Rakennettu Suomi

Itsestäänselvyyksien maailmassa mikään ei muutu.

| Henna Timanttimetsä

Itsestäänselvyyksien maailmassa toisto ja ympäri pyöriminen ovat edellytyksiä tehdä asioita, koska olemme tulleet kuvitelmamaailmaan, tulevaisuuteen, jossa luulemme enemmän kuin tiedämme, koska lähes kaikki tekevät niin, koska jotakin on tehty kuten aina ennenkin mutta silti olemme jossakin uudessa. Silti oletamme asioiden olevan tietyllä tavalla, tarkoittavan tiettyjä asioita. Ajattelemme silmillämme, teemme vaikutuksen katseeseen näyttävyydellä ja koolla. Että ajattelemme pinnallisesti syöksymällä ensimmäisiin vaihtoehtoihin näkemättä ja kuvittelematta muita, että pitäydymme hyväksi havaituissa ajattelutavoissa joiden hyvyyden ja paremmuuden säätelevät ainoastaan perinteet, tavat ja itsestäänselvyyksinä pitämämme olemassaolon muodot jotka ovat normittaneet kaiken ennen ja tekevät niin nyt. Irtipäästäminen on vaikeaa ja teemme siitä yhä vaikeampaa olemalla mukavuudenhaluisia haluamatta tietää olisiko jotakin parempaa. Olemme rakentaneet teollisen mallin jota emme voi paeta, mutta jossa pakenemme. Pakenemme vastuuta, itseämme, luontoa, seurauksia, muutosta jossa elämme muuttuen, muuttumisleikissä tai muuttumatta järkähtämättä epäillen kaikkea uutta joka tunkeutuu elämämiemme tarkoin rajatuille nurmikoille kuin rikkaruoho. Päättelemme koska maailma muuttuu meillekin tapahtuu jotakin väistämättä. Mitä meille tapahtuu ja mistä jonkin tapahtuminen ihmiselle riippuu? Mikä on tarpeellinen ja haluttu tapahtuma jolloin jotakin todella tapahtuu? Millä mittareilla arvioimme meille tapahtuneen tapahtuman arvon joka antaa meille arvoa ja miten tapahtumat ja niiden intensiteetti luovat meidät?

Muutamme siis maailmaa, tämä on ainakin vaatimus, koska maailma on huonossa jamassa jonka me aiheutamme yhä uudelleen. Jama joka on myös luuppi kun historiaa katsoo. Mikä on kehitystä, mikä muutosta, mikä on rakentavaa, mikä tuhoavaa ja missä kohtaa olemme todella jumissa koska ympäripyöriminen yhteen tulematta on enemmän sääntö kuin poikkeus? Millaisen katsantokannan otamme aikaansaamaamme muutokseen, entä kuinka kannamme vastuun muutoksesta joka ei silminnähtävästi ole aina paras mahdollinen? Tekninen kehitys on muutos, mutta kuinka paljon perusajattelumme muuttuu onkin hyvä kysymys. Ajattelulla ei ole tapana muuttua helposti. Oman oikeellisuutemme, oikeutemme oikeassaolemiseen tahdomme pitää. Vastaantuleminen ja kuunteleminen ovat vaikeita asioita itsensä korkealle nostaneelle. Se on myös ihmisenä olemisen parhaita puolia: kyky puolustaa omaansa, olla tavoitteellinen, tähdätä maaliin ja osua, kuten on kyky muuttaa käytöstään ja ottaa huomioon moninaiset seikat. Eläimillä päättelykyvyn käyttö on hiukan hankalampaa. Me pidämme kiinni siitä mihin olemme juurtuneet, päämme uppoutuneena mekaniikaan kuin uuteen ihanaan maailmaan joka pelastaa meidät yksilöinä, pelastaa ne joilla on varaa pelastautua. Toisto ja teollinen tuottaminen ovat pakopaikkoja joissa helppouden ja ikuisuuden illuusiot tekevät meistä voittamattomia. Voittaminen ja itsensä voiteleminen maailman tärkeimpinä asioina ovat korostuneita ja luovat tunnetiloja, jotka eivät kenties ole terveimmästä päästä. Asiat jotka meidän tulisi kohdata ovat pelottavia kuten esimerkiksi oma itse. Kuinka tuntea oma itse jatkuvassa pakotilassa, jatkuvassa pakkotilassa jossa pelkäämme milloin mitäkin? Pelkomme ja pakkomme tiedostamalla ja kohtaamalla jotakin omassa mielessä alkaa muuttua. Kun on pelännyt tarpeeksi, tehnyt pakosta sitä mitä ulkopuolelta on vaadittu, joka ehkä on ollut myös oma vaatimus tullakseen hyväksytyksi, toivottavasti tulee hetki kun ei enää tahdo valmiiksi annettuja ja pureskeltuja systeemeitä eikä malleja. Millaisia nuo hetket ja teot ovat, jotka saattavat tuntua helpottavilta, hetkiltä joista on haaveillut kauan, muttei jostain syystä ole tehnyt kuten on halunnut ja on ollut järkevää. Kuinka perustelemme mikä on järkevää, mikä on haluttavaa, mikä on kasvua ja mikä on voittamista? Millaiseen halun ja tekemisen maailmaan kasvamme on oleellinen asia kun ryhdymme muuttamaan ajatus- ja tekemisen mallejamme. Mitkä ovat nuo pakottavat asiat joita meidän on pakko jostakin syystä tehdä ja millä tavalla ne tekevät elämistämme vankilan? Olemme fyysisesti ja henkisesti kiinni rakenteissa joita meidän on seurattava ja pidettävä pystyssä, kunnes ne on pakko purkaa ja rakentaa uudet. Odotamme siis tilannetta ettei ole muuta mahdollisuutta.

Aikamoinen jysähdys on siis tulossa, pakosta. Entä jos sen vain antaa tulla? Muutosvastaisuus on hyvin tavallinen tapa ajatella. Muutoksen väistämättömyydestä puhuminen on tuputtamista niille jotka eivät usko eivätkä tahdo muutosta. Sellaisia ihmisiä on paljon. Muutosvastarinta on pelkoa, uskalluksen puutetta tehdä tarvittavia muutoksia tekemisen tavoissa, puheissa ja ajatuksissa, menettämisen pelkoa. Epäuskoa ja luottamuksen puutetta ajatteluun joka on hyväksi ihmiselle itselleen ja ympäristölle. Epäusko vaihtoehtoihin ja niiden vähättely ovat peruskäytöstä, voiko sanoa että on ihmisen perusluonto olla epäluuloinen? Jos näin olisi maailma olisi toisenlainen, kritiikillä olisi toisenlainen arvostus. Olemme tavattoman naiiveja juuri epäluuloisuudessamme ja toisenlaisen välittömällä hylkäysreaktionopeudella. On todistettava todistamisen jälkeen vaihtoehdon paremmuus ja arvo. Millaiseen muutokseen meidän tulisi uskoa? Muutosmessiaita riittää ja kriittisyys on myös terve reaktio. Millaisen muutoksen jokainen kohdallaan kykenee ja haluaa tehdä? Missä kohtaa itsekeskeisyys menee liiallisuuteen ja voiko sellaista huomata itse ilman törmäystä?

Pakollisten rakenteiden maailma pitää näkyvän maailmamme koossa. Siitä meidän on pideltävä kiinni pysyäksemme vauhdissa, voidaksemme elää ja kehittyä. Toive on kehittyä. Pysyäksemme mielemme ja kehojemme halujen vauhdissa joka on sokeuttavaa ja hetkellistä, hiljennämme ja olemme kuulematta sitä joka tavoittelee todellista kehitystä. On huumaava, viettelevää pystyä täyttämään kaikki mielenjohteet, velloa ja keinua. Halumme joka tuntuu hyvältä, kliimaksi kun halu on täytetty on ihanaa. Miksi emme osaa emmekä uskalla ajatella ja tehdä toisin on koska pelkäämme putoavamme, toisin kuin halumme meitä pyytävät tekemään eli pyrkimään vain ylöspäin vaikka on useita eri suuntia joihin mennä. Toisin tekeminen on vaivalloista, uuden opettelemista. Jatkuva uudelleen arvioiminen, uuden tiedon löytäminen, itsen muokkaaminen, päälaelleen kääntäminen, vanhan hylkääminen ja uuden aloittaminen ovat vaativia toimenpiteitä. Ne vaativat aikaa ja kovaa työtä. Tahtomme tehdä kuten itse haluamme on vahva, itsestäänselvästi, ja toisaalta koska teemme kuten vain itse haluamme ollen tuhon, itsetuhon tiellä joka on hetkellisen nautinnon ja hauskanpidon tie. Huomaamalla tämän teemme palveluksen emme vain itsellemme vaan myös toisille. Millaiset vaikutukset pienillä valinnoillamme joita teemme tuhansia on on hyvä ymmärtää. Kyllä tapahtuu innovaatioita ja keksimistä mutta perusrakenteet ja tavat nähdä ihminen maailmassa eivät muutu joko lainkaan tai hyvin vähän, mikä on tuskallista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Realiteetit pysyvät tietysti samoina ja selviytymisvietti on vahva: on pidettävä huolta omasta jatkuvuudesta. Siinäpä on nykyihmisen ristiriita ja konflikti. Kun ymmärrämme että konflikti on elinehto eikä paettava tila olemme ison askeleen oikeassa suunnassa. Ajatus mikä ihminen on itselleen, ympäristölleen ja maailmalle pysyy samana, koska ei ole uskallusta ajatella toisin, ei ole uskallusta mennä ajatusmallin ulkopuolelle tai ajatellaan ettei se ole mahdollista. Näin tapahtuu joka paikassa, paikoissa joissa itsestäänselvästi kuvittelee tapahtuvan itsensä kyseenalaistamista, rohkeaa itsensä unohtamista siitä mihin pystyy, uskomista omiin ja toisten kykyihin, vaihtoehtoista ajattelua mikä on soveliasta ja mahdollista, itsensä ulkopuolelle astumista ja tekojensa ja ajatustensa jatkuva uudelleen arvioimista jota esimerkiksi taiteilijan on jatkuvasti tehtävä. Eli se mitä ihmisen suoritusluupissa tapahtuu on robottimasta ja tehdasmaista tehtävien ja töiden suorittamista jotta selviäisi päivästä toiseen. Jotta selviäisimme uhkakuvien maailmassa jossa olemme myös itse uhka, uhka itsellemme ja maailmalle.

Kuinka jatkaa tästä missä olemme on kysymys siitä mistä voimme ja haluamme luopua, mitä voimme ottaa ja saada tilalle eli mikä ihminen on joka ei ole robotti. Mihin tyydymme, mitä meidän on saatava, kuinka pitkälle meidän on tyydytettävä halumme, millaisia haluja meillä on oltava, mitä olemme toisiimme verrattuna ja millaiseen kilpailuun haluamme ryhtyä. Ketä vastaan kilpailemme. Mitkä ovat nuo itsestäänselvyydet joissa junnaamme onkin edelleen yrityksistä huolimatta hiukan vaikea asia lähteä purkamaan. Niihin liittyy elimellisesti oleellisen tärkeitä asioita joita tarvitsemme tai jotka olemme perustelleet itsellemme tarvitsevamme pysyäksemme hengissä, saadaksemme töitä, ystäviä, jatkuvuutta, hyvää oloa, saadaksemme aina jotakin. Halu edellä.

Perusitsestäänselvyys on, että taloudellinen kasvu luo sellaista maailmaa, joka on tarpeellinen, että tarpeittemme täyttäminen on oikeus joka on turvattava, tarpeitten ja halujen jotka myös kasvavat mitä enemmän niitä ruokkii. Itsestäänselvästi meillä on paljon oikeuksia, koska elämme oikeusvaltiossa jossa ihmisellä on itseisarvo arvokkaana yksilönä jolla on oma elämä. Tämä ei ole kritiikki hyvinvointivaltiota kohtaan, vaan hyvinvointivaltion tuotetta kuluttavaa ihmistä kohtaan. Ajatusmallia kohtaan josta velvollisuudentunto ja vastuun kantaminen on kadonnut, ihmistä kohtaan jonka mielestä historiallinen jatkumo on unohtunut, mieli jonne historia ei ole koskaan edes löytänyt ja jota kokonaiskuva ei edes kiinnosta. Miksi siis en olisi syyllistävä ja kriittinen ihmistä kohtaan jonka mielestä ainoastaan omien halujen ja mielitekojen täyttäminen on hänen oikeutensa ja ainoa asia joka häntä kiinnostaa.

Vähättelyn merkitys

| Henna Timanttimetsä

Tämä on henkilökohtaista, ikuista ja poistumatonta, mutta menen silti asiaan. Olemme vähättelyn mestareita. Itsemme ja toistemme vähättelyn ja tiedämme sen. Vähättely iskostuu meihin ja siitä hyvin vaikea kasvaa pois. Se on osa suomalaista kulttuuria, mutta myös osa ihmisyyttä eli hyvin toimiva osa kanssakäymistä kaikkialla maailmassa. Mitä asialle voisi tehdä onkin vaikeampi dilemma jota voi lähteä tarkastelemaan halustamme vahvistaa itseämme toisiin nähden. Tuolle henkiselle ongelmalliselle tapahtuu kovin hitaasti yhtään mitään, koska mielemme mekaniikka ja psykologia palvelevat tietynlaista menestyskulttia, vahvaa menestysihmistä, tietynlaista menestystä joka ei tahdo yleistä muutosta, heikkoutta eikä kaipaa kilpailua. Tahtoisinkin kysyä mikä on vähättelyn merkitys nykykulttuurissamme muu kuin orjuuttaminen. Miksi nöyryyttäminen ja latistaminen ovat hyväksyttyjä tapoja käsitellä ihmistä, käsitellä mitään. Oikeutettua kuin luonnollinen ja normi tapa (tapakulttuuri) ryhtyä käsittämään ja selvittämään (tai jättää selvittämättä) itseämme suhteessa ympärillämme oleviin olentoihin. Miksi olemme käsiteltävissä, hyväksikäytettävissä, nöyryytettyjä ja alistettuja? Kysyn, koska minulle vähättelynkulttuuri on suomalaisessa kulttuurissa, kuvataiteessa, työelämässä, koulutuksessa aina vastaantuleva inhimillinen taisteluareena (ei eläimellinen) ja asenne johon minun on vastattava yhä uudelleen, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä vastaan sellaista kehoa ja mieltä joka on vaikea sulattaa sellaisenaan. Se on nujerrettava ja litistettävä sopivaksi, epäsopivana ja vastustelevana sen voi hylätä.

Vähättely on tapa koetella yhä uudelleen jotakin jonka luulee tuntevansa. Väkivalta muuttumattomana, perusteettomana ja lopulta täysin turhana käytäntö, joka ei johda koskaan hyvään lopputulokseen kenenkään kannalta on pysähtymätön kehä. Se ei toimi rakentavasti opetusympäristössä, työssä eikä arjessa, mutta silti se on olemassa joka päivä, koska on ihmisiä joille ei ole kehittynyt muunlaista tapaa kohdata erilaisuutta ja vääristynyt omakuva. Niin erinomainen ei ole kukaan että voi kävellä yli, koska tahtoo niin. Ihmisten välillä hierarkioden ylläpito vähättelyn avulla on keinotekoinen todellisuuden kieltävä tapa pitää yllä luutuneet käytännöt ja saavutetut asemat, ettei mikään muuttuisi, ettei itse tarvitsisi muuttua. Uudet ajatukset saavat sijaa tällaisessa ilmapiirissä huonosti ja sellainen Suomi on, paikka jossa uudelle on sijaa hyvin vähän. Kuinka vähättelyyn vastaan, koska aina se on yhtä alentavaa, halveksivaa, väkivaltaista, katastrofaalista ja muuttumatonta. Vähättely on asennevamma ja otettu ylimielinen yhteiskunnallinen asema, johon minulla ei ole pääsyä, koska en tunne oikeita ihmisiä, minulla ei ole oikeita vaatteita saati oikeita leluja eli mikään millä on väliä ei ole oikein. Mikään ei muutu tällä rintamalla ja jos muuttuu niin kovin hitaasti. Mikä on vähättelyn pohja kun siltä otetaan pohja pois? Järjetön kysymys koska vähättely ei pohjaudu faktoihin ainoastaan kuvitteellisiin rakennelmiin joiden avulla yhteiskunta on pyörinyt ja pyörii. Järjetön fantasia joka palvelee vähemmistöä ihmisistä. Vähättely on siis pohjaton, perusteeton ja lähtökohdiltaan järjetön tapa lähestyä ketään tai mitään. Kun pohja on kuviteltu valta, kuviteltu voima, vähättelijä on helppo lyödä laudalta. Kukaan ei tunne sinua paremmin kuin sinä itse.

Olemme jotakin tai emme ole, aivan kuin se olisi jossakin tehty päätös ja riippuu siitä kuka katsoo. Entä kuka päättää kuka sinä olet ja mitä sinusta voi tulla. Päätös jonkin olemassaolosta ja merkityksestä on katse, tapa ottaa vastaan, tapa puhua, olla puhumatta ja valinta mitä puhutaan. Olemme aina toisiin verrattuna, aina materiaan, sukupuoleen, paikkaan kahlittuina. On lohdutonta että olemme jotakin pelkästään johonkin peilattuna emme itsenämme. Itse joka ei ole mitään ilman toista on melko yksin ellei hän opi näkemään tuon harhan läpi.

Sosiaalista puolta elämästä painotetaan kovin paljon. Entä jos se minkä ajattelemme sosiaalisena ei olekaan todellisuudessa sosiaalista eli vaikka kun puhumme vain itsestämme kuvittelemme olevamme sosiaalisia. Periaatteessa hän joka ei tuota suullista olemassaoloa voi lakata olemasta tai hänet voidaan määritellä hänen ulkopuoleltaan niin ettei häntä tavallaan ole koska häntä ei näy. Kuvitelma jatkuvasta puheesta sosiaalisuuden mittarina on erikoinen vaatimus.  Positiivisen, elämänkatsomuksellisen filosofisen sosiaalisen painottaminen viihteellisen ja hauskan olemassaolon peruste ja moraali. Ei ole lopulta oleellista mistä puhuu, kunhan tuottaa jotakin todistaakseen olemassaolonsa positiivisessa lemmikkieläimen kuvassa, toteemieläimessä joka todistaa hyvyyttä ryhmässä. On todella vaikea oppia suhteuttamaan oma itse oikeaan mittakaavaan ja arvoon näinkin vääristyneessä ja naivissa peilissä. Luultavasti tapan toteemieläimesi juuri nyt.

Vähättely on erityisesti naissukupuolelle tuttua, liian itsestäänselvää ja päivittäistä että se on jopa naismaista, vaikka luulisi että se on miesmäistä ylhäältäpäin katselua. Jonkin mitättömän tarkastelua. Jollei lyttää itseään on lytättävä joku muu ollakseen se mitä on ja enemmän, koska mikään ei riitä. Vähättelyä on vaikea myöntää ja siitä on vaikea puhua, ehkä sitä ei ole vaikea huomata, mutta on vaikea muuntaa järkeväksi rakentavaksi keskusteluksi sellaista sosiaalista ongelmaa, joka on juurtunut kanssakäymisenkulttuuriin, sukupuolirooleihin, kaikkeen hyvin syvälle. Syyttely ja syyllisen löytäminen on tärkeää, koska se on alku asian ratkaisemiselle, vaikka kartamme syyttelyä ja suoraa syyttämistä, mutta joku on joskus syyllinen. Syyllisen löytäminen ja hänen syyllisyytensä tajuaminen ovat ratkaisevia asioita jos haluaa jotakin selvittää ja ratkaista. Mutta toisaalta vähättelyssä on kyse syyllisyydestä, viallisuudesta, viasta johon on syyllinen. On kysyttävä, miksi ei toivottua käyttäytymistä esiintyy, miksi se on niinkin yleistä ja suvaittua. Jos jonkun vähättely, minkä katson olevan kiusaamista, jatkuu siihen kenenkään puuttumatta, mistä on kyse lopulta? Miksi tietyt ihmiset ovat kohteita ja jotkut ihmiset päättävät toimia väkivaltaisesti? Kun pääsemme perimmäiseen syyhyn/syihin käsiksi alkaa tapahtua. Se ei ole helppoa. Kiellämme syyllisyytemme niin kauan kuin on mahdollista. Se perimmäinen on vaikein ja kipein asia josta on vaikea puhua, joka on vaikea kohdata.

Kun puhutaan sukupuolisyrjinnästä, työpaikka- ja koulukiusaamisesta, syyt jotka johtavat syrjintään ja kiusaamiseen ovat ne joihin on helppo tarrautua. Ne ‘heikkoudet’ ja ‘vaillinaisuudet’ jotka pistävät silmään: naiseus, naismaisuus, homous, erilainen pukeutuminen, erilainen keho, kasvot, tavat tehdä asioita. Hämmästyttävästi naiseus ja naismaisuus ovat noita heikkoja kohtia joihin voi vahvemmaksi itsensä tunteva tarttua ja nainen ‘väärässä’ paikassa on se johon kiinnitetään huomiota. Nainen tekemässä miesten töitä, nainen joka ei ole nainen, koska hän ei tee naisten asioita, ei tunnusmerkillisesti ole naisten joukossa kuten naiset ovat. Tästä alkaa arvuuttelun vyyhti jolle ei ole loppua. Naiselta ei itseltään kysytä mitään. Hänet arvuutellaan ja kuvitellaan ulkoisten ominaisuuksien ja merkkien kautta. Hän ei tavallaan luo itse itseään muille, ainoastaan itselleen. Eikä hän itsenään kiinnosta noita muita jotka ovat ryhmä, joilla on valta luoda puhetta ja puheen kautta tehdä näkyväksi oma fantasiansa.

Minkälainen brändi Suomi on ja miksi maa brändätään?

| Henna Timanttimetsä

Onko kaikki myytävänä? Vähän tuntuu siltä, että joo. Olemmeko niin epätoivoisia, että meidän on kansakuntana oltava kaapin päällä isojen tekijöiden kavereita? Edelleen Suomi-paran on vaikea tehdä itsenäistä politiikkaa. Meidän on vaikea kritisoida kuuluvasti Israelia, Yhdysvaltoja ja Venäjää. On ylitsepääsemättämän vaikea tunnustaa Palestiinan valtiota ja tuomita kansanmurhaa, jota israel suorittaa. On helvetin kivikkoista löytää tie uusiutuvien energianlähteiden luo. On vaikea seisoa itsenäisesti isoja vastaan, puhua niitä vastaan, jotka rikkovat ihmisoikeuksia jatkuvasti ja lähes rajoituksetta (kauppasuhteet määrittävät olemassaolomme). Yksin on vaikea voittaa ja voittaahan me tahdomme, koska muuten itsetuntomme viistää maata, emmekä ole mitään muiden rinnalla. Olemme kaikki tai ei mitään ihmisiä, luultavasti emme paljoakaan. Jos asiaa tarkastelee omaperäisen ja luovan ajattelun määrän ja ilmenemisen kannalta omakuva luultavasti pitää paikkansa.

Millaista hyväksikäyttöä ja laskelmointia brändääminen eli tuotteistaminen on ja kuinka pitkälle tuotteistaminen on tarpeellista viedä? Kuinka paljon brändissä on varaa muutokselle, kokeilulle, erilaisuudelle tai erilaisille mielipiteille? Kun puhutaan Suomi Oy:stä, minulta nousee karvat pystyyn. Miten kauan olemme kestävällä pohjalla euronkuvat silmissä, ainoana tavoitteena voitto ja tahraton kiltin pelaajan maine? Kovinkaan tahratontahan suomalainen politiikka ei ole, kuten ei ole liike-elämäkään. Harhakuvitelmissa on hyödytöntä oleilla ja puhtoisuutta turha esittää kun tuo puhdas imago ei pidä paikkaansa. Talvivaara on hyvä esimerkki.

Brändi on helpompi käsittää ja käsitellä kuin kansakunta, joka koostuu monimutkaisesti ja monitasoisesti ihmisistä, omaisuudesta, veroista, politiikasta, sairaista, köyhistä, rikkaista, lapsista, kerrostaloista, tekemisestä, monista erilaisista ajatuksista ja tavoista nähdä ja olla. Brändissä ei vain olla. Se ei ole paikallaan koskaan. Valtion taas on pystyttävä olemaan mahdollisimman avoin ja moninainen, joten koen, että brändi-ajattelu istuu erittäin huonosti moniarvoisen valtion johtolangaksi. Menestyäkseen brändin on jatkuvasti oltava ajanhermolla, niinkuin valtionkin. Paikalleen jämähtäminen ei käy jonka jokainen ymmärtää. Sen voimme ottaa ohjenuoraksemme eli ei kaikki kehitys ole pahasta, vaan voi olla jatkuvaa kasvua, kunhan se ei ole ainoa mantra. Brändi on jatkuvasti töissä ja tekee tulosta. Kova myyntitykki näkee brändäyksessä ainoastaan hyviä puolia, ja onhan se kaunista kun yritys lähtee lentoon. Kun on lennettävä mahdollisimman ylös ja kauas, jonnekin minne ei täysin näe, se ei ole pelkästään riskitöntä. Jo sana brändi saa ajattelemaan ostamista ja myymistä, rajatonta ja vapaata kaupantekoa. Suomi tekee kauppaa, mutta mikä kaikki on kaupan? Millaisesta arvomaailmasta ja tapahtumasta on kyse kun busineksen kieli, ajatukset ja ideologia siirretään lähes kritiikittä valtion retoriikaksi ja tavaksi tehdä politiikkaa? Oletuksena on, että kansalaiset nielevät poliitikkojen päätökset ja tavat toimia mukisematta. Äänestämättömyys, se että politiikka ei kiinnosta kostautuu. Saamme sellaista politiikantekoa kuin ansaitsemme?

Kuinka elää brändissä ja kuinka tulla mahdollisimman hyväksytyksi brändiläiseksi? Onko se sama kuin suomalaisuus, kansalaisuus ja kansalaisvelvollisuus? Brändiksi tekeytyminen ja brändin soveltaminen yli viisimiljoonaisen kansan kuvaksi ei ole kaukana totalitarismista ja nykyistä liike-elämää voi pitkälti pitää fasistisena. Kansakunta tuotteena manipuloinnin apuvälineenä media ja voiton maksimoimiseksi menestyksen tiellä, jossa kaikki keinot ovat sallittuja on kyseenalaista. Brändäys-puhe kalskahtaa valkoiselta valheelta, jota ei tarpeeksi kyseenalaisteta. Olemme edelleen virka- ja myyntimiesten vietävinä. Uskomme tuota menestyjää jolla on hyvät puheenlahjat, esiintymis- ja suostuttelutaidot, joka tahtoo meidän kaikkien menestyvän Suomi Oy: ssä. Mikä järjetön konsepti, ajatus ja hulluus! Voiko siitä jättäytyä ulos, koska en tahdo elää tehtaassa. Menestystäkin on monenlaista ja myös kestävää laatua. Synnyin yritykseen, joka tähtää maailman huipulle keinolla millä hyvänsä… koska kaikki palvelevat yritystä eikä päinvastoin, että yritys palvelisi kansalaisia. Niinhän yritysmaailmassa asiat toimivat. Ainoastaan taloudellisella voitolla ja ulkokuorella on merkitystä. Työntekijä on kuluerä ja tarpeellinen ainoastaan kun työntekijän työpanos on yritykselle hyödyllistä. Kun hyötyä ei enää irtoa, työntekijä on tarpeeton. Näin valtio voi myös toimia, mutta se ei ole valtion tarkoitus. Silloin valtio toimii tarkoitustaan eli itseään vastaan kun se aliarvioi ihmiset ja itsensä.

http://yle.fi/uutiset/sdp_ja_perussuomalaiset_vastaavat_presidentille_pienituloisilta_ei_voi_enaa_leikata/7716107

Sosiaalisuuden harha

| Henna Timanttimetsä

Kanssakäyminen on tärkeää hyvinvointimme kannalta. Meidän on päivittäin, suurimman osan meistä, oltava tekemisissä toisten ihmisten kanssa positiivisissa merkeissä ilman konfliktia tai sen pelkoa. Jos ympäristö on vihamielinen kanssakäyminen käy epämiellyttäväksi ja mieluiten ihminen eristää itsensä ympäristöstään jota ei voi muuttaa. Ihminen toimii melko suoraviivaisesti, ei välttämättä loogisesti ja kuin olisi parasta, mutta epämiellyttävän karttaminen on melko loogista. Loogisinta olisi halu ja tarve muuttaa ympäristö itselle sopivammaksi ja pistää vastaan kuin alistua. Ihmisen luonto ei ole alistuva vaan muuntuva, uskova ja keksivä. Toisinaan ja hyvin usein ihmisen toiminnalla on perusteita joita on vaikea ymmärtää oikeudenmukaisiksi ja kaikkien kannalta hyviksi ja harkituiksi sellaisiksi. Vaikka kuinka haluaisimme nähdä itsemme monimutkaisina ja tarkasti harkitsevina ajattelevina ja älyllisinä olentoina tekomme usein ovat ihan muuta. Tämä älyllisyyden harha on hämmästyttävä. Tekomme tosin aiheuttavat monimutkaisuutta olivatpa ne kuinka yksinkertaisia ja helppoja tahansa. Siinä ihmiselämän hämmästyttävyys; pieni ele saa aikaan myrskyn, suuttumuksen ja vastakaiun puoleen ja toiseen. Suuttumus vaikuttaa olevan vahvempi kuin lempeä asioiden pohdinta ja kääntely kantilta toiselle eikä suuttumus ole ainoastaan pahasta. Konflikti ja kriisi ovat olellisia kehityksen kannalta. Tuohtumus joukkotapahtumana aiheuttaa yhteisöllisyyden tunteen samanmielisyydestä joka työpaikalla, koulussa ja sosiaalisessa mediassa saa aikaan joukon johon on helppo yhtyä. Oikea vastaan väärä, on osattava valita ja miksi mieluiten valitsemme helpon tien. Suuttunut on oikealla puolella ja hänen suuttumuksensa on kuin todiste siitä. Hän tuntee vahvasti asian puolesta. On mielenkiintoista kuinka voimakas tunne negatiivinen tunne on. Se valtaa ihmisen jos hän niin tahtoo. Kun tätä suuttumusta toistetaan yhä uudestaan se todentuu vahvasti ja syntyy konflikti ympäristön ja itsen kanssa. Siitä tulee todenmukainen todellinen uhkaava tilanne ja varteenotettava uhka. Entä kun kyseessä on varsin paljon hyvän tavan ja järjen vastainen asia jota voimallisesti puolustetaan ja joka silti nähdään hyvänä. On arvioitava hyvä ja kuinka hyvä on hyvä kenellekin. Kuinka olemme tasapuolisia ja kuinka paljon emme ole. Olemme itsekäs laji, joka osaa arvioida oman ja muiden itsekkyyden. Itsekkyys, itsen puolustaminen ja selviytyminen eivät varmaankaan poikkea muista lajeista. Kuolemaa pelkää luultavasti jokainen ja omaksi valitun elämäntavan säilyminen yleensä on prioriteetti. Ihminen voi valita haluaako hän ainoastaan yhden selviytyvän vai mahdollisimman monen.

Mikä tässä sosiaalisuudessa on harhaa, harhauttavaa tai todenmukaista? Voi kysyä, mikä on harhaista ihmiselämässä ylipäänsä. Ovatko tunteemme todellisia, mihin pisteeseen asti ja kuinka niistä tulee todellisuutta? Ne ovat totta omassa kehossa, aivoissamme ja kun jaamme kokemuksemme tunteistamme. Sosiaalisuus on jakamista ja saamista. Mitkä asiat ovat jakamisen arvoisia ja miksi jaamme jotakin. Jaamme nykyään paljon tietoa josta syntyy virtuaalitodellisuus ja osin konkretia, osa tiedosta jää ilmaan ja kuvitelmiin roikkumaan. Kuinka todellisuus muuntuu ja syntyy on lopulta ihmisestä riippumaton vaikka kuinka näemme itsemme kaikkivoipaisina. Maailma on olemassa ilman ihmistä kun todellisuus ajatellaan että aurinko nousee joka päivä ja että todellisuus on maailma, maapallo ja avaruus sitten vasta ihmiset.

Sosiaalinen ihminen on arvostettu kun taas yksin jäävä ei. Yksinolo ja syrjäytyminen syystä tai toisesta nähdään ihmisen omana vikana. Yksinäisyys kärsimyksenä, jota on vaikea kestää, koska olemme niin sosiaalisia. Ihmettelemme ääneen asioita joita emme ymmärrä. Haluamme muuttaa ne joita emme ymmärrä ja joiden elämäntapa on meihin verrattuna huono tai väärä. Mitä me olemme on jatkuvassa muutoksessa kuten myös se, mitä meidän pitäisi olla ja mitä suostumme olemaan. Kuinka valitsemme olla ja kuinka paljon voimme valita. Mielipiteisiimme ja elämiimme vaikutetaan jatkuvasti manipuloimalla. On tiedettävä mitä uskoa ja mihin vaikutettava jotta asia muuttuisi. Meidän suorastaan täytyy verrata itseämme toisiimme kilpaillaksemme. Kilpailuyhteiskuntaa pidetään edistyksellisenä. Mielellämme näemme itsemme tärkeinä, kaikista tärkeimpinä, joiden tapa elää ja ajatella on oikea. Eli mitä on sosiaalisuus on edelleen hyvä pohtia. Kuinka sosiaalisuus ilmenee ja mitä haluamme jakaa sosiaalisina ihmisinä, mitä itsestämme annamme ja mitä emme. Kuinka teemme sosiaalisuuden emme ainoastaan itsellemme mutta myös muille.

Sen sijaan, että meillä olisi puutarha, meillä on nurmikko.

| Henna Timanttimetsä

Kerrostalokomplekseja asumiskäyttöön, joka on tarkoittanut tähän tiettyyn tarkoitukseen tarkasti suunniteltuja kokonaisuuksia ihmisille, perheille ja heidän kulkuvälineilleen. Pelkästään rationaalisia käytäntöläheisiä ja nopeasti valmistuvia ratkaisuja bulkkina. Suomessa lähestymistapa rakentamiseen suosii samankaltaisuutta, poikkeamattomuutta, persoonattomuutta, siistiä ja kolhoa ulkonäköä, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista tai ehkä parikymmentävuotta sitten. Useampikerroksinen betoninen elementtitalo, asfalttiparkkipaikka ja autotalli, koristepuskia, koristepuita, roskapiste ja nurmikkoa, lastenleikkipaikka, puita ja kenties lähiön liikekeskus. Arjen pyörittämisen peruselementit paikoillaan, aina samoilla paikollaan. Variaation mahdollisuus on hyvin eliminoitu ja säännöstelty.

Suomalaisissa kerrostalolähiöissä on paljon hyvää, mutta on asioita joita jää kaipaamaan ja ihmettelemään niiden puuttumista. Ihmettelemään jää myös kaiken samankaltaisuuden toistoa. Onko saavuttamamme kerrostalorakentaminen niin hyvää, että siinä on peruste samankaltaisuudelle ja toisenlaisen kaipaus jää pois koska emme tarvitse enää muuta? Se, kuinka asumme, vaikuttaa siihen kuinka elämme kokonaisvaltaisesti. Kuinka kuljemme, missä käymme kaupassa, koulussa, millaisia kohtaamisia meille tapahtuu ja tapahtuuko niitä. Kerrostalolähiö on paikka, jossa vieraan kohtaamista vältellään ja naapurin rauha on pyhä kuten on omakin rauha. Lähiöasumisen paradoksi on kaikessa massaominaisuudessaan eristys, eristäminen, sulkeutuminen ja omastaan huolehtiminen. Näin olen tämän itse kokenut aina lähiöissä asuneena. Epäluuloisuus samassa talossa asuvia kohtaan on aikamoista. Sitä on välillä vaikea uskoa todeksi, mutta on se uskottava.

Mutta perimmäinen aiheeni, johon halusin päätyä on se mitä meille todella rakennetaan kun rakennetaan lähiötä ja mitä sieltä jätetään pois. Miksi valitaan hyötykasvien sijaan koristekasveja? Miksi saamme valtavia alueita yhdentekevää nurmikkoa, jota hoidetaan tunnon tarkasti aivan kuten asfaltti, jota pidetään lehtipuhaltimin puhtaana neuroottisesti ja valtavasti melua aiheuttaen. Miksi halutaan saada aikaan hygieeninen ja tunnesteriili maisema, jossa olla kuin säiliössä? Mitä haluamme säilöä ja mitä rauhaa varjella? Miksi säilömme itsemme sen sijaan, että säilöisimme kasviksia? Itsemme säilöminen on ilmeisesti helpompaa ja käytännönläheisesti mukavan teknistä. Ketään muuta on vaikea kohtata säiliönkaltaisissa oloissa, kuten on varmaan itseään.

Miksi jalkapallokentän kokoinen nurmikkopläntti voi loistaa vihreänä auringossa kuin voittopokaali ja kuin statementti vaalimisesta? Miksi se pääasiassa on tyhjä? Miksi siinä ei kasva kymmeniä omenapuita, kirsikkapuita, luumupuita, ja herukkapensaita? Ne vaativat huomattavasti vähemmän huolenpitoa kuin nurmikko ja tuottavat ravinnollisesti arvokasta ruokaa. Nurmikko ei tuota yhtään mitään. Se on pelkkä menoerä. Kaiken lisäksi hyötykasvit ovat huomattavan kauniita. Miksi haluamme välttämättä sen, mikä ei tuota mitään sen sijaan, että lähiön asukkailla olisi mahdollisuus tutustua jopa toisiinsa marjan poiminnan yhteydessä? Kysymys tietenkin nousee, kuinka sato jaetaan ja kenelle se on tarkoitettu.

Jalkaväki

| Henna Timanttimetsä

En voi olla hämmästelemättä sitä tahtoa, jolla ihmiset ajattelevat oman uskonsa johonkin olevan ainoa oikea uskottava totuus ja muuttumaton, suorastaan pyhä. Tämä tapahtuu täysin arkitasolla joka päivä ostoksilla, töissä, koulussa ja kotona. Oli kyseessä ajatus siitä kuinka elää, uskonto, poliittinen ideologia, elämänasenne, asenne toisia ihmisiä kohtaan luutuneita käsityksiä on lähes mahdotonta muuttaa. Halu uskoa olevansa täydellisen oikeassa on hyväksyttävämpää kuin etsiä oikeita vastauksia, epäillä omaa kantaansa ja ajatusmaailmaansa. Vihainen, kaunainen itsepuolustus ja itsepetos jossa elämme, ilman ajatustakaan siitä, että se mitä tekee voisi olla väärin, ilman halua tehdä toisin, koska helpomminkin pääsee. Toinen vaihtoehto on, että olemme niin itserakkaita ja mukavuudenhaluisia ettemme pysty emmekä halua kieltää itseltämme kidutuksen ja pahanteon tuomaa iloa. Usko omaan edistyksellisyyteen ja kykyihin voi olla sokeuttava. Usko omaan itseen ja omiin päätelmiin suorastaan sokea, myöntää väärässä oloaan, kun ei voi tehdä menettämättä modernia identiteettiään, kasvojaan, kokoan, joka on kasvanut roskan päälle.

Mitä on sivistys? Mitä sivistyksellämme teemme?

| Henna Timanttimetsä

Sivistys on yleinen ja henkilökohtainen. Se on monimutkainen ajatusten ja ideoiden summa, joka on valmis jatkuvasti muuntautumaan ja jota on oltava valmis kehittämään. Sivistys ei ole itsestäänselvyys eikä se välttämättä ole kiinni oppineisuudesta. Sivistystä voi käyttää aseena, astinlautana, keppinä ja apuvälineenä. Olemassaoleva sivistyksemme ei ole syntynyt tyhjästä, mutta se saattaa toisinaan unohtua. Tämän hetkinen sivistys tai sen puute on kenties ilmassa leijuva haju tai saniteettitilojen hajuttomuus, kenties jollakin tasolla toteutuva oikeus ja kohtuus, valmius vaatia ja tietää. Sivistysvaltion sivistynyt ihminen ja sivistyksemme, jossa elämme kulttuurina, yksilöinä ja sivistyksen jatkajina on lähtökohdiltaan oltava oikeudenmukainen. Sivistyneessä valtiossa jokainen on oikeusvelvollinen, omaa sanan-, valinnan- ja ilmaisunvapauden, on oppivelvollinen, oikeutettu opiskelemaan ja tekemään työtä. Sivistys antaa vaikuttamisen vapauden, oikeuden ja velvollisuuden.

Sivistykset, ohjeet ja opit, ovat ihmisen luomia malleja ja keksintöjä elää ja luoda. Mitä sivistys on nyt, mitä se oli ennen ja mitä sivistys on tulevaisuudessa on vaikeampi asia kuin äkkiseltään tulee pohtineeksi, koska pidämme tietynlaista sivistystä itsestäänselvyytenä liittyen tietoon ja ymmärrykseen siitä, kuinka toimia tietoyhteiskunnassa, tietoisuuteen ja ajatukseen itsestä muiden joukossa. Jatkuvasti syntyvään ja muuntautuvaan tietoomme itsestämme, toisistamme, suhteestamme toisiin olentoihin ja maailmasta, mutkallisesta suhteestamme maailmaan ja itseen unohtamatta toista. Sivistystä on kuinka olemme, opimme ja elämme. Sivistys on se itsestäänselvyys, johon jokainen istutetaan enemmän tai vähemmän sopivasti. Omaksumme tietyn määrän tietoa riippuen ominaisuuksistamme (kuinka paljon tiedostamme jää käyttämättä onkin mielenkiintoinen kysymys). Tietynasteinen sivistys on itsestäänselvyys, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Itsestäänselvästi oletamme, että meillä on sivistysvaltion jäseninä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka toimivat valtion perustoina, toiminnan ja jatkuvuuden edellytyksinä. Jokin tuossa itsestäänselvyydessä johtuu sivistyksen viettelevästä vaikutuksesta, huumasta ja sivistyksen yhteydestä valtaan. Osa helpon oloisesta sivistyksestä, jota teknologiapakko- ja viettelys luo, johtaa siihen, ettemme osaa varoa vallan lipumista vääriin käsiin. Tiedon ollessa valtaa, se, joka tietää parhaiten kuinka maailma ja ihmiset toimivat on vahvoilla, mutta ei välttämättä vallankahvassa. Toivoa sopii että se, joka on tarpeeksi sivistynyt ja kykenevä hoitamaan yhteisiä asioita, luomaan omaisuutta ja hyvinvointia ja synnyttämään uutta tietoa käyttää taitonsa yhteiseksi hyväksi.

Sivistys on arvo, joka antaa arvoa henkilölle joukossa, jossa on samalla tavalla sivistyneitä. Sivistys ei kuitenkaan ole jatkuvaa yhteisymmärrystä vaan keskustelua, sovittelua ristiriitojen keskellä. Se on kykyä nähdä oman ajatusmaailmansa ulkopuolelle, halua ymmärtää erilaisuutta ja toista, kykyä ottaa huomioon kompleksisuus, tapahtumien ja asioiden synnyttämä inhimillinen jatkumo. Se on yhdistävä sidos ryhmässä, jämerä kompleksisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen ja huomioonottaminen. Sivistystä on arvostaa, arvottaa, kyseenalaistaa, antaa tietoa ja opettaa, antaa oppia ilman täysin valmista tietoa. Sivistys ei ole valmis, tavallaan se on tuote ja tavallaan ei. Sivistystä on kuinka sivistämme itse itseämme, kuinka muutumme, että pysähdymme pohtimaan kuinka voisimme tehdä toisin. Sivistynyttä on pysähtyä ajattelemaan, ajatella, käännellä ajatuksia ja ideoita, katsella eri puolia ja vertailla, tulla ajattelemaan jotakin, saada ideoita ja ajatuksia, jotka ovat yksilöllisiä, vertailukelpoisia, keskulteltavissa ja kokeiltavissa tai mahdottomia (En tiedä onko haikailu sivistystä. Ainakin se on hyödytöntä välittömän hyödyn tavoittelun maailmassa). Vertailu on perinteisesti kuulunut sivistyksen mittailuun, hyvän ja huonon käytöksen, ihmisyyden ja tiedon vertailu. Taistelu mikä tieto on oikeaa ja mikä väärää ja mitä uskoa. Kuka saa kunnian ja millä lihaksilla, kenelle annetaan ja keneltä otetaan. Mikä tieto on arvokasta tietää, jalostaa että opettaa eteenpäin oikeana. Millainen tieto ja taito tuo arvostusta, rahaa, aseman, työtä, lisäarvoa. Kuinka tiedon löytäjä ja käyttäjä käyttää tietoa omaksi ja muiden hyväksi. Sivistyneen ja sivistymättömän välillä on tiukka ero, joka luodaan ja tehdään selväksi. Siitä syntyy moderni ihmisyys edelleen, erottelusta, vaikka moderniuden peruslähtökohta on yhteiskunnan demokratia jonkunlainen paremmuusjärjestys on löydettävä. Luokkaerojen liudentuminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen globaalisti lisää sivistystä ja on sivistystä. Sivistys on pitänyt yllä ja korostanut luokkaeroja, sukupuolieroja, ikäerojen merkitystä (lapsi edelleen on ylenkatsottu ja vähemmän merkityksellinen kuin aikuinen), oppieroja, säätyeroja, kansakuntien välisiä eroja, ihmisten välisten erojen merkitystä, ideologisia eroja, uskomuseroja jne., joten on tiedettävä millaista sivistystä haluaa.

Sivistys tekee selvän eron luonnollisen ja luonnottoman välille. Puhtaasta järjestä ja uskosta en sivistyksen kohdalla tiedä mitä ajatella. Kuvitteellisilla ideoilla, ideaaleilla ja arvoilla on toisinaan kovin suuri merkitys. Villin ja sivistyneen ero on opillinen jalostus ja ylläpito. (Millainen oppi on tarpeeksi ja voiko niin kysyä?) Voimme valita jalostuksen asteen ja mikä on tarpeen, kuinka oppi palvelee kutakin yksilöä ja yhteiskuntaa.

Villi on sama kuin luonto. Sivistynyt on se, jolle oppia on jalosti annettu, joka on ottanut opin omakseen ja toteuttaa saamaansa oppia kuten häntä on ojennettu eli ohjeistettu toimimaan kuin kuvana opettajastaan. Kopiona, joka annetuissa rajoissa toteuttaa itseään ja luo siten oman kuvansa, jatkeen, jatkumon, jalosteen. Villi eli luonto on pelottava, armoton, tietämätön, häirikkö ja viettiensä vietävänä. Sivistynyt on kontrolloitu kontrollissa, lempeä, viisas ja hellä. Villiydellä on oma paikkansa sivistyksen kehittäjänä.

Rappi-o

| Henna Timanttimetsä

Hienosti tiivistäen, määritellen sen, mitä on olla rappiolla henkisesti. Vähemmän hienosti rappiota on olla välinpitämätön siitä mitä maailmassa tapahtuu. Rappiota on haluttomuus vaikuttaa, pistää korttansa kekoon yhteiseksi hyväksi, olla sotkematta korrellansa sitä valmista soppaa, jonka moderni ihminen on luonut. Rappiota on vain yrittää tulla toimeen, luoda elantoa vain itselleen. Olla kuuntelematta ja vastaamatta soraääniin. Rappiota on olla muuttamatta tuhoavia toimintatapojaan, tapoja, joilla on selvä yhteys luonnon ja yhteisen saastumiseen, katoamiseen, ihmisoikeuksien polkemiseen. Rappio on rahanahneen maailman voitto.

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1414555862365?jako=ae5cc11f81f3bd696cc822e65482ba9f&ref=og-url

Marimekko made in China Haista Vittu.

Miljonääri Ä ja lypsyjakkara, nilkuttaja jumalaton.

| Henna Timanttimetsä

Miksi puhua jumalattomasta maailmasta kuin kuvata loputonta epätoivoa, tai puhua arveltavissa olevasta jumaluudesta, aistittavissa olevasta olemassaolosta, olemattomasta, koska emme voi konkretisoida näkyväksi jumaluutta millään kuvalla, voimme vain kuvitella ja uskoa. Jostakin on pidettävä kiinni. Olemattomuudesta, jotakin puuttui, ilmeisesti jotakin oleellista eikä niin pientä, ettei sillä olisi vaikutusta. Tai sanoa että jumalaton maailma olisi paha ja puutteellinen, koska siinä on vain kuolevainen olentojen kokonaisuus joka kuihtuu, syntyy ja kasvaa ja kuolee ilman luojaa, ilman määrättyä päämäärää, ilman hyvää hyvettä. Sitä on myös jumalallinen maailma, vajaa ja mielivaltainen, mielipuolinen luojineen koska otamme jumalan aseman. Hyveen puute, hyveen kunnioitus hyveenä joka on tarpeellinen, hyveitä joita on hyvä omata ja hyvän poissaolo, jonkun perimmäisen hyvän jonka tietää kun elää, jonka jotenkin tietää ja löytää. Hyvän poissaolo johtaa ajatukseen pahan läsnäolosta, pahan jota välttelemme, tai luulemme välttelevämme vaikka teemme pahaa itsellemme ja toisille. Aistimme, härnäämme, kuvittelemme olevaisen olemattomuuden olevan meistä erillisen, aavemaisen ja pelottavan.