Rantaviiva osoittautuu äärettömän pitkäksi, kun mitataan jokainen hiekanjyvä/Shoreline is infinitely long, when measuring every grain of sand. 2001. Taiteilija työvoimana ja taiteen tehtävä.

23 huhtikuun, 202123 syyskuun, 2021 | Henna Timanttimetsä

Kronstadt 2001 (kuva Henna SuoMen-ryhmän kanssa matkalla)

Miss Beach having fun, Rantaviiva osoittautuu äärettömän pitkäksi, kun mitataan jokainen hiekanjyvä, Barcelona 2001 (kuvat rannalla with Mikko Lipiäinen)

Huomiomme kiinnittyi merten ja rantojen puhtauteen, ekosysteemien säilyttämiseen ja kuten olemme tulleet huomaamaan, asia on erittäin akuutti tänä päivänä, näyttäisi siltä, että vielä huomattavasti enemmän kuin 20 vuotta sitten. Tahti on vain kiihtynyt, teollistumisen, riiston ja kertakäyttöisyyden..myötä. Turismi, ryöstökalastus ja teollisuuden että maatalouden päästöt aiheuttavat rannoille ja merille kestämätöntä tuhoa ja kuormaa, jonka seuraukset kannamme juomavedessä ja ruuassa asti. Muovien haitat siirtyvät aikuisilta lapsiin, ekosysteemit taantuvat ja niiden uusiutuminen on joko epävarmaa tai erittäin hidasta. Venäjällä 2001 otimme puheeksi likaisen Itämeren ja mitä Venäjä voi tehdä/tekee asialle. Heidän mielestään silloin 2001, mitään ongelmia ei ole, he pitävät luonnon siistinä ja puhtaana. Taisi olla Kronstadtin kaupunginjohtaja tai muu vastaava. Noh, mitäpä taiteilija siihen tai Kronstadtin kaupunginjohtaja.

Mitä taiteilija voi tehdä, on kyseenalaistaa taiteen hyväksikäytön massaturismikohteena ja systeemin oletuksen, että taide on kassamagneetti, jolla koneisto tekee rahaa. Ajatus massalle tehtävästä asiasta lienee syyllinen luonnon saastumiseen ja kestämättömään tilanteeseen. Massa päättää, mikä on kannattava asia, on markkinan toimintamalli ja kuinkas muutenkaan. Missä määrin taiteen on oltava massahuvi ja mikä on marginaalin tehtävä? Malli, jolla taidetta myydään, ei kyseenalaista omaa vaikutustaan luontoon, saati taiteen ja taiteilijan hyväksikäyttöön ja kertakäyttöisyyteen, nähty ja käyty-kulttuuriin, mutta on trendikästä ottaa kantaa ilmastonmuutosta vastaan ja yhtälailla trendikäs on taide-elämäntapa, jossa matkustetaan ympäri maailmaa ja ollaan käyty ja nähty. Taiteen perustelu on, että taide on niin tärkeää, että sen varjolla voi tehdä mitä tahansa ja tämä on malli, jolla nykytaidejärjestelmä elää, hinnoittelee ja lihottaa itseään, tarkemmin taidemaailman osa, joka käyttää valtaa selkeästi pitääkseen hinnat korkealla ja asiantuntijoiden avulla luo sen hyvän, jota vaelletaan katsomaan. Logiikka ei ole taiteen vahvin alue, eikä omasta edusta, paikasta auringossa luopuminen tai sen kriittinen tarkastelu käy, koska saattaisi tulla ilmi, miten hauraalla pohjalla ollaan, millaisia ristiriitoja toiminnassa ja ajattelussa ilmenee ja millainen kehä pyörii vain ympyrää. Taidetta ei helposti haluta mieltää yritystoiminnaksi, koska silloin se todella on pelkkää bisnestä ja mitä muuta taide on? Kuinka kauan näiden kysymysten esittäminen ei kiinnosta ketään ja milloin systeemissä tulee tarpeeksi ihmisiä, jotka kykenevät, saati haluavat jotakin muuta ja toisenlaisen arvotussysteemin? Paljon kertoo muutoksen hitaus, vastahankaisuus ja egoilun määrä että vähättely, vähän samaan tyyliin, ettei syy ole meidän ja näin tämä vain toimii ja se on nieltävä sellaisenaan. Toimii joten kuten, suuret syövät pienet. Ihmiset, jotka työskentelevät taiteessa, ovat hyvin etuoikeutettuja yleensä ja jalustalta alas astuminen täytyy tehdä tönäisemällä, kun ymmärrys tapahtuu niin hitaasti, että on ihmeteltävä yliopistokouluksen vaikutusta ja merkitystä, niin eli mitkä motiivit lopulta taiteessa vaikuttavat, kun ahneus ja oma etu vaikuttaisivat olevan vahvoilla ja systeemin pyörittäminen aivan kuin mitään ei haluttaisi muuttaa, on ilmeinen?

On trendikästä olla poliittinen ja sitä pidetään ajankohtaisuutena. Kun mitään muuta ongelmaa ei ole, kuin rahanpuute vai oliko sitäkään, kun tuet Suomessa ovat Anna Tuorin (Marja Sannikan ohjelmassa 2021) mukaan hyvät? Miten omahyväinen voi olla, että elää tuilla hyvillä mielin, perustaa elinkeinonsa tukiin ja ajattelee, että niin sen tuleekin olla? Miksi ihmeessä? Tukisysteemi on täysin kyseenalaistamaton asia, keinotekoinen, tekohengitys ja on yhteiskunnan tehtävä taata, että meillä on kuvataidetta sellaisena kuin nyt, että kuvataide esitetään tietyissä paikoissa, tietyllä tavalla that’s it- on tämä järjestelmä ja sen tunnistaa. Nykytaiteen olemassaolo ja kuinka sitä katsotaan, on hyvin pieni reikä, jonka kautta nähdään, mitä nähdään ja tätä taidehistoria todistaa kaikessa taiteessa. Taiteessa tuki on meriitti ja olet esillä tietyissä taiteen paikoissa, tietyllä tavalla, se on ymmärrettävää. Se on ymmärrettävä malli. On oltava ymmärrettävä. Olen ihmetellyt tätä jo yli 20 vuotta, ehkä seuraavatkin. Täältä marginaalista on tietysti kiva huudella ja ihmetellä.

Kuvataidehan on oma maailmansa, jossa arvoa luo lentely ympäri maailmaa ja isot kaupungit, joissa näkyä. Jos et näy, et ole olemassa, mikä on nykyihmiselle kokonaisuudessaan iso ongelma ja ahdistusta aiheuttava tekijä. Taiteessa helposti ja mielellään tehdään jako harrastelijoihin ja ammattilaisiin rahalla ja näkyvyydellä ja sen voi ottaa vakavasti tai olla ottamatta. It is business as usual eli raha luo suurimman arvon taiteessa ja millaisessa ryhmässä liikkuu vai liikkuuko ryhmässä lainkaan ja mitä rajoilla ihmettely sitten tekee. Taiteilijalle raha ei materialisoidu helposti (tuet pääasiallisesti ovat projektirahaa, ei palkkaa), raha materialisoituu taidesysteemin pyörittäjille, joilla ei ole mitään ongelmaa jatkaa samaan tapaan tietenkään, he tosin vinkuvat kovaäänisemmin kuten Guggenheim todisti, eikä ymmärrys uppoa siellä päässä, jossa pyöritetään museonjohtajia pienemmistä kaupungeista suurempiin, vaikka kuinka selittäisi. Koska taiteilija on yrittäjä, palkka taiteilijalle kuvataiteessa ei ole edes ajatus, että työllään tulisi toimeen, sen voisi yrittää ottaa koulutuksessa huomioon, eikö todella. Päivän poliittiset kysymykset eivät pitäisi olla taiteen ensisijainen ajatus ja tarkoitus, vaikka ideoitsija tekee pyhästä hengestä ja tarpeesta ja parantaa maailmaa, tarve on ottaa kantaa tärkeisiin aiheisiin, aivan kuten luonto on olemassa hyväksikäytettäväksi ja taide tekee mitä, parantaa maailmaa? Mikä on taiteilijan tehtävä nykyään, jää helposti pohtimaan: pitää museon työntekijät leivässä? Jo pelkästään siitä syystä ihmettelen muutoksen ja rahan olemattomuutta tai missä raha on taiteessa, mutta erittäin paljon ihmettelen järjestelmän jähmeyttä ja kykenemättömyyttä että haluttomuutta nähdä oman toiminnan heikkouksia, selkeitä virheitä ja hyvesignalointia, joka toimii yritysmaailmassa samalla tavalla ja tämä ajatus on hyväksytty taidekouluissa. Ei ole kovinkaan uskottavaa edes poliittisesti entä työvoimapoliittisesti? Politiikka hiukan pelkää ottaa kantaa taiteilijoiden toimeentuloon ja julkisen taiteen tilaan, koska alkaa ulina, että taidetta on oltava? Onko nykytaidetta oltava? Miten kestävä elinkeinomalli on esitellä taidetta ja toivoa myyntiä ja pitäisikö tehdä sitä mikä myy, jos sen sattuu tietämään? Aiheko myy, nimi vai paikka, jossa on ollut esillä? Kuvataidehan on tällä hetkellä hyvin usein erillinen, ei orgaaninen osa kaupunkeja, toisin kuin ennen ja näkyvyys tulee median kautta, jonka avulla taide elää tai ei. Bussipysäkin koristelu hökötyksellä pitäisi tuoda hyvää mieltä? Juu, on se orgaaninen osa, mutta mikä osa ja heiluuko se? https://www.tampereenratikka.fi/art/ratikan-taide-tuo-pyynikintorille-teoksen-joka-valtaa-koko-pysakin-talta-varikas-taidepysakki-tulee-nayttamaan/ Näyttää ja kuulostaa hyvältä paperilla aivan kuten Pasila. Teosta ei ole hirveästi kehuttu ja kommenteissa sitä on pidetty kalliina ulkonäköönsä ja heppoisuuteensa nähden. Taide on tässä osa isompaa kokonaisuutta, mutta millainen osa? Ratikka on kummitusjuna, joka menee eriväristen taidepisteiden läpi? Onko taide ottanut kuin jääkiekkokaukalon osan, ainakin samanlaisista materiaaleista teos on tehty, suoja ja pleksikoristelu samassa? On tietenkin positiivista, että on yritystä tehdä teoksia osaksi isompaa kaupunkikokonaisuutta, mutta miten hyvin nykytaide siihen pystyy, kun on päälleliimattu fiilis ja laitetaan kivoja värejä? Hyvä asia on, jos mainosten määrä näin vähenee. Samaa tekniikkaa ja taktiikkaa kuin tässä työssä käyttävät ulkomainokset ja ajattelu on kevyen oloista eli teos ei teknisesti eikä taiteellisesti tee vaikutusta. Kun nykytaide tehdään peittämään tylsiä rakenteita ja toimittaa pellen virkaa, onko se taidetta. Pitäisikö taiteen edessä olla haltioissaan ja pysähtyä? Taide kun arkipäiväistyy mainosten tasolle, se samalla litistyy ja kertakäyttöistyy, mikä on nykyajan tyyli, nopea vilkaisu ja seuraava kuva. Jalankulkijan ja julkisten liikennevälineiden käyttäjän taso on hyvä lähtökohta, mutta tekevätkö mainokset saman ja myykö taide jotakin ja kenelle? Kaippa tässä on ajateltu vihreästi ja kuinka harmaata meillä on, että värilliset lasit päähän, niin näyttää paremmalta? Ratikka itsessään on hieno ja tarpeellinen. Tampereella on tässä vuosien varrella ollut outo tyyli koristella taiteen näköisellä reittejä, jotenkin peruskoulutasoa isossa mittakaavassa, jos tiedät mitä tarkoitan, mutta jos olisi oikeasti naivistinen eikä muuten vain lapsellinen ja ihan sama.

Valokuva on isossa osassa nykytaidetta, kun taiteella on oltava näkijä ja kokija tai tehty työ on tuotava esille, se tapahtuu, kuten performansseissa yms. valokuvan avulla (niinkin paljon, että valokuvausprosessi on osa teosta), kun yleisö on hyvin rajautunut, pieni tai muuten olematon, kuten yleensä itselläni esimerkiksi, valokuvasta tulee teos ja se on samalla dokumentti. Eli taiteella on oltava yleisö ja onko katsoja/ohikävelijä aina yleisö/asiakas, vastaanottava ja mitä taiteen avulla vastaanotetaan? Mikä taiteen vastaanoton tulee olla? Hiljaista hyväksyntää, välinpitämättömyyttä, kiukkua vai innostaako kuvataide esimerkiksi bussipysäkillä? Jos on tarkoitus kokea, ajatella, tuntea ja olla osa kaupunkia, kyllä taiteella oma paikkansa tässä prosessissa on, itse odotan aikaa, jolloin Tampere ryhtyy tekemään muuta kuin koristelua taiteena, koristelu koristeluna on ihan ok, taiteena kovin onttoa. Monesti, kuten nytkin, vastaanotto on, että rahan olisi voinut käyttää mielenterveyspalveluihin, mikä ei ole aivan väärä huomio. Iloisen pinnan oletetaan tuovan hyvää mieltä.

Huono taiteessa. LOLleroinen.

12 huhtikuun, 202123 syyskuun, 2021 | Henna Timanttimetsä

Paskoja töitä, vesiväri, 2000

Taiteilijan on kyettävä vaikeaan, mahdottoman oloiseen, tehtävä vaikutus. Mikä tämä vaikutus on ja mikä tekee vaikutuksen? Pitääkö sitä lähteä etsimällä etsimään vai onko se jotakin niin pinnallista, ettei sillä ole taiteen kanssa lopulta paljoa tekemistä? Tehdä vaikutus osaamisellaan ja lahjakkuudellaan ei riitä, tehdä vaikutus presenssillä ja oltava uskottava yhä uudestaan: mitä se tarkoittaa? Onko taiteilija lopulta tarpeellinen vai konsulttiosaaminen ja onko hyöty taiteen ensisijainen syy, hyötyjä kun taiteella haetaan hyvin selkeästi? Hyödyt ovat jotakin näkyvää, kuten instant vaikutus ja vaikutus mihin, on kysymys.

Kun nyt taas puhutaan kuvataiteilijan arvostuksesta, on ihmisiä, jotka vaativat arvostusta taiteilijan ammatille, en enää tiedä, mitä tällä tarkoitetaan ja millaisia panostuksia asian suhteen olisi tehtävä. Taiteessa arvostus voi tarkoittaa montaa asiaa ja isoin on itsensä arvostaminen ja kuinka sen tekee. Kuvataiteessa arvostus ei lankea pyydettäessä saati vaadittaessa ja miksi nykytaiteilijoita pitäisi arvostaa sen enempää, kuin minkään muun ammatinharjoittajia, koska he ovat taiteilijoita ja arvostus on pysyvästi heikko? Toivon, että minkä tahansa työn tekijää arvostetaan hyvästä työstä, koska mikä tahansa työ ei ole arvokasta monen mielestä, vaikka se olisi kuinka tarpeellista työtä, esimerkkejä riittää matalapalkka-aloilla. Millaista työtä sitten arvostetaan ja onko raha arvostuksen ainoa mittari? Onkohan taiteilijan ammatin arvostus koskaan ollut kovinkaan korkealla, ei ainakaan naisille eikä monelle miehellekään. Se on luuserin osa ihan perinteisesti ja systeemi pitää edelleen taiteilijan anelemassa ja epätoivoisena että erittäin vaikeasti uskottavana.

Kuvataidesysteemissä on hyvin vähän keinoja muuttaa sääntöjä, kuinka edetä urallaan nykytaiteilijana ja tulla toimeen, että tehdä kunnianhimoista taidetta. Tällä hetkellä on myös mietittävä, mitkä ovat sopivia aiheita, mikä helposti johtaa huonoon taiteeseen, ja jos ei sellaiseen suostu, muunlaisiin ongelmiin. Ura on kiinni yhteisön hyväksynnästä ja mielipiteistä, jos niistä välittää, on oltava varovainen ja valitettavan moni on varovainen. Taiteelle asettaa rajat myös markkina, maku ja kaikki mahdollinen, mikä ja kuka taiteelle haluaa väkisin asettaa speksejä. Siksikö, että arvostusta on niin vähän, että on onnenkauppaa, kuinka sattuu käymään on lisättävä rajoja? Taiteilijan ammattiin liittyvät stereotypiat pitävät pintansa, koska niistä pidetään ja niitä ihaillaan, tiettyä kuvaa sattuman ja johdatuksen luomasta urasta ja ihmisestä joka luo. On kovin ristiriitaista ihailla boheemiutta ja samalla halveksia juoppoja. Taiteilijaan ei silti tai tästä syystä luoteta, että hän pystyisi tekemään laatua solkenaan, ennen kuin hän sen on todistanut valistuneelle yleisölle useasti, joten helposti ryhtyy toistamaan itseään, jos on kerran onnistunut tai menee helpoimman kautta, mikä se sitten lienee. Taidetta tehdään todella paljon, joten käsin- ja itsetekemisellä on ilmeisesti edelleen joku merkitys nykyihmiselle, muu kuin raha toivottavasti, mutta onko taide saavutus, jota tulisi ihailla itsestäänselvästi? Tietenkin on kohteliasta ihailla, suoraan sanominen ei jostain syystä taiteessa käy, kun on tunteet ja kaikki on niin henkilökohtaista, jostakin syystä etenkin taide. Huumoria löytyy hyvin vähän, vaikka kaikille yrittäjille vähän naureskellaan kunnes ei enää pysty, ollaan hiljaa ja jos ottaa itsensä ja työnsä liian vakavasti, voi ryhtyä tylsäksi. Digitaalisena aikana käsin tekeminen nousee arvoonsa, koska tekemisen ääreen on pysähdyttävä ja hälinä unohtuu. Joten tuleeko taiteilijan loukkaantua arvostuksen puutteesta tai miksi ylipäänsä itkeä sellaista, kun arvostus on häilyvä ja omituinen asia, eikä välttämättä riippuvainen mistään rationaalisesta ja hyvästä syystä ja mikä on taiteilijan tehtävä, jos sellaista on? Pitääkö se keksimällä keksiä?

Aloitan itse usein lolleroisesta eli kömpelösti tekemisestä, siinä on sitä jotakin, ihan totaalisesti paska duuni avaa suurimmat jumit eli liiallisen itsetyytyväisyyden. Se on avaus johonkin, idean alku tai jokin tuhottavaksi tarkoitettu, johon voi tuhlata materiaaleja ja ennen kaikkea epäonnistumisen ja hölmöyden tunteen. Nykyään kun pyritään filtteröimään näkymättömiin virheet, vaikuttaisi ihan terveeltä lähtökohdalta. Niin, onko taide tuhlausta ja jos, niin minkä? Olla samanaikaisesti peloton ja kauhuissaan, ettei tule onnistumaan eli saamaan aikaiseksi ja näkyväksi sitä, minkä näkee ja ajattelee, jos se on tuo asia, mikä on luotava ja pelkää mitä muut ajattelevat. Tunku taiteilijaksi on suuri ja kaikki siinä herättää tunteita: kuka voi olla taiteilija, kenestä on siihen, mikä on hyvää taidetta, mikä on tekemisen arvoista ja kenelle ja tuleeko sillä toimeen. Kun nykytaide on valjastettu aktivismin airueeksi, onko se sitten taidetta ja kuinka pieni piiri taiteen viestin lopulta kokee, siitä vaikuttuu ja teoksen näkee, kehen ja mihin se vaikuttaa? Näitä suuria ongelmia taide ei ratkaise. Omin sanoin, se kommentoi ja herättelee. joopa joo. Taiteen omia ongelmia ei millään saada ratkottua ja väittäisin, että aktivismitaide-pyrkimyksen kautta sisä- ja ulkopuoli tulevat näyttämään omituisilta ja yhä vain teennäisimmiltä. Pystytkö luomaan täysin oman näköistä ja mikä on ammattitaiteilijan ja amatöörin ero ja mistä se kaikki tulee, tarve, tahto ja taito? Kun ollaan huolissaan, ettei ole tekemistä, on taide yksi vastaus. Vastaus, jossa sysäys tulee sinusta ja on riippuvainen sinusta. Että ryhdyt ja jatkat, yhä uudestaan ja uudestaan, aivan sama mitä kukaan sanoo, sinä elät tästä tekemisestä. Vaikka mitä ympärilläsi sanotaan, se ei muuta mitään, se ei johda mihinkään, kuinka turhana tekemisesi nähdäänkään ja niin tulee tapahtumaan, silti jatkat, koska elät siitä, koska taide on itsessään tarkoitus ja vastaus, vaikea valloitettava yhä uudestaan ja täysin minun. Sekin voi olla sisuunnuttavaa, että niin harva uskoo ja luottaa, joten arvostus on jotakin, mitä ei edes osaa kaivata. Mitä arvostuksella ylipäänsä tekee näin teennäisessä maailmassa?

Taiteen ja taiteilijan huonous on kinkkinen juttu tavallaan, koska se hävettää aivan kuten epäonnistuminen työssä yleensä ja sitten ryhtyy pohtimaan, mikä siinä on huonoa, itsessäkö on jotain vialla, kun ei saa tehtyä, mitä piti. Se, mikä minusta on huonoa taidetta, ei joistakuista sitä ilmeisesti ole, koska mielestäni huonoa on niin paljon julkisesti esillä ja varsin kauan aikaa katsomme yhtä ja samaa, joten voihan se korkeatasoinen olla, kun tarpeeksi katsoo, jos tietää ja tunnistaa, mitä sellainen taide on. Julkinen taide kun on niin pysyväluonteista. Täytyykö kaikesta pitää, eikö voi vain sanoa, että kaikkea olette kehdanneet laittaa esille ja yhtenään sama kaava toistuu. Mistä tässä on kyse? Taiteilija tekee epäonnistumisia, se on mielestäni olennainen osa kehittymistä ja kokeilua, että jännittävää, kun voi värittää, mutta ne ovat omia juttuja, ei niistä tarvitse kenenkään maksaa eikä pakosta kenenkään katsoa. Huonoja töitä harvemmin kukaan esittelee, mutta minusta ne ovat kiinnostavia eikä hävettäviä lainkaan, koska itse näen prosessin ja huumorin. Huono taide on unohtanut molemmat, prosessin, itsekritiikin ja huumorin.

Minulla ei ole muuta vastausta kuin, että kuvataide ja ajatus kuvataiteesta on kriisissä ja pidän isoa osaa nykytaiteesta taiteellisesti turhana, juuri toistetun systemaattisen oloisen kaavan takia, mutta onko niin, että jos ei olisi huonoa, emme tunnistaisi hyvää? Tuskin, taiteen tekeminen on kallista ja se halutaan nopeasti, tällä voi olla jotakin tekemistä, millaista taidetta saamme, näin hypoteettisesti ja koulutuksen taso on huonontunut, joten vertaaminen edellisiin vuosisatoihin on melko turhaa. Onko huonous synti ja paha asia silloin, kun huonoa pidetään hyvänä? Huono on lähtökohta, josta lähdetään kehittymään johonkin suuntaan, toivottavasti itse valittuun tyyliin ja tapaan, joka keskustelee, toinen kysymys on, että mistä teos keskustelee. On myös ajatus, että joku teos on niin huono, että se on jo hyvä eli huonous tuo esiin tasoja, joita hyvänä pidetty ei kykene tuomaan eikä luomaan, siksi kömpelöydellä on tietty käyttöarvo taiteessa ja monesti erinomainen tyylikeino ja tapa ideoida. Se rikkoo täydellisen ja taiteilijan sankarimyytin, ihmisen, jonka on täydellisesti kuvattava maailmaa, otettava kantaa ja oltava tiennäyttäjä, niin kuin asiat ovat nähtävissä ja kukaan ei osaa sanoa, mitä tapahtuu todella. Kysymys hyvästä on pitkälti tekninen ja oikeaoppisuudesta poikkeaminen on houkuttelevaa, koska dogma on kahlitseva, etenkin, jos se on pakotettu, joten hyvä on kinkkinen juttu.