Äkkilento Roomaan 58e.
Haetaan runouden asiantuntijaa, ei alastonkuvia. Alastomassa kehossa on oma runoutensa. Myös digitaalisissa kuvissa genitaaleista? Niissä varsinkin.
object making noise
Täydellisyyttä on tavoiteltava, mikä on sen hinta? Se voi olla saavuttamaton ja silti nykyään, niin kovin tylsä eli siinä ei ole minkäänlaisia säröjä, koska se on ostettua ja usein imitoitua. Onko jokin täydellistä, koska siitä ei saa kiinni, kuten pienimunaisen patsaan kikkeli tai jpg ja mitä uutta taiteessa todella tapahtuu?
Pienimunainen patsas on kuvanveiston suuria mysteereitä. Ehkä alushousut tai lannevaate olisivat hyvä ratkaisu miehen alastomuuteen näinä omituisina aikoina. Uutuus taiteessa on myös verhottu uusiin laitteisiin ja teknologioihin, mitkä ovat iso osa tekemisen viehätystä. Mikä on uutta ja mullistavaa todella taiteessa ja mitä on uutuudenviehätys? Taiteessa täydellisyys on myös mitä tavoitellaan ja toisaalta on jäänteenä oletus, että teos kuvaa tarkasti jotakin nähtyä eli todistaa taiteilijan klassista osaamista ja lisäksi siinä on muita ulottuvuuksia eli se ei ainoastaan ole kopio nähdystä, vaan.. ja sitten tulee se vaikea osuus eli mistä teoksessa on kysymys, jos se ei ole ainoastaan taidonnäyte, kuten edelleen paljon halutaan, upeaa ja hienoa. Täydellisyys on siinä rakennuksessa, teatterissa jossa taidetta esitellään, tarkasti organisoidussa ja asemastaan tärkeässä, valkoisessa minimalistisessa, karussa ilmeessä ja menestyksessä, valitussa taidehenkilökunnassa, titteleissä, valinnoissa, näkyvyydessä ja rahan määrässä. Mitä riisutumpaa, sen parempi. Itseäni kiinnostaa, mikä on poissa, kun ylimääräinen häivytetään ja miksi soraäänet, virheet ja rypyt, että lika ovat niin väärin, että ne suorastaan väkivalloin täytyy poistaa ja millaisen kokemuksen tiellä elämän ylimäärä on? Miksi kliinisyys on täydellistä ja harmonista? Lähestyykö se uskonnollista hartautta? Ja mitä kuvataiteen tilat itsessään voivat paljastaa tästä anaalista tilasta, jossa haluamme olla kuin puhtaina, hyvintoimeentulevina menestyjinä ja rypyttöminä kuin valokuvassa, ilman disharmoniaa ja asymmetriaa? Yksi piirre, jota suomalaiset arvostavat, ovat valkoiset seinät ja neitsyenpuhtaat, jäljettömät, kiillotetut lattiat. Haiseva, likainen ruma ihminen voisi olla performanssina avajaisissa se, jonka tahtoisin tehdä. Ehkä siihen päädynkin. Taiteilija nöyryyttää itseään, jotta muiden ei tarvitsisi ja häneen voi peilata henkilökohtaiset negaatiot ja muut kummallisuudet, joita helposti tulee pintaan, vaikka kuinka estelisi, koska estoista, torjunnasta, kieltämisestä, kiistämisestä ja kielloista ja niiden esiintuomisesta syntyy konflikti. Harmoninen runouden ja utopian kaltainen tila kun ei välttämättä ole aina se, mitä tarvitaan ja halutaan taiteeltakaan. Mitä pidetään kauniina, ei aina ole sitä.
Niin, mitä halutaan, kun halutaan taidetta ja onko sen vastattava johonkin ja mitä oletetaan saavan ja saavutettavan, ainahan on oltava tuloksia, joita esitellä, tai ainakin tuote? Mitä taide saavuttaa kaikella hyvyydellään ja heikkojen puolustamisellaan? Muistuttaa meitä, miten väärin elämme ja teemme ja meidän on parannettava tapamme? Kysyn, koska tuloksia odotan ja tarkoitan ihan muuta kuin NFT-tuottoja, joka teknologia käyttää paljon sähköä ja jossa taiteilijan teoksen varastaminen on sen taiteilijan syy, jolta varastetaan. Taiteilija tavallaan menettää vapautensa tehdessään jotakin haluttua tietyissä valvotuissa rajoissa ja taiteilijan työ halutaan mahdollisimman halvalla, mitä esimerkiksi Tornihotellin keissi todistaa siellä korkealla, mutta työn täytyy kasvaa tuottoa jälkikäteen, joten nimeä on hyvä olla. Voisi olla taiteilijan työlle ja työmahdollisuuksille otollisempaa, jos siirtyisimme takaisin kisällisysteemiin ja taide siirtyisi isommaksi osaksi rakennettua eikä taiteilija olisi luksustuotteita markkinoille tuottava tähti, joka ottaa kantaa ja kommentoi, tähteys, johon harva lopulta yltää, jota kaikki taidekoulutus kuitenkin tukee, jostain aivan käsittämättömästä syystä. Taiteilijan oikeusturva, työskentelyolosuhteet ja palkkaus ovat niin herran kädessä, että on myöskin omituista, kuinka vasemmistolainen taide ei näihin saa muutosta, ei toimi ammattiyhdistysliikkeiden kanssa, nämä ovat näille vallankäyttäjille täysiä mahdottomuuksia kaiken hyvän tekemisen keskellä. Taiteilija, joka ei tule toimeen työllään, on huono taiteilija ja ajatus pidetään elossa eli taiteilijan arvo on siinä, että hän tekee rahaa työllään, silti taidesysteemi ei pyri tuottamaan arkikäyttöistä taidetta, vaan oikea vakavastiotettava nykytaiteilija hakee apurahoja, pyrkii taiteen keskiöön, ideoi että innovoi apunaan uusin teknologia. Työhuoneen koko kertoo myös työn ja taiteilijan tärkeydestä. Työ versus ei-työ kaipaisi läpikäyntiä, koska halutaan ajatella että myös alkutuotanto on työtä, se pohja, jolla taide seisoo ja josta yleensä ei makseta, mutta joka halutaan. Siis raha ei kerrokaan kaikkea? Sillä apurahat perustellaan, tavallaan näkymättömän työn tärkeydellä, mutta silti raha menee rahan luo.
Apuraha toimii taiteessa meriittinä ja pääasiassa raha on tarkoitettu tuotantokustannuksiin, joten en ihan ymmärrä vanhentuneen oloista systeemiä, joka palkitsee näin eli saatu rahasumma on meriitti ja kertoo jotakin taiteen korkeasta laadusta määriteltynä nykytaiteen systeemissä. Esimerkiksi Taiko-sivusto kysyy, mistä viralliselta taiderahan jakamistaholta olet saanut rahaa ja ne laitetaan meriittilistaan. Koska apurahojen haku on kaikille taiteilijoille mahdollista, huolimatta menestyksestä, kysynkin edelleen, miten järkevää on valtion tukea rahallisesti jättimenestystä tyyliin esimerkiksi Jari Tervo ja Osmo Rauhala? Toimintaahan ei viranomaistaholta kyseenalaisteta millään tavalla ja kritisoijat ovat muutenkin joko epäonnistuneita ja kateellisia. Tässä palkitaan menestys apurahalla.
Te olette niin oikeassa, toveri, kyllä toveri. Julkinen taide on yksi kammottavin esimerkki suomalaisen kuvataiteen epäonnistumisista ja yrityksistä kommunikoida muun maailman kanssa. Oikeassa oleminen on todellista asiantuntijuutta, nyökyttelee hän, nimeä on oltava ja vastaansanominen on turhaa ja väärin, hyvä on hyvää, etenkin kun on jalusta, rituaalit, asiantuntijat ja konventiot. Mitäpä ei taiteen ammattilainen tietäisi ja nielisi, koska ei muuta voi ja osaa ja muuten täytyisi etsiä muita hommia. Myös käytössäännöt unohtuvat, kun saa tarpeeksi valtaa eikä tarvitse huolehtia, miten virkamies toimii oikein, koska kukaan ei sano vastaan ja asema on turvattu. Vallankäyttö taiteessa on vastaansanomatonta, ylikävelevää ja tuloksista voi purnata paikallislehdessä ja vihata taiteilijoita. Taiteilijan käyttäytymisen on oltava kuitenkin moitteetonta. Taiteessakin pitäisi edelleen voida vaatia ja odottaa vallan ja ajattelun kovaäänistä haastamista. Siihen taiteilijan omituisuus, ulkopuolisuus ja kaaos osin voi pyrkiä. Kuten on tavallista taiteessa, asiat, joista ei pääse yli kuten epäpätevyys, vallan väärinkäyttö ja paikallaan junnaaminen turvallisessa asemassa, suosiminen, omaan erinomaisuuteen ja älyyn uskominen (mihin muuhunkaan), taiteilijoiden hyväksikäyttö ja kaverit ennen kaikkea-ajattelu, mutta kuitenkin erinomaisuuden poissaolo eli lapsuksia ja selkeitä epäonnistumisia sattuu hämmentävän paljon, mutta nekin ovat muiden vika, ovat vakioita. Pieni muna ei ole näiden ihmisten isoin ongelma. Muuten, kun tarkoituksellisesti leikkii ihmisen työuralla, onko se osa tehdasmaisuutta, jossa taiteilija on materiaalia ja tuottava yksikkö, jolle joko annetaan tai sitten ei, riippuu käytöksestä ja vaatteista, heilutellaan nenän edessä mahdollista kuuluisuutta kuin lottovoittoa? Jotain sen suuntaista olen huomannut. Narsismi ja omahyväisyys on niin suurta, että väärässä oleminen ja väärin tekeminen ovat ok, koska seurataan kaavaa, mitä on tehty ennenkin ja se on oikein, koska human error on siinä taiteilijassa, mutta toisaalta on suoranainen mahdottomuus uskoa, että taiteilijasta löytyisi mitään ihmeellistä, mutta aina heikomman puolella näön vuoksi, eiks jeh? Oletteko nyt ihan varmoja, että meni oikein? Ole armollinen itsellesi, epäonnistuminen on sallittua, sanottiin Aalto-yliopistossa, aivan kuin olisi tullut terapiaan. Olen terapian käynyt, en tarvitse valeterapeutteja taiteen sisältä, sellaista osaamista teillä ei ole, jos minkäänlaista. Aalto painotti, että ulkona on paha maailma ja täällä voi kokeilla eli leikkiä taiteilija. Joo joo, jäin ihmettelemään, mitä lienee kuvittelivat minun tehneet siihen mennessä? Psykoterapia on tehokkuudessaan paljon toimivampi kuin taide ja luotan sen alan ammattilaisiin. Hoitomuotona taide ei vakuuta, ihan siitä syystä, ettei parantumista ole näkyvissä. Mutta kuinka monta kertaa täytyy harhaisia ja itseensä tyytyväisiä tyhjäpäitä tulla vastaan? Ettette vaan hyvesignaloisi ja valitsisi itsellenne sopivia hyväntekeväisyyskohteita, ajassa kiinni olevia uutisia? Taiteilija häpeää ja taiteilijaa hävetään, kuten jo sanoin, se on se performanssi ja rajapinta: hullu taiteilija, terve virkamies.
Vastaansanominen ja kyseenalaistaminen ovat merkki hankalasta ihmisestä, jota on vaikea sietää, koska virheitään ja osaamattomuuttaan ei voi myöntää hierarkiassa, etenkin kun on jo titteli. Viat ovat aina toisaalla, mistä syystä mitään ongelmia ei ole ja jos on, ne selätetään puheissa, aivan kuten missä tahansa kunnan kirjelmässä. Asemansa ja kasvonsa voi menettää lopullisesti, mikä olisi taiteen kannalta hyvä juttu: skandaalit ovat palava metsä parhaassa tapauksessa. Ajattelun ongelmallisuuksia, että ennakkoluuloja, joita taiteessa työskentelevillä on hämmästyttävän paljon, ollaakseen avarakatseinen ja suvaitsevainen ja oletetusti hyvä, ei taida näkyä peilistä? Yliopistotaso on haastava, siellä täytyy reagoida tuloksiin ja faktoihin, ei oletuksiin ja kuulopuheisiin ja oletuksia taiteilijoista riittää. Entä jos taiteilija saa aikaan yllättäviä tuloksia, raportoisiko joku niistä? Koulutetaan, mutta hänen ajatuksensa ovat sittenkin vähän liikaa ja en nyt tiedä tuosta taiteen laadusta ja onko se ajankohtaisuudessaan kiinnostavaa ja ei, ei hän ole kiinnostava, mutta hänen ideansa voidaan varastaa ja häntä voi urkkia. Hän ihmisenä on tosi off. Ilmeisesti ei ja joo, koska taiteella on itsenäinen asiantuntijavalta, mikä ja kuka on kiinnostavaa, riippuu hetkestä ja vaatteista että aatteista. Taiteelle vaan täytyy syytää rahaa, koska kaikki eivät sitä itse osaa tehdä, mieluiten taide on kuitenkin ilmaista, koska taiteilija on luonnonvoima ja hyvä on hyvää. Tornihotellin taidekilpailu oli osaamattomuudessaan ja taiteilijoiden vähättelyssä huvittavin ja kammottava. On tullut selkeästi ilmi, mitä palkkaa nauttiva, valtaa käyttävä, taidekenttää pyörittävä osa ajattelee, eikä ajattelukuvioita ole aikomustakaan muuttaa, koska ne palvelevat sopivasti hyväksikäytön kulttuuria.
Koska olen näin pieni itse enkä osaa edes pukeutua hyvin saati ajatella, kaikesta todistelusta huolimatta, uskoisin, että uskallan sanoa, mitään muita ongelmia ei ole kuin näitä pieniä ja pienelle niitä voi kipata lisää, koska mitäpä pienistä ja ylhäältä näkee kauas ja hyvin, mutta puhutaan rahasta ja sen tekemisestä. Ainoa asia, mikä lopulta kiinnostaa myös taiteessa. Mitä possuja teillä siellä Helsingissä kadulla Töölössä? Hakeeko tekijä valtiolta rahoitusta vai onko itsenäinen yöllinen hassuttelija? Tosi hassua, possuja. Onko virkattuja enemmänkin?
Muuten, olisi kiinnostavaa, jos Hesari kirjoittaisi lisää vihakatsomisesta, jossa inhottujen ihmisten sisältöjä tsekataan pelkällä halveksunnan mentaliteetilla. En ollut ennen kuullut moisesta, ennen kuin luin Hesarista. Opettavaista.
Vasemmistolaista kevättä, antikapitalistisia muraaleja, vahvaa taisteluhenkeä että vappua. Ciao.
Ihmisten pomputtelu, vähättely ja nöyryyttäminen on taiteen essence, koska kerma on päällä. Toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset ja tekopyhyys voi olla oikeaa pyhyyttä.
When you are prey. Do you pray?
breathe, in order to have faith in to this interrogation of present of delinquency
Fear guides me, that is what I trust. Battle that cannot be won, but it has to be fought. Deliberate subversion unraveled with such speed. Enraged, cloudy, earthly, muddy, dark, behind and under, in
experiencing historical ontology of me, of ourselves, of that other I see and don’t, verifying existence via cruelty, inner must of terror which drives me. Fear that keeps me going. Abomination, afraid when
afraid always, keeping me alert, a pulled string, pulling.
Opening/Fridge art
Where is the noise? Tourism is tourism, misogyny is misogyny, art setting doesn’t lighten the burden, the dirtiness in any way. People in the arts like to think art makes it better or different somehow acceptable to be an ass, but no, it doesn’t. Also in university, you take gossip and drunken chatter for a fact, (sometimes it does sometimes it doesn’t have value), you’re an ass and I wonder who the fuck let you in.
Taiteilijamyytin myynti
Mietin mitä taiteilijamyytti tarkoittaa. Onko se vapauttava vai kahlitseva? Ainakin sitä voi kommentoida, koska on kyse yhteiskunnan arvoista, esittämisen tavoista, määrittelyistä, kulttuurista kokonaisvaltaisesti, sivistyksestä ja estetiikastamme. Minulle se on länsimainen sankaritaiteilijakäsitys jossa pelataan näyttävyydellä, maineella, historiankirjoituksella, tärkeydellä, painotuksilla, piilotuksella, teatterilla ja tarinoilla ja toisaalta hyvin avoimella itsepaljastuksella, itsetarkoituksellisella jossa tähdätään korostamiseen. Mystiikalla ja myytillä on kiehtovuuden elementti, joka helposti jää insinöörikeskeisessä hyötyajattelussamme vähemmälle arvostukselle höpöhöpönä. Insinööreillä on omat myyttinsä ja tarpeensa. Taide tulee taiteen myytissä jostakin tuntemattomasta, kuvitellusta missä ei ole sanoja, josta ei ole sanoja, jokin selittämätön on tehty näkyväksi, ihasteltavaksi ja haluttavaksi, etenkin kuvataiteessa, joten taiteilija on välikappale jolla on lahja. Taiteilijan ei tarvitse selittää tekemisiään tai hänelle on siunaantunut lupa tehdä ja kokeilla joka elämänalueella. “Kun te taiteilijat olette sellaisia.” On joku tieto millaisia taiteilijat ovat, koska on kerrottu. Kärsivä taiteilija-käsitys on jotakin säälittävää ja dekadenssi vaarallista, taiteilijuus tunteellista, estotonta ja epätodellista, sadunomaista ja kammottavaa, mutta kiehtovan kaunista. Tosin taiteilijan on osattava hommansa, on oltava hyvä. Mistä kärsimys johtuu ja miksi taiteilija kärsii. Taidekäsitys johon kuuluvat vahvat kliseet taiteilijuudesta on pidetty. Mieltymykset joita pidetään tietoisesti yllä ovat nostalgisia, ne palvelevat ikuistamisprosessia ja liiketoimintaa, tarinoiden nälkää. Mitä taide on ja kuinka tärkeä kysymys se on ratkaista? On varmaan vielä ajatus ja valinta, että katsoja ei ymmärrä, koska hän sanoo niin, hän ajattelee ettei joku taiteena tehty ole taidetta, koska nähty ja koettu ei selity opituilla katsomisen ja ajattelun tavoilla joita taiteesta on tai taide on taidetta koska niin sanotaan, mutta ei katsojalle, koska hän voi päättää. Mitä se tarkoittaa taiteilijan kannalta? Onko se kritiikki vai moite, huomionarvoinen asia? Mitä voi ymmärtää tuntemattomasta ensi silmäyksellä ja miten paljon täytyy ymmärtää? Kaikki välittömästi? Taiteilijamyytissä on ikuisuuspainotus ja idolisointiajatus, että taide on muuttumatonta ja taiteilijat ovat tämän myytin armoilla. Muuttumattomuus on keskinkertaisuuden ehto eli taiteen oletetaan pysyvän samanlaisena ja se tarjoillaan samanlaisena, samoista lähtökohdista, tarkoituksista, motiiveista, välineillä ja esittämisen tavoilla syntyneenä, jotakin hyvää taiteena, jonka voi hyväksyä, koska sen ymmärtää. Ymmärtää mitä? Onko taide esine joka laitetaan johonkin tuttuun paikkaan tutulla tavalla symmetrisesti vai voiko taide olla orgaaninen osa rakennusta ja rakennuksessa olemista? Onko taide monumentti rakennuksen edessä vai onko sillä joku muu funktio? Myytti on nimenomaan paikallaan pysyvä ja varjeltava esine, joka kertoo ja kuvaa mitä taiteessa kuvataan, joka on myös oletus.
Mitä taiteilija käy läpi elämässään on oletus, että se vaikuttaa taiteeseen jota hän tekee, että henkilökohtainen muotoutuu taiteeksi, on osa tarinallisuutta, jota voi miettiä, miten se istuu nykypäivään. Millaisista perspektiiveistä taiteilijuus kasvaa, kun oletus, joka on ollut sama, muuttuu tai esikuvat ovat niin iskostuneet mieliin, että taiteilijuus kasvaa niistä väistämättä jotenkin. Ei ehkä samanlaisena, mutta vaikuttuneena vastustaen tai hyväksyen. Mitä taiteilijasta tulee tietää, mitä taiteilijan persoonasta on avattava ja miksi. Onko taiteilija esillä vai teos, vai molemmat? Mitä myytti tarkoittaa naiselle, joka on taiteilija ja kokee, että taiteilijuus on hänen ensisijainen tarkoituksensa, identiteettinsä, tehtävänsä, työnsä, rakkautensa ja olemassaolon välttämättömyys, huolimatta siitä, mitä yhteiskunta ja ihmiset olettavat hänen olevan ja tekevän. Oletukset ovat aikamoinen painolasti ja myytin kautta oletetaan, kuten sukupuolen ja iän kautta oletetaan, mitä on tehtävä. Oletukset ohjaavat paljon kuinka taiteilija esitetään, koska taiteilija on nähtävä ja tavattava. Hän poseeraa kameralle. Mitä taiteilijan tulee tehdä taiteena jota halutaan ohjailla, kun kerrotaan mikä on taidetta ja mikä ei. Millaisiin tuntoihin taiteen tulee vastata, millaiseen estetiikkaan? Valmiina olevat kehykset taiteelle ohjaavat mikä ajatellaan taiteena. “Tämä on nyt sitä taidetta”. Astutaan varovaisesti paikkaan jossa ei ole ennen käyty, kuten oopperaan tai taidegalleriaan, omituisuuden, tuntemattoman ja tutun välimaastossa tehdään valintoja. Miten täällä ollaan?
Taiteilijuus voi tarkoittaa että taiteilija on omituinen (ensisijaisesti) friikki, ulkopuolinen, vaikeaselkoinen ja hauras, jonka työ on käsittämätöntä ja kenties turhaa, ehkä hänestä ei tule mitään. Yksi oleellinen osa on voimakas seksuaalisuus, joka yhdistetään taiteeseen, tekemiseen, jota kautta on olemassa oletus, että kaikille taiteilijoille on ok tulla lähestytyksi ja nähdyksi seksin kautta, että taide ammattina on seksuaalinen ja siltä osin taiteilija on estoton, villi ja kokeilunhaluinen. Suoria johtopäätöksiä tehdään kaiken aikaa ja ne ovat haitallisia, ihan missä tahansa. Käsittämättömyyden ajatukseen taiteilijamyytti solahtaa varsin helposti, kuten myös pelkoihin tuntematonta vaikeutta, myyttiä ja kokoa kohtaan, ajatusta siitä, mitä taiteilija tekee ja on, ajatus siitä, mitä on kohdata tuo kummallinen taruolento, kun elämme varsin arkisessa nykymaailmassa. Alastomuus on aina liikaa, sairasta ja hyvän tavan vastaista. Seksi taiteessa on pornoa ja kertoo taiteilijasta jotakin. Kuinka opimme katsomaan taidetta ja taiteilijaa niin, että niissä molemmissa on tasoja ilman oletuksia? Jotakin narratiivia on muutettava.
Taidemuseoiden olisi oltava perheystävällisiä, kuvauksellisia majakoita ja taiteen toistaa sitä mitä siltä odotetaan, viihdyttää ja antaa elämyksiä, kasvattaa ja opettaa, kerätä kokoon maksavia asiakkaita? Syyttävä sormi osoittaa taiteilijaa, että hän on sairas. Millainen sairaus piilee kulttuurissa joka lokeroi kovin vahvasti ja instituutio-uskovaisuudessa, jossa taiteilija tuottaa sisällön, mutta on näin alisteisessa asemassa? Sairauden ja sairaalloisuuden myytti on vahva taiteilijuudessa, jossa omituisuus, eksentrisyys helposti mielletään hulluudeksi, joka bisneksessä ei välttämättä enää myy, koska hulluus on pelottavaa, mutta toisaalta taas myy kuin häkä, koska mielikuvat ovat tärkeitä. Tämäkin asia on hyvin sukupuolittunut. Hulluus, naintihalukkuus ja päihteiden väärinkäyttö on naiselle enemmän väärin kuin miehelle, ellei ole Tracey Emin eli jo valmiiksi kuuluisa ja hän on silti skandaali. Taiteilijamyytti on kertomus ja elämäkerta, skandaalimainen sairaalloisesta, alkoholisoituneesta kevytkenkäisestä huithapelista, joka ei välitä annetuista suosituksista eikä rajoista. Tämä on hyväksyttyä, kun siihen on tietty etäisyys ja on saavutettu kuuluisuus. Hyödytön tekeminen on oleellista taiteessa, mutta se on myös taiteen leimaamista ulkopuolelta, kun taide nähdään vaikeana lähestyä. Se on hyödytöntä, koska tulokset ovat mitä sattuu ja pahinta on, jos sillä ei tee rahaa vai onko sittenkin, kun ei tule noteeratuksi. Ne eivät kuitenkaan ole synonyymejä. Hyödyttömyyden ruumiillistuma on rahaton ihminen, joka maalailee ja kuvittelee olevansa taiteilija.
Nainen taiteilijana kohtaa taiteilijamyytin, joka on rakennettu elostelulle, itsekeskeisyydelle, tiukoille roolimalleille, turhamaisuudelle, naisvihalle ja avoimelle seksismille ja sille mahdolliselle tulevalle sankaruudelle. Käyttää sanaa naistaiteilija on omituista. Se palvelee taiteilijuuden rajaamista, erilaisuuden painottamista sukupuolen mukaan, valintaa joka on poikkeava ja jonkun vanhoillisen jaon elossa pitämistä, jolle ei enää ole käyttöä. Erottelu on ongelmallista myös, kun puhutaan vaikka vammaistaiteesta ja etnisestä taiteesta, kun halutaan erotella kuka tekee ja minne tekee, kenelle tekee, ihmisyys, taiteiden seinät ja esittämisen paikat ja painottaa, mistä pisteestä lähteä katsomaan tekijää. Määritelläänkö näin taiteen taso ja kritiikin antamisen raja? Korkea vai matala, tärkeä ja tärkeämpi, miksi kertoa miten katsoa? Miten tärkeä tekijän tausta on taiteen kannalta? Kun taide on miehinen ja valkoinen tausta kertoo paljon, jos niin halutaan, mitä se kertoo taiteestamme? Mitä tietoa tekijä antaa, mitä haluamme tietää ja miksi? Haluamme samaistumispintaa ja taiteella on yhteiskunnallinen, poliittinen merkitys, siksi on skandaalimaista että edelleen seksismi ja raja-aidat ovat taiteessa. Millaista kertomusta taiteilijasta haluamme ja onko taiteilija aktiivinen tämän kertomuksen kertojana vai solahtanut jo olemassa olevaan tapaan, jonka ajatellaan kuuluvan taiteen tapoihin, kuten esimerkiksi poseeraaminen teoksen edessä, jonka ajatellaan olevan oleellista taiteilijan näkemisen ja taiteilijan asettelun kannalta, taiteilija asetellaan, jotta hän tulee nähdyksi. Pohdinnan arvoista on, miten tekijän sukupuoli, vamma, väri, seksuaalinen suuntautuminen, kansallisuus, asuinpaikka, ulkonäkö ja koulutus jne. vaikuttavat taiteeseen ja taiteen arvoon taiteena, taiteilijan arvoon taiteilijana.
Taiteilijamyytissä on kyse brändäyksestä ja tunnistamisesta. Tunnistetaan ja tunnustetaan taiteellinen lahjakkuus ja hyväksytään hänet olemassa olevaan raamiin tunnustamalla ja tunnistamalla taide taiteeksi, taiteilija taiteilijaksi. Minulle tämä on esimerkiksi ollut hämmentävä kokemus, koska tulen taustasta, jossa taiteilijoita tulee toisenlaisista perheistä, joita sanotaan paremmiksi, ei sieltä mistä minä tulen. Kenties olenkin kiinnostava juuri sellaisena, duunaritausta hylkii taiteilijaa, kuten myös porvarillinen taide. Tilanne on hämmentävä ja jatkuva hylkimisreaktio johon tartun, koska raja-aita on siinä muurattuna. Tämä on yksi myytti, joka on olemassa, mistä taiteilija tulee ja voi tulla, kuka voi olla taiteilija, syntyykö taiteilija vai tehdäänkö hänet. Toinen myytti on, mitä taiteilija tekee että on taiteilija, millaiset kriteerit hänen on täytettävä ja kuka kriteerit asettaa. Millainen on luova ihminen, joka tekee ikuisia teoksia kuten luoja. Taiteilija on erikoiskyvykäs poikkeusihminen, kuten myytti sana antaa olettaa ja taiteilijoista oletetaan monasti jotakin ylevää tai päinvastaista. Ihminen josta tehdään ja joka tekee itsestään elävän sankarillisen tai anti-sankarillisen kuvan, joka muuttaa historian tai unohtuu. Mitä ajattelemme taiteilijan olevan, voimakas ja ihailtava, näkemyksellinen ja nimenomaan erikoislaatuinen ajattelija ja tekijä, itsellinen muutosvoima. Myytissä on aika ja koko, jotka molemmat ovat pitkiä ja suuria. Hän on hyvä, koska istuu historialliseen kertomukseen ja oletukseen mikä on taiteilija ja hänen tehtäväänsä, hän poikkeaa normaalista, hän on päättänyt olla taiteilija ja häntä seurataan, miten hän on tehnyt asioita. Mikä tekee hänestä taiteilijan? Joten myytti on taru todellisesta ihmisestä, joka tekee hyvin.
Majakollektiivi Timanttimetsä 