Minua on varoitettu, kuin olisi sotkenut itsensä maaliin ja huomaa uusia tahroja kun edellisen pyyhki. Kuin kävelisi takaperin katsoen jalkojen välistä, minne on menossa ja siivoaa samalla. Hiki valuu. On väsynyttä tuntea pelkoa. Sitä kiroilee hetken ja ryhtyy pohtimaan maalin koostumusta ja mistä sitä tippuu pisaroina loputtoman oloisesti. Luonnonvoima ja punainen. Ei se ollutkaan hikeä. Kuin jotakin olisi vialla, miten korjaan sen? Mikä on vialla? Milloin sen lopulta tajuaa? Liian myöhään? Ei vieläkään puhdasta. Voiko tämä olla totta ja oikein? Huonous ja kauneus ovat olemassa, hyvä ei. Kauris, joka katosi tien yli pusikkoon, hetken mietin, oliko sekään totta.
