Suomi

Vihasta

| Henna Timanttimetsä

Tuntea viha, nähdä viha, kokea viha ja toimia tai pelätä vihan aiheuttamia seurauksia ja olla tekemättä mitään. Sen tunteen joka  synnyttää pelkoa, joka on ollut olemassa kauan ja kasvaa hallitsemattomasti ellemme puolustaudu. Se ei katoa monesta eri syystä, koska alistaminen ei katoa, koska ei ole odotettavissa muutosta parempaa, ei ole parannusta, halua parantua ja on pahuutta. Ne jotka eivät edes tiedä vihaavansa, saavat aikaan tuhoa ympärillään alistamalla uskomaan omaan kaikkivoipaiseen hyvyyteensä, mutta me emme sitä tunnusta koska meidän vihallemme on oikeutus ja se on hyvyys. On oikein vihata pahuutta, yksiselitteisesti, suoraviivaisesti, haluamatta nähdä koko kuvaa. Alistaminen perustellaan vahvemman oikeudeksi. Olemme silti peloissamme, että nuo alistetut pahat radikalisoituvat yhä vaan, rikkovat vahvojen oikeuden jakaa oikeutta, rikkovat vallanpitäjien rakentaman valtarakenteen, joka on turvamme, johon luotamme, vahvempien hyvien (tyyppien) oikeuden rakentaa maailma tahtonsa mukaan keneltään kyselemättä. Vahvojen yhteiskunta, joka suojelee hyvyyttä joka on itsestäänselvyys ja tietynlainen. Yhteiskunta joka määrittelee hyvyyden kaltaisekseen kapeaksi näköalaksi, hymyksi ja nauruksi, hassuksi voiton maksimoinniksi ja taloudellisen kasvun ainoaksi päämääräksi, menestykseksi, positiivisuudeksi, joka on valeasu koska emme kestä totuutta. Että uskoisimme parempaan joka on ostettavissa, saavutettavissa.

Meidän on alistettava ja alistuttava, jotta voimme nousta joka aamu toteuttamaan yhteiskunnallista palvelusta ja jota voisi todisteiden valossa ajatella valheeksi. Edelleen maailma pyörii niin, valheella, valehtelemalla. Vahvemman oikeudella, jonka vahvempi on ottanut itselleen. Aseteollisuus tahkoaa taloudellista voitto josta ei paljon julkisuudessa puhuta, mutta on tiedossa. Katsokaa tuota aseiden määrää… Aseteollisuus on taustapiru jonka olemassaoloa kukaan ei aktiivisesti tahdo eikä kykene asettamaan kyseenalaiseksi, koska meidän on voitava puolustaa itseämme kättäpitemmällä, sillä joka myös hyökkääjällä on voidaksemme vastatta samalla mitalla tai mieluiten tuhoisammin. Joudumme puolustamaan itseämme selviytyäksemme, piiloutumaan ettemme joutuisi hyökkäyksen kohteeksi. Millaisessa puolustusasemassa joudumme olemaan ja miksi mieluiten alistumme. Alistuminen on puolustautumista olemalla vastaamatta koettuun sortoon. Pelkäämällä annamme alistajille vallan ja selkeästi olemme kauhuissamme.

Mitä pelkäämme eniten? Että herätämme vihaa joka saa järjettömät mittasuhteet. Viha toisinaan ei perustu totuudelle vaan mielikuville ja faabeleille, jotka muodostavat vihattavan ja halveksittavan kohteen jonka kautta voimme kasvaa vihassamme suuriksi ja oikeamielisiksi. Mielenkiintoista on kuinka pelkojamme käytetään meitä vastaan, kuinka olemme pelkojemme vallassa. Siksi voi tuntua turvalliselta vihata. Pelkäämme menettämistä ja meillä on paljon menetettävää: maineen, omaisuuden, mahdollisuuksien eli modernin elämän onnellisuuden avainten edellytykset. Emme osaa hallita onnea joka koostuu modernista omistamisen kultista ja tuon elämäntavan hyväksymisestä niin, että muunlainen elämä näyttäytyy halveksittavana ja huonona elämänä. Pelkojamme ruokitaan uhkakuvilla jotka tulevat ja nappaavat ne hyvät, meidät. Meidät viattomat, mahdollisuutemme valuvat hiekkaan ja jäämme tyhjän päälle. Uhkat joille ei voi mitään ellei meillä ole tulivoimaa vastata kasvavaan uhkaan, radikalismiin ja terrorismiin, joka on yhtä kuin tuo pelottava viha, jota meissä ei ole muuten kuin tarpeen vaatiessa. Omaa vihaamme emme osaa käsitellä, hyväksyä saati todentaa, koska viha on jotakin niin pahaa ettei sitä voi meissä olla. Vihaaminen ja sen tunnustaminen vie mahdollisuudet suosioon. Se on meistä pois, koska osaamme elää hyvin ja hallita elämää. Siispä vihaamme salaa ja ryhmän turvin kun se vain on mahdollista.

Viha, joka sanana on niin voimakas, että pelkäämme jo tuota sanaa ja sen voimaa. Minä vihaan sinua on perheissä joissa on teini-ikäisiä lapsi melko normaali tunteenpurkaus, joka tulee hyväksyä sellaisenaan tunteenpurkauksena ja normaalina. Mutta se ettemme uskalla sanoa vihaavamme aikuisina, koska voimme joutua ulkopuolisiksi epäillyiksi, syyllisiksi laittomaan tunteeseen johon meillä ei ole varaa ja koska vihaaminen ei ole kypsän ihmisen toimintaa. Vihaaminen on harkitsematonta, lapsellista ja saatanallista. Se on purkaus ja hallitsematon syöpämäinen tunne, jonka valtaan helposti joutuu jos ei osaa kohdata vastoinkäymisiä. Kuinka käsitellä vihaa joka kasaantuu, jota ei ole käsitelty, puhuttu läpi, jos ei osaa nähdä ongelmia elämään kuuluvina osina: Miksi tunnen näin, mikä tunteeni aiheuttaa ja onko tunteeni väärä. Miksi minä? Vihan kieltäminen ja käsittelemättömyys on osa ongelmaa, iso osa. Viha josta ei saa puhua, mutta joka on silminnähtävästi olemassa on iso ongelma. Modernissa yhteiskunnassa vihaajat ryhmitellään lokeroihinsa niiksi, jotka eivät jostakin syystä saa ääntään kuuluviin. Osattomuus, osattomuuden tunne, pärjäämisen pakko ja hyväksynnän puute ilmenevät ilkeytenä, rikoksina ja uhkina sisäsiisteydelle.

Mitä tapahtuu kun viha kääntyy itseä kohti? Kun itse ei riitä, kun mikään ei riitä.

Sosiaalisuuden harha

| Henna Timanttimetsä

Kanssakäyminen on tärkeää hyvinvointimme kannalta. Meidän on päivittäin, suurimman osan meistä, oltava tekemisissä toisten ihmisten kanssa positiivisissa merkeissä ilman konfliktia tai sen pelkoa. Jos ympäristö on vihamielinen kanssakäyminen käy epämiellyttäväksi ja mieluiten ihminen eristää itsensä ympäristöstään jota ei voi muuttaa. Ihminen toimii melko suoraviivaisesti, ei välttämättä loogisesti ja kuin olisi parasta, mutta epämiellyttävän karttaminen on melko loogista. Loogisinta olisi halu ja tarve muuttaa ympäristö itselle sopivammaksi ja pistää vastaan kuin alistua. Ihmisen luonto ei ole alistuva vaan muuntuva, uskova ja keksivä. Toisinaan ja hyvin usein ihmisen toiminnalla on perusteita joita on vaikea ymmärtää oikeudenmukaisiksi ja kaikkien kannalta hyviksi ja harkituiksi sellaisiksi. Vaikka kuinka haluaisimme nähdä itsemme monimutkaisina ja tarkasti harkitsevina ajattelevina ja älyllisinä olentoina tekomme usein ovat ihan muuta. Tämä älyllisyyden harha on hämmästyttävä. Tekomme tosin aiheuttavat monimutkaisuutta olivatpa ne kuinka yksinkertaisia ja helppoja tahansa. Siinä ihmiselämän hämmästyttävyys; pieni ele saa aikaan myrskyn, suuttumuksen ja vastakaiun puoleen ja toiseen. Suuttumus vaikuttaa olevan vahvempi kuin lempeä asioiden pohdinta ja kääntely kantilta toiselle eikä suuttumus ole ainoastaan pahasta. Konflikti ja kriisi ovat olellisia kehityksen kannalta. Tuohtumus joukkotapahtumana aiheuttaa yhteisöllisyyden tunteen samanmielisyydestä joka työpaikalla, koulussa ja sosiaalisessa mediassa saa aikaan joukon johon on helppo yhtyä. Oikea vastaan väärä, on osattava valita ja miksi mieluiten valitsemme helpon tien. Suuttunut on oikealla puolella ja hänen suuttumuksensa on kuin todiste siitä. Hän tuntee vahvasti asian puolesta. On mielenkiintoista kuinka voimakas tunne negatiivinen tunne on. Se valtaa ihmisen jos hän niin tahtoo. Kun tätä suuttumusta toistetaan yhä uudestaan se todentuu vahvasti ja syntyy konflikti ympäristön ja itsen kanssa. Siitä tulee todenmukainen todellinen uhkaava tilanne ja varteenotettava uhka. Entä kun kyseessä on varsin paljon hyvän tavan ja järjen vastainen asia jota voimallisesti puolustetaan ja joka silti nähdään hyvänä. On arvioitava hyvä ja kuinka hyvä on hyvä kenellekin. Kuinka olemme tasapuolisia ja kuinka paljon emme ole. Olemme itsekäs laji, joka osaa arvioida oman ja muiden itsekkyyden. Itsekkyys, itsen puolustaminen ja selviytyminen eivät varmaankaan poikkea muista lajeista. Kuolemaa pelkää luultavasti jokainen ja omaksi valitun elämäntavan säilyminen yleensä on prioriteetti. Ihminen voi valita haluaako hän ainoastaan yhden selviytyvän vai mahdollisimman monen.

Mikä tässä sosiaalisuudessa on harhaa, harhauttavaa tai todenmukaista? Voi kysyä, mikä on harhaista ihmiselämässä ylipäänsä. Ovatko tunteemme todellisia, mihin pisteeseen asti ja kuinka niistä tulee todellisuutta? Ne ovat totta omassa kehossa, aivoissamme ja kun jaamme kokemuksemme tunteistamme. Sosiaalisuus on jakamista ja saamista. Mitkä asiat ovat jakamisen arvoisia ja miksi jaamme jotakin. Jaamme nykyään paljon tietoa josta syntyy virtuaalitodellisuus ja osin konkretia, osa tiedosta jää ilmaan ja kuvitelmiin roikkumaan. Kuinka todellisuus muuntuu ja syntyy on lopulta ihmisestä riippumaton vaikka kuinka näemme itsemme kaikkivoipaisina. Maailma on olemassa ilman ihmistä kun todellisuus ajatellaan että aurinko nousee joka päivä ja että todellisuus on maailma, maapallo ja avaruus sitten vasta ihmiset.

Sosiaalinen ihminen on arvostettu kun taas yksin jäävä ei. Yksinolo ja syrjäytyminen syystä tai toisesta nähdään ihmisen omana vikana. Yksinäisyys kärsimyksenä, jota on vaikea kestää, koska olemme niin sosiaalisia. Ihmettelemme ääneen asioita joita emme ymmärrä. Haluamme muuttaa ne joita emme ymmärrä ja joiden elämäntapa on meihin verrattuna huono tai väärä. Mitä me olemme on jatkuvassa muutoksessa kuten myös se, mitä meidän pitäisi olla ja mitä suostumme olemaan. Kuinka valitsemme olla ja kuinka paljon voimme valita. Mielipiteisiimme ja elämiimme vaikutetaan jatkuvasti manipuloimalla. On tiedettävä mitä uskoa ja mihin vaikutettava jotta asia muuttuisi. Meidän suorastaan täytyy verrata itseämme toisiimme kilpaillaksemme. Kilpailuyhteiskuntaa pidetään edistyksellisenä. Mielellämme näemme itsemme tärkeinä, kaikista tärkeimpinä, joiden tapa elää ja ajatella on oikea. Eli mitä on sosiaalisuus on edelleen hyvä pohtia. Kuinka sosiaalisuus ilmenee ja mitä haluamme jakaa sosiaalisina ihmisinä, mitä itsestämme annamme ja mitä emme. Kuinka teemme sosiaalisuuden emme ainoastaan itsellemme mutta myös muille.

weekend edition

| Henna Timanttimetsä

Sen sijaan, että meillä olisi puutarha, meillä on nurmikko.

| Henna Timanttimetsä

Kerrostalokomplekseja asumiskäyttöön, joka on tarkoittanut tähän tiettyyn tarkoitukseen tarkasti suunniteltuja kokonaisuuksia ihmisille, perheille ja heidän kulkuvälineilleen. Pelkästään rationaalisia käytäntöläheisiä ja nopeasti valmistuvia ratkaisuja bulkkina. Suomessa lähestymistapa rakentamiseen suosii samankaltaisuutta, poikkeamattomuutta, persoonattomuutta, siistiä ja kolhoa ulkonäköä, josta kenelläkään ei pitäisi olla valittamista tai ehkä parikymmentävuotta sitten. Useampikerroksinen betoninen elementtitalo, asfalttiparkkipaikka ja autotalli, koristepuskia, koristepuita, roskapiste ja nurmikkoa, lastenleikkipaikka, puita ja kenties lähiön liikekeskus. Arjen pyörittämisen peruselementit paikoillaan, aina samoilla paikollaan. Variaation mahdollisuus on hyvin eliminoitu ja säännöstelty.

Suomalaisissa kerrostalolähiöissä on paljon hyvää, mutta on asioita joita jää kaipaamaan ja ihmettelemään niiden puuttumista. Ihmettelemään jää myös kaiken samankaltaisuuden toistoa. Onko saavuttamamme kerrostalorakentaminen niin hyvää, että siinä on peruste samankaltaisuudelle ja toisenlaisen kaipaus jää pois koska emme tarvitse enää muuta? Se, kuinka asumme, vaikuttaa siihen kuinka elämme kokonaisvaltaisesti. Kuinka kuljemme, missä käymme kaupassa, koulussa, millaisia kohtaamisia meille tapahtuu ja tapahtuuko niitä. Kerrostalolähiö on paikka, jossa vieraan kohtaamista vältellään ja naapurin rauha on pyhä kuten on omakin rauha. Lähiöasumisen paradoksi on kaikessa massaominaisuudessaan eristys, eristäminen, sulkeutuminen ja omastaan huolehtiminen. Näin olen tämän itse kokenut aina lähiöissä asuneena. Epäluuloisuus samassa talossa asuvia kohtaan on aikamoista. Sitä on välillä vaikea uskoa todeksi, mutta on se uskottava.

Mutta perimmäinen aiheeni, johon halusin päätyä on se mitä meille todella rakennetaan kun rakennetaan lähiötä ja mitä sieltä jätetään pois. Miksi valitaan hyötykasvien sijaan koristekasveja? Miksi saamme valtavia alueita yhdentekevää nurmikkoa, jota hoidetaan tunnon tarkasti aivan kuten asfaltti, jota pidetään lehtipuhaltimin puhtaana neuroottisesti ja valtavasti melua aiheuttaen. Miksi halutaan saada aikaan hygieeninen ja tunnesteriili maisema, jossa olla kuin säiliössä? Mitä haluamme säilöä ja mitä rauhaa varjella? Miksi säilömme itsemme sen sijaan, että säilöisimme kasviksia? Itsemme säilöminen on ilmeisesti helpompaa ja käytännönläheisesti mukavan teknistä. Ketään muuta on vaikea kohtata säiliönkaltaisissa oloissa, kuten on varmaan itseään.

Miksi jalkapallokentän kokoinen nurmikkopläntti voi loistaa vihreänä auringossa kuin voittopokaali ja kuin statementti vaalimisesta? Miksi se pääasiassa on tyhjä? Miksi siinä ei kasva kymmeniä omenapuita, kirsikkapuita, luumupuita, ja herukkapensaita? Ne vaativat huomattavasti vähemmän huolenpitoa kuin nurmikko ja tuottavat ravinnollisesti arvokasta ruokaa. Nurmikko ei tuota yhtään mitään. Se on pelkkä menoerä. Kaiken lisäksi hyötykasvit ovat huomattavan kauniita. Miksi haluamme välttämättä sen, mikä ei tuota mitään sen sijaan, että lähiön asukkailla olisi mahdollisuus tutustua jopa toisiinsa marjan poiminnan yhteydessä? Kysymys tietenkin nousee, kuinka sato jaetaan ja kenelle se on tarkoitettu.

Haista Suomi vittu!

| Henna Timanttimetsä

Ai millainen kuva minulla on Suomesta. Se kulminoituu hienosti kuplina ja raja-aitoina joita on vaikea kaataa tahi ylittää. Toki puhetta ja keskustelua on runsaasti, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta päästäänkö puusta pitkään onkin toinen juttu eli tapahtuuko toiminnan muutosta, totuttujen kaavojen ja käytäntöjen muuttumista niin että yhteiskunta ravistuisi todella ja uudistuisi ajatuksiltaan, teoiltaan että ilmastoltaan. Suomea ja suomalaisia edelleen vaivaa yllätyksettömyys, rahan perässä juokseminen, sanomisen ja tekemisen pelko, pienet piirit, epämielyttävän ulkopuolelle sulkeminen. Kohtaamattomuus, ja uskalluksen puute jähmettävät koko kansakuntaa haluamaan ainaisia samoja asioita. Jähmettyneisyys tulee erinomaisesti esille taideyliopisto Aallossa, joka on luonut itselleen kaikkivoipaisen ja puhtoisen imagon paikkana, josta ponnistetaan saavuttamaan uraunelmia. Ajatuksellinen, opetuksellinen ja taiteellinen anti on kovin laiha ja tuntuu pyörivän vanhoissa hyviksi koetuissa uomissaan. Hyvä on kapea, jo nähty rata ja laihanlainen. Elitistinen leima ei katoa eikä sen halutakaan katoavan. Elitismi, muuttumattomuus ja hierarkisuus ovat osa Aallon imagoa ja kompastuskiviä. Eläkevirat ja samojen naamojen pyöriminen samoissa kuvioissa eivät auta asiaa, joka olisi toimintakulttuurin muutos. Tavat tehdä ja ajatella laahaavat jossakin kultaisissa vuosissa. Yritysraha ja suuryritysten kanssa vehtaaminen kelpaavat liiankin hyvin, epäpoliittisuus, aktivismin puute, tietämättömyys, kiinnostuksen puute ja poliittisuuden suoranainen karttaminen lyövät leimansa siihen mitä opitaan, miksi tullaan, kuinka ollaan, mitä opetetaan ja millaisina pysytään. Yritysten kanssa hyvää pataa -leikissä kärsii se, mitä varten yliopisto on olemassa. Pelko lamaannuttaa, puolueellisuus ja hännystely vievät shampanjasosialistilta kärjen ja pohjan. Kritiikkiä, erityisesti sellaista suoraa palautetta, puhetta ja tekoja jotka pyrkivät repimään elitistisiä vanhentuneita rakenteita hajalle kartetaan, halveksutaan ja pelätään eikä osata kohdata saati haluta kuulla, muuten kuin tuhahtamalla ja puolustautumalla naurahtaen (aha ha). Kritisoija on valittaja ja saa hankalan henkilön maineen. Suomi ei ole vieläkään oppinut, että hankalat ovat niitä, joita tarvitaan jos muuttuvassa maailmassa haluaa pysyä kärryillä. Mainehan se on josta tässä on kyse, josta Aallossa on kyse; Suomi-kuvasta, sen kiillottamisesta, puhtoisesta imagesta, johon ei liiallinen yhteiskunnallisuus, poliittisuus ja kriittisyys luo varjoaan. Suomen puhtoisuus on melko likainen ja säröttömyys kuviteltua pintaa. Jos mielenkiintoista keskustelua, tekoja, designia ja taidetta haluaa tuo jämähtänyt lika on pystyttävä kohtaamaan ja korjaamaan. Se on itsekritiikin paikka. Muutoksen tekeminen on vaikeaa, toivottavasti ei ylitsepääsemättömän. Toivoa sopii. Tietysti rahaa tarvitaan, eihän sitä ilman tulla toimeen diibadaapa. Pidätän hengitystä kun paska haisee.

http://www.aalto.fi/fi/cooperation/fundraising/donators/

Feminists are

| Henna Timanttimetsä
The ones who refuse to die. Feminists set the world on fire. The ones who refuse the lies that are fed by the acclaimed, the acknowledged and therefore lawful, righteous members of society. Feminists do not give in to the entertainment society that wishes such demanding negativity of human right fighters into oblivion. State of being completely forgotten as it has happened to history of feminists. It has been knowingly forgotten and silenced, because it is history of women, family and children. Those people who title themselves as anti-feminists do not know how much they should be thankful for feminism. Yes can you fucking believe it.

One of the most powerful ideologies and movements in human history is scary to those who like their comfort, their status, their unchanging likable fun with buddies. It is too easy to ridicule women, to laugh at them, to forget them, to diminish them, to step on them. Women also do it themselves; discouragement, envy, conformism, indifference, class loyalty, isolation, separation and ignorance  hurt women the most. Women are the most hurt group of people in the world in continuum. That is what we must make end to. Change is coming and you better believe it!You find feminism threatening, ask yourself why.

The Yellow Pearls of China: Women with a PhD

http://m.english.caixin.com/m/2014-10-18/100740078.html

Majakulttuurin tutkimus- ja keräysprojekti

| Henna Timanttimetsä

Tarkoituksena on saada aikaan aktiivinen ja interaktiivinen lasten omaehtoisen kulttuurin kokoelma, kuvia majoista, suunnitelmista, tekemisestä ja ideoista. Kokonaiskuva kuin itsestään rakentuvasta kulttuurista suomalaisissa metsissä ja lähiöissä. Lähtökohtana on, että lapset itse myös kuvaavat majansa ja kenties kertovat niistä. Aikuisia ei täysin suljeta ulkopuolelle, joten kaikenikäiset ovat tervetulleita ottamaan osaa. Kuvia voi ottaa puhelimella, järjestelmäkameralla ja majasta voi lähettää skannatun piirustuksen. Jos haluaa tehdä majavideon sivustolle se olisi mahtavaa! Jos on olemassa majamusiikkia senkin voi virtuaalisille ilmoille kajauttaa. Täytyy muistaa, ettei kyse ole suorituksesta tai voittamisesta jossakin paremmuudessa vaan leikistä, keksimisestä, mielikuvitusmaailman mallintamisesta ja jakamisesta.

Projektin luonne on arkistomainen ja tallentava, mutta myös orgaaninen eli jos syntyy omia nettisivuja tai projekteja aiheeseen liittyen niin hyvä. Samalla se on oppimisprojekti kuinka kuvata maja, joka usein on metsän siimeksessä, ryhmätyön tulos ja vaikeasti hahmotettavissa. Mitä kuvassa näkyy ja mitä täytyy rajata pois. Mitä kuva kertoo, sen on tarkoitus kertoa? Millainen on hyvä ja mielenkiintoinen valo? Kuinka tehdä näkymättömästä näkyvä? Ja tietenkin antaa arvoa lasten loputtomalle luovuudelle ja innovatiivisuudelle sekä pohtia mitä majat ovat ja mistä ne syntyvät. Lisäksi vielä, onko tarpeen pohtia majan tarkoitusta, onko sen kuvitteellinen ja leikillinen tarkoitus sen määrä ja anti ja viekö liika pohtiminen asiasta jotakin tärkeää pois.

Tämä on yleishyödyllinen ja kokeellinen projekti. Kuten jo mainittu pääosassa ovat lapset ja heidän ideansa. Kiinnostavaa olisi kuulla mitä lapset itse ajattelevat majoja tehdessään, kuinka ne syntyvät ja mitä majoille tapahtuu, kuinka leikki sopii yhteen nykyhetken kanssa eli kuinka moderni maailma tulee mukaan leikkiin ja lasten ajatuksiin.

siouxhie@gmail.com

 

Experiment number 4

| Henna Timanttimetsä

Experiment number 4

instant bench design with silver cardboard

Finland is more fascist than we dare to admit.

| Henna Timanttimetsä

Thing is many do not know what fascism is. It is something outside the good common people have and do, because it is the ultimate evil. How far right people’s opinions and deeds eventually are seems to be something people fail to acknowledge and define. People like to define others instead of themselves, themselves the self-evident good. You have already made yourselves? People like to say not me but that other, that who doesn’t do things like most must be doing something wrong because the most are not doing the same wrong, the most of us have the right and are right practicing a norm. Logic there is funny and often nonexistent. Who said the most of us doing something is the right thing, the most equal, good thing to do. What is the proof of good for us? Unhurt, discomfort, future prospects?

Normality defined by the most of us, by what is said and done, by traditions, customs and human sense. Show me where we are going, but do not change much, we cannot take it. Inability to change is clear and change is slow. Does it look like we know where we are going? How does it appear we are changing? To know what is fascist, what should we look for? Surveillance, exclusion, indifference, what kind of voices are heard, who gets to speak.

Scar which I repeat, because it is a deep cut and inescapable. The scar of the society which society repeats because it cannot do otherwise. It cannot or does not want to heal itself because it does not see itself sick:
To me fascism is an extreme and violent idea of purity and exclusion. Extreme idea and desire to stay the same what is defined as good to be. As a woman and an artist I have been placed in to marginal of impure. To look for scars, flaws, dirt of mine, spreading it all over (see her and place her behind) and suspicion over me not being as good as those already defined as good has been an everyday occurrence. It has been difficult to understand what is going on, but it is clear I do not belong to the accepted norm which begins over and over again from a moment of I don’t have to say anything but to appear/exist being enough to raise the alarm. Well I have become to like the situation and making the most out of my excellence. As it goes it takes the personal experience to launch major fight. Your good is not good enough.

Fascism has not left anywhere. Situation is scary when you fail to recognize it.

Is public good something that pleases most everybody? Is it about pleasing in the end, helping, accepting and to put human good will in action?

http://www.berfrois.com/2014/03/foucaults-don-quixote/
“Don Quixote is the first modern work of literature,” Foucault writes, “because in it we see the cruel reason of identities and differences makes endless sport of signs and similitudes; because in it language breaks off its old kinship with things and enters into that lonely sovereignty from which it will appear, in its separate state, only as literature.”