Suomi

Jalkaväki

| Henna Timanttimetsä

En voi olla hämmästelemättä sitä tahtoa, jolla ihmiset ajattelevat oman uskonsa johonkin olevan ainoa oikea uskottava totuus ja muuttumaton, suorastaan pyhä. Tämä tapahtuu täysin arkitasolla joka päivä ostoksilla, töissä, koulussa ja kotona. Oli kyseessä ajatus siitä kuinka elää, uskonto, poliittinen ideologia, elämänasenne, asenne toisia ihmisiä kohtaan luutuneita käsityksiä on lähes mahdotonta muuttaa. Halu uskoa olevansa täydellisen oikeassa on hyväksyttävämpää kuin etsiä oikeita vastauksia, epäillä omaa kantaansa ja ajatusmaailmaansa. Vihainen, kaunainen itsepuolustus ja itsepetos jossa elämme, ilman ajatustakaan siitä, että se mitä tekee voisi olla väärin, ilman halua tehdä toisin, koska helpomminkin pääsee. Toinen vaihtoehto on, että olemme niin itserakkaita ja mukavuudenhaluisia ettemme pysty emmekä halua kieltää itseltämme kidutuksen ja pahanteon tuomaa iloa. Usko omaan edistyksellisyyteen ja kykyihin voi olla sokeuttava. Usko omaan itseen ja omiin päätelmiin suorastaan sokea, myöntää väärässä oloaan, kun ei voi tehdä menettämättä modernia identiteettiään, kasvojaan, kokoan, joka on kasvanut roskan päälle.

Todistusvoimasta ja itsestäänselvyyksien maailmasta

| Henna Timanttimetsä

Mikä on meille voimakas evidenssi, totuudellinen, reaalistinen tosi ja todistuskappale jostakin, jonka olemassaoloa emme voi kyseenalaistaa? Milloin joku asia on totta? Ovatko kokemuksellisuus ja näkeminen todistavia? Täytyykö meidän saada aikaan puhetta kokemuksestamme, jotta se olisi totta muillekin, jotta voimme vakuuttaa itsellemme toisten kautta, että kokemamme on tapahtunut ja arvokas olemassaoleva? Jotta ajattelemamme konkretisoituu joksikin materiaaliseksi, nähtäväksi, kuviteltavaksi, olemassaolevaksi todeksi onko meidän kuvattava se, näytettävä ja osoitettava se? Todistaako joku toinen, jolle puhun kokemuksestani kokemukseni todeksi vai todistanko sen minä, koska olen todistaja? Kysymys siksi, koska tämä on asia, johon jatkuvasti törmään eli onko minun kokemukseni tarpeeksi arvokas ollakseen tosi sellaisenaan. Kuinka ihmisen arvo ihmisten keskuudessa määrittää tapahtuneen todeksi ja arvokkaaksi siinä määrin, että sen uskovat muut, haluavat kuulla ja tulla siitä todistajiksi, että puhumaani voi joku muu uskoa ja pitää luotettavana eli totena johon voi reagoida? Tekeekö asian todemmaksi se, että asiaan reagoidaan? Ainakin painoarvo kasvaa kun asiasta puhutaan. Katsantokulmia syntyy enemmän kun suuri määrä ihmisiä tarkastelee samaa asiaa, mutta ei tee vielä asiaa todeksi. Kenties enemmän epäilyksen alaiseksi.

Mikä siis on totta? Kuinka voimme tietää minkään tiedon, jonka päivittäin saamme, pitävän paikkansa eli mihin voimme lopulta luottaa? Tiedonantajia olemme me kaikki jakamalla omaa ja toisten tietoa. Onko kysymys se, mikä meitä kiinnostaa, kuinka voimme itseämme auttaa ja suojella vai mitä saamallamme tiedolla teemme, koska tietoa tulvii, sille ei ole rajaa. Missä meidän rajamme tiedon, tiedon jakamisen ja saamisen, omaksumisen suhteen menee? Onko oma itse se, jonka näkemykseen ja kokemusperäiseen tietoon lopulta ja aina turvaudumme. Eli olen itse se, johon eniten luotan, jonka arvostelukykyyn ja päätäntään voin tekemiseni ja elämäni asettaa. Näin ainakin voisi olettaa olevan. Itseluottamus ja -tuntemus on siis mitä tietoon ja sen käyttöön tulee tärkein työkalu. Olen itse tiedonhallintakeskus. On oltava tietoinen ja myös itsetietoinen.

Tiedolla ja tietämällä etsimme turvaa, jatkuvuutta, asemaa ja pysyvyyttä. Hyvän ja pahan tiedon tietäjä voi halutessaan ja tavan valitessaan jakaa tietonsa niille, jotka haluavat tuon ihmisen antaman tiedon tietää ja sillä jotakin tehdä. On siis tiedettävä ketä voi kuunnella, keneltä voi oppia, kehen voi luottaa ja millainen tieto on arvokasta. Arvo, arvot ja arvokkuus ajavat meitä tekemään asioita. Olemme päättäneet millaisia arvoja elämässämme noudatamme ja ajamme eteenpäin. Jokaisen on valittava joko tietoisesti, tietämättään, pakosta tai vapaaehtoisesti. Jatkuvaa valintojen tekemistä emme voi välttää, koska on päätettävä, kuinka etenemme, mitä päätämme seuraavaksi, kenen sanaan luotamme, kuinka korjaamme jonkun asian, millaisen ruuan valmistamme lounaaksi ja kuinka se tapahtuu. Koska maailma on tietoa ja tieto, tietämys asioiden oikeasta laidasta on valttia. Mutta maailma on myös väärä tieto.

Totuudellisuus ja kyseessä olevan, puhuvan, todistavan ihmisen arvo limittyvät mielenkiintoisesti toisiinsa. Kuinka asiat sanotaan, kenelle puhutaan ja kuka kuuntelee. Kuinka jotakuta ihmistä kuin luonnollisesti kuunnellaan ja uskotaan ja toista ei. Ihmisten välinen tehty ja luonnollinen ero ja arvo, asian epäselvyys, itsestäänselvyys, hankaluus ja tieto ihmisestä, joka määrittyy hiukan itsestään, kuinka määrittelemme mielivaltaisesti ja asetamme hänet viitekehyksessämme mieltymystemme mukaisesti, kuinka hän elää siinä ja sijoittaa itsensä yhä uudelleen, kuinka tunnemme toisemme ja mitä ajattelemme toisistamme. Epäluulo ja luottamus jotka vaihtelevat kun teemme asioita eli tiedämme jotakin lisää.

Kokemuksellisuuden todistusarvo ja etenkin yhteisöllinen kokemusarvo on juuri tässä hetkessä mielenkiintoinen, koska koemme yhdessä enemmän kuin koskaan. Tämä siis kun ajattelemme millaisessa yhteisössä elämme internetin kautta. Koemme abstraktisti, luullen, kuvitellen ja usein vähäisen tiedon varassa. Tästä Monesti pelkkä kuva on tieto jonka saamme. Voisi päätellä, että ymmärryksemme toista ja toisen kokemusta kohtaan olisi lisääntynyt, että ymmärryksemme tiedosta olisi lisääntynyt. Asia, jota epäilen. Onko ymmärryksemme omaa virtuaalikokemistamme kohtaan lisääntynyt saati itseymmärrys ylipäänsä kaiken kehityksen keskellä?

Elämme naiivin kokemisen kulttuurissa, jossa hetkellinen, nuorekas ohikiitävyys ja pinnallinen riemu on todistettava kuvatulvalla ja oma onnellisuus todistettava olotilakuvilla. Onnellisuutta mittaavat tekeminen, vauhti ja sen määrä. Oma kuuluminen, eräänlainen viisauden löytäminen nettiyhteisössä ja oma tärkeys viisaana henkilönä, joka löytää tiensä on näytettävä. Meidän on nähtävä, koska uskomme silmillämme. Näytettävä löytömme joka on elämämme tulvassa.

Miehen mitta

| Henna Timanttimetsä

Miehen kasvu mittaansa ja mihin tuo mitta asetetaan, johon mies voi kasvaa ja itsensä tukea on erikoinen sosiaalinen ja henkinen voiman ponnistus, jossa toistuu maskuliinisuuden heikkouden pelko, päteminen, kateus, feminiinisyyden ja pienen vähättely, fyysisen voiman käytön ihannointi, kiusaamisen ja lyttyynlyömisen mahdollisuuden käyttäminen ja hyödyntäminen aseman pönkittämiseen ja ryhmädynamiikan ylläpitämiseen. Kummallista on juuri se käsittämätön tosiseikka kuinka hanakasti vanhoillisesta voimankäytöön ja -näyttöön perustuvasta miehisyydestä pidetään kiinni ja siitä on vaikea, jopa mahdotonta päästä eroon.

Miehisyyden huonot puolet tulevat esiin kun mieheydytään ryhmäksi jotakuta vastaan. Raukkamaisin näky on lauma miehiä pistämässä matalaksi yhtä naista. Tämä on jokapäiväistä esimerkiksi internetissä, jossa nimettömyyden taakse voi kätkeytyä ja sieltä huutaa ja sättiä alistavia uhkauksia kenenkään estelemättä. Se, että kukaan ei tähän juuri osaa tai halua puuttua johtuu pelosta, että itse joutuu samanlaisen kohtelun kohteeksi. Tähän kohtaan voi sanoa että pelkuruus on ihmiskunnan tappio. Mutta samanlainen ilmiö tapahtuu työpaikoilla, joilla hiljainen hyväksyntä on enemmän kuin sääntö. Näille yhteiskunnan hiljaisille kiusaamisen hyväksyjille voi todellakin sanoa että maailma on teidän näköisenne ja maailman kiusaajat jatkavat asemissaan, koska mitään ei ole tehtävissä.

Taiteen itseisarvo on eristää taide.

| Henna Timanttimetsä

Ymmärrän itseisarvon niin että taide on arvokas teko tekijälleen taiteena. Tehdyn taiteen arvostus taiteena luo tekijälle ja teokselle arvoa. On yhteiskunnasta kiinni millainen taiteen arvo on hyväksyttävää, tarpeellista ja arvokasta ja mihin taiteen arvostus perustuu: mitä taiteelta haluamme määrittää taiteen arvon.  Tekijä, joka ryhtyy taiteilijaksi ajattelee tekevänsä taidetta. Hän tietää mitä taide on, mitä taiteelta haluaa, mitä taiteensa haluaa saavan aikaan eli miksi sitä tekee, on valinnut tekemisensä ajatuksena ja ryhtynyt toimeen. Teos joka on olemassa, jota voi katsella, esineenä ja esityksenä. Taide on itseisarvona on arvollinen, arvokas itsenään henkisenä tuotteena tekijöille ja katsojille ilman taloudellista tai muuta ulkopuolista arvoa. Tämä on tietysti ideaali ja taiteen totuus taiteen kuplassa. Taiteella on aina taloudellinen arvo, mikä on myös taiteen painolasti. Toinen painolasti on arvottaminen korkeaan ja matalaan taiteeseen eli arvokkaaseen ja vähemmän arvokkaaseen. Taide yleisesti toimii kokemuksena, elämyksenä, jonka voi omistaa, sanoa  ja ajatella nähneensä, tehneensä, luoneensa, osanneensa ja iloinneensa siitä. Taiteen tekeminen, minkä tahansa taiteen tekeminen on erikoisosaamista, joka vaatii taitoa, kykyä ajatella, halua ymmärtää ja herkkyyttä. Siis herkkyyttä. Mitä se sitten lieneekin. Taiteen tekeminen ammattilaisena vaikka puhutaan herkkyydestä ja hauraudesta vaatii päinvastaista. Asenteiden painolasti on pääasiassa negatiivinen, josta voi päätellä, ettei edes taiteen sisällä taiteilija saa arvostusta taiteilijana sinällään. Arvostus vaatii jotakin ulkoista, joka on muuta kuin pelkkä taiteentekeminen.

Että sanotaan tämä on taidetta on luoda taideteos. Teos sijoittuu. Teoksen olemassaolo vaatii katsojan. Taideteos yhteiskunnallisessa kontekstissa tarkoittaa asiaa, jonka ymmärrämme taiteena, mutta jota myös emme ymmärrä yhtenä ja samana. Teos on jokaiselle erilainen. Teos, jonka arvoa alamme mielissämme ja kokemuksena arvioimaan. Mitä teos antaa, mikä on teoksen kyky keskustella katsojansa kanssa, kuinka se resonoi, saa vastakaikua ja jatkuu puheena.

Tarkoitukseni ei ole ylevöittää taidetta, päinvastoin. Ylevöittämisellä ja taiteen itseisarvosta puhumisella luomme taidemarkkinat, joka on maailmanlaajuinen miljardibisnes. Luomme ylellisyyttä ja businessta, jota voidaan kutsua kauneudeksi, elämän lisäarvoksi pienelle osalle ihmisistä joilla on siihen varaa. Samaa ylevöittämistä tekevät museot ja galleriat, jotka eristävät taiteen ja pitävät taiteen itseisarvon arvossaan ja erillään. Pääsymaksut ja taiteen erikoislaatu ylellisyytenä tekevät sitä missä olemme nyt: taide ei kiinnosta, ei puhuttele, ei tavoita, eikä ole saavutettavissa mahdollisimman monelle edes ohi kävellessä. Taide pysyy poterossaan sen yläluokkaisuuden vuoksi, koska se pyrkii yläluokkaisuuteen, jossa tietynlaisella näyttäytymisellä ja näyttämisellä on tärkeä sija. Luokittelu ja halveksunta on osa taiteen maailmaa, joten hyljeksintä ja haluttomuus ymmärtää ja edes pyrkiä tuohon maailmaan on ymmärrettävää. Minäkään en siihen halua. Taide ei ole niin laajassa käytössä yhteiskunnassa kuin sen pitäisi olla. Taide ei ole arkipäivää.

Taiteen tekeminen lähiöissä, lasten ja nuorten kannustaminen taiteen tekemiseen on askel siihen suuntaan, mitä taiteen on tarkoitus olla ja tehdä. Itse olen kokenut taiteen tärkeimmäksi osaksi juuri tekemisen prosessin. Olen myös kaivannut taidetta, joka on osa arkkitehtuuria, en monumentteja ja suuria nimiä. Kun ja jos taideteos on ainoastaan ylellisyysesine mikään ei muutu. Noihin esineisiin suurimmalla osalla ei ole varaa. Siinä on yksi taiteen tehtävä, ylevöittää ne, joilla on taloudelliset resurssit itsensä ylevöittämiseen.

Matkatkaamme

| Henna Timanttimetsä

Kiinnostavaa on, kuinka ajattelemme, että kaukana on aarre. Toki, kaukana on monia aarteita. Tuo haave kaukaisuudesta voi olla niin sokeuttava, ettei näe lähelleen. Tuo ajatus kaukaisesta paremmasta on kenties ainoa asia, joka on jännittävä, hehkuva, arvokas ja jotakin parempaa, aina vain parempaa, joka on saavutettava tullakseen paremmaksi itse. On löydettävä aarre, kokemus, joka on tavoittelemisen arvoinen ja vaikea saavuttaa, verrattavissa voittoon ja paremmuuteen, jotta voimme asettaa itsemme jakkaralle, jotta voimme verrata hyvillä mielin toisiin itseämme. Kaukaisuudessa on tulevaisuus, kuva, aurinko, lämpö, avaruus, aika, sankaruus, ikä, palkinto, vauhti, löytäminen ja saavuttaminen.

Minne lähtisimme? Minne haaveilemme pääsevämme, on kertomus omasta kyvystämme, tai kykenemättömyydestämme, nähdä mikä on tärkeää. Tavoitteemme ja tekomme tavoitellessamme paikkaa pallilla, ovat tärkeässä osassa kun arvioimme ihmisyyttämme, ja miksi tuo tavoittelemamme on tavoittelemisen arvoista.

Kun jonkin oleellisesti tärkeän päälle on kasattava asioita, koska emme näe sitä oleellista. Asioita, jotka ovat hetken kiinnostavia, ohikiitäviä fragmentteja ja todisteita mahtavuudestamme joka meni jo, haluttavia kunnes tulee jotakin uutta yhtenään. Kuinka asetamme haaveemme itsellemme ja toisille on peruspatologiaa, mielemme on kehomme, kehomme on mielemme, jota joko suostumme tutkimaan ja hyväksymään, tai sitten emme. Se voi olla fyysisen vaillinaisuuden ja mentaalisen vamman peittelemistä ja kieltämistä, luuloa vaillinaisuudesta ja puutteellisuudesta johtuvaa halua johonkin muuhun. Fyysinen vaillinaisuus ja mentaaliset vammat ovat niin jokapäiväisiä, jokaisen omia, yhteiskunnan rakennuspalikoita, osistamme rakentamamme kasa on romahtamaisillaan ja ehkä jo romahtanut yhä uudelleen ja yritämme paikkailla, vaikka se romahtaa kun kiipeämme ja kasaamme päälle uutta.

Matkatkaamme mieliimme, siihen melko lähelle, hyvin mutkaiselle tielle ja sokkeloiselle käytävälle, jossa on monia kerroksia, kuiluja, torneja ja vaarallisen näköisiä portaikkoja niin monia, ettei niitä itsekseen oikein tahdo löytää, saati tohdi löytöretkeilemään. Sieltä saattaa löytyä prinsessa, jonka haluja on mahdoton toteuttaa. Oma itse voi olla pelottavin ja paras löytö kohdata. Pelottava etenkin, kun kohtaaminen on tehtävä jonkun toisen kanssa. Toisen, joka kohtaa sinut sellaisena, kuin olet eikä katoa, vaikka et ole prinsessa.

Mitä on sivistys? Mitä sivistyksellämme teemme?

| Henna Timanttimetsä

Sivistys on yleinen ja henkilökohtainen. Se on monimutkainen ajatusten ja ideoiden summa, joka on valmis jatkuvasti muuntautumaan ja jota on oltava valmis kehittämään. Sivistys ei ole itsestäänselvyys eikä se välttämättä ole kiinni oppineisuudesta. Sivistystä voi käyttää aseena, astinlautana, keppinä ja apuvälineenä. Olemassaoleva sivistyksemme ei ole syntynyt tyhjästä, mutta se saattaa toisinaan unohtua. Tämän hetkinen sivistys tai sen puute on kenties ilmassa leijuva haju tai saniteettitilojen hajuttomuus, kenties jollakin tasolla toteutuva oikeus ja kohtuus, valmius vaatia ja tietää. Sivistysvaltion sivistynyt ihminen ja sivistyksemme, jossa elämme kulttuurina, yksilöinä ja sivistyksen jatkajina on lähtökohdiltaan oltava oikeudenmukainen. Sivistyneessä valtiossa jokainen on oikeusvelvollinen, omaa sanan-, valinnan- ja ilmaisunvapauden, on oppivelvollinen, oikeutettu opiskelemaan ja tekemään työtä. Sivistys antaa vaikuttamisen vapauden, oikeuden ja velvollisuuden.

Sivistykset, ohjeet ja opit, ovat ihmisen luomia malleja ja keksintöjä elää ja luoda. Mitä sivistys on nyt, mitä se oli ennen ja mitä sivistys on tulevaisuudessa on vaikeampi asia kuin äkkiseltään tulee pohtineeksi, koska pidämme tietynlaista sivistystä itsestäänselvyytenä liittyen tietoon ja ymmärrykseen siitä, kuinka toimia tietoyhteiskunnassa, tietoisuuteen ja ajatukseen itsestä muiden joukossa. Jatkuvasti syntyvään ja muuntautuvaan tietoomme itsestämme, toisistamme, suhteestamme toisiin olentoihin ja maailmasta, mutkallisesta suhteestamme maailmaan ja itseen unohtamatta toista. Sivistystä on kuinka olemme, opimme ja elämme. Sivistys on se itsestäänselvyys, johon jokainen istutetaan enemmän tai vähemmän sopivasti. Omaksumme tietyn määrän tietoa riippuen ominaisuuksistamme (kuinka paljon tiedostamme jää käyttämättä onkin mielenkiintoinen kysymys). Tietynasteinen sivistys on itsestäänselvyys, koska ei ole muuta vaihtoehtoa. Itsestäänselvästi oletamme, että meillä on sivistysvaltion jäseninä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka toimivat valtion perustoina, toiminnan ja jatkuvuuden edellytyksinä. Jokin tuossa itsestäänselvyydessä johtuu sivistyksen viettelevästä vaikutuksesta, huumasta ja sivistyksen yhteydestä valtaan. Osa helpon oloisesta sivistyksestä, jota teknologiapakko- ja viettelys luo, johtaa siihen, ettemme osaa varoa vallan lipumista vääriin käsiin. Tiedon ollessa valtaa, se, joka tietää parhaiten kuinka maailma ja ihmiset toimivat on vahvoilla, mutta ei välttämättä vallankahvassa. Toivoa sopii että se, joka on tarpeeksi sivistynyt ja kykenevä hoitamaan yhteisiä asioita, luomaan omaisuutta ja hyvinvointia ja synnyttämään uutta tietoa käyttää taitonsa yhteiseksi hyväksi.

Sivistys on arvo, joka antaa arvoa henkilölle joukossa, jossa on samalla tavalla sivistyneitä. Sivistys ei kuitenkaan ole jatkuvaa yhteisymmärrystä vaan keskustelua, sovittelua ristiriitojen keskellä. Se on kykyä nähdä oman ajatusmaailmansa ulkopuolelle, halua ymmärtää erilaisuutta ja toista, kykyä ottaa huomioon kompleksisuus, tapahtumien ja asioiden synnyttämä inhimillinen jatkumo. Se on yhdistävä sidos ryhmässä, jämerä kompleksisuuden ymmärtäminen, hyväksyminen ja huomioonottaminen. Sivistystä on arvostaa, arvottaa, kyseenalaistaa, antaa tietoa ja opettaa, antaa oppia ilman täysin valmista tietoa. Sivistys ei ole valmis, tavallaan se on tuote ja tavallaan ei. Sivistystä on kuinka sivistämme itse itseämme, kuinka muutumme, että pysähdymme pohtimaan kuinka voisimme tehdä toisin. Sivistynyttä on pysähtyä ajattelemaan, ajatella, käännellä ajatuksia ja ideoita, katsella eri puolia ja vertailla, tulla ajattelemaan jotakin, saada ideoita ja ajatuksia, jotka ovat yksilöllisiä, vertailukelpoisia, keskulteltavissa ja kokeiltavissa tai mahdottomia (En tiedä onko haikailu sivistystä. Ainakin se on hyödytöntä välittömän hyödyn tavoittelun maailmassa). Vertailu on perinteisesti kuulunut sivistyksen mittailuun, hyvän ja huonon käytöksen, ihmisyyden ja tiedon vertailu. Taistelu mikä tieto on oikeaa ja mikä väärää ja mitä uskoa. Kuka saa kunnian ja millä lihaksilla, kenelle annetaan ja keneltä otetaan. Mikä tieto on arvokasta tietää, jalostaa että opettaa eteenpäin oikeana. Millainen tieto ja taito tuo arvostusta, rahaa, aseman, työtä, lisäarvoa. Kuinka tiedon löytäjä ja käyttäjä käyttää tietoa omaksi ja muiden hyväksi. Sivistyneen ja sivistymättömän välillä on tiukka ero, joka luodaan ja tehdään selväksi. Siitä syntyy moderni ihmisyys edelleen, erottelusta, vaikka moderniuden peruslähtökohta on yhteiskunnan demokratia jonkunlainen paremmuusjärjestys on löydettävä. Luokkaerojen liudentuminen ja ihmisoikeuksien toteutuminen globaalisti lisää sivistystä ja on sivistystä. Sivistys on pitänyt yllä ja korostanut luokkaeroja, sukupuolieroja, ikäerojen merkitystä (lapsi edelleen on ylenkatsottu ja vähemmän merkityksellinen kuin aikuinen), oppieroja, säätyeroja, kansakuntien välisiä eroja, ihmisten välisten erojen merkitystä, ideologisia eroja, uskomuseroja jne., joten on tiedettävä millaista sivistystä haluaa.

Sivistys tekee selvän eron luonnollisen ja luonnottoman välille. Puhtaasta järjestä ja uskosta en sivistyksen kohdalla tiedä mitä ajatella. Kuvitteellisilla ideoilla, ideaaleilla ja arvoilla on toisinaan kovin suuri merkitys. Villin ja sivistyneen ero on opillinen jalostus ja ylläpito. (Millainen oppi on tarpeeksi ja voiko niin kysyä?) Voimme valita jalostuksen asteen ja mikä on tarpeen, kuinka oppi palvelee kutakin yksilöä ja yhteiskuntaa.

Villi on sama kuin luonto. Sivistynyt on se, jolle oppia on jalosti annettu, joka on ottanut opin omakseen ja toteuttaa saamaansa oppia kuten häntä on ojennettu eli ohjeistettu toimimaan kuin kuvana opettajastaan. Kopiona, joka annetuissa rajoissa toteuttaa itseään ja luo siten oman kuvansa, jatkeen, jatkumon, jalosteen. Villi eli luonto on pelottava, armoton, tietämätön, häirikkö ja viettiensä vietävänä. Sivistynyt on kontrolloitu kontrollissa, lempeä, viisas ja hellä. Villiydellä on oma paikkansa sivistyksen kehittäjänä.

Rappi-o

| Henna Timanttimetsä

Hienosti tiivistäen, määritellen sen, mitä on olla rappiolla henkisesti. Vähemmän hienosti rappiota on olla välinpitämätön siitä mitä maailmassa tapahtuu. Rappiota on haluttomuus vaikuttaa, pistää korttansa kekoon yhteiseksi hyväksi, olla sotkematta korrellansa sitä valmista soppaa, jonka moderni ihminen on luonut. Rappiota on vain yrittää tulla toimeen, luoda elantoa vain itselleen. Olla kuuntelematta ja vastaamatta soraääniin. Rappiota on olla muuttamatta tuhoavia toimintatapojaan, tapoja, joilla on selvä yhteys luonnon ja yhteisen saastumiseen, katoamiseen, ihmisoikeuksien polkemiseen. Rappio on rahanahneen maailman voitto.

http://www.hs.fi/kuukausiliite/a1414555862365?jako=ae5cc11f81f3bd696cc822e65482ba9f&ref=og-url

Marimekko made in China Haista Vittu.

Haista Suomi vittu!

| Henna Timanttimetsä

Ai millainen kuva minulla on Suomesta. Se kulminoituu hienosti kuplina ja raja-aitoina joita on vaikea kaataa tahi ylittää. Toki puhetta ja keskustelua on runsaasti, että pitäisi tehdä sitä ja tätä, mutta päästäänkö puusta pitkään onkin toinen juttu eli tapahtuuko toiminnan muutosta, totuttujen kaavojen ja käytäntöjen muuttumista niin että yhteiskunta ravistuisi todella ja uudistuisi ajatuksiltaan, teoiltaan että ilmastoltaan. Suomea ja suomalaisia edelleen vaivaa yllätyksettömyys, rahan perässä juokseminen, sanomisen ja tekemisen pelko, pienet piirit, epämielyttävän ulkopuolelle sulkeminen. Kohtaamattomuus, ja uskalluksen puute jähmettävät koko kansakuntaa haluamaan ainaisia samoja asioita. Jähmettyneisyys tulee erinomaisesti esille taideyliopisto Aallossa, joka on luonut itselleen kaikkivoipaisen ja puhtoisen imagon paikkana, josta ponnistetaan saavuttamaan uraunelmia. Ajatuksellinen, opetuksellinen ja taiteellinen anti on kovin laiha ja tuntuu pyörivän vanhoissa hyviksi koetuissa uomissaan. Hyvä on kapea, jo nähty rata ja laihanlainen. Elitistinen leima ei katoa eikä sen halutakaan katoavan. Elitismi, muuttumattomuus ja hierarkisuus ovat osa Aallon imagoa ja kompastuskiviä. Eläkevirat ja samojen naamojen pyöriminen samoissa kuvioissa eivät auta asiaa, joka olisi toimintakulttuurin muutos. Tavat tehdä ja ajatella laahaavat jossakin kultaisissa vuosissa. Yritysraha ja suuryritysten kanssa vehtaaminen kelpaavat liiankin hyvin, epäpoliittisuus, aktivismin puute, tietämättömyys, kiinnostuksen puute ja poliittisuuden suoranainen karttaminen lyövät leimansa siihen mitä opitaan, miksi tullaan, kuinka ollaan, mitä opetetaan ja millaisina pysytään. Yritysten kanssa hyvää pataa -leikissä kärsii se, mitä varten yliopisto on olemassa. Pelko lamaannuttaa, puolueellisuus ja hännystely vievät shampanjasosialistilta kärjen ja pohjan. Kritiikkiä, erityisesti sellaista suoraa palautetta, puhetta ja tekoja jotka pyrkivät repimään elitistisiä vanhentuneita rakenteita hajalle kartetaan, halveksutaan ja pelätään eikä osata kohdata saati haluta kuulla, muuten kuin tuhahtamalla ja puolustautumalla naurahtaen (aha ha). Kritisoija on valittaja ja saa hankalan henkilön maineen. Suomi ei ole vieläkään oppinut, että hankalat ovat niitä, joita tarvitaan jos muuttuvassa maailmassa haluaa pysyä kärryillä. Mainehan se on josta tässä on kyse, josta Aallossa on kyse; Suomi-kuvasta, sen kiillottamisesta, puhtoisesta imagesta, johon ei liiallinen yhteiskunnallisuus, poliittisuus ja kriittisyys luo varjoaan. Suomen puhtoisuus on melko likainen ja säröttömyys kuviteltua pintaa. Jos mielenkiintoista keskustelua, tekoja, designia ja taidetta haluaa tuo jämähtänyt lika on pystyttävä kohtaamaan ja korjaamaan. Se on itsekritiikin paikka. Muutoksen tekeminen on vaikeaa, toivottavasti ei ylitsepääsemättömän. Toivoa sopii. Tietysti rahaa tarvitaan, eihän sitä ilman tulla toimeen diibadaapa. Pidätän hengitystä kun paska haisee.

http://www.aalto.fi/fi/cooperation/fundraising/donators/

Miljonääri Ä ja lypsyjakkara, nilkuttaja jumalaton.

| Henna Timanttimetsä

Miksi puhua jumalattomasta maailmasta kuin kuvata loputonta epätoivoa, tai puhua arveltavissa olevasta jumaluudesta, aistittavissa olevasta olemassaolosta, olemattomasta, koska emme voi konkretisoida näkyväksi jumaluutta millään kuvalla, voimme vain kuvitella ja uskoa. Jostakin on pidettävä kiinni. Olemattomuudesta, jotakin puuttui, ilmeisesti jotakin oleellista eikä niin pientä, ettei sillä olisi vaikutusta. Tai sanoa että jumalaton maailma olisi paha ja puutteellinen, koska siinä on vain kuolevainen olentojen kokonaisuus joka kuihtuu, syntyy ja kasvaa ja kuolee ilman luojaa, ilman määrättyä päämäärää, ilman hyvää hyvettä. Sitä on myös jumalallinen maailma, vajaa ja mielivaltainen, mielipuolinen luojineen koska otamme jumalan aseman. Hyveen puute, hyveen kunnioitus hyveenä joka on tarpeellinen, hyveitä joita on hyvä omata ja hyvän poissaolo, jonkun perimmäisen hyvän jonka tietää kun elää, jonka jotenkin tietää ja löytää. Hyvän poissaolo johtaa ajatukseen pahan läsnäolosta, pahan jota välttelemme, tai luulemme välttelevämme vaikka teemme pahaa itsellemme ja toisille. Aistimme, härnäämme, kuvittelemme olevaisen olemattomuuden olevan meistä erillisen, aavemaisen ja pelottavan.