Let them eat cake.

Kengänkiillottajalle töitä?

Kengät tekevät ihmisen, kengistään ihminen tunnetaan. Niillä näyttäydytään, niillä seisotaan ja kävellään. Kengät nostavat ihmisen maanpinnasta irti, antavat ryhtiä ja  suojaavat jalkoja, kertovat elintasosta ja elintavoista jotakin sekä arvoista. Kenkiä on oltava joka lähtöön, vaikka itse elin kauan vain muutamalla parilla ja samoilla talvikengillä kymmenen vuotta. Kenkäharrastus on siis melko uusi minun elämässäni ja se huomio etteivät ne enää kestä käyttöä. Alle kahden sadan euron on vaikea löytää hyvälaatuisia jalkineita. Kenkä on fetissi-esine, joita keräillään, joista haaveillaan ja joihin ihastutaan, joihin saa uppoamaan paljon rahaa. Uusien kenkien ostaminen on mukava tilanne silti. Kalliista kengistään mielellään pitää hyvää huolta. Minulla on jopa nanosuihketta, joka suojaa kenkiä kosteudelta, jopa. Ei tarvitse hinkata eikä lankata. Ainetta ei saa hengittää.

Kiiltävät kengät, juhlakengät, miesten kengät, nahkakengät, kävelykengät. Kengän kiillotustapahtuma menee niin, että mieshenkilö istuu tuoliin joka on kuin valtaistuin korkealla, jottei kiillottajan tarvitse hirveästi kumarrella paikassa, paikassa jossa liikkuu paljon ihmisiä kuten asemalla ja kengänkiillottajia voi olla vierivieressä. Kiillottaja hymyilee ja toivottaa asiakkaan penkkiinsä tervetulleeksi, ottaa kiillotuskankaan esiin sekä lankkia, poistaa harjalla hiekan ja ravan ja ryhtyy lankkaamaan rivakoin ottein. Asiakkaalla on luultavasti kiire. Kengänkiillottaja ei ole sama kuin suutari joka korjaa kenkiä. Kengänkiillottaja on tason ylläpitäjä ja kadonneen ajan työläinen, palvelija, itsensätyöllistäjä, jonka työkalut menevät pieneen tilaan ja kulkevat mukana, työläinen joka voi etsiä työtilan mistä vaan. Hyvin vapaan oloinen sarka, pop-up. Paljonko kengänkiillotus sitten maksaa? En tiedä, mutta itse en maksaisi paljoakaan. Ajatus on absurdi, että ohimennen kiillotuttaisin kenkäni. Se ei lienee naisten juttu muutenkaan. Sama kuin parranajo.

Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre päähenkilö on kengänkiillottaja ja kengänkiillotus on maahanmuuttajien ja muiden köyhien hommaa. Erikoinen valinta vanhan ranskalaismiehen ammatiksi, jotakin tekemistä, yrittämistä ja ihmisten kohtaamista epätoivoisessa maailmassa, jonka muutoksessa kaikki eivät kestä mukana. Kengänkiillottajan kengät puhdistaa vaimo. Ne ovat valmiit, kun mies lähtee toihin. Kengänkiillottajan ammattiin liittyy nostalgiaa ja elokuvallisuutta, epätoivoa, halveksuntaa ja hapuilua kun muuta oljenkortta ei ole. Kenkien puhdistus julkisella paikalla ja antaa kenkänsä puhdistettaviksi on perin miehistä. Joku kumartuu eteesi puhdistamaan jalkineesi ja annat lantin, lähdet katsomatta taaksesi. Kengänkiillottaja on kohtauksessa kuin kohtauksessa tärkeä henkilö. Hän kohtelee kuin kuningasta miestä kuin miestä. Korkean arvon olemassaoloon tarvitaan niitä jotka ovat vähempiarvoisia, niitä jotka tekevät likaiset työt, työt joilla ei ole arvoa mutta jotka huomaa, kun  niitä ei tee kukaan. Mies seisoo rätti kädessä, kädet lankissa, nöyrän näköisenä ja aina tyytyväisenä kun saa asiakkaan oli hän millainen tahansa. Hänen luokseen pysähdytään ja sanotaan että on kiire. Kestää hetken ja työ on tehty. Asiakas ehtii avata lehden tai katsoa eteensä kenties näkemättä mitä lankkaaja tekee. Yksinkertainen työ, yksinkertainen ihminen. Kuka sellaisesta olisi kiinnostunut, mutta hyvä että jotakin tekee. Jotakin on tehtävä. Liike ja ajatus pitävät elossa kuten raha.

Kiillotus ja lankkaus pidentävät kengän ikää pitäen nahan hyvässä kunnossa. Nykyään jokainen kiillottaa itse kenkänsä, näin luulen, jos viitsii. Paitsi ihmiset, joilla on palvelija sitä varten. En ole koskaan tavannut kengänkiillottajaa livenä kadulla Suomessa, mutta olen nähnyt sellaisen kengänkiillotuskoneen jossa oli pyörivä tela. Jalka asetettiin jalustalle jonka päällä pyörivä kiillotustela suoritti tehtävän. Kiillotuksen voi tehdä seisaaltaan. Samanaikaisesti ei voinut lukea esimerkiksi lehteä, koska on seurattava minne jalka menee. Jännä vehje, mutta kiillottiko se hyvin koko kengän, lähtikö ehkä sukka jalasta vai oliko tarkoitus kiillottaa vain kengänkärjet?

Kuka kiillottaa kenkiä työkseen nykyään Suomessa? Kerjääminen on paljon yleisempää, mutta se ei ole työvoimatoimistossa ammattinimikkeenä. Kysyn koska työvoimatoimisto edelleen ajattelee että kengänkiillottaminen on varteenotettava business, kerjääminen ilmeisesti ei. Kysyn koska työvoimatoimiston työnhaussa on vielä virallisesti ammattinimike kengänkiillottaja, samaa sarjaa ovat mainostenjakajat ja kengänkiillottajat. Aki Kaurismäellä jotakin asian kanssa tekemistä, onko elämä elokuvaa? Mainoksia nykyään jaetaan enemmän kuin ehtii lukea. Onko mainostenjakaminen palkitseva työ, ehkä liikunnan kannalta, ehkä klikkausten kannalta, ja mainostenjakaja sellainen tekijä joksi kehtaisi itseään kutsua, työ josta voi kertoa saamatta kummallisia katseita ja voi sinua tyhmeliiniä-mulkaisuja, tuleeko sillä toimeen-kysymyksiä ja mikä sinussa on vialla. Työllä on oltava rahallinen arvo, muuten sitä ei kukaan arvosta. Sanotaan ettei se ole työtä, jos ei siitä rahaa saa. Naiset ovat tehneet palkatonta työtä aina, he tienaavat myös yleisesti vähemmän kuin miehet. Kun työstä maksetaan sen tekemistä on joku arvostanut? On pystyttävä elättämään itsensä.  

Käyttävätkö ihmiset kenkiä joita täytyy kiillottaa? Keinokuidut ja lenkkitossut ovat vallanneet kenkäbusineksen. Miksi noin vanhahtava ammattinimike pitää pintansa virastossa, vaikka on varsin selvää ettei alaa enää ole? Työvoimatoimistolle ei ole muu selvää kuin, että työtön on roska, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä ja aivan sama mikä joku ammatti on nimeltään. Millaisia metodeja kengänkiillottamiseen on ja tarvitaanko siihen ammatti-ihmistä? Millaista työtä nykyään on tarjolla? Sandwich Artist saa Subwayssa paikan, juontaja on taiteilija, juonsi hän karaoke-esitystä tai markkinoita. Siinä saa esiintymiskokemusta. Olethan innostunut tekijä. Olemme kenkiemme kuluttajia ja kenkiemme kiillottajia, siis jokainen on kengänkiillottaja, mutta tuleeko sillä toimeen, elääkö sillä ja ovatko ne samoja asioita? Kun yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta millainen tulee kokonaisuudesta? Kun bulkkituote myydään taiteen kohottavalla voimalla mistä on kysymys? Eihän taide ole nykyään kovassa huudossa, mutta taiteen nimi ja ajatus silti antavat arvoa tuotteelle, joka on joka paikassa samanlainen, kuten Subwayn patongit, ja ajatus sama kuin missä tahansa hampurilaisketjussa.

Kiiltävät kengät antavat hyvän kuvan käyttäjästään. Hän on huolellinen, säntillinen, pitää huolen omaisuudestaan ja ulkonäöstään. Lika ei saa näkyä. Odotan aikaa, kun prostituoitu on laillinen ammatti. Prostituoidut käyttävät ammattiinsa sopivia jalkineita. Vähintään 10 sentin korkoja, jotka kopisevat, korkokenkiä, saapikkaita tai saappaita. On näytettävä viettelevältä lyhyessä hameessa ja kireissä housuissa. Peniksen kiillottamisesta kai jotakin tienaa.

Kävelevä pillu

Milloin minusta tuli hankala? Olen aina ollut hankala. Hankala tarkoittaa ihmistä, joka ei pidä kaikesta mitä eteen tuodaan ja antaa sen ilmi, joka vastustaa yleistä mielipidettä ja -suuntausta tehdä asiat kuten muka aina on tehty, ja todella rikkoo henkisen alennuksen, rauhallisen tilan jossa Suomen pitäisi olla. Suomessa sellaisen ihmisen todella huomaa. Hankaluutta suvaitaan kovin huonosti, ilmeisestä syystä. Suomessa on hyvä, kun asiat tapahtuvat juohevasti ja nopeasti ilman ongelmia, eriäviä mielipiteitä, vaatimuksia. Tie on hyvä kun se on suora.

Olen ollut temperamenttinen lapsesta asti, joka tietysti on pahasta, koska tunteensa on hyvä latistaa äänettömyyteen ja puhumattomuuteen. Olen näyttänyt suoraan inhoni ja negatiiviset tunteeni että saan aikaan riidan ja tunteenpurkauksen. Suorasanaiseksi todella ryhdyin kun tajusin, ettei hyvällä käytöksellä saa muutosta aikaan, eikä hyvää käytöstä odoteta miehiltä samalla tavalla kuin naisilta. Sen olen huomannut, naista kohtaan voi olla niin ikävä kuin tahtoo, ylenpalttisen vihamielinen ja halveksiva kuin mihin kuvittelee olevansa oikeutettu ja se on ok, koska on mies. Kyllä naisetkin ovat ikäviä ja vihamielisiä. Letkautukset ovat hauskaa viihdettä. Ne kertovat suoraan älyn tasosta. Minun on hyvä hymyillä ja olla tyytyväinen siihen mitä on. Tyytyväinen tähän? Tuskin. Tämä tarve tyytyväisyyden ilmaisuun ilmaistiin minulle jopa yliopistossa, joidenkin opiskelijoiden osalta. Kritiikkini oli valitusta turhasta. Melko erikoista, mutta totta. Opetuksen tasoa ei saa ääneen kritisoida, koska opettajien kanssa on oltava hyvä kaveri. Hyvää kaveriahan ei julkisesti kritisoida, halataan jumalauta. Ääneen kritisoinnista seuraa jännittävä rankaisukulttuurin ilmentymä, jonka alku on eristäminen, ulkopuolelle jättäminen, selän takana puhuminen: kuinka se kehtaa, mikä se kuvittelee olevansa, huono taiteilija. Tuntuuko nyt pahalta? Toivottavasti, koska tämä suomalainen hyvä veli-kulttuuri tulee muuttumaan. Kavereiden ja työmahdollisuuksien toivossa en jätä sanomatta jotakin, jolla on iso merkitys kokonaisuuden kannalta, en jätä puuttumatta asioihin jotka todella ovat metsässä ja pahasti. Kannattaisi taide-alallakin jo ymmärtää, että opetuksen tason korkeus on ensiarvoisen tärkeää. Se, että ala toimii suhteilla, on erittäin huono systeemi. Juorupuheiden leviäminen ja niihin uskominen on erinomainen todiste. Kaverin sanaan luotetaan ennemmin kuin kysytään asianomaiselta. Systeemi ei uudistu samaa vauhtia muun yhteiskunnan ja maailman kanssa. Korruptio on mädättävää.

Kun teen jotakin provosoivaa, joka on ilmeisen helppoa, pyrin saamaan aikaan todellista muutosta joka toimii kuin vasara halkaisten todellisuuden, jota heteronormatiivisuus, hiljaaoleminen, tavallisuudesta poikkeamattomuus ja pelkuruus pitävät yllä. Minulle on sanottu etten saa olla hankala, sanallisesti kyseenalaistaa niitä, jotka päättävät mahdollisuuksistani jollakin asteella, jotka päättävät ja pitävät yllä ilmapiiriä jossa ei sana ole vapaa, muuten kuin anonyymisti ei saa sanoa ihan mitä tahansa, vai, ja kaveripiirissä on helppo sättiä. Kun on sellainen luonto, ettei voi sietää sitä, että on ihmisiä vallankahvassa jotka eivät kestä pienintäkään vastaääntä tai kyseenalaistamista, niin yhteentörmäystä on vaikea välttää. En myöskään siedä, että asioistani päättävät epäpätevät huhupuheita uskovat aasit. Ei epäoikeudenmukaisuutta, suoraa väkivaltaa, kiusaamista, vähättelyä, sameaa vettä joka seisoo ja tekee mitä tahtoo, tarvitse katsella vierestä. Jotakin on voitava tehdä ja sanoa.

On paljon ihmetystä ja paheksuntaa voimasanojen käytölle, sille ettei voi sietää heterokäytöstä, jossa naisella on vain yksioikoinen tietynlainen sovittu rooli, miehen omistajastatuksen täydellistäjänä. En ole sopinut millainen minun tulee olla, millaisia asioita saan tehdä. Nainen rikkoo roolinsa, jos siltä tuntuu ja kävelee ulos, tekee vastoin mikä on hyväksi? Hyväksi kenelle? Heteronormatiivisuus ei ole koskaan ollut minulle hyväksi. Että nainen on se, joka otetaan, katsastetaan, hyväksytään tai hylätään ei ole hyväksi naisille eikä tytöille. On naisia jotka pitävät tästä järjestelystä. Minä en. En ole täyttämässä toisen tarpeita. Mies, joka on, mitä hän omistaa, on etsimässä pillua, koska se häneltä puuttuu. Harmillista. Naisen tulisi täyttää tämä tyhjiö ja antaa miehelle vapaus toteuttaa nussimisfantasiansa, koska sitä iloa ei hänellä ole, ellei hänellä ole naista. Itse en katsele ja kuuntele yhtään anonyymiä apinaa, jolla on esihistoriallisia mielipiteitä siitä, mitä minä teen, mitä joku toinen tekee ja on, anonyymit apinat lyttäämässä seksuaalivähemmistöjä, maahanmuuttajia, feministejä, vasemmistoa, luonnonsuojelijoita ja taiteilijoita. Se on mielenmaisema, josta olen kotoisin ja jota erittäin mielelläni pakenen henkilökohtaisessä elämässä. Vapaaehtoisesti en kuuntele samaa levyä yhä uudestaan ja uudestaan. Jo pelkästään ammattini on ihmetyksen aihe: eihän se ole edes työ. Haista vittu!

Where is art when it is not seen? Artless world.

The gap in between worlds is enormous. Barriers between classes, interests, where importance lies widen the gap where even though we speak the same language in practice we do not understand each other. That is normal and it is normal to explain something which is completely self-evident and everyday to me to someone who still does not understand because worldview is stuck and non-movable. To believe one’s own bullshit comes out of belief that one is absolutely correct and has a right to believe in illusions. That that other one knows nothing, is nothing, is below for many irrational reasons. My choices and reality is incomprehensible to someone who sees only the surface of it and is not interested in seeing it deeper, does not want to know that there are more to things than what one sees. This is one important aspect and teaching in art. There are more to people and things than meets the eye. Still even people who work in art are fixed with a very thin way of looking which is astounding always again and again. Still there are those who make conclusions and assumptions because they think they know better, they know more. Learn this you never know enough to make judgments of someone, especially if you have only heard a rumor or seen her. Believe me, I do not have to say anything for the train to begin. Interesting is how similar stereotyping is no matter where one goes, how deep misogyny and hatred run.

Art is at the moment for those who look for it. You can live without any contact with art, without having to think art, see art (fine art especially). But art is everywhere we just like to label art and nonart. I have been wondering why this is although art is the very bread. It is hard work to think and that is what people like to avoid, so to avoid art is part of this pleasure of not bothering, not interested in, does not concern me- thinking. Does art have to be recognized as art and be valued as a piece for it to be art? The more segregated and monetized business art is the more it is viewed as valuable or not valuable, more separated go see wonder. Is it something which could be avoided? Yes but the need to make money and be great is bigger.

https://www.theguardian.com/books/2013/oct/02/david-goliath-malcolm-gladwell-review

David and Goliath: Underdogs, Misfits and the Art of Battling Giants by Malcolm Gladwell – review

http://www.theguardian.com/artanddesign/2016/feb/15/delacroix-and-the-rise-of-modern-art-review-national-gallery?CMP=twt_a-artanddesign_b-gdnartanddesign

http://www.forbes.com/sites/valleyvoices/2016/02/04/why-the-internet-will-loosen-the-iron-grip-men-have-on-the-art-world/?utm_campaign=Forbes&utm_source=TWITTER&utm_medium=social&utm_channel=Technology&linkId=20967411#b763a7010ce7

http://filmmakeriq.com/2015/12/art-and-masturbation/

http://networkcultures.org/geert/2016/02/12/merijn-oudenampsen-on-the-hermetic-contemporary-arts-discourse/

 

Taiteilija ja psyyke

Ensin ennakkoluulo, se yhä uudestaan toistuva, joka on päästettävä ilmoille hiukan naurahtaen. Osaksi, koska ei ymmärrä eikä koe yhteenkuuluvuutta, ei tiedä miksi taidetta tehdään, miksi joku on taiteilija, miksi taidetta on tai mihin muuhun taidetta käytetään kuin terapiana, harrasteena ja sisustuselementtinä. Ei tarvitse ymmärtää, en etsi ymmärtäjää enkä lohdutusta. Taide on kieli. Taide on hiukan kuin itkeminen julkisesti, siihen ei osata suhtautua, että se olisi normaalia. Taide halutaan ymmärtää syvänä, jota ei voi eikä haluta nähdä, siksi ennakkoluulot ja poissulkeminen ovat ymmärrettäviä reaktiota, tavallaan. Siksi myös provosointi on herkullista, koska se on niin helppoa. Ulkopuoli on niin ulkona. Myös sisäpuoli on tällä hetkellä tavattoman pihalla.

Kenen psyykestä puhumme, ja mikä sisä- tai ulkopuoli? Sen jota kohden sormi osoittaa?Joku sulkeutunut ympyrä joka haisee paskalta? Taiteilijaa pidetään jotenkin epäonnistuneena ihmisenä varsinkin kun hän ei tule taiteilijasuvusta, jotenkin hulluna, ihmisenä joka terapoi itseään, itseään, itseään (moni taiteilija puhuukin paljon itsestään, joten ei aivan tuulesta temmattua, mutta niin tekevät hyvin monet muut, ylikorostunut itsekorostus on merkki jostakin), jonka taiteessa on kysymys hänestä itsestään, hänen problemaattisesta psyykestään, jota hän ei pysty muulla tavoin prosessoimaan ja hän haluaa tehdä tämän prosessoinnin julkisesti, näyttää mitä käy läpi, saadakseen ymmärrystä ja ongelmiinsa vastauksia, saadakseen oman ongelmansa julki, itkettyä, myötätunnon toivossa, tuskissaan vierittää ja kierittää, tuskissaan piirtää ja maalaa, kun ei ole lääkettä muuta kuin alkoholi ja tämä terapia, jota hän kutsuu taiteeksi ja itseään taiteilijaksi. Taiteilija on se, jota arvioidaan ulkoapäin, hän ei itse ymmärrä eikä osaa edes ajatella. Tarvitaan asiantuntija tekemään arviointityö, mutta hyviä on tosi vähän. Hyviä arvioitsijoita on myös hyvin vähän, saati taiteen asiantuntijoita, niitä on erittäin vähän jopa yliopistossa. Kuvittelijoita on paljon, sellaisia jotka eivät kestä kuulla eriävää mielipidettä tai nähdä hulluja, olla lähellä hulluja, nähdä hulluja kuvia. He kuvittelevat itsestään liikoja ja ovat puhtaita. Oman arvioni mukaan vammattomia ihmisiä ei ole ja lian pelkääminen on anaalireaktio.

Millaisesta taiteilija- ja taidekäsityksestä tämä hullunkuva, hullun kuvan tekeminen ja hyvin tavanomainen ajatus taiteilijoista kertoo? Se elää niin taidekentällä kuin sen ulkopuolella. Olen kuullut sen niin monta kertaa niin museohenkilökunnalta, kuraattoreilta kuin taiteilijoilta itseltään, joten ei ole ihme, että legenda elää. Taiteilijat voivat olla haastavia, pelottavia, sekaisin, yms. joten lasten kanssa ei kannata lähteä kokeilemaan mitään. Se on halveksiva, kirjoitettu osin taidehistoriaan, kuinka taiteilijat elivät ja elävät, kuinka heidän, eli pääasiassa miestaiteilijoiden, elämä oli huuruista, sekavaa, köyhää ja likaista, jotkut toki ovat suuria sankareita ilman ulkopuolista pelottavaa hulluutta. Kuvaa on voitu romantisoida myynnin toivossa, liioittelu, juoruaminen ja puheen tasolla maalailu ei ole kovin tieteellistä tai asiallista, jostakin syystä se kiinnostaa. Onhan rähjäisyydessä oma hauskuutensa, tämä vitsi-taiteilija joka elää yhä aivan kuin elämä ja taiteen tekeminen olisivat edelleen samanlaista ja samoista motiiveista lähtöisin kuin sata vuotta sitten. Niin, jokaisella on ’oma’ taidekäsityksensä, jonka jokainen voi pitää sitä muuttamatta, onhan kyse mausta ja stereotypioista. Joidenkin taidekäsitykseen ei mahdu esimerkiksi pornograafinen tai eroottinen taide, joka, seksi,  on mitä suurimmassa määrin osa taidetta, se on vain haluttu sensuroida pois ja tähän on syynä uskonto. Taiteilijoilla on kuulemman mukaan voimakas libido, ahaa. Seksismistä päätellen ajatus elää yhä, alan seksismi on kuin luonnollinen asia, jolle ei voi mitään. Ai mikä seksismi? Niin tuntuu olevan loputon typeryyskin. Eli kun synnitön haluaa avautua taidekäsityksestään, se on uskoakseni hyvin rajautunut ja umpimielinen. Kuva pelkästään on saatananpalvontaa. Kun lapsia ja hauraita halutaan suojella taiteessa esiintyvältä pornografialta yms. se on sensuuria. Rajan vetämisen ’taitoa’ on luoda tämä turvallinen tila, jonne eivät kuulu järkyttävä materiaali, joka saa aikaan tunteita, traumoja ja ajatuksia. ’Turvallisessa’ tilassa taide ummehtuu hyvin helposti. Taiteilija tosin ei ole turvassa.

Tästä pääsemme helposti aiheeseen taiteilija ja psyyke. Ajatus, että mielisairaus ja taiteilijan ammatti kuuluvat yhteen, elää vahvasti. Työmäärään nähden, hulluus ei tule kysymykseenkään. Työmäärä, jonka menestyäkseen joutuu tekemään on valtava, saati tullakseen niin hyväksi kuin on mahdollista. Se vaatii jatkuvaa itsensä kehittämistä ja opiskelua eli työtä. Masennus ja alkoholismi heikentävät työkykyä merkittävästi. Ajatus, että taiteilija ja alkoholismi kuuluvat vahvasti yhteen elää vahvasti. Ei ole uutta eikä yllättävää lukea, että taiteilija käy läpi omaa patologiaansa tehdessään taidettaan, läpi kipupisteitään, tai että taide lähtee taiteilijan traumoista. Hän siis uskaltaa käydä niitä läpi, hän uskaltaa itkeä ja näyttää tunteensa toisin kuin yhteisö ympärillä. Sysäys lähteä taiteilijaksi on monen kuvitelman mukaan ollut henkinen kipu, tuska. Taas kerran kun ei pysty kohtaamaan omaa tuskaansa, on osoitettava muita ja liattava heidät avoimesti kärsiviksi. Ne muut likaiset.

Itse rakastuin maalaamiseen ja kuvanveistoon. Halusin tietää, mihin pystyn siinä latistavassa ilmapiirissä, jossa taide oli jotakin ulkopuolella, joka ei duunaria kosketa, jota duunari ei näe, eikä duunarin kakara pysty tekemään. Tuska on sana jota kuulee käytettävän tässä yhteydessä, ei tosin taiteilijan alkoholismista puhuttaessa vaan duunarin, siis kun puhutaan vaikka miehistä. Eli kun puhutaan taiteesta katsotaan psyyken lätäkköön, jota katsoja voi vatvoa arvioidakseen tekijän psyykettä: hulluhan se on, omituinen ainakin, kartettava. Katsojan oma hulluus on hänen oma asiansa tai hän ei ole tarpeeksi hullu vatvoakseen omaa psyykettään. Jotakin voi paljastua ja mitä siitäkin seuraa, häpeä. Suurennuslasin alla on tuo onneton taiteilija, tunnetusti hullu, vääränlainen ja omituinen. Ammattiin haluava on hullu ja hänellä on aihetta käsitellä omaa problematiikkaansa kuvan avulla loputtomasti. Säveltäjä ei esimerkiksi ole niin hullu kuin kuvataiteilija. Säveltäjä on arvokas ihminen, joka seisoo omilla jaloillaan olematta hullu. Hän käsittelee kauneutta, vaikka sävelkulkuja voi olla vaikea seurata ja ymmärtää, niin ei tuollainen voi hullusta päästä lähteä: päätelmä, epäloogisuus ja taidekäsitys nivoutuvat yhteen.

Masennus ja alkoholismi ovat Suomessa varsin yleisiä. Maailman laajuisesti WHO:n tilaston mukaan joka vuosi 800 000 ihmistä tekee itsemurhan. Moni yrittää ja miljoonat joutuvat kokemaan elämän itsemurhan tehneen läheisenä. Pitäisikö ihmisten tehdä enemmän taidetta kun sillä sanotaan olevan parantavia voimia? Taiteilijan ammatti ei toimi parantavana. Tämän voin kertoa omasta kokemuksesta. Ennakkoluulot ja taidekäsitykset hyppivät silmille ja päälle joka puolelta. On oltava henkisesti todella vahva että sen kestää. Taiteilijat ovat sitä ja tätä, hulluudesta syntynyttä potaskaa tekevät, en ymmärrä, eikä sillä elä ja mitä hyötyä moisesta voi olla, yrittämisestä kuvata jotakin, mitä ei haluta nähdä. Jos ei jotakin ymmärrä, ei se tarkoita, että tuo asia, jota ei ymmärrä, olisi väärin tai hullua. Kun ei ymmärrä hulluutta, omaa hulluuttaan tai tunne itseään, on perin kummallista arvostella kenenkään toisen henkistä tilaa, mutta kovin normaalia. Pahan puhuminen on suurta huvia. Kyseenalaistan sellaisten ihmisten henkisen terveyden. Kun on tarve pilata jonkun toisen ihmisen maine ja elinkeino, kannattaa käydä juttelemassa ammattiauttajan luona. Puhuminen auttaa ja ammatti-ihmisillä on vaitiolovelvollisuus eli puheet eivät leviä. On toki taiteilijoita, jotka eivät usko terapian tehoon saati psykologiaan. Itse en usko sellaisiin taiteilijoihin tai heidän työhönsä. Kyllä, taiteeseensa laittaa osan itsestään, omat kiinnostuksen kohteet kertovat jotakin, mutta mitä. Psyykestä jotakin, ainakin sen mitä yllä mainitsin eli vahvuuden ja kiinnostuksen ihmisen mieltä kohtaan. Kun taiteilija piirtää pornograafisia kuvia piirtääkö hän itseään, poseeraako hän itse, kiihottuuko hän, onko piirtäminen lähtöisin halusta olla ekshibitionisti ja esitellä omia perversioita? Taas kerran kuvassa on taiteilija itse, vaikka näin ei olisi. Onko kuva aina ottajansa, tekijänsä omakuva? EI.

Taide saa aikaa kaikenlaisia ajatuksia ja kysymyksiä, siinä sen tärkeys. Taiteen tekeminen on ajattelua, siksi aivottomuuden ajatus on omituinen. Koska taiteilija haluaa ilmaista jotakin, jota voi olla vaikeaa sanallisesti ilmaista, joka on usein hankalaa kuvataiteilijoille ja kenelle tahansa, näin voi olla ja voi olla olematta, ajatuksellisuus tai ajatuksettomuus, järkevyys ja järjettömyys. Kyllä käy mielessä, miksi vaivautua tekemään taidetta, kun se litistetään ja rutistetaan paskaksi, kuten taiteilija, ja miksi näyttää tekemänsä kuva, miksi nähdä vaiva ja olla antamatta periksi kyynisyydelle. Mitä tällä halutaan, kuvan näyttämisellä? Moni katselija, ja taiteen ammattilaiseksikin itseään tituleeraava, ajattelee kovin kehämäisesti, kaavamaisesti, halveksivasti, paljastaen omat ennakkoluulonsa. Pitäisikö taiteilijaa suojella tältä saastalta? Ennakkoluulot ovat hyvää materiaalia. Mitä katsomme, miksi, miten, entä miten analysoimme kuvia, milloin kuva on vain kaunis kuva? Kun nainen piirtää seksistä, onko se hyväksytympää kuin jos mies tekisi samoin. Mies on perverssi lähtökohtaisesti, nainen on uhri ja katsomisen kohde. Ensimmäiset kysymykset ovat, mitä näillä kuvilla halutaan, mitä piirtäjä haluaa, miksi näyttää tällaista? Katsojaa etsii syytä, miksi taiteilija on halunnut tehdä ja näyttää julkisesti kuvan aktista tai itsensäpaljastajasta, alasti poseeraavasta ihmisestä, näyttää genitaalialueet, joita emme voi tai halua katsoa. Poseeraus, aikamme ilmiö ja kuinka poseeraamme, kenelle ja miksi, mitä näytämme, paljastamme ja mitä emme. Mitä taiteilija ajattelee, ajatteleeko hän, onko hän kykenevä analyyttiseen ajatteluun ja luomaan kuvan analyysinsä pohjaksi tai kuvan analysoitavaksi itsenään ilman taiteilijaa eli jääkö kuva elämään? Mikä on kuvan elämä? Onko kuva ilman taiteilijan psyykettä ja mitä taiteilija haluaa?

To place feminist critique upon feminism itself is very appropriate and needed. How to do it is another matter.

The bashing of contemporary feminism gets nowadays an unchangeable tone or should I say what else is new. It is desperate yet in its despair forceful as it is surreal. For many feminism today is useless. Its points of views illogical, old-fashioned and untrue. It is to tear down institution of family, which as it is now, is a true comfort zone (see the sarcasm). Who would not want children, lawn and. According to men’s rights activists and fascists, to mention just a few, feminists hate men and boys, yes feminists are true haters, they disregard welfare of men and boys considering themselves only, feminism has no base in reality, their goals are unrealistic and disastrous and it, feminism, is an invention of hateful bitches who think they are better than, just to mention few juicy topics and ideas about feminism on Finnish social media.

When feminists start to speak they prove to all how useless and stupid the whole ideology is, they are irrational. What are these women talking about equality, rights and emancipation. All is well, or was before. Women who work for equality and for sexual rights again destroy something meaningful, solid and effort to change this godly state of ours is ruining the perfect welfare state, a nation and heritage, order of things as well as unity in our country. What unity? Country is getting more and more divided, of course, feminists are to blame. Noteworthy is how there must be a group of people to blame for all corruption and decline which would not exist and happen if there were not feminists and the left, women should stay quiet and at home. Let men do what men do without interruptions. What do men do? They are a pretty active lot. All blame falls upon those terrible feminists who destroy the good there is in tradition based patriarchal society, which can solve issues there may be in its own way, which issues are those? Immigrants, intellectuals, critics? We don’t have any issues other than unwanted people. Everything is fine, or was until feminists came. Men’s rights activists can talk about difficult psychological  problems like alcoholism, depression, mental abuse and physical violence, bullying, loneliness, unemployment without women’s rights activists meddling in. Feminism causes disturbance and brokenness. Men truly dislike being underdogs, till the end the fight is against the left. Anybody who is against male dominance is a communist which is bad. It is bad to be a communist. (Yes this is a very rational argument.)

There is a lot of nerve to blame feminists for doing the dissolving of values our country builds on when women’s rights movement has played a huge part in building this country as it is now. Home, religion and Fatherland stay solid, how else, and for some they should stay unchanged and we rooted to them no matter what. It is men who have done all the building. There must be some pussy to bang though.

To tell you that home, religion and Fatherland so far have not been all about equality, creating well-being and prosperity for all and those holy units will change whether you like it or not, they already have. I can say I come from a very sexist culture where men set the boundaries, where femininity is weakness, women aren’t rational but emotional, where gay is a swear word, men are more often listened to over everybody else, they get promoted, their authority and expertise is relied on no matter how poor it is. I have been told how I should dress, have my hair, when to get pregnant, that it is men’s world where I as a woman enter, that I will never make it as an artist, I should choose the easy way, I should not say what I think, I should not object my given role as a woman, my place, I should not think for myself, be critical and I should smile more, my body is constantly under scrutiny, so is my clothing, what I do for a living and will I make a living, to be loud is very unfeminine, so is swearing, still there are jobs that are for men only, odd is to draw porn, my intellect, professional knowledge and abilities are always suspected and undervalued, the ones I must constantly prove and still since I am so difficult and almost non-existent I must be stupid. I am a body without a mind, any demand is whining and complaining, all the wrong I do is many times bigger than when man does the same, men can do whatever because they are men, I must do many times better if I should overcome a man and show I actually can do something well. Culture that does not evolve is a dead culture.

Feminists do this and feminists say that, mostly arguments are based on assumptions, hearsay, bias and worn out repetition which seems to be the old record people are afraid to discard and through away. Need a thumb to suck? To see feminists in bad light is a default deeply rooted in misogyny which hateful look on women pushes aside issues that are important for women. Things that are important to feminists like equal opportunity to healthcare, education, possibilities to use one’s abilities and be good at what one wants, human rights, abolition of child labor, justice, right to seek justice and defend oneself, freedom of speech, possibility to live free and in peace without threat. Constant sexism is a threat, constant suspicion and ridicule are threats and deny dignity and human worth.

Feminists make everything difficult when it could be so easy. It is too easy to kill, bully and torture. What about men then? Do feminists advocate men’s rights, is feminism doing anything for men? What a question one has to answer all the time. Men have been boys. Having been able to attend day care, school, to have balanced life at home, see that mother is well and able to take care of children as well as go to work has been the very result of women’s movement and feminism. Yes women can work elsewhere than at home and aspire careers. People, women and men, have ambitions, talents, dreams, future that hopefully is full of challenging and inspiring work. Especially children, boys and girls, benefit from feminism a great deal. It gives hope that to pursue one’s goals is possible. Well-being of mothers results well-being of children. Can men’s rights movement say having done the same? It is time for a deep sigh on a good day and on a bad one to shoot every one who puts feminism to dirt just because they don’t like it. Yes it opposes to machismo attitude which has caused trauma and damage to men, women and children, which is almost impossible to escape. Macho is to lock in and keep in captive, incapable to show vulnerability. Still to like feminism sounds like liking a dog, a good dog that wags its tail when you tap its head. Criticism is welcome, for most part it just is not very constructive. To play nice is not how it works or how results have been accomplished. To dislike feminism because of multiple reasons you have invented and believe are true is kind of childish and thinking hitting is what makes it all go away, because feminism and women’s rights movement just is unpleasant, unnecessary and annoying. To hate feminists is to hate progress and human rights. Feminism is raising strong opposition and the threatening atmosphere builds up quite easily between leagues and camps. There is no unison in sight.

 

Table is served. Justification for ill talk and where goes the limit.

 
How delicious it is to talk about someone who is somehow special. Those who speak still think they are above this person, because they have information they can analyze from their point of view, as experts, assuming why the person has done whatever she or he has done, why someone is the way she or he is. Anything goes and to rip someone apart is all time fun bonding those who either lack things the person they talk about has, do not dare to live the way out of the ordinary, are afraid they themselves will be ripped apart and talked about. To be the topic in a community falls for those who stick out and those who get caught doing things they are not supposed to do. What we are not supposed to do is interesting and sets barriers to our lives, justifiably of course in the cases of crime. Rules and laws are to protect people. How is the case concerning talk and privacy issues is a matter that is easily forgotten. Some things are not to be ripped open by bunch of strangers who do not have the knowledge needed to see why and what. Some things are not concerns yours never such as someone’s sex life, mental illness, financial problems, drinking, marital life, anything that someone decides to do in one’s own life is the matter of that person and people whom it concerns.
News agency as it is called especially in villages and small towns where what the neighbor does can be seen as something to talk about depending what neighbor is doing. Is he cutting the grass, building a fence, playing music too loud or fucking someone on the porch (who wishes to witness this). Yes it is fun and entertaining, lives of other people, the mess, reputation and putting it to dirt, step down someone. Gossiping is using power over someone. How that info goes around in an instant. It is very clearly therapeutic where one’s own life is compared to that of whom there is talk about. It is violence where the victim is not able to defend himself/herself. To be able to defend oneself is one key to this problem. It is important to show that justice can be found and all is not ok to do. Does gossiping help as therapy is a matter of how help is seen. It works the same way as self-pity without thorough understanding of what is wrong, without realizing that the wrong you do by gossiping is immoral and a violation. To feel sorry for yourself doesn’t do any good to you or change your life for better. It is not justified in any way. It is weakness. Gossip is of course used to promote self. Should we accept the blown up industry of exposure, peeping of private lives, how the rich live, how to succeed and what is success, fun people are having, the difference and the gap in between us?
Gossip is very influential force in contemporary society, it sells, it interests and has wide impact on how people think their lives should be and look like, how people behave. What is desirable, what is shameful, how we fail to see the perversion of gossiping in the mean time when we are following those whom we think are perverts, useless jackasses, how we laugh at people when it is in the mirror people should take a good look at. Gossiping definitely is not a sign of good mental heath and state of balance in one’s life. To have fun on other people’s lives or moralize is to put those targets to their places down there for whatever reason. Reason for gossiping other than low self-esteem and sadism? Need to bully even just a little, negative emotions that may rise out of comparison maybe, hating those who do what they please, to show how good you are when you can say this, point out to that direction and show corruption, shame and disgrace, isolate, destroy.
How do they get all that money, who is she fucking with, how does she do it, to whom is she pregnant, to be a mother at such a young age, did you hear that .. oh how awful. Who are you dating, how is your sex life, are you getting married, they split up, she is single. Oh my god look at her butt!
We all still like to mind our own businesses when it comes to helping anyone.

 

About how we could face and see difficulties disabled face is to try out life disabled live.

How to deal with offense? What kind of things offend the most? Hurt against disabled is very every day. It is often situation of constant hurting and comparing to those who are not visibly disabled. Disabled stick out of the crowd, need special care, special planning for every detail in everyday life we take for granted, are in many cases denied dignity and control over their lives, do not have access to decent health care or have to fight constantly to find it, fight over aid and possibilities to influence their constantly disregarded and undervalued situation. Who wants to offend disabled? No one, but many do just by staring, being inconsiderate, calling names, talking about disabled without knowledge over their lives, feelings, thoughts or much reason because many disabled can speak for themselves. The thing is who listens to them, the kind of second class who are at our mercy, we who can do whatever we please, almost.
To talk about disabled as an abled person is awkward, it feels like I am stepping on toes. Situation of how to speak of those others whose experiences are more or less unknown is present and quite demanding. To speak about anyone whom you wish to be able to help but possibly do nothing but create empty talk of good-hearted naivety, everything may and will go wrong anyway because the experience is too distant and alien. You haven’t sat in their chairs, haven’t been looking at the stairs which you are not able to climb, haven’t been at the level of someone who sits all the time. Therefore I welcome all art that juggles this dilemma of finding the level and connection where we can truly understand obstacles and walls someone faces, identifying with complex hurt we carry abled and disabled, because we do not easily meet, learning to respect thoughts and feelings of others especially when realities of other people can be so completely unknown and far away even we physically stand close.

Designers design aid and mobility tools for disabled, but as I have come across many times, there is not much understanding of the every day problematic, which could be very simple things like how to keep your wheelchair clean, how much space one needs to turn and what kinds of doorsteps truly one has to go over at one’s house or how to reach out.

Kylie Jenner Wheelchair Photoshoot Offends People For This Reason