Dirty Diaries – Everybody deserves to be fucked.(2009) Runka, runka, runkare.

Kuva Dirty diaries dvd:n kannesta, stillkuva videosta, jossa itsensäpaljastaja masturboi metroasemalla. (2009)

Ostin dvd:n noin 15 vuotta sitten parilla eurolla ja luulin kadottaneeni sen. Etsivä löytää kai. Dirty diaries on oikea helmi, feministisen pornon edelläkävijä ja ruotsalaista tuotantoa, joka sai tukea valtiolta, mikä oli skandaali. Mukana on esittelykirjanen, jossa ohjaaja Mia Engberg kertoo, kuinka hän päätyi tekemään kokoelman. Alkusysäys oli, millaisia kommentteja hänen puhelimella tekemänsä video Come together naisten kasvoista masturboitaessa sai, häntä alkoi kiinnostamaan, kuinka naisen nautinto ei ole naiselle itselleen tarkoitettu ja että kommentoijat tarvitsevat lisää samanlaista. Kommenteissa haukuttiin naisia rumiksi, joiden olisi pitänyt edes meikata naamansa. Pornoon ei tarvita paljoa, pelkät ähinän ja voihkinnan äänet riittävät tunnelman luontiin ja lähikuva nuolennasta kiihottumiseen tai ainakin kiinnostuksen heräämiseen. Rumuus ja kauneus ovat kiinnostavia aiheita, mitä pornoon tulee ja mikä on rumaa tai kaunista on vaikea aihe lähestyä objektiivisesti, kun se on hyvin subjektiivista ja kulttuurisidonnaista. Mielikuvitus on likainen, mutta porno ei käytä mielikuvitusta, elokuvia tehdään liukuhihnalta suoraan tarpeeseen, joka on valtava, jossa teoksen kehittely toistaa kaavoja ja kuvakulmat ovat usein samat ja jokainen tietää ne. On saatava aikaan tulos ja tulosta. Mitä muutokseen tarvitaan, kun tarpeet ovat kuitenkin hyvin yksinkertaisia ja melko brutaaleita?

Feministisen pornon tarpeesta voi ja pitää keskustella, mutta lyhyiden elokuvapätkien teoksena, feminismi ja taide haastavat pornoteollisuutta ja ihmisiä olemaan luovempia ja monimuotoisemmin ajattelemaan seksistä että pohjoismaita olemaan avoimempia kokeiluille ja seksuaalisuudelle. Olemme kovin pidättyväisiä. Skandaalit avaavat keskustelut. Ruotsissa on ennakkoluulottomia tekijöitä, mutta vastaanotto ei yllätä sielläkään https://keskustelu.suomi24.fi/t/8475662/feministien-pornoelokuva. Kiinnostavaa feministisessä pornossa on, kuinka seksiin johdatellaan, kun peruspornossa leikkisyys, taiteellisuus, moninaisuus ja kokeellisuus jäävät ennemminkin pois turhina. Pornoa toki on monenlaista, mutta perusjyystö on suosituinta. kaikkea toki tirkistellään, mitä on olemassa. Feministinen porno näyttää ihmiset tavallisina, tavallisissa kodeissa ilman luksusta ja plastiikkakirurgiaa, arkisissa tilanteissa enemmän lähellä normaalielokuvan tekemistä, jossa pääasiassa nuoret ihmiset elävät elämäänsä, unohtamatta seksin ja tilanteiden koomisuutta, kuten kaikuvassa rappukäytävässä asioista sopimista, seksiasentojen eläimellisyyttä, omituisuutta ja typeryyttä. On kummallista ottaa vaatteet pois toisen katsoessa. Huumori on feministisen pornon ytimessä tekemättä seksistä turhan vakavaa. Kohtauksissa on yksi tai kaksi ihmistä, ne ovat normaalin seksiaktin mittaisia pätkiä tai taidevideon kaltaisia hiljaisia kokeita. Ähellys, kommellus, epäonnistuminen, sopiminen, juttelu, kokeilu, tyytymättömyys, leikki, epätarkkuus, valon vaihtelut ja vitsailu, koska seksi on naurettavaa toimintaa, omituisuus kuuluu seksiin ja siten feministinen porno näyttää sen: suu lähikuvassa ja nuoleminen, suttuisuus, eriväriset valot ja genitaalit, sisään ulos-toiminta, pornofilmien kansissa pornokaupassa kaikki puristettuna pieneen kuvaan. Minkäänlaista häpeää ei ole, mikä on kokeilu sinänsä. Pääosissa ovat kuitenkin naiset ja itsensä voi animaatiossa tyydyttää masturboivalla pienellä miehellä, joka uppoaa vaginaan puoli vartaloa myöten. Mies joko kuolee tai menettää tajuntansa. Tarkoitus on, ettei rajoja ole ja luvan kysyminen on osa leikkiä tai ettei kysy eikä sano mitään.

Itselleni on kiinnostavin feministi, joka masturboi julkisissa kulkuvälineissä, kuten taksissa ja metrossa. Julkimasturbointia on pidetty miesten lajina, kuten vilauttelua, jota feministi myös harrastaa. Hotellin ikkunasta masturbointi saattaa olla jo arkipäivää. Ihmisten reaktiot ovat tietysti tyrmääviä ja ilmeet kertovat tyytymättömyydestä ja hämmennyksestä. Jotkut peittävät kasvonsa. On tietenkin hirveä tilanne joutua kohtaamaan seksiakti julkisessa paikassa, mutta tässä kohtaa kaikki kuvataan, eikä paljastaja lähde karkuun, vaan kohtaa katsojansa ja kävelee pois.

Lyhytfilmin nimi on Flasher girl on tour ja nainen sanoo, hän haluaa paljastella itseään pojille, ukoille, miehille, perheenisille ja muille irtolaisille ja hän on tosissaan. Hän haluaa tehdä sen oman himonsa vuoksi ja haluaa tarjota pillua. Hän kiihottuu siitä, että on naispuolinen itsensäpaljastaja. Vastareaktiona tämähän kuulostaa hyvin feministiseltä ja tietenkin vastaantulijalla on sanottavaa: se on väärin. Nainen on fyysisesti alakynnessä, hän sanoo ja aikoo perustaa ryhmän naisitsensäpaljastajille, koska he ovat harvassa. Miespaljastajia ei oteta mukaan. Miespaljastajat ovat ällöttäviä. Miehet saavat julkisesti näyttää vain miestissinsä. Me naiset patentoimme ällöttämisemme julkisesti. Tämä on selkeä manifesti. Toki on aina raiskaamisen riski, kun näyttää pillunsa puistonpenkillä. Kun ohikulkevalta mieheltä kysyy, voinko nähdä tissisi, hän sanoo, hänellä ei ole tissejä, mutta näyttää ne silti.

Amatöörimainen kuvaus sopii moneen tilanteeseen, seksi on tuhnuista ja nopeaa tai tarkoin harkittua ja kestää kauan. Kenties Valie Export https://youtu.be/EzjLgI4iI3g?si=Jvxw2iK364kpB-NT ja Yoko Ono https://en.wikipedia.org/wiki/Cut_Piece_1964 ovat vaikuttaneet vaatteiden saksimisen erotiikkaan. kun leikkaa haarovälin ja menee suihkulähteeseen suihkun päälle, tulee myös Carolee Schneemann mieleen ja hänen videotyönsä, jossa on pääosassa suihku ja naisen alapää (sitä en juuri löytänyt, mutta alastomuus ja häpeämättömyys ovat hänen aiheitaan). https://www.youtube.com/watch?v=ep8bOYaLnN8 ‘you can borrow my camera, but you are going to bleed on it’ https://www.e-flux.com/criticism/235742/carolee-schneemann-s-water-light-water-needle

Feministisessä pornossa ns. virheet ovat kauneutta, toisin kuin valtavirtapornossa, jossa naisen olemus ja ulkonäkö ovat hyvin kontrolloituja tavaroiden kaltaisia asioita, kuten peniskin on ja miehen keho. Samat ongelmat kehon katsomisessa koskevat myös miehiä. feministinen porno on hyvä vastavoima, vaikka siitä ei valtavirtaa ehkä tulekaan ja porno sinänsä on feministisessä keskustelussa, kuten seksityökin, alistavaa ja hyväksikäyttävää eli kiellettyjen asioiden listalla. Toinen feminismin aalto eli radikaalifeminismi on täysin pornon ja seksityön kiellon puolella, toisin kuin intersektionaalinen feminismi, joka haluaa pitää seksityön ja pornon tekemisen osina feminististä toimintaa, olettaen, ne ovat asioita, jotka eivät ole katoamassa eikä niitä olla kieltämässä, koska se on mahdotonta ja kaikki haluavat. Seksi ja seksuaalisuus ovat iso osa ihmisyyttä ja tällä hetkellä ihminen on netissä kaupan. Mielihyvä näyttäisi olevan ihmiskunnan päätepiste. Huumeilla ja pornolla itsensä huumaaminen ei todistetusti ole hyvä asia.

Vuosi 2009, jolloin tämä lyhytelokuvien kokoelma julkaistiin, oli hyvin erilainen aikakausi verrattuna nykyhetkeen, mutta metrossa masturboija on jo silloin päässyt nettiin. Seksin ja seksuaalisuuden vapautumista voi tarkastella monelta kulmalta, mutta ihmisen kekseliäisyys ja pahantahtoisuus yhdistettynä ja tunnettuna faktana, tekee asiasta monimutkaisen. Tällä hetkellä ei näytä kovin lupaavalta vapauden osalta, sitä on joko liikaa tai liian vähän. Emme pääse selvyyteen , mikä on tarpeeksi, aivan kuten seksin ja huumeiden osalta. Päivän pihvi on, että jokainen voisi olla mitä on, oma itsensä, on monella tapaa jäänyt keksi itsesi kuinka koet ja tunnet-tasolle, analysoimatta tarkemmin, mitä on olla oma itse ja missä kohtaa itsen etsiminen on itsetuhoa ja -inhoa. Mitä itse on ja kuinka tuntea itsensä lopulta, on filosofian ja psykologian peruskysymyksiä, jota jokainen käy läpi koko elämän. Hyvin nuorena etsii itseään väkivaltaisen oloisesti ja helposti vahingoittaa jotakin lopullisesti. Myös yhteiskunta käy läpi nykyistä henkistä muutosta somen avustuksella, porno ja prostituutio ovat tässä oleellisessa osassa, myönsi sitä tai ei. On hyvin feminististä ja oikein haastaa loputon ns. vapaus, koska se voi myös orjuuttaa. Feministisen pornon kysymys lienee, mikä on oikein ja miksi tämä on kiinnostavaa toimintaa, mitä teemme, kun teemme pornoa.

Koiranelämää

Pyörän sisäkumit, kuminauha, 2025

Elitismi taiteissa on tärkeä arvon luoja. Huomiotalouden oleellinen väline, jota kaikki janoavat.

Ai:n määritelmä: Elitismi tarkoittaa joko ajatusta eliittien sosiaalisesta tai poliittisesta valta-asemasta, tai näkemystä, joka kannattaa eliittien muodostumista ja pyrkii suojelemaan nykyisten eliittien asemaa ja erioikeuksia. Se voi myös viitata kalliiseen tai hienostuneeseen makuun. 

On kiinnostavaa, mitä elitismi tekee taiteille ja ihmiselle. Se on joka tapauksessa tarpeellista, mitä sitten elitismillä tarkoitetaankaan. Taiteen tärkeys kansakunnalle lienee jo selviö. Taiteilija kamppailee systeemissä ja sen ulkopuolella. Jako ihmisten välille synnytetään ja on vallankäytön väline. Niin toimivat lapsetkin. Katso mitä minulla on, saa aikaan tunteita. Mitä eliitillä tarkoitetaan ja mitä eliitti todella on? Itsestäänselvästi rikkaat ovat eliittiä, taide on rikkaiden harrastus ja työväenluokkaisesta taustasta noustaan harvoin taiteilijoiksi. On ymmärrettävää, että taiteissa asia on ongelmallinen. Massiivinen politisoituminen on ollut erikoista seurattavaa. Enkä voi välttyä ajatukselta yleisön ja median kosiskelusta. Leimaamalla väärälle puolelle häviää rahaa ja vaikuttaja-aseman. Tietenkin taiteissa ollaan heikon puolella, vaikka näön vuoksi. Riippuuko kenestä puhutaan ja millaisesta heikkoudesta? 

Taide on elitismiä ja elää siitä, joten onko kyse pornosta vai oikeasta empatiasta luksustuotteiden kautta ja avulla, ken tietää? Taiteiden politiikan teko voi olla hyvin näkyvyyttä saavaa propagandaa, jota tuetaan valtion varoin. Ajatuksia herättävää todellakin.

Elitismin ajatus on jalostaminen, nousu toiselle tasolle ja erottuminen huonommasta materialla, tutkinnoilla ja näkyvyydellä. Toinen puoli on taiteen julkinen tuki ja pienoinen ristiriita elitismin ja verovarojen käytön välillä on olemassa. Miten sellainen voi kuvitella olevansa eliittiä, joka elää almuista? Puhutaan valtion eläteistä, mikä voi olla nautinnollista kuultavaa, koska se on totta ja totuus sattuu, siksi sitä vältellään. Asioihin ei ole tullut muutosta vuosikymmeniin. Kaikki ei myy tai ole myytävissä. Kuinka performanssiesitys tai käsitetaideteos myy Suomessa tai runous? Toimeentulo on tavallisten töiden varassa monesti. Se voi tuntua pudotukselta, vaikka on kuinka vasemmalla. Kaikki työ ei ole arvokasta, olipa kuinka tärkeää ja arvostus näytetään rahalla. Työn arvostus taiteissakin on vähäistä. Taiteilijuuden arvostus on elitismissä kiinni ja rahasta riippuvaista. Kommunismihan pyrkii rahasta poispäin, joten taidemaailmaa kokonaisuutena en itse pidä vasemmistolaisena vaan neoliberalistisena. Sääntelemättömyys (myytti vai ei?)

https://www.myartbroker.com/investing/articles/art-market-regulations

https://www.itstartswithadam.com/blog/art-the-last-unregulated-market

ahneus, markkinan rahanpesusyytökset, taiteilijan työn hyväksikäyttö ilman korvausta tai pienestä rahasta, riskit kantaa taiteilija, establishment ei ota minkäänlaisia riskejä ja sen huomaa, työn tekee taiteilija ja silti hän on täysin systeemin työllistämien virkailjoiden ja toimijoiden, monenlaisten huijareiden ja tärkeilijöiden armoilla. Puhumattakaan kuinka alalla saa menestystä, voi olla ettei se kestä päivänvaloa. Salailu ja puhumattomuus ongelmista tai mistä tahansa systeemin erikoisesta menettelystä ja mielivallasta ovat osa sääntelemätöntä kenttää, jossa käytetään valtaa erikoisesti ja annetaan ymmärtää, että niin on tapana.


Kusi nousee päähän taidesysteemissä, jossa pelataan kovaa peliä muiden työllä ja rahoilla. Kenelle kunnia kuuluu ja kuka nousee? Minun on vaikea uskoa hyvään tahtoon ja ihmettelenkin halua roikkua valtion rinnassa kiinni. Koska ollaan niin tärkeitä ja hyviä? Minusta moni seikka kertoo päinvastaista. Tosi lahjakas osaa tehdä rahaa, vai eikö raha mittaakaan kaikkea? Asia, mitä Guggenheimin tapauksessa myös syvästi inhosin. Miten nää jumalauta kehtaa?

Onko elitismi siis kuvitelmaa ja kuten some sanoo, yhteiskunnan elätit tekevät sontaa muiden rahoilla? Kuuluminen tähän valittuun ryhmään, johon on vaikea päästä, tekee eliitin ja elätin. Niin, ehkä Suomessa. Elokuvissa ja tv:ssä samat kasvot tekevät roolit. Osoittaa heikkoutta olla piirissä ja suljettu, näin sanotaan, jos rajat halutaan kiinni. 

Raha on tärkeä arvon mittari myös kommunisteille, taiteissa ja yhteiskunnassa kaikkialla. Kaikki kaatuu ilman rahaa ja tekeminen joko loppuu tai muuttuu. Itse veikkaan, että muutos on tarpeen. Lihavia on muutenkin kovin paljon.

Hyvältä tuoksuvien joukkoon kaikki pyrkivät statuksen johdosta ja kusi nousee päähän välittömästi. Taiteissa elitismiin luotetaan laadun takeena ja taide on elitismiä, jotakin tiettyyn tilaan hyväksyttyä. kipuilu tosin on synnyttänyt taidesuuntaukset. Vai valittavatko elitismistä ne, joita ei kelpuuteta? Vai ne, jotka katsovat taidepeliä ja se vaikuttaa luotaantyöntävältä? Tai ne, joita rahan syytäminen esimerkiksi huonoon elokuvatuotantoon, joka myy, vaikuttaa turhalta tuhlaukselta huonossa taloudellisessa tilanteessa? Taidetukien toivoisi menevän vähemmän palkintotyyppisesti.

Kaikki taidesuuntaukset ovat lähteneet haastamaan jotakin vallitsevaa, juuri koska jokin vallitseva on väsähtänyttä, rajoittunutta, porvarillista ja kuplautunutta. Poliittisuus nyt on taiteissa vahvaa ja ääni on yksimielinen. Taiteen vapaus antaa vapaat kädet periaatteessa. Taide ei. Se itse suitsii väärät mielipiteet. Itsesensuuri on tehokasta ja pelotteet toimivat. Melko puuduttavaa poliittisuutta, aivan kuten taiderituaalit, maneerit ja palopuheet, jotka eivät konkretisoidu käytäntöön, kuten feminismi ja vasemmistolaisuus.

Elitismi on merkki tärkeydestä ja hyväksytyksi tulemisesta. Statusta janotaan kipeästi ja ulkopuolelle jääminen on häviö. Jaa-a, en ole siitä aivan varma.

Taiteen vaarallisuudesta: mikä on vaarallista?

Aivan kuten mielenvikaisuus, on haitallista sairastuneelle itselleen useimmiten, joskus taidetta ryhtyy tekemään, kun on ympärillä mielenvikaisuutta, tyhjyyttä, melankoliaan taipuvaisuutta tai ihan terveestä uteliaisuudesta asioihin ja miten ne ovat maailmassa, kuinka esittää asiat toisin, osaanko ja kuinka hyväksi voin oppia. Taidetta pidetään sivistyksen mittarina tai taiteenrahoitusta. Arvo mitataan saatuna rahana. Terapiaa taide ei mielestäni korvaa, siitä kertoo moni sadistinen tapaus, joka ei ole parantamassa ketään, päinvastoin, mutta on se jonkunlainen venttiili, perustarve ja kysymys, mitä muuta minussa on, kuin mitä peilistä näkyy ja muut antavat ymmärtää, kuten se paikallinen ylipainoinen, joka arvioi sun vaatteet. Mitä taiteen avulla oppii ymmärtämään maailmasta ja itsestään lopulta, lienee kiinni, kuinka paljon uskaltaa riskeerata ja kokeilla. Taidetta tehdään monenlaisista lähtökohdista, jotka eivät välttämättä ole hyviä. Taide ja vaatteet liittyvät vahvasti yhteen. Pelkkä kaupallisuus ei ehkä toimi hyvän taiteen lähtökohtana. Markkinaa varten tehty taide voi menettää sille annetun arvonsa ja trendiaiheista, joista taidekenttä tykkää, en tiedä, mitä varten ne on tehty. Maailman parantaminen taiteen avulla on menetetty. Yhden asian huutolaumana toimiminen on puuduttavan tylsää katsottavaa ja hyvä kysymys on, mitä me katsomme. Uskottavuuden puute vaivaa mahdottomasti feministis-vasemmistolaista teollisuudenalaa. Kuvataiteen habitusmääritys tai asetus ja muu sellainen hyvän puolella pahaa vastaan on nähty ja pelkkää ulkokuorta. En usko. Uskoni on loppunut.

Mitä varten taidetta tehdään, voi liittyä aiheeseen sen vaarallisuudesta, mikä voi olla vapaus ilmaista ja hokema, olla sellainen kuin on, on olla vaarallinen. Eihän kukaan ole normaalisti sellainen kuin on. Me käsittelemme, hallitsemme, kontrolloimme, puunaamme, sensuroimme, pidättäydymme, hallitsemme itsekurin ja käytöstavat. Homssuisuus ei sovi. Vaarallisuus näyttää pelottavalta, kun ympäristö on ylihygieeninen ja on itse altavastaaja eli yksin muita vastaan ja vaarallista voi olla harkitsematon sana, väärä pukeutuminen. Mihin raja vedetään, kun Jeesuksesta on tehty vaarallinen? Jeesus roikkuu vaarallisesti. Jeesuksen tooga ei käy. Mikä sairastuttaa ja traumatisoi, niin, ettei voi katsoa ja kuunnella? Lahkot ja kultit ovat traumatisoivia. Jos et ole puolellamme, olet meitä vastaan-ajattelu on hyvin voimissaan. Niin sanottu parantava voima on mennä kipua kohti. Selvittää asia eli sanoa ääneen, mikä on vaarallista. Kaikkea ihmisen tekemää on voitava käsitellä kollektiivisesti. Taiteilija kantaa riskin asioiden pöydälle nostamisesta ja sen, mitä ei voi näyttää, näyttämisestä. Taiteilija voi hävitä ja tulla lytätyksi, hän ei välittänyt hyvästä mausta ja tunteista. Mikä sitten on tässä ajassa niin haitallista taiteen aiheeksi, että se koetaan vaaralliseksi? Sensuuri iskee hyvin helposti ja olisivatko erimielisyys politiikasta, Israelin kannalla olo, transasia, haittamaahanmuutto sellaisia? Menee sen verran yksioikoiseksi ja typeräksi, että ehkä on hyvä puhua herkkänahkaisuudesta, kritiikistä ja kuinka taidetta että sanomisia arvioidaan, kuinka poliittisuus voi vaikuttaa taiteessa ja miksi sen ylipäänsä pitää. Millaista valtaa taide käyttää ja toisaalta joku taiteen yli, kuten aina ennenkin, ajatus, kuinka vaaralllinen taiteilija on ja kuka saa olla vaarallinen riippuu, kuka henkilö on ja millaista valtaa hän käyttää. Millä tavalla vaarallinen? Itselleen, yhteiskunnalle, jollekulle vai taiteelle, mielenrauhalle ja hygienialle? Mitä taiteilija voi ajatella ja mitä ajatella taiteilijasta? Itsenäinen ajattelu on vaarallista nykyään. Tunteet pelottavat.

Miksi juuri taide koetaan vaaralliseksi, haitalliseksi vai onko se ihan mikä tahansa asia, missä koetellaan normeja, sopivaisuuden rajoja, edes näennäisesti testataan vapautta, sanotaan tai lauletaan asioista, joita ei haluta kuulla? Mitä taiteelta sitten halutaan, on jotain spesifiä, harmittomuutta ja pyrkimystä parempaan ihmisyyteen? Harmittomuus on kiva, jos ei ole tarvetta ajatella. Jos taiteella on tehtävä, kuten tykätään ajatella, tehtävänä mikä milloinkin aikakaudesta ja trendeistä riippuen, kuka sen päättää ja kun sanotaan taiteen tärkeydestä, mitä se parantaa, tärkeää kenelle ja miten? Taiteen vaarallisuus voisi vahvimmin tulla esiin taiteen valjastamisessa propagandalle, mitä poliittisuus näyttää olevan.

Nykytaide on hyvin politisoitunut, joten on kiinnostavaa, millaisia asioita on lupa käsitellä taiteen keinoin ja esittää. Taiteilijan on ilmeisen hyvä olla varovainen, mitä aiheita käsittelee, valitseeko puolen vai pysytteleekö neutraalina. Taide on vaarallista taiteilijalle, pitää olla peloissaan mitä tekee, joten mikä vaara piilee katsojalle vai onko vaara taiteen paikoille? Ketä suojellaan ja miltä? Rahavanojen kevyttä solinaa ja miltä asiat näyttävät.

Aamupala. Vesivärejä, lumpeita ja mansikoita. Tämä ei ole mainos. Imagopohdintaa ja pitääkö sellaisesta välittää sen suuremmin.

Charles Bukowski saattoi sanoa ennen runonlausuntatilaisuutta, thank you assholes for showing up tonight ja se oli hänen tyylinsä. “You paid six dollars to get in here?” “What the hell do you want?”

Uskonasioita on nykyään, onko hän hän, onko hän todella tuossa, onko tämä hänen, mitä voi enää uskoa, kun valhe on on myyvää ja helppoa? Mitä syöt? Mitä hän tekee iholleen? Iholleni teen päivittäin hyvin vähän. Koska liikun paljon, käyn suihkussa ja hölvään rasvoja itseeni. About niin.

Myös siksi Bukowski uppoaa edelleen, hän ei välittänyt esittää muuta kuin on. Hän oli ollut rahaton ja hylkiö, mikä ei enää ole millään tavalla kiinnostavaa ihmisessä. Raha ja kuinka sen teit, on kiinnostavaa ja tekee ihmisen arvon. Raha tekee taiteilijan myös. Melkein voisi sanoa, ainoastaan raha ja medianäkyvyys. Alkoholisti ei ole myyvä imago taiteilijalle, onko näin myös musiikissa? Parantuneet urheilulliset ja hyvinsäilyneet näyttävät paremmilta kuvissa. Tämä muutos voi olla kiinnostava, ainakin se pidentää ikää ja vähentää sairastelua. Sellaista olen kuullut ja huomannut, että nuoret näyttävät ikäistään vanhemmilta ja instanaama tarkoittaa kasvojen samankaltaisuutta eli kaikki, jotka pystyvät, muokkaavat kasvonsa ja kehonsa samalla muotilla. Fillerit ilmeisesti pidemmän päälle venyttävät ihoa. Myös siksi Charles B. on kiinnostava. Hän näytti siltä kuin eli ja voimme miettiä, miksi se on osa hänen viehätystään tai sen ajan taiteilijoissa muutenkin, jotka hyvin usein olivat köyhiä, kunnes eivät enää olleet. Taiteilijassa ensihuomio on vaatteissa ja sitten aatteissa, se mikä ajassa on muuttunut, on ilmeisesti pelättävä olla oma itsensä.

Luonnollinen barbius ei ole uskottava taiteilijaimago, siksikin se on kiva säilyttää ja se on eräänlaisen punkkariuden olemus, ristiriita siinä, mitä tekee ja miltä näyttää. Tai että valitsee aiheeksi luonnon vesiväreillä. Se on haaste itsessään. Nainen taiteilijana valitsee oikeat aiheet, oikeat vaatteet ja aatteet? Varmaan joku niin tekee, koska on pakko.

Internetissä kaikki on mainosta, joten asian kieltäminen liene turhaa ja asiakas on jokainen, vaikkei mitään myisikään, eikun ostaisikaan. Samalla somejätit käyttävät postaamasi kuvat omaksi hyödykseen, tietenkin, mikä riisto on hyväksyttävä, jos käyttää somepalveluja ja myös jos on taiteilija. Mikään ei ole ilmaista, etenkään taiteilijuus, vaikka toisin väitetään. Kuvien tuottaminen tuo lisää ongelmia. Kuka uskoo enää mitään? Miksi siis mennä annettua tietä edelleenkään? Turvallisuushakuisesti, kun ei ole turvassa missään muutenkaan. Bensaa liekkeihin taide voi onnistua tai epäonnistua, mutta riski on taiteen olemus ja taiteen voima.

Oston akti voi olla pelkkä seuraaminen. Myydäkseen omaa työtään, pitää myydä itseään. Mitä sekin tarkoittaa? Instastory, jota toistetaan näkyvyyden toivossa, mutta miksi, mitä syöt ja miltä näytät joka päivä, on niin kiinnostavaa? Sitten on uskottavuus, oletko olemassa. Et ole olemassa, jos et ole somessa ja jos olet somessa, voit olla joku muu, et ole sinä, vaan feikki. Roolipelaaminen on mennyt varsin pitkälle.

Visuaalisessa ilmaisussa ihmisen silmää miellyttää romanttinen ja symmetrinen kauneus. Ihmisen ikä on niin tärkeä, että numero pelkästään saa hylkäysreaktion aikaan. Näkyvyys, silmin näkeminen on tärkeä uskomisen kannalta, uskoa, mitä näkee, luottaa siihen, mitä näkee. Luottaa siihen, mitä tekee, on arvokkaampaa.

Bukowski kysyi, mitä haluatte tylsistyneen kuuloisesti ja ärtyneesti ja teki kuten itse halusi.

Feministis-vasemmistolainen ei ole feministis-vasemmistolainen, vaan kapitalistinen riistäjä, niin paljon kuin kapitalismista on jäljellä. Riistoa kukaan ei narsismissaan edes enää tunnista.

Feministis-vasemmistolainen tekee propagandaa brändäämällä eli useimmiten kultaa asioita paremmiksi kuin ne ovat, ottamatta huomioon faktoja, koska ne muuttaisivat viestin ja näyttäisivät feministis-vasemmistolaisen sellaisena kuin hän on. Uhriutuminen on markkinointistrategia tai suihinotto, on markkinointistrategia tai leimautuminen feministis-vasemmistolaiseksi on markkinointistrategia, sädekehä, jolla hyvin vähän muutetaan oikeita ongelmia, mutta ollaan oikeassa kontekstissa ja puhutaan akuuteista asioista, ryhmäydytään oikein ajattelevien kanssa väärin ajattelevia vastaan, mikä on somen myötä uusi normaali ja jotenkin niin perinteikästä silti. Syyllisyys syntyy yhdestä väärästä sanasta. Tapahtuuko syntien jälkeen anteeksianto kristilliseen tapaan vai jatkuuko julkinen häpäiseminen ja karkotus paratiisista on ikuista? Puhetta ja representaatioita, joissa *vähemmistö’ ja aktivisti myy asioita, joita ostavat ympäristö- ja kulutustietoiset? Markkinointiopit ovat hyvin hallussa: toisto, kauniit naiset ja ajankohtaisuus myyvät. Feministis-vasemmistolainen myy itselleen tärkeitä asioita, koska on tultava toimeen ja hän levittää ilosanomaa. Nykyään on oltava myyjä ja osattava esittää asiansa. Väärinajattelijan on oltava hiljaa, junttius ei myy. Feministis-vasemmistolainen ei toki tiedä mitään riistosta, paitsi omastaan ja se on osa sanomaa, hän on ollut alakynnessä. Mitä muuta vähemmistö tekee kuin vaatii tilaa, hyväksyntää ja millaisesta vähemmistöstä puhumme? Sillä ei ole ilmeisesti väliä, miten eettisesti tuotettuja asiat ovat, pääasia on, että pääsee esille, näkyy mahdollisimman monelle ja ääneen, nyt kuuntelemme ja meidän on pakko. Imitointi ja varastaminen toimivat feministis-vasemmistolaisessa kehyksessä aivan kuten Picasso halusi. Kärsiviä on maailma pullollaan, tehdään heistä taidetta. Kärsimmekö enemmän kuin ennen vai olemmeko kaikukopassa? Markkinataloudessa feministis-vasemmistolainen myy omaa politiikkaansa ja jotain muuta tuotetta, kuten vaikka omaa maataan, omaa kuvaansa toistaen, eikä näe siinä mitään väärää, niinhän tekevät kaikki hänen ikäisensä. Sellaista on markkinatalous ja kollektivismi, mutta jään yhä useammin pohtimaan, miten kauas feminismistä ja vasemmistolaisuudesta voi purjehtia, kun esittää hyvää ihmistä?

Musta nainen myy meikkejä, vaatteita, kelloja, palveluita ja urheilutuotteita. Pointti myös on, että näitä tavaroita osataan tuottaa myös hänen kaltaisilleen tummille, joita Suomessa on ulkomaalaistaustaisista 14% ja aasialaistaustaisia on 30%, Euroopasta tulleita 25%, on siis varsin outoa, että mainokset keskittyvät korjaamaan musta-valkoinen-ongelmaa lähes ainoastaan kuvastoissaan https://valtioneuvosto.fi/-//1410869/suomen-vaesto-monimuotoistuu-vaihtelua-on-alueittain Mainonta on hyvin tehokasta ja on ansaintakeinona se, millä tehdään paljon rahaa, kysy vaikka bloggareilta. Millainen ihmisoikeusrikos on nyt korjattu, kun asioita myy tummaihoinen ihminen? Kauneusbisnes saa uusia asiakkaita inklusiivisten ihovoiteiden johdosta? Kauneusvoiteissa ihonvärillä on oikeasti väliä. Transihmiset haluavat sanoa, ettei valtaväestö usko tai halua nähdä heitä. Kyllä te näytte, ei hätää. Etnisyyksiä maailmassa riittää eli nyt kun on tummien hetki, siitä otetaan kaikki irti ja mennään yhdessä tätä onkaloa niin lujaa kuin lähtee, näkyvyysreittiä mainonnan kautta ja rasismi on isoin ongelma, kuten näkymättömyys ja olemassaolon oikeutus siis kuitenkin puuttuu. Mihin tulemme törmäämään? Kukaan ei halua olla rasisti tai leimautua rasistiksi. Se olisi sinunkin loppusi. Rasisti on sama kuin fasisti. Maahanmuuton kritisointi on rasismia, kuten islamin kritisointi tai islamista tykkäämättömyys. Pidätkö sinä islamista? Oletko muslimi? Miksi uskonnosta täytyy pitää ja ketä se palvelee? Palveleeko kuolemantuomio Jumalaa vai ihmistä? Islamin hyväksyjä hyväksyy naisten kohtelun ja homofobian. Uskonnon jättäjää seuraa kuolema.

Mainontahan on tunnetusti tuo ihmisoikeuksien puolustaja, palauttaja ja korjaaja (kuten islam), eettinen ala kaiken kaikkiaan, tuoden kansakunnat yhteen kuin Cola-mainoksessa ja olympialaisissa. Kun oma etnisyys on se heikko, jota alistetaan ja satutetaan joka päivä yhä uudestaan, onhan se raskasta ja sitten on meitä, jotka alistamme ja satutamme pelkästään omilla etuoikeuksillamme ja sanoillamme, ajatuksen voimalla. Me, synnyttyämme valkoisiksi, johonkin sukupuoleen, olemme vahvoja, hyvinvoinnissa eläneitä, kaiken saaneita, ja siksi on tunnettava syyllisyyttä. Oikeutemme ovat varsin vähän aikaa olleet olemassa ja ne myös katoavat. Jännä, että hyvinvointivaltio on valkoisten aikaansaama. Mitä Stuck in the middle with you viestii ja voiko Afrikka lakkauttaa hyvinvointivaltion tai islam? Itsehän he eivät hyvinvointia saa aikaiseksi.

Vähennä kulutustasi kansalainen, mutta katso nyt kuitenkin tätä mainosta ja miljoonaa muuta. Mainonnan tarkoitus, on olla joka paikassa. Mainonnan tarkoitus on mainonnan tarkoitus ja tapetoida jokainen kohta, mihin ihminen voi katsoa, myydä mahdollisimman paljon. Mikä tarkoitus tällä osto- ja myyntitapahtumalla on, jossa kieltäytyminen ostamasta johtaa rangaistukseen ja katso mitkä vaatteet tuolla yhdellä on. Hän ei ole kuluttanut oikeita tuotteita. Mietin, miten isosti rasismi vie kaiken huomion muilta ongelmilta. Seksismi kaikissa taiteissa esimerkiksi on huomattavasti isompi ongelma. Millä tavalla syyllisyys nyt, korjaa jotakin mennyttä, varsinkin kun syytetään jatkuvasti rikoksesta ihmisyyttä vastaan pelkästään, että on ihonväriä ja kansallisuutta? Meidän on jatkuvasti tunnustettava tehdyt rikokset, puhuttava niistä, oltava nöyrä ja tietenkin olla tekemättä enää uudestaan näitä rikoksia, sovittu. En kolonisoi yhtään maata enkä orjuuta ketään, toisin kuin aktivismi, joka siirtyy sellaisenaan maasta toiseen lentämällä ja digitaalisin siivin kuten amerikkalainen mikä tahansa kulttuurillinen tuote..plastiikkakirurgia, ulkonäkökeskeisyys ja sota. Syyllistäminenhän on itsessään alistamiskäytäntö, jota kristinusko tehokkaasti on käyttänyt hyväkseen. Islamissa nainen on syyllinen lähes kaikkeen. Syyllistäminen ja virheiden jatkuva etsiminen on tänä päivänä pakonomaista, tarkoituksena on löytää syyllinen ja rangaista. Ole tietoinen virheellisyydestäsi, kävelet miinakentällä, pahuus on sinussa. Twiittisi pengotaan ja urasi tuhotaan, jos olet käyttänyt sanaa neekeri. Olen käyttänyt sanaa muslimiapina. Olen ottanut huomioon ihmisapinuuden, joka harjoittaa uskontoa. Silkkaa faktaa. Loukkaantumisen olympialaiset ovat joka päivä.

Heikkojen voimaantuminen kun tapahtuu kaupallisuuden ja väkivallan kautta, jään miettimään, mikä korjaantuu lopulta ja miten, kun korvataan kuvasto, sillä oletetulla jengiytyvällä heikommalla, korjaantuuko syyllisyys kuluttamalla vai pelkästään katsomalla ja mikä osuus markkinoinnilla ja kaupallisuudella on kaikissa tämän hetkisissä aktivistiliikkeissä? Yritykset ovat lähteneet tekemään antirasismityötä ja transtyötä ja tuotteet seuraavat perässä kuten Tampax ja monet muut kuukautistarvikkeet. Kuukautishäpeä ei liene enää iso juttu, paitsi Nepalissa ja miksi mies jakaa tamponeita naisille? Ovatko mediat kokonaan muuttamassa, kuinka ja miksi esille pääsee eli kiinnostus ja myynti syntyvät oikeasta aktivismista, kantaaottavuudesta, poliittisuudesta ja uhriutumisesta, ajankohtaisesta terapeuttisesta oman matkan ja kokemuksien julkisesta läpikäymisestä ja katso, tuo yksi sanoi pahasti? Tämä kun on nykyfeminismiä, on myös feminismi kuollut ja kuopattu. Tarkoitus on luoda feministis-vasemmistolaisuutta ja aktivismia imitoiva ja tuottava kone, jossa ideologiaa ja ideologista puhetta luodaan, jota sitten kulutetaan, opitaan, omaksutaan ja hyväksytään, kritiikkiä ei sallita tai faktoja. Visuaalisessa maailmassa ole sellainen kuin olet tarkoittaa, että voit rakentaa itsesi valmiilla palikoilla ja filttereillä. Sanojen muuttaminen on pakollista ja jatkuvaa poliittista prosessia, joka on irtisanoutumista patriarkaatista ja konventioista, joita ei jotenkin ymmärretä muuten kuin pelkästään alistavina, mutta hyödyllisinä silti. Käytännössä naisen pukeutumista ja ulkonäköä imitoiva käyttää konventioita ollakseen naisen näköinen, tullakseen itsekseen. Faktojen jälkeinen aika on tullut, nöyryyden aika, jolloin valkoinen nainen nöyrtyy olemaan kohdullinen, elimellinen ja hiljaa. Kun media ei enää tee työtään totuudelle (mainonta sitä harvemmin tekeekään), mikä on aktivistimedian tehtävä: hiljentää, tuoda esiin sovittu ja hallittu totuus, loukkaamaton, mikä sekin sitten on, ja puhua lakkaamatta nykyuhreista, joita first world haluaa katsoa syyllisyydentunnossaan ja tirkistelynhalussaan? Syötkö sinäkin yksin, oletko sinäkin ahdistunut? Niin miksi nuoret naiset ovat ahdistuneita ja milloin nainen on vanha? Ihminen on vanha silloin, kun hän toistaa toisten antamia kaavoja eikä osaa ajatella itse.

Kulutetaanko nyt oikein, kun kuvassa on tumma ihminen vai onko tarkoitus vain muokata ajattelua ja totuttaa silmää erilaisuudelle? Mainontahan on manipulointia ja hyväksikäyttöä, nykyään etenkin visuaalisessa tilassa todella röyhkeää päälle käymistä ja tuputtamista, tekopyhää elvistelyä ja kiiltokuvien luontia. Tunnemmeko iloa tästä saavutuksesta, että mainoksissa on vihdoinkin mustia ihmisiä ja sateenkaaria? Syntyykö hyväksyntää, tasa-arvoa ja parempi mieli kuluttamalla ja katsomalla sitä alistettua ihmistä, joka nyt nostetaan jalustalle, jotta voimme katsoa häntä vahvana ja voimakkaana itsenään, myyvänä ja voittajana, joka on hiljentänyt kritiikin ja siten voittanut pahikset kuin badass, on kaupallistanut itsensä? Yhdysvaltojen rasisminvastainen työ mellakoineen heijastui ja heijastuu suoraan tänne, hyvin paljolti sellaisenaan ja ilman suurempia pohdintoja crt on hyväksytty oikeaksi tavaksi ryhtyä työstämään rasismia täällä, jota oletamme Suomessa on samalla tavalla kuin Yhdysvalloissa ja olemme myös kolonialisteja. Onko tarkoitus, että tunnemme syyllisyyttä Yhdysvaltojen rasismista ja/tai pyydämme anteeksiantoa ajatuksistamme, joita emme edes ole sanoneet ääneen, koska kaikki valkoiset ovat rasisteja. Muiden etnisyyksien rasismista ei tarvitse puhua, koska se on ilmeisesti oikeutettua kostoa ja oikeutettua vihaa. Kosto on kaikkien huulilla realityssä ja rasisminvastaisessa työssä. Kaikkien valkoihoisten on tehtävä polvikumarrus, Game of Thrones upposi. Kunnioitusta ja alistumista vaativat jatkuvasti heikolla itsetunnolla varustetut, jotka uhkaavat pelottelemalla ja se toimii, koska ihmisillä on paljon menetettävää. Alistaminen ja jatkuva uhriutuminen, joka ei näy päättyvän lainkaan, ovat orjien kohtelusta loukkaantuneiden lapsellinen tapa haluta dominoida jotakin hyvin keskeistä valkoisten luomassa mediamaailmassa, jota itsestään selvästi valkoiset hallitsevat ja nyt valkoiset tuntevat syyllisyyttä historiastaan, juuri nyt. Tähän lisätään turvallisen tilan vaatimus, n-sana ja diversiteetti. Kerrataanko vielä, mikä on vähemmistö? Onko se maailman kaksimiljardinen muslimiväestö? He kärsivät jatkuvasti alistamisesta, mutta tänne voi tulla kuitenkin turvaan ja jatkaa samalla linjalla, kuin mistä lähti. En tiedä, kuka tässä on tyhmä. Se on varmaan se isotissinen blondi. Elokuvissa vaatimukset ja varoitukset laskevat laatua, aivan kuten julkisessa keskustelussa, johon halutaan mennä olemaan turvassa, mutta haetaan näkyvyyttä ja synnytetään keskustelua somessa ja myös lisätään polarisaatiota ja vihaa. Vaikuttaa tarkoitushakuiselta kaaoksen synnyttämiseltä. Vaatimukset sanojen käytön suhteen, vanhojen teosten sensurointi rotusensitiivisiksi, ei seksismillä niin väliä, tai muilla etnisyyksillä kuin mustalla. Ihmisistä kertoo, kuinka he vievät kaiken raikkaan ilman omilla vaatimuksillaan omasta turvastaan ja esille pääsystään ainoastaan välittäen. Niin tekee narsisti. Haluan tietää, mitä ongelmia on ratkottu vai onko vain synnytetty uusia. Anteeksipyytelyn aika on ohi.

Absolutely, you are your hair. Hair is everything. 2015 Here, have shampoo, conditioner, hairdresser will help you with your hair.

Taide – You are just too much fun.

Boyfriend experience, an archive.

Toiston ajatus tai ajatuksettomuus, merkitys ja merkityksettömyys. Kuinka henkilökohtainen jokapäiväinen luuppimme onkaan vai onko siinä mitään henkilökohtaista, tunteet kuitenkin aina pelissä? Asioita, joita itse toistan mielessäni: Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Rituaalit ja konventiot luovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, kai, tai ovat todella ahdistavia pakkopaitoja, joiden muuttaminen on kuin pyhäinhäväistys. Näin on aina tehty-ajatus jumittaa Suomessa paikoissa, joissa ei kuvittelisi ja boksin ulkopuolelta ajattelu ja tekeminen on pelottavaa. Kenties islamilla on sellaisille vastaus, kyseisen uskon puolustus on niin kovaa, että pistää miettimään. Rukoilu ja uskonnolliset rituaalit luottavat toiston voimaan ja toistossa todella on voimaa, yksinkertaisuudessa, kauneudessa ja karuttomuudessakin, jonka joku on luonut muiden seurata, joka voi kertoa merkityksettömyydestä ja merkityksellisyydestä samanaikaisesti ja mikä yksilö on tässä pyörivässä maailmankaikkeudessa ja todellisuudessa, joka ei pysähdy ja jonka armoilla olemme. Vuodesta toiseen muuttumattomia rituaaleja ja konventioita pidetään ihmisen elämään kuuluvina asioina, jotka pitävät meidät kiinni tavallisissa asioissa, yhdessä muiden kanssa ja muistuttavat jatkuvuudesta, hierarkioista, säännöistä, mikä on tärkeää, mihin uskomme, muistuttavat, keitä me olemme, mitä arvostamme ja mihin kuulumme. Rituaalit kertovat paikasta kollektiivissa ja se taitaa olla tärkein osuus, että jokaisella on paikka johon kuulua. Uskonnolliset yhteisöt ovat niinkin karuja, että heidän mallinsa elää on hyväksyttävä täysin tai ihminen sysätään ulkopuolelle, voi myös seurata kuolemantuomio. Toisinajattelijoilla on huonot ajat ja ne vain huononevat.

Irrallisuuden tunne johtuu usein, ettei ole rutiineita ja rituaaleja, jotka loisivat merkityksen ja kiinnikekohdan meidän itse sitä varten tarvitsematta jatkuvasti ponnistella eli halveksuntamme ylhäältä annettuja sääntöjä kohtaan voi myös kostautua. Kun yht’äkkiä luopuu jostakin hyvin vanhasta, se ei välttämättä ole hyvä asia, kuten esimerkiksi biologia. Miten biologian kieltäminen on edes tullut asiaksi, on kenties science fictionin vika ja halu ajatella ihminen uudelleen osaksi koneena, on jostain syystä viehättävä. Mites vanha biologia oikein onkaan ja miksi se ihmisen kohdalla joutaa unohtaa? Huomattavasti vanhempi kuin islam. Voi olla ihan hyvä tarkistaa, kuten kuinka kiinni olemme biologiassamme, koska naisten kohdalla biologia on niin massiivinen asia, että hirvittää seurata tätä kuraa, puhumattakaan luonnon monimuotoisuudesta.

Nyt kun yhteiskuntaamme muutetaan tarkoituksella ja hyvin nopealla tahdilla aivan kuin päähänpistosta ja paniikissa, voi olla hyvä pohtia, onko lopputulos se, mitä halutaan ja löytävätkö ihmiset uuden tarkoituksen ja sisällön ja kokevat valmiina annetun maailman muutossuunnitelman paremmaksi, kuin mitä tähän asti on koettu, koska todella moni asia on kuin ilmasta temmattu ja vailla järkeä ja tulee muuttamaan asioita huonompaan suuntaa etenkin köyhien osalta. Olemme tunteiden vallassa ja tunteet sanelevat kaiken, maailman pelastaminen pienen Suomen urakkana vaikuttaa mahdottomalta. Kuinka voi elää näin vailla järkeä ja ilman dialogia ja vastaäänien lyttäämiselläkö saavutetaan tasa-arvoinen parempi maailma? Irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunne tuovat esiin mielipuolisuuden, jossa kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, olla mitä tahansa ja kuin noin vain päästä eroon vastaansanojista että vastuksista, koska kaikki mulle heti nyt tai muuten. Tosin samaa uskonnotkin ovat aina tehneet, päässeet eroon vastaansanojista. Joten juttu lienee on löytää keskitie edelleen, tosin miksi tehdä kompromisseja selkeästi infantiilien mistään mitään tietämättömien kanssa, kun kyse on subjektiivisista totuuksista, pinnan muuttamisesta ja kuluttamisesta? Kiinnostava yhtymäkohta tällä on taiteeseen, jossa taiteilija on hyvin irrallinen ja joskus mielipuolinen henkilö, josta joko kiinnostutaan tai ei ja rahan tekeminen on systeemin keskiössä ja tuo näkyvyyttä. Taidetta pidetään kurissa vanhalla hierarkkisella järjestelmällä, jossa olla joku tärkeä palkkaa nauttiva naruista vetävä vallankäyttäjä on paras paikka ja näin vaikuttaa isosti.

Rituaaleihin, konventioihin ja vallankäyttöön myös kyllästyy ja muuttumattomuuteen toivoo muutosta, kun vuodesta toiseen toistettu kaava ei enää vastaa ihmisten ajatuksia hyvästä ja sopivasta tavasta. Vähän kuin harrastaa seksiä aina samassa asennossa reiän kautta lakanassa pimeässä ainoastaan siitostarkoituksessa ja ajattelee nautintoa. Perhe lienee se yksikkö, jossa konventioita koetellaan ensimmäisenä. Kuinka rituaalimme ja uskomuksemme että tietomme muuttuvat ja katoavat ja mitä se kertoo arvoistamme? Jos monta vuosikymmentä oikeaksi todistettu, ei tunteiden johdosta enää pidä paikkaansa, mihin voi ja tulee uskoa? Pahaan mieleen ja onko usko enää hyvä termi käyttää, koska on yhä vaikeampi uskoa enää mihinkään. Kuinka tunteet todistavat mitään, on syytä kysyä. Mitä on säilytettävä, mitä on muutettava ja miksi ja mikä tärkeintä, kuka pystyy muuttumaan kun muutosta ja kehitystä jarrutetaan hylkäämällä tutkittu tieto? Yliopiston alamäki vaikuttaisi olevan jyrkkä, taiteen kohdalla en puhuisi enää edes yliopistosta, se on lähinnä petosta.

Kuinka syvälle rituaalien tarve menee ihmisen sisimpään, psyykeen ja kertovatko ne enemmän tarpeesta pysyvyyteen vai haluttomuudesta muuttua ja nähdä uudella tavalla vai vaan jostakin vanhasta ja arvokkaasta, säilyttämisen arvoisesta? Kyseessä on todella hitaasti kollektiiviseen tajuntaan ja arkeen uppoava tai uppoamaton ajatus ja muutos on yhä uudestaan perusteltava, miksi jotakin on muutettava, miten ja kenen toimesta ja kuunneltava, kuka ei halua muutosta. Nythän vastaansanojat hiljennetään ja mustamaalataan. Meillä on niin paljon valinnanvaraa ja kanavia kertoa, mitä on muutettava, kiinnostavaa on, kuka todella muuttaa mitään paremmaksi, kuka käyttää valtaa ja miksi, mitä se maksaa ja kenelle, kuka on hiljaa vai onko suurin osa kakofoniasta pelkkää puhetta, koska itsensä muuttaminen on edelleen vaikeaa, puhumattakaan sukupuolesta, jonka muuttaminen on mahdotonta, mutta ääneen on päästävä. Vaikuttaisi aivan kuin puhuminen asioiden parantamisesta on sama kuin muutos itse ja silti olemme vain pinnan tasolla ja sivuutamme todelliset ongelmat, josta ilmastonmuutos on hyvä esimerkki. Naisten kohdalla odotukset liittyvät avioliittoon, seksiin ja lasten saantiin. Ne eivät ole oma asia, vaan kollektiivin jatkuvuus-, kunnia tai häpeäkysymys. Samankaltaisuutta koen nykyisessä hiljaisuuden vaatimuksessa, uhassa ja pelossa sanoa vastaan, pakottamisessa että suun tukkimisessa, kulttuurissa. jossa ihminen halutaan tuhota mielipiteidensä johdosta, ei ole mitään hyvää eikä tasa-arvoista. On kiinnostavaa, että taide ottaa tällaiseen kulttuurin ilman itsekritiikkiä osaa. Olisiko siellä kiinnostusta liittyä islamiin eli saatananpalvojiin. He eivät taida ymmärtää vasemmistolaisuudesta eivätkä feminismistä, todella outoa.

Sukupuoliroolit, miesten ja naisten työt, kristilliset pyhät ja sakramentit hiertävät konventiosaralla eniten, puhumattakaan omapäisyydestä: nainen vielä ja elää noin, kuulostaa, että elämme osin syvästi menneisyydessä. Näin minulle esimerkiksi puhutaan ja nainen vielä, on itselleni lentävä lausahdus. Mitä muuttuminen sitten tarkoittaa, muuttuminen ja missä määrin se on tarpeellista ja palveleeko nykyinen muutostarve ja vauhti lopulta ketään, olemmeko sittenkään kehittyneet, muuttuneet vai luommeko kuvitelmaa kehityksestä, kuten itse näen? Moni ei kestä perässä. Illuusio muutoksesta on vahva ja se liittyy digitalisaatioon ja teknistymiseen. Naisten on edelleen vaikea olla uskottava myös teknisillä aloilla ns. miesten töissä tai tehdä mitään konventionaalisesta poikkeavaa usein saamatta positiivista sanaa ja tulla töissä kiusatuksi ei taida olla kovin harvinaista. Miesvaltaisuus on ollut esim. taiteessa sääntö, jota vastaan naiset edelleen menevät ja kilpailu on kovaa, mikä ei välttämättä näy tason korkeutena vaan kyynärpäätaktiikkana ja tarkoituksellisena haitantekona, nimenomaan jos ei tee ja sano kuten halutaan ja oletetaan. Konventioita ja kaavoja vastaan menevä jää hyvin yksin ja nainen vielä. Mies olisi uskottavampi. Miesten on helpompi ja kivempi toimia keskenään, voi heittää huulta eikä tule vaivaantunut olo. Nais-etuliitettä ei enää hirveästi näe, mutta joissakin yhteyksissä sitä käytetään, kun halutaan nähdä sukupuolten erot kohtelussa työssä ja tavoissa selväksi, koska eroja on paljon, sukupuolet ovat olemassa ja uusi sukupolvi on seksistinen myös, syrjintä on yleistä, kenties jopa väkivaltaisempaa kuin ennen. Tapoja satuttaa näkyy löytyvän.

Teknisyydessä ja tekniikassa on tärkeää, että asiat menevät kuten niiden täytyy mennä, oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla. Haastava on illuusio laitteiden täydellistävästä kaikkea uudistavasta luonteesta, saa taidekentän myös luulemaan, että sekin kehittyy, henkisesti ja laadullisesti ei näin ole. Applen laitteet eivät tee sinusta ammattilaista ja kuvaruututaide on pitemmälti tosi boring. En ole kuullut kuvataiteessa miehestä, jota olisi ahdisteltu samoin kuin asia naisille tulee eteen hyvin suurella todennäköisyydellä, työolot ovat mitä ovat ja palkkaus laahaa, usein mitään palkkaa ei ole, konventio, että taiteilijan on oltava hiljaa itseään koskevista asioista, on systeemiä koossapitävä voima. Hiljaisuus vallitsee. Miten BLM nyt sitten kuivahti kasaan? Aseman ja vallan väärinkäyttö on myös kovin muuttumaton ja aina vastaantuleva asia, mutta maalaa kiva maailmaa syleilevä kuva. On yhtä lailla konvention oloista, että joudun sanomaan samoista asioista yhä uudestaan. Millä taiteessa on väliä, jään miettimään, kun liikutaan trendien mukaan ja ollaan huolissaan ihan muusta kuin mistä pitäisi olla huolissaan? Rahalla vaikuttaisi olevan suurin kaikenkattava merkitys. Sillä luodaan arvo ja kiinnostus. Yksi taiteen konventioista, lähipiirin suosiminen voisi olla jo historiaa, koska se ei ole etenkään taiteen etu. Taiteilijan työn halventamista systeemin sisällä on silti vaikea niellä ja muistuttaa millaisessa tehtaassa taiteilija työskentelee että millainen galleria kusipäitä ja idiootteja onkaan mahdollista koota yhteen. Melkoinen konventiokavalkaadi, josta myös kovasti pidetään. Vaikuttaa tarkoitukselliselta ja tahalliselta eli korruptoituneelta. Pelastetaan maailmaa kommentoimalla ja sulkemalla väärinajattelijat ulkopuolelle. Ei hirveän yllättävää, että he ovat usein naisia.

Taiteilijan hyvin erillinen osa yhteiskunnassa tekee ammatista kuriositeetin ja kummajaisen, mikä on osa työn viehätystä ja voimaa. Konventioiden ja rituaalien kritisointi on siis ehdottoman tärkeää, niiden kritisointi ja ääneen avaaminen, jotka oman uran tähden arvostavat rituaaleja, pitävät asiat samanlaisina ja voisi olettaa, kritiikki olisi itsestäänselvää, vaan ei. Kuinka peloissaan taiteilija siis on? Kostotoimien pelossa on ilmeisesti syytä olla. Mikäs siinä, jos syy miksi taidetta tekee, on nyökytellä ja pyllistellä. Konventioista pidetään, ne luovat suuruuksia. Taiteen esittämisen konventioiden avulla taide on ymmärrettävissä taiteeksi, mikä on yksi omituisuus: tarvitaan välttämättä valmiit raamit. Konventiot asettavat maalin johon tähdätä ja millaiset ihmiset pudotetaan. Taiteessa toistuvat samat homeiset ajatuskaavat, kuin missä tahansa muualla, mikä on ollut todella erikoista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Iso on hyvää ja pieni ei riitä ja taiteilijan työura on melko yhdentekevä lopulta. Jos haluaa menestyä, on mentävä keskustaa kohti, tunnettava oikeat ihmiset ja osattava pelata systeemiä, skandaali ja trenditietoisuus on paras tapa saada huomiota. Mikä on tällainen systeemi, joka palkitsee sääntöjen seuraamisesta eikä itsenäisestä ajattelusta tai siitä tunnetusta laatikon ulkopuolelta ajattelusta? Uskonpuute vaivaa itseäni, että tulisi mitään parempaa tilalle, on todella vaikea nähdä ja olla se ainoa, joka sanoo vastaan näinkin rakastetussa systeemissä, jossa arvostetaan milloin mitäkin trendien mukaan. Se ei ole innovatiivista, ei innostavaa eikä muutokseen tai muuttumiseen henkilökohtaisellakaan tasolla pyrkivää ei kannustavaa eikä lupaa hyvää taiteilijalle eikä taiteelle. Taide pyörii niin oman napansa ympärillä ja kyseinen ‘maailma’ on hyvin läpinäkymätön muulle kansalle. Voiko sitä edes ottaa vakavasti?

Toisto estetiikassa on modernin ja koneistumisen mukana tullut ajatteluumme ja elämiimme. Toistaminen on mukavan helppoa eikä tarvitse ajatella tai astua epämukavuusalueelle jos ei tahdo. On kiva ja helppo imitoida sitä, joka luo massiivisia liikkeitä ja kaupallista menestystä, koska kaupallinen menestys on hyvän mittari ja ideaali. Toisto on myös nykytaiteessa tehokeino ja tapa kertoa jotakin, mikä on itseäni kiinnostanut myös. Jos toistamme samaa kuvaa tai samankaltaista julkista taidetta, syntyy kiinnostava esteettinen ulottuvuus, toistamme samaa kuviota, muotoja, ääntä ja liikettä? Toistamalla opimme kaiken, toistamalla kerromme itsestämme, toistaminen on asia jota luonto tekee, niin se uusintaa itseään ja päivät toistuvat erilaisina, mutta aina samalla kaavalla. Toiston ajatus on hyvin voimakas elektronisessa musiikissa, voi olla yksi biitti jota toistetaan ja siinä on silti jotakin kehollista, mikä saa tanssimaan. Tanssitko sinä jonkun pillin mukaan, koska se on helpompaa ja vaarana on hylkäys, kosto, työn mitätöinti ja menettäminen, elämän tuhoaminen, naurettavaksi joutuminen tms. jos teetkin toisin ja sanot vasta-argumentin tai mikä pahinta yrität muuttaa jotakin homeista? Nämä ovat henkilökohtaisia asioita, valintoja ja mitä elämältä haluaa, ei mitä joku sinun varallesi on suunnitellut ja kuinka asiat on aina tehty. Jäljen jättäminen vaatii uhrauksia. Ilkkumisen uhallakin on tehtävä kuten näkee oikeaksi. Taiteessa sen luulisi olevan itsestään selvää.

Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Blow, 2017

Täydellisyyttä on tavoiteltava, mikä on sen hinta? Se voi olla saavuttamaton ja silti nykyään, niin kovin tylsä eli siinä ei ole minkäänlaisia säröjä, koska se on ostettua ja usein imitoitua. Onko jokin täydellistä, koska siitä ei saa kiinni, kuten pienimunaisen patsaan kikkeli tai jpg ja mitä uutta taiteessa todella tapahtuu?

Nokia Orchestra, 2017

Pienimunainen patsas on kuvanveiston suuria mysteereitä. Ehkä alushousut tai lannevaate olisivat hyvä ratkaisu miehen alastomuuteen näinä omituisina aikoina. Uutuus taiteessa on myös verhottu uusiin laitteisiin ja teknologioihin, mitkä ovat iso osa tekemisen viehätystä. Mikä on uutta ja mullistavaa todella taiteessa ja mitä on uutuudenviehätys? Taiteessa täydellisyys on myös mitä tavoitellaan ja toisaalta on jäänteenä oletus, että teos kuvaa tarkasti jotakin nähtyä eli todistaa taiteilijan klassista osaamista ja lisäksi siinä on muita ulottuvuuksia eli se ei ainoastaan ole kopio nähdystä, vaan.. ja sitten tulee se vaikea osuus eli mistä teoksessa on kysymys, jos se ei ole ainoastaan taidonnäyte, kuten edelleen paljon halutaan, upeaa ja hienoa. Täydellisyys on siinä rakennuksessa, teatterissa jossa taidetta esitellään, tarkasti organisoidussa ja asemastaan tärkeässä, valkoisessa minimalistisessa, karussa ilmeessä ja menestyksessä, valitussa taidehenkilökunnassa, titteleissä, valinnoissa, näkyvyydessä ja rahan määrässä. Mitä riisutumpaa, sen parempi. Itseäni kiinnostaa, mikä on poissa, kun ylimääräinen häivytetään ja miksi soraäänet, virheet ja rypyt, että lika ovat niin väärin, että ne suorastaan väkivalloin täytyy poistaa ja millaisen kokemuksen tiellä elämän ylimäärä on? Miksi kliinisyys on täydellistä ja harmonista? Lähestyykö se uskonnollista hartautta? Ja mitä kuvataiteen tilat itsessään voivat paljastaa tästä anaalista tilasta, jossa haluamme olla kuin puhtaina, hyvintoimeentulevina menestyjinä ja rypyttöminä kuin valokuvassa, ilman disharmoniaa ja asymmetriaa? Yksi piirre, jota suomalaiset arvostavat, ovat valkoiset seinät ja neitsyenpuhtaat, jäljettömät, kiillotetut lattiat. Haiseva, likainen ruma ihminen voisi olla performanssina avajaisissa se, jonka tahtoisin tehdä. Ehkä siihen päädynkin. Taiteilija nöyryyttää itseään, jotta muiden ei tarvitsisi ja häneen voi peilata henkilökohtaiset negaatiot ja muut kummallisuudet, joita helposti tulee pintaan, vaikka kuinka estelisi, koska estoista, torjunnasta, kieltämisestä, kiistämisestä ja kielloista ja niiden esiintuomisesta syntyy konflikti. Harmoninen runouden ja utopian kaltainen tila kun ei välttämättä ole aina se, mitä tarvitaan ja halutaan taiteeltakaan. Mitä pidetään kauniina, ei aina ole sitä.

Niin, mitä halutaan, kun halutaan taidetta ja onko sen vastattava johonkin ja mitä oletetaan saavan ja saavutettavan, ainahan on oltava tuloksia, joita esitellä, tai ainakin tuote? Mitä taide saavuttaa kaikella hyvyydellään ja heikkojen puolustamisellaan? Muistuttaa meitä, miten väärin elämme ja teemme ja meidän on parannettava tapamme? Kysyn, koska tuloksia odotan ja tarkoitan ihan muuta kuin NFT-tuottoja, joka teknologia käyttää paljon sähköä ja jossa taiteilijan teoksen varastaminen on sen taiteilijan syy, jolta varastetaan. Taiteilija tavallaan menettää vapautensa tehdessään jotakin haluttua tietyissä valvotuissa rajoissa ja taiteilijan työ halutaan mahdollisimman halvalla, mitä esimerkiksi Tornihotellin keissi todistaa siellä korkealla, mutta työn täytyy kasvaa tuottoa jälkikäteen, joten nimeä on hyvä olla. Voisi olla taiteilijan työlle ja työmahdollisuuksille otollisempaa, jos siirtyisimme takaisin kisällisysteemiin ja taide siirtyisi isommaksi osaksi rakennettua eikä taiteilija olisi luksustuotteita markkinoille tuottava tähti, joka ottaa kantaa ja kommentoi, tähteys, johon harva lopulta yltää, jota kaikki taidekoulutus kuitenkin tukee, jostain aivan käsittämättömästä syystä. Taiteilijan oikeusturva, työskentelyolosuhteet ja palkkaus ovat niin herran kädessä, että on myöskin omituista, kuinka vasemmistolainen taide ei näihin saa muutosta, ei toimi ammattiyhdistysliikkeiden kanssa, nämä ovat näille vallankäyttäjille täysiä mahdottomuuksia kaiken hyvän tekemisen keskellä. Taiteilija, joka ei tule toimeen työllään, on huono taiteilija ja ajatus pidetään elossa eli taiteilijan arvo on siinä, että hän tekee rahaa työllään, silti taidesysteemi ei pyri tuottamaan arkikäyttöistä taidetta, vaan oikea vakavastiotettava nykytaiteilija hakee apurahoja, pyrkii taiteen keskiöön, ideoi että innovoi apunaan uusin teknologia. Työhuoneen koko kertoo myös työn ja taiteilijan tärkeydestä. Työ versus ei-työ kaipaisi läpikäyntiä, koska halutaan ajatella että myös alkutuotanto on työtä, se pohja, jolla taide seisoo ja josta yleensä ei makseta, mutta joka halutaan. Siis raha ei kerrokaan kaikkea? Sillä apurahat perustellaan, tavallaan näkymättömän työn tärkeydellä, mutta silti raha menee rahan luo.

Apuraha toimii taiteessa meriittinä ja pääasiassa raha on tarkoitettu tuotantokustannuksiin, joten en ihan ymmärrä vanhentuneen oloista systeemiä, joka palkitsee näin eli saatu rahasumma on meriitti ja kertoo jotakin taiteen korkeasta laadusta määriteltynä nykytaiteen systeemissä. Esimerkiksi Taiko-sivusto kysyy, mistä viralliselta taiderahan jakamistaholta olet saanut rahaa ja ne laitetaan meriittilistaan. Koska apurahojen haku on kaikille taiteilijoille mahdollista, huolimatta menestyksestä, kysynkin edelleen, miten järkevää on valtion tukea rahallisesti jättimenestystä tyyliin esimerkiksi Jari Tervo ja Osmo Rauhala? Toimintaahan ei viranomaistaholta kyseenalaisteta millään tavalla ja kritisoijat ovat muutenkin joko epäonnistuneita ja kateellisia. Tässä palkitaan menestys apurahalla.

Te olette niin oikeassa, toveri, kyllä toveri. Julkinen taide on yksi kammottavin esimerkki suomalaisen kuvataiteen epäonnistumisista ja yrityksistä kommunikoida muun maailman kanssa. Oikeassa oleminen on todellista asiantuntijuutta, nyökyttelee hän, nimeä on oltava ja vastaansanominen on turhaa ja väärin, hyvä on hyvää, etenkin kun on jalusta, rituaalit, asiantuntijat ja konventiot. Mitäpä ei taiteen ammattilainen tietäisi ja nielisi, koska ei muuta voi ja osaa ja muuten täytyisi etsiä muita hommia. Myös käytössäännöt unohtuvat, kun saa tarpeeksi valtaa eikä tarvitse huolehtia, miten virkamies toimii oikein, koska kukaan ei sano vastaan ja asema on turvattu. Vallankäyttö taiteessa on vastaansanomatonta, ylikävelevää ja tuloksista voi purnata paikallislehdessä ja vihata taiteilijoita. Taiteilijan käyttäytymisen on oltava kuitenkin moitteetonta. Taiteessakin pitäisi edelleen voida vaatia ja odottaa vallan ja ajattelun kovaäänistä haastamista. Siihen taiteilijan omituisuus, ulkopuolisuus ja kaaos osin voi pyrkiä. Kuten on tavallista taiteessa, asiat, joista ei pääse yli kuten epäpätevyys, vallan väärinkäyttö ja paikallaan junnaaminen turvallisessa asemassa, suosiminen, omaan erinomaisuuteen ja älyyn uskominen (mihin muuhunkaan), taiteilijoiden hyväksikäyttö ja kaverit ennen kaikkea-ajattelu, mutta kuitenkin erinomaisuuden poissaolo eli lapsuksia ja selkeitä epäonnistumisia sattuu hämmentävän paljon, mutta nekin ovat muiden vika, ovat vakioita. Pieni muna ei ole näiden ihmisten isoin ongelma. Muuten, kun tarkoituksellisesti leikkii ihmisen työuralla, onko se osa tehdasmaisuutta, jossa taiteilija on materiaalia ja tuottava yksikkö, jolle joko annetaan tai sitten ei, riippuu käytöksestä ja vaatteista, heilutellaan nenän edessä mahdollista kuuluisuutta kuin lottovoittoa? Jotain sen suuntaista olen huomannut. Narsismi ja omahyväisyys on niin suurta, että väärässä oleminen ja väärin tekeminen ovat ok, koska seurataan kaavaa, mitä on tehty ennenkin ja se on oikein, koska human error on siinä taiteilijassa, mutta toisaalta on suoranainen mahdottomuus uskoa, että taiteilijasta löytyisi mitään ihmeellistä, mutta aina heikomman puolella näön vuoksi, eiks jeh? Oletteko nyt ihan varmoja, että meni oikein? Ole armollinen itsellesi, epäonnistuminen on sallittua, sanottiin Aalto-yliopistossa, aivan kuin olisi tullut terapiaan. Olen terapian käynyt, en tarvitse valeterapeutteja taiteen sisältä, sellaista osaamista teillä ei ole, jos minkäänlaista. Aalto painotti, että ulkona on paha maailma ja täällä voi kokeilla eli leikkiä taiteilija. Joo joo, jäin ihmettelemään, mitä lienee kuvittelivat minun tehneet siihen mennessä? Psykoterapia on tehokkuudessaan paljon toimivampi kuin taide ja luotan sen alan ammattilaisiin. Hoitomuotona taide ei vakuuta, ihan siitä syystä, ettei parantumista ole näkyvissä. Mutta kuinka monta kertaa täytyy harhaisia ja itseensä tyytyväisiä tyhjäpäitä tulla vastaan? Ettette vaan hyvesignaloisi ja valitsisi itsellenne sopivia hyväntekeväisyyskohteita, ajassa kiinni olevia uutisia? Taiteilija häpeää ja taiteilijaa hävetään, kuten jo sanoin, se on se performanssi ja rajapinta: hullu taiteilija, terve virkamies.

Vastaansanominen ja kyseenalaistaminen ovat merkki hankalasta ihmisestä, jota on vaikea sietää, koska virheitään ja osaamattomuuttaan ei voi myöntää hierarkiassa, etenkin kun on jo titteli. Viat ovat aina toisaalla, mistä syystä mitään ongelmia ei ole ja jos on, ne selätetään puheissa, aivan kuten missä tahansa kunnan kirjelmässä. Asemansa ja kasvonsa voi menettää lopullisesti, mikä olisi taiteen kannalta hyvä juttu: skandaalit ovat palava metsä parhaassa tapauksessa. Ajattelun ongelmallisuuksia, että ennakkoluuloja, joita taiteessa työskentelevillä on hämmästyttävän paljon, ollaakseen avarakatseinen ja suvaitsevainen ja oletetusti hyvä, ei taida näkyä peilistä? Yliopistotaso on haastava, siellä täytyy reagoida tuloksiin ja faktoihin, ei oletuksiin ja kuulopuheisiin ja oletuksia taiteilijoista riittää. Entä jos taiteilija saa aikaan yllättäviä tuloksia, raportoisiko joku niistä? Koulutetaan, mutta hänen ajatuksensa ovat sittenkin vähän liikaa ja en nyt tiedä tuosta taiteen laadusta ja onko se ajankohtaisuudessaan kiinnostavaa ja ei, ei hän ole kiinnostava, mutta hänen ideansa voidaan varastaa ja häntä voi urkkia. Hän ihmisenä on tosi off. Ilmeisesti ei ja joo, koska taiteella on itsenäinen asiantuntijavalta, mikä ja kuka on kiinnostavaa, riippuu hetkestä ja vaatteista että aatteista. Taiteelle vaan täytyy syytää rahaa, koska kaikki eivät sitä itse osaa tehdä, mieluiten taide on kuitenkin ilmaista, koska taiteilija on luonnonvoima ja hyvä on hyvää. Tornihotellin taidekilpailu oli osaamattomuudessaan ja taiteilijoiden vähättelyssä huvittavin ja kammottava. On tullut selkeästi ilmi, mitä palkkaa nauttiva, valtaa käyttävä, taidekenttää pyörittävä osa ajattelee, eikä ajattelukuvioita ole aikomustakaan muuttaa, koska ne palvelevat sopivasti hyväksikäytön kulttuuria.

Koska olen näin pieni itse enkä osaa edes pukeutua hyvin saati ajatella, kaikesta todistelusta huolimatta, uskoisin, että uskallan sanoa, mitään muita ongelmia ei ole kuin näitä pieniä ja pienelle niitä voi kipata lisää, koska mitäpä pienistä ja ylhäältä näkee kauas ja hyvin, mutta puhutaan rahasta ja sen tekemisestä. Ainoa asia, mikä lopulta kiinnostaa myös taiteessa. Mitä possuja teillä siellä Helsingissä kadulla Töölössä? Hakeeko tekijä valtiolta rahoitusta vai onko itsenäinen yöllinen hassuttelija? Tosi hassua, possuja. Onko virkattuja enemmänkin?

Muuten, olisi kiinnostavaa, jos Hesari kirjoittaisi lisää vihakatsomisesta, jossa inhottujen ihmisten sisältöjä tsekataan pelkällä halveksunnan mentaliteetilla. En ollut ennen kuullut moisesta, ennen kuin luin Hesarista. Opettavaista.

Vasemmistolaista kevättä, antikapitalistisia muraaleja, vahvaa taisteluhenkeä että vappua. Ciao.

Ihmisten pomputtelu, vähättely ja nöyryyttäminen on taiteen essence, koska kerma on päällä. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja tekopyhyys voi olla oikeaa pyhyyttä.