Kronstadt 2001

Näen joskus unta, että kellun tankkerin kölin vieressä. Mitä vieressäni ja allani vedessä on, on olento, elossa, joku näkymätön ja näkyvä. Vesi ja laiva ovat tyyniä ja loputtomia. Ne ovat, mutta minua ei ole tai on minuus on tunne, pelko tuntematonta ja isompaa kohtaan, jonkunlainen olemassaolon taistelu ja päälle vyöryvä materiaalinen, josta pelon tunne, joka on jatkuva unessa, laivan vuorimainen kylki ja musta vesi ovat jotakin, mitä olen ajatellut ja verrannut itseäni, kuvitellut, mikä on se paikka ja mihin pyrin ja mikä on vaivan arvoista. Ei kai se ole kuoleman pelkoa, koska tuntuu että olen jo valmiiksi kuollut, ilman toivoa ja pelastusta, on vain muuttumaton tilanne tai mahdottomalta tuntuva. Minä olen siinä, kelluva ajatteleva ruumis, mitään ei tapahdu, ei kuulu, mitään muuta ei näy, ainoastaan pelkään, ehkä jotain viimeistä haukkausta ja tv-mäistä kauhua. Pelko on olento itsessään ja se, että mitään ei tapahdu. Ajalla ei ole merkitystä, mutta sekin on pitkä yhtäjaksoinen haukkaus. Miten olen ja missä olen, on itsessään omituista. Jotain on tapahduttava. Asiat ovat olemassa väreinä, janalla uhkina ja minä hengitän ja tunnen, vaikka luulen muuta. Pelon tunne on se hirviö, katoaminen hirviöön on lamaannuttavaa. Ei voi olla kuvittelematta, että elämää ei ole ilman pelkoa tai koska kuvittelen itseni paikkaan, jossa en ole ollut, mutta usein koen olevani on humaania. Kauhu liittyy hallitsemattomuuteen ja skenaarioihin.