Temple of dead, temple of money, temple of greed, temple of Oxy.
Sackler’s lie, thousands die, sackler’s knew, the pills would kill.
Nämä ovat sloganeita, joita P.A.I.N. (Prescription Addiction Intervention Now) käytti kampanjassaan Purdue/Sackler-yrityksiä vastaan herätellessäön etenkin taideinstituutioita miettimään, mistä niiden vastaanottamat lahjoitukset lopulta tulevat ja millainen vaikutus kansallisesti ja globaalisti Sackler-perheyrityksellä on. Suuret rahalahjoitukset taideinstituutioille ja yliopistoille ovat osa miljardöörien hyväntekeväisyyttä. Kuinka miljardöörit tekevät rahansa, on hyvä kysymys. Mille on kysyntää nykymaailmassa ja kuinka peliä pelataan? Raha on, millä on merkitystä taiteessa. Se määrittelee ja sanelee, ainakin jos nykyistä taidepuhetta kuuntelee. Rahan on näyttävä, muuten ketään ei kiinnosta. Pay to play-kulttuuri kuuntelee menestyjiä, kuten Nan Goldinia. Vaaransa aktivismilla on ja pidätetyksi tuleminen on pientä. Taidemaailmaa ei kuka tahansa pistä seinää vasten, saati että se maailma kuuntelisi jotakin pientä ryhmää. Entä Big Pharma? Vakoilemaan he pystyvät ja on varmasti ahdistavaa huomata, että talosi edessä seisoo sama auto ja mies aamusta iltaan.
Say it loud, say it clear. Oxycontin got them here, samanaikaisesti lääkereseptisade tulee alas Guggenheimissa, tyhjiä pilleripurkkeja kelluu Temple of Dentur lammikossa Metissä. Oxycontinin myynti sai alkunsa 1996 alkaneesta kampanjoinnista, joka oli ilmeisen tehokas. On kiinnostavaa, kuinka rahaa tehdään ja mitä saadulla rahalla tehdään: kuinka markkinoija löytää heikot kohdat ja käyttää niitä hyväkseen. Kuinka rahakkailla on valtaa nimenomaan taiteissa. Onko se todellista osaamista vai oikeassa paikassa oikeaan aikaan olemista? Kun nuori poika loukkaa polvensa, lääkäri määrää Oxycontinia kipuun neljän tunnin välein otettavaksi, on kierre valmis. Poika kuolee myöhemmin heroiinin yliannostukseen. Tarinan kertoo dokumentissa pojan äiti. Aika monta äitiä joutui kohtaamaan saman.
Kuvataide nimenomaan on kiinnostuksen kohde ultrarikkaille monesta syystä. Mitä nämä syyt ovat, ei ole vaikea arvailla. Taiteen antama mahdollisuus itsensä brändäämiseen ja näkyvyyteen isoimmissa instituutioissa, on iso pelinappula ja arvo. Taide vie ajatukset ja katseen pois rahakkaiden varsinaisesta tekemisestä ja olemuksesta, se muuntaa heidät toisenlaisiksi katsojien silmissä. Tämäkin on vain yksi taideskandaali. Mistä raha tulee, mihin taide menee ja mitä taide maksaa: taidemarkkina saa aina miettimään. Rikkaat ja taide ovat hiljaa, ettei mikään muuttuisi. On toki aktivismin kohteita, jotka ovat kuin luutuneita ja taiteelle ikuisuusprojekteja. Taide ja raha on se, mistä taidekouluissa vähän puhutaan, koska se on niin vaikea ja kaukainen asia, ainakin täällä.
Dokumentti on myös Nan Goldinin henkilöhistoriikki. Goldinin teokset ovat suoraan hänen elämästään, aivan kuten Tracy Eminillä. Aika kuvissa joka ei enää palaa sellaisenaan, nostaa hänen teostensa arvoa. Arvolla en tarkoita vain rahallista arvoa. Filmi on nostalgiaa ja digitaalinen kulttuuri ohutta verrattuna aikaan, jolloin kerrostumat olivat näkyviä, ympäristö ja tapa olla hyvin erinäköinen. Diafilmille kuvaaminen, jota Goldin teki paljon ja esitti diaesityksiä erilaisissa paikoissa, on osa Goldinin persoonallista tyyliä, jossa on tunne ystävyydestä, yhteisöstä, omakohtaisuudesta, rakkaudesta ja läheisyydestä. Goldin on kuvannut paljon itseään ja kertoo toimineensa mm. prostituoituna hyvin avoimesti.
Ensimmäiseen näyttelyynsä taksimatkan hän maksoi ottamalla suihin kuskilta. Siitä alkoi hänen tiensä taidemaailmaan, jota myös vihasi, koska hänen valokuviaan ei pidetty minään, osa syynä sukupuoli, mikä valokuvauksessa edelleen on kipeä kohta ja osin siksi, diaesitykset missä tahansa paikassa istuvat tyyliin. En ihmettele enkä syytä, vaan arvostan, että joku sanoo ääneen peittelemättä ja häpeilemättä. Sitä ihmettelen, ettei useampi sano samaa, mitä Goldin ja mikä todella on skandaalimaista, ei se miten taiteilija elää ja mitä hän näyttää, vaan kuinka taiteissa toimitaan. Se on kuin salaseura, joka puhuu muutoksen puolesta haluamatta itse muuttua.
Ehkä ihmiset rakastavat taidemaailmaa, kun sinne pääsevät ja kritiikki voi tuhota uran noin vain.. Ihmiselle, joka on ollut hiljainen ja ujo kuin Goldin, vastaansanominen tulee helposti: huumeongelma on niin henkilökohtainen ja iso epäkohta, että siihen on puututtava.
Dokumentti Nan Goldinin taistelusta Sacklerien lääkeyritystä vastaan saa näkyvyyttä ja painoarvoa Goldinin maineen kautta. Kuuluisa taiteilija, joka joutui itse lääkekoukkuun leikkauksen jälkeen käyttäen 18 kipupilleriä päivässä, on syystä vihainen: huumekuolemat ovat järkyttävä lisä järkyttävässä maailmassa, jossa pillerikauppiaista on tullut narkkareiden tekijöitä lääkäreiden ja mainonnan avustuksella, mesenaatteja ja taiteenkeräilijöitä. Taide ei selkeästikään paljoa kysele, mistä raha tulee, kunhan sitä tulee. He, jotka hyötyvät kivusta, orgaanisesti lipuvat taiteen ja tieteen läheisyyteen tukijoina ja ihailijoina rahakkaina valtaa käyttävinä henkilöinä. Kipu on johtanut tähän kriisiin, kivun lievityksen tarve, henkisen ja fyysisen. Huumeet ovat sinänsä varsin yleinen asia taiteissa, kuten Goldinkin sanoo nuoruudestaan New Yorkissa: kaikkia huumeita oli helposti saatavilla ja niitä käytettiin ja käytetään.
Goldin pohtikin ääneen kampanjansa alussa, kenties heittona, onko tällä vaikutusta hänen uraansa.
Metropolitan Museum of Artissa Sackler nimi näkyy. Guggenheim myös joutui myrskynsilmään Sackler-tuen johdosta. National Portrait Gallery Briteissä myös on vastaanottanut rahaa Sacklereilta. Nan Goldinin painostuksesta Tate, National Gallery, Serpentine ja Met seurasivat trendiä olla ottamatta vastaan rahaa yritykseltä, joka on vastuussa opioidikriisistä. Myöhemmin Louvre.
Samankaltainen katastrofi kuin huumeongelma, oli Aids-epidemia 80-90-luvuilla. Goldin menetti yhteisönsä sairauteen ja kuratoi 89-90 näyttelyn aiheena AIDS, mikä oli sisällöltään skandaali ja näyttelyn tuki vedettiin pois sen kovasanaisen poliittisen sanoman johdosta. Homoseksuaalisuus ja HIV olivat tabu-aiheita ja näyttely suututti suorasukaisuudellaan. Konservatiivipoliitikko repi näyttelyn esittelykirjasen puhuessaan aiheesta. Näyttelyyn osallistuvilla taiteilijoilla oli joko AIDS tai läheisiä, jotka sairastuivat. https://whitney.org/nan-goldin-interview
Cost of the opioid crisis in the US is one trillion dollars and has caused the deaths of over half a million Americans. As Nan Goldin says: The Met and other art institutions are the only places Sacklers/Purdue are held accountable.
Thank you Nan Goldin and P.A.I.N.