiteilijan ja amatöörin ero ja mistä se kaikki tulee, tarve, tahto ja taito? Kun ollaan huolissaan, ettei ole tekemistä, on taide yksi vastaus. Vastaus, jossa sysäys tulee sinusta ja on riippuvainen sinusta. Että ryhdyt ja jatkat, yhä uudestaan ja uudestaan, aivan sama mitä kukaan sanoo, sinä elät tästä tekemisestä. Vaikka mitä ympärilläsi sanotaan, se ei muuta mitään, se ei johda mihinkään, kuinka turhana tekemisesi nähdäänkään ja niin tulee tapahtumaan, silti jatkat, koska elät siitä, koska taide on itsessään tarkoitus ja vastaus, vaikea valloitettava yhä uudestaan ja täysin minun. Sekin voi olla sisuunnuttavaa, että niin harva uskoo ja luottaa, joten arvostus on jotakin, mitä ei edes osaa kaivata. Mitä arvostuksella ylipäänsä tekee näin teennäisessä maailmassa?

Taiteen ja taiteilijan huonous on kinkkinen juttu tavallaan, koska se hävettää aivan kuten epäonnistuminen työssä yleensä ja sitten ryhtyy pohtimaan, mikä siinä on huonoa, itsessäkö on jotain vialla, kun ei saa tehtyä, mitä piti. Se, mikä minusta on huonoa taidetta, ei joistakuista sitä ilmeisesti ole, koska mielestäni huonoa on niin paljon julkisesti esillä ja varsin kauan aikaa katsomme yhtä ja samaa, joten voihan se korkeatasoinen olla, kun tarpeeksi katsoo, jos tietää ja tunnistaa, mitä sellainen taide on. Julkinen taide kun on niin pysyväluonteista. Täytyykö kaikesta pitää, eikö voi vain sanoa, että kaikkea olette kehdanneet laittaa esille ja yhtenään sama kaava toistuu. Mistä tässä on kyse? Taiteilija tekee epäonnistumisia, se on mielestäni olennainen osa kehittymistä ja kokeilua, että jännittävää, kun voi värittää, mutta ne ovat omia juttuja, ei niistä tarvitse kenenkään maksaa eikä pakosta kenenkään katsoa. Huonoja töitä harvemmin kukaan esittelee, mutta minusta ne ovat kiinnostavia eikä hävettäviä lainkaan, koska itse näen prosessin ja huumorin. Huono taide on unohtanut molemmat, prosessin, itsekritiikin ja huumorin.

Minulla ei ole muuta vastausta kuin, että kuvataide ja ajatus kuvataiteesta on kriisissä ja pidän isoa osaa nykytaiteesta taiteellisesti turhana, juuri toistetun systemaattisen oloisen kaavan takia, mutta onko niin, että jos ei olisi huonoa, emme tunnistaisi hyvää? Tuskin, taiteen tekeminen on kallista ja se halutaan nopeasti, tällä voi olla jotakin tekemistä, millaista taidetta saamme, näin hypoteettisesti ja koulutuksen taso on huonontunut, joten vertaaminen edellisiin vuosisatoihin on melko turhaa. Onko huonous synti ja paha asia silloin, kun huonoa pidetään hyvänä? Huono on lähtökohta, josta lähdetään kehittymään johonkin suuntaan, toivottavasti itse valittuun tyyliin ja tapaan, joka keskustelee, toinen kysymys on, että mistä teos keskustelee. On myös ajatus, että joku teos on niin huono, että se on jo hyvä eli huonous tuo esiin tasoja, joita hyvänä pidetty ei kykene tuomaan eikä luomaan, siksi kömpelöydellä on tietty käyttöarvo taiteessa ja monesti erinomainen tyylikeino ja tapa ideoida. Se rikkoo täydellisen ja taiteilijan sankarimyytin, ihmisen, jonka on täydellisesti kuvattava maailmaa, otettava kantaa ja oltava tiennäyttäjä, niin kuin asiat ovat nähtävissä ja kukaan ei osaa sanoa, mitä tapahtuu todella. Kysymys hyvästä on pitkälti tekninen ja oikeaoppisuudesta poikkeaminen on houkuttelevaa, koska dogma on kahlitseva, etenkin, jos se on pakotettu, joten hyvä on kinkkinen juttu.