Ymmärrän itseisarvon niin että taide on arvokas teko tekijälleen taiteena. Tehdyn taiteen arvostus taiteena luo tekijälle ja teokselle arvoa. On yhteiskunnasta kiinni millainen taiteen arvo on hyväksyttävää, tarpeellista ja arvokasta ja mihin taiteen arvostus perustuu: mitä taiteelta haluamme määrittää taiteen arvon.  Tekijä, joka ryhtyy taiteilijaksi ajattelee tekevänsä taidetta. Hän tietää mitä taide on, mitä taiteelta haluaa, mitä taiteensa haluaa saavan aikaan eli miksi sitä tekee, on valinnut tekemisensä ajatuksena ja ryhtynyt toimeen. Teos joka on olemassa, jota voi katsella, esineenä ja esityksenä. Taide on itseisarvona on arvollinen, arvokas itsenään henkisenä tuotteena tekijöille ja katsojille ilman taloudellista tai muuta ulkopuolista arvoa. Tämä on tietysti ideaali ja taiteen totuus taiteen kuplassa. Taiteella on aina taloudellinen arvo, mikä on myös taiteen painolasti. Toinen painolasti on arvottaminen korkeaan ja matalaan taiteeseen eli arvokkaaseen ja vähemmän arvokkaaseen. Taide yleisesti toimii kokemuksena, elämyksenä, jonka voi omistaa, sanoa  ja ajatella nähneensä, tehneensä, luoneensa, osanneensa ja iloinneensa siitä. Taiteen tekeminen, minkä tahansa taiteen tekeminen on erikoisosaamista, joka vaatii taitoa, kykyä ajatella, halua ymmärtää ja herkkyyttä. Siis herkkyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Taiteen tekeminen ammattilaisena vaikka puhutaan herkkyydestä ja hauraudesta vaatii päinvastaista. Asenteiden painolasti on pääasiassa negatiivinen, josta voi päätellä, ettei edes taiteen sisällä taiteilija saa arvostusta taiteilijana sinällään. Arvostus vaatii jotakin ulkoista, joka on muuta kuin pelkkä taiteentekeminen.

Että sanotaan tämä on taidetta on luoda taideteos. Teos sijoittuu. Teoksen olemassaolo vaatii katsojan. Taideteos yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittaa asiaa, jonka ymmärrämme taiteena, mutta jota myös emme ymmärrä yhtenä ja samana. Teos on jokaiselle erilainen. Teos, jonka arvoa alamme mielissämme ja kokemuksena arvioimaan. Mitä teos antaa, mikä on teoksen kyky keskustella katsojansa kanssa, kuinka se resonoi, saa vastakaikua ja jatkuu puheena.

Tarkoitukseni ei ole ylevöittää taidetta, päinvastoin. Ylevöittämisellä ja taiteen itseisarvosta puhumisella luomme taidemarkkinat, joka on maailmanlaajuinen miljardibisnes. Luomme ylellisyyttä ja businessta, jota voidaan kutsua kauneudeksi, elämän lisäarvoksi pienelle osalle ihmisistä joilla on siihen varaa. Samaa ylevöittämistä tekevät museot ja galleriat, jotka eristävät taiteen ja pitävät taiteen itseisarvon arvossaan ja erillään. Pääsymaksut ja taiteen erikoislaatu ylellisyytenä tekevät sitä missä olemme nyt: taide ei kiinnosta, ei puhuttele, ei tavoita, eikä ole saavutettavissa mahdollisimman monelle edes ohi kävellessä. Taide pysyy poterossaan sen yläluokkaisuuden vuoksi, koska se pyrkii yläluokkaisuuteen, jossa tietynlaisella näyttäytymisellä ja näyttämisellä on tärkeä sija. Luokittelu ja halveksunta on osa taiteen maailmaa, joten hyljeksintä ja haluttomuus ymmärtää ja edes pyrkiä tuohon maailmaan on ymmärrettävää. Minäkään en siihen halua. Taide ei ole niin laajassa käytössä yhteiskunnassa kuin sen pitäisi olla. Taide ei ole arkipäivää.

Taiteen tekeminen lähiöissä, lasten ja nuorten kannustaminen taiteen tekemiseen on askel siihen suuntaan, mitä taiteen on tarkoitus olla ja tehdä. Itse olen kokenut taiteen tärkeimmäksi osaksi juuri tekemisen prosessin. Olen myös kaivannut taidetta, joka on osa arkkitehtuuria, en monumentteja ja suuria nimiä. Kun ja jos taideteos on ainoastaan ylellisyysesine mikään ei muutu. Noihin esineisiin suurimmalla osalla ei ole varaa. Siinä on yksi taiteen tehtävä, ylevöittää ne, joilla on taloudelliset resurssit itsensä ylevöittämiseen.