The Brutalist. (2024) Mikä on kauneuden kova ydin?

Pahimmin orjuutettuja ovat he, jotka kuvittelevat olevansa vapaita, ajatteli Goethe.

Todellisuus, kun saapuu pakolaisena Amerikkaan, saa 25 dollaria bussimatkaan. Tie vie minne lie, kodittomien yömajaan ja ruokajonoon. Tulijoita on paljon ja he luovat uuden maailman. Kiputila, mistä ihmiset nousevat, on järkyttävä. Vapaudenpatsas on laivasta katsottuna väärinpäin tai sitten ihmiset ovat. Se on pilvistä taivasta vasten taiteellinen, jylhä ja vapaakin. Onko täällä jo tuttuja ja voiko heiltä saada yösijan? Toivottavasti. Naisia yössä seinien vieret kukkii. Se on ratkaisu, kuinka saada nopeasti rahaa ja kuinka unohtaa. Nopeasti rakkautta, iloa ja unohdusta. Mitä tehdä muuta kuin nojailla seiniin, ehkä tanssia, kuunnella musiikkia.

Tiellä eteneminen toimii alkutekstien massan painolla, Bauhaus valloittaa maailmaa. The enigma of arrival into the unknown future, mikä on Bauhausin muotokieli, kuinka kuvailla se ymmärrettävästi tai tuoda se tuotteena amerikkalaiselle markkinalle, jossa eurooppalainen modernismi voi olla liikaa tavalliselle kuluttajalle. Onko tuoli asia, jolla istutaan vai jotain muuta? Mitä on sisustus muuta kuin esiteteltävä asia, mitä sisustus kertoo ihmisestä? Mitä pitäisi kertoa ja kenelle? On rikkaiden tehtävä näyttää tietä ja muut seuraavat. He tekevät valinnat muiden puolesta.

Päätetään Israelin valtion perustamisesta: YK:n tunnustamana juutalaisten oikeus omaan valtioon on peruuttamaton. Juutalaiset päättävät itse omasta kohtalostaan, kuten mikä tahansa muukin kansa omassa itsenäisessä valtiossaan. YK julistaa 1947, itsenäinen valtio julistetaan 1948. Tähtisadetta ja tupakointia. Piirretään talo ja uusia huonekaluja. Uudenlainen muotokieli haastaa silmää, uusi maailma on toiveikas, uudet rajat, eikä koskaan enää. Mennään eteenpäin. Tien kuvaaminen kertoo tästä tarpeesta.

Itse osaan arvostaa, että kurlaamalla tehdään taustamusiikkia. Muutenkin äänimaisema tukee Lászlóa ja pientä ihmistä suurissa rattaissa. Arvostan, kuinka elokuva nostaa juutalaisen älyn ja kestävyyden uuden maailman perustaksi, varmaan siksi, koska se on fakta, mitä jotkut eivät halua tunnustaa. Tosin mesenaattiakin tarvitaan. Juutalaisuus ja siihen liittyvät haavat eivät helposti umpeudu, jos koskaan. Trauma on valtava ja jatkuva, ehkä se vertautuu arkkitehtuuriin, siihen mitä László ajattelee arkkitehtuurista, se on pysyvää. Tätä traumaa on myös tehty vuosisatoja, kuin katedraalia, eikä se ole vieläkään valmis. Israel tosin on saanut tarpeekseen. Niin minäkin olisin.

Hellyyttä etsitään sieltä, mistä sitä sattuu löytymään. Hyvin vähän on mikään muuttunut. Tendenssi on ajatella, kun ulkoinen muuttuu, ihminenkin muuttuu. Jos ei ole rahaa, arkkitehtikin voi lapioida hiiltä ja rakentaa siltaa kuten kukatahansa mies. Vanhat pornoelokuvat teatterissa ovat vertaansa vailla oleva pakopaikka, joita Làszlò Tóth käy katsomassa. Raksalta rikkaiden seuraan on pitkä matka. Onnekseen hän suunnitteli rikkaalle miehelle kirjaston, mistä hänen uransa arkkitehtina voi jatkua. Se tosin vaatii median ja kriitikon arvostelun arvostetussa lehdessä ja katsomista Lászlon pinnan alle. Kuka on tämä vaatimaton mies, joka ei suostu kerjäläiseksi? Kuinka paljon on hän valmis nielemään? Tavanomaiselta vaikuttava kulkija on arkkitehtina edelläkävijä. Juutalaisuus tosin on Amerikassakin tunteita herättävä asia: heitä ei haluta, sanoo Tóth. Lahjakas juutalainen, jolla on annettavaa maailmalle, miksi ihmeessä tällainen kohtelu? Kysymys on, ottaako maailma vastaan? Mikä on se prosessi, että maailma aukenee? Kuinka vastata brutaalin julmalle maailmalle ja omahyväiselle ihmiselle, muuten kuin nöyrtymällä? Siinä on juutalaista viisautta, mikä ei avaudu amerikkalaiselle ja toisaalta, amerikkalainen röyhkeys vie eteenpäin, ei nöyristely. Mitä uudelle maailmalle antaisi, muuta kuin itsensä? Kuinka saada toinen näkemään se, minkä itse näkee ja on kokenut? Ja mikä on kauneuden ydin? Natsitkin arvostivat taidetta ja kauneutta. Ne olivat ylevöittäviä ja uskoon liittyviä asioita. Tärkeää oli millaista ihmistä ylevöitettiin, tarkka rajaus ruman ja kauniin välillä, hyvän ja pahan. Kuinka paha asia oikeutetaan, jotta maailma muutetaan halutunlaiseksi.

The Brutalist on jakanut mielipiteet. Onko elokuva samanlaista kulutustavaraa kuin arkkitehtuuri, tai mikä tahansa nyt? Pitää tai ei, onko muita ajatuksia siitä, mitä näkee ja mitä väliä sillä on? Kuinka rakennus on merkityksellinen yhteisölle? Entä elokuva? Onko raha se, mikä tekee merkityksen? Vai kenet tuntee? Mitä on edistys, kuinka päästä yli traditioista ja olla astumatta varpaille? Mikä merkitys konfliktilla on edistykselle ja sellaisilla, jotka eivät tee taiteessa kompromisseja? Se on iso. Kuka uskaltaa olla muuta kuin perässäkulkija?

Yli kolmetuntinen elokuva on vaativa katsottava ja siihen mahtuu paljon ajatuksia selviytymisestä. Yhden miehen matka Euroopasta Amerikkaan rikkaan miehen sohvalle keskustelemaan tulevaisuuden mahdollisuuksista. Adrian Brody on loistava Lászlò Tőth. Hän on kuin jatko-osa Pianistille. Pianomusiikki soikin rikkaan miehen juhlissa, kun nautitaan juomia ja poltetaan tupakkaa. Tóth on hiukan vaivaantunut. Rikkaalla miehellä on paljon ideoita ja intoa. Vastaus kysymykseen, miksi arkkitehtuuri? Tóth vastaa, hänen suunnitelmansa on suunniteltu kestämään ja sodan jälkeenkin ne ovat pystyssä, mutta arkkitehtikin on täysin toimeksiantajansa käskytettävä. Kuinka sattumanvaraista kaikki on ja hän on tässä, koska oli pakko lähteä. Unkariksi luetut kirjeet vaimolle ovat yhteys johonkin omaan ja Amerikan yhteys Eurooppaan. Monikielisyys tuo niinikään syvyyttä aiheeseen. Eri kulttuurien erojen ymmärtäminen on yhtä suuri konflikti kuin muotokielien ja materiaalien yllätyksellisyys ja uutuus. Rakentamisessakaan konflikteilta ei voi välttyä. Miksi betonia eikä marmoria kappeliin? Miksi kauniista yritetään tehdä rumaa? Mikä on mahdollista? Tóth ja hänen mesenaattinsa haluavat luoda yhteisölle paikan hartaudelle. Luovan keskuksen, joka sanoo, olen uusi ja olen osa jotakin uutta.

Tóth ei katsele hyvällä minkäänlaista nöyryyttämistä enää. Kun Rikas mies heittää häntä kolikolla, hän hitaasti ojentaa rahan takaisin. Oliko se muistutus, ettei Tȯth olisi tässä ilman rikasta miestä, vaan kiillottamassa kenkiä? Tietenkin. Se syö miestä. Elokuvan selkäranka on Lászlón tyyni kaikenkestävä vahvuus. Selviytymisvietti. Kyllä sinä kestät sanoo vaimo. Kipuihin voi ottaa huumeita. Rikas mies ihmettelee, miksi Tóth tekee itsestään niin helpon saaliin ja raiskaa tämän marmorikaivoksessa, kun László on sammumassa. Kuka luulet olevasi, kysyy rikas mies. Nöyryytys on totaalinen. “You are just a lady of the night.” sanoo rikas mies. Laulu sanoo, that’s what you are. You are my destiny. Miehet poistuvat aamulla marmorikaivoksesta, orjuuttaja ja orja. Kaivoksen historia on orjien ja orjuuttajien historiaa. Betonikappeli nousee työläisten voimin ja muistuttaa sisältä Italiasta, ulkoa natsien betonibunkkerista. https://t.be/GdRXPAHIEW4?si=QDc8mlxpUlqg7f_L traileri

Piirros dick picistä, 2017, Henna Timanttimetsä

Kulli on tässäkin elokuvassa isossa osassa.

Diamonds of the night – Démanty noci on tsekkiläinen mestariteos vuodelta 1964 ohjannut Jan Nemec.

Elokuva perustuu löyhästi Arnošt Lustigin omaelämäkerralliseen kirjaan Darkness casts no shadow Pimeydellä ei ole varjoa ja oli Nemecin ensimmäinen pitkä elokuva. https://fi.wikipedia.org/wiki/Arno%C5%A1t_Lustig

Diamonds of the night on kahden pojan pakomatka natsien keskitysleiriltä. Juoksu kohti metsää aloittaa epätoivoisen matkan. Kummallakin on päällään pitkä takki, jonka selässä on kirjaimet KL konzetrationlager keskitysleiri. Takaa-ajajat ampuvat osumatta. Äänimaisema on raskasta hengästyneisyyttä, rämmintää ja ammuntaa. Musiikin puuttuminen pitkässä kohtauksessa lisää äänten tehoa, mitä toivoisi käytetttävän useammin, tapahtuman säestämättönyyttä. Antaa kuvan puhua puolestaan vaatii luottamusta. Mitä näytetään ja mitä ei, kuinka paljon hiljaiseksi koettua elokuvassa annetaan olla. Mustavalkoisuus lisää dokumentaarisuuden tuntua, mitä tehokeinoa Spielberg käytti Schindlerin listassa. Mustavalkofilmin erikoisuus on vahvat varjot ja kuinka vesi on mustaa. Musta puhuttelee ja siinä on sävyjä. Myös kaikki, mikä on rumaa, on kaunista, on mustavalkoisuudessa spesiaalia. Siinä on jotain historiallista ja syvää.

Mustavalkoista kuvaa katsoo kuin harvinaista taideteosta, paon konkreettisuus ja todellisuus tulee lähelle. Metsänpohjalla väsyneenä makaava poika leikkautuu kuvaan, jossa hän juoksee raitiovaunuun KL-takki päällä, kevyenä ja vapaana. Maalilla maalatun pitkän takin selkämys on kuin moderni punkahtava vaate ja poika kuin taideopiskelija. Kauneuden, ajan kulumisen ja todellisuuden epäsuhta, kammottavuus tulee tyhjyydestä, todellisista tapahtumista ja ristiriitaisuuksista, kun mustavalkoinen filmi on täydellistä ja todellisuus on kammottava, aivan kuin Euroopan kaupungit, jotka ovat nähneet paljon. Unelmana yksin vaellella kapeita katuja kuulostaa kivalta, mutta ihmisten puuttumiseen on syy, jonka jo tiedämme. Euroopassa voi tuntea historian painon kauneuden ja kauheuden. Matka tiheän soisen kuusimetsän läpi ja poikki on itse koettelemus. Pakolaisuus on myös hyvin eurooppalainen tapahtuma. Pakolaisuus on jatkuvaa, pakeneminen on loppumatonta. Vihollisia on kaikkialla, kehenkään ei voi luottaa. Euroopan historian voi esittää näinkin yksnkertaisin keinoin, vaeltava juutalainen, wandering Jew https://en.wikipedia.org/wiki/Wandering_Jew, on ollut myös Wagnerille aihe, kuten synkeät tai jylhät Keski-Euroopan metsät, joihin piiloutua ja joissa metsästää. Musiikin puuttuminen on enteellistä, tähdentävää ja painottaa olemassaoloa, vaivoin hengissä pysymistä, kehon jaksamista äärimmäisissä oloissa. Jatkuva kysymykseni on, miksi ihminen toimii kuten toimii? Mikä on näin laajan tuhon merkitys ja tarkoitus? Holokaustin järjettömyyttä on vaikea uskoa, että se toistuisi. Jotkut eivät usko, että se tapahtui, vähätellen historian ihmisen kyvykkyyttä massatuhoon. Atomipommi rakennettiin samaan aikaan. Kykyä kyllä löytyi. Mihin nykyihminen kykenee, saa karvat pystyyn.

Samantyyppinen tyhjässä kaupungissa vaeltelukohtaus on Roman Polanskin Pianistissa (2002), jossa pianisti itkien kulkee Gheton läpi. Jäljellä ovat vain matkalaukut, ihmisiä ei ole enää missään. https://youtu.be/rLgGA6XA7pY?si=mVh4hoY_u051Q-yJ.

Katujen ja raitiovaunun tyhjyys on unenomaista, epätodellista. Poika on yksin hengissä ja päätynyt harhailemaan. Legenda harhailevasta kuljeskelevasta juutalaisesta yhdistetään ikuiseen metsästäjään, joka on etsinyt samaa uroshirveä 500 vuotta. On olemassa käsitteet eternal Jew, wandering Jew ja eternal hunter, mitkä yhdistyvät Euroopan historiassa myös antisemitismiin. Nykyihmisen korvaan mielleyhtymät kuulostavat mielipuolisilta, mutta ihmisten metsästys ja elokuvan juoni on saaliin ja metsästäjien välinen juoksu. Ihmisten metsästys kuin huvina saa miettimään ihmistä kammottavana jumaluuteen pyrkivänä megalomaanina, joka päättää, kuka elää ja kuka kuolee. Antisemitismin nostaessa päätään, huomaa, että pinnan alla on asioita, jotka eivät ole kadonneet minnekään. Sattumaa on, kuka pelastuu, kenet metsästäjä löytää ja tappaa. Kuolemaa voi vain yrittää paeta, se roikkuu pään päällä. Jos putoaa kyydistä, jää metsästäjien armoille. https://www.erudit.org/en/journals/is/2013-v33-n2-is02038/1032693ar.pdf

Välähdykset muutamista ihmisistä kaupungissa, jotka ovat kuin tietämättömiä, mitä tapahtuu, he elävät, pelkoa tai epätoivoa ei näy heidän arjessaan. Toiveunta on tylsä arki, pehmeät vuodevaatteet tuulettumassa, kirkonkellojen sointi. Metsässä lintujen laulu ja kävely vanhojen puiden lomassa ovat harmoninen osa, jonkunlainen turva. Nuoren pojan jalat eivät meinaa kestää, aurinko paistaa kirkkaasti oksien läpi. Hyvin vähän sanotaan, eikä sanoilla voikaan mitään lisätä. Matka on pitkä eikä mitään takeita onnistumisesta ole. Avuttomuus ja tuntemattoman kohtalo on upota eurooppalaiseen suohon. Lupa ja halu tappaa ihminen eikä mikään estä, on ajan henki. Kyse on voittamisesta ja herruudesta, jonka edessä tuhotaan kaikki ja lopulta itse. Millainen Eurooppa olisi, jos toista maailmansotaa ei olisi tapahtunut, joskus mietin.

Euroopan itsetuho vaikuttaa jatkuvalta. Toisen maailmansodan jälkeisestä tuhosta selviytyminen on ihme, johon tarvittiin Yhdysvaltojen apua. Omahyväisyys kostautuu, kuten luottamus, että Venäjään voi luottaa, kun kehenkään ei oikein edelleenkään voi.

https://youtu.be/rnKYr6-Zk_A?si=I0WtalYLH_cLZnoC

Keskustelua elokuvasta https://youtu.be/GoSbZp4OiTY?si=89CnuyYupalq6Isn

Johanna: Cheer me up, sweet morphine.

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Johannan vuodelta 2005 on ohjannut unkarilainen Kornél Mundruchó ja se on ostettavisssa tai vuokrattavana apple.tv:ssä. Elokuva alkaa, kun Johanna joutuu pahaan auto-onnettomuuteen ja vaipuu koomaan. Henkihieveri on totta, huumeaddiktina Johanna on tekemisissä kuoleman kanssa. Itsetuhoisena nuorena naisena hän on reunalla, Aiheena elokuvassa on elämän hiipuminen, pelastus, valo, elämässä roikkuminen, sairaalasängyssä makaaminen. Kehon tutkimukset ja kehon tilat ovat arkista ja Johannalle opettavaista, joku huolehtii, kun elämässä muuten kukaan ei välitä. Hoitohenkilökunnan on pakko. Sairaalassa hänet halutaan pitää hengissä. Se on kuin rakkautta. Herätessä Johannalla on uusi kyky. Hän parantaa sairaita seksillä.

Musiikkiteos, oopperamainen musikaali, jonka kokeellisuus ja uudenlainen näkökulma ensiksikin oopperaan elokuvassa ja taidemuotona kahden yhdistäminen tekee yllättävän keveän raskaasta aiheesta. Oopperana elokuva on tässäkin ajassa tuore. Kun päähenkilönä on huumeaddikti, on teos edelleen uusi, kun vertaa, mitä nykyään tehdään elokuvana. Kirkas valo ja pimeä käytävä koko elokuvan jatkuvana on tehokas keino näyttää ihmisen pienuus ja toivo. Edelleen yritämme ymmärtää, miksi kukaan sekaantuu huumeisiin ja kuinka pahaksi epidemia voi äityä ja jankutamme ihmisarvosta, jonka ihminen menettää aivan kuin yht’äkkiä joutuessaan pohjalle. Onnettomuus on pelastus monella tapaa.

Yhteiskunnan pohjalla ooppera saa jumalallisen näkymäisen auran ja leiman kauniista laulusta. Elokuva on requiem, sielunmessu, kokonaan laulettu kuin runonlaulantaa. Potilaat ja henkilökunta ovat yhtä laulavaa kuoroa ja seuraavat Johannaa. Valkoiset sairaala-asut ovat arkisia, auttamisenhalu tekee niihin pukeutuneista enkeleitä. Valkoinen loistaa puhtaana ja Johanna haluaa olla enkeli. Johanna opiskelee sairaanhoitajaksi, ehkä hän voi pelastaa muita, kuten hänetkin pelastettiin.

Sairaala tapahtumapaikkana muistuttaa Lars von Trierin Valtakuntaa (1994) seinien myrkynvihreällä värityksellä, karskilla valolla ja varjolla on selkeä viesti, kuoleman läsnäolo puhuttelee yksinkertaisuudellaan. Valoa on pimeydessäkin. Sairaan voimattomuus on kuin hukkumista pimeyteen. Valkoinen sairaalan työasu on lupaus pelastuksesta, joku on huomannut ahdinkosi. Kuolema on joko valinta tai sattumaa, kuka sellasesta päättää, miten paraneminen on mahdollista, kuinka toivo syntyy, lapsenako?

Johanna on halunnut paeta huumeisiin kipua, rakkaudettomuutta ja yksinäisyyttä: sairaala on huumeriippuvaiselle paratiisi. Kuoleman läsnäolo ja pako unenomaiseen tilaan yhdistää huumemaailmaan. Johanna jää sairaalaan töihin. Potilas anelee Johannaa pelastamaan hänet ilman kirugiaa, joten Johanna ryhtyy parantamaan ihmisiä seksillä. Yhtyminen enkeliin tulee yllätyksenä myös katsojalle. Johanna on valo pimeydessä, hänellä on parantamisen lahja. Miespotilaille Johanna on pyhimys. Hän vie heidät taivaaseen.

Seksi ja vanhanaikaiset sukupuolten roolit ovat tavat nähdä hoitajat ja kuinka nainen hoitaa ja parantaa tai mikä on narkkari muuta kuin varas ja huora, ehkä muutos on mahdollinen, ehkä ei. Täytyy itse haluta muuttua ja nähdä, kuinka itse saa aikaan asioita muiden hyväksi, paneminen on tosi antautumista. Johanna pistää ja antaa kehonsa muiden hyväksi vapaaehtoisesti. Sairaanhoitaja seksuaalisena olentona, pelastajana ja puhtaanvalkoisena on stereotyyppinen ja ehkä vielä herkullinen nähtynä uskonnollisen linssin läpi. Rakkaus parantaa, seksi tuo elinvoimaisen hyvän olon.

Narkkarin tehtävä on viedä sairaanhoitajan fantasiarooli ajatuksesta tekoon, fantasiasta lihaksi. Vaarallista ja kuin toiveiden täyttymys sairaille miehille. Prostituoituna toimiminen oli tapa hankkia huumeannokseen rahaa, nyt hän ottaa vain alushousut pois ja mekko antaa tilaa istua potilaan elimen päälle. Johanna kokee tekevänsä hyvää ja se korvaa huumeet. Nyt hän on enkeli, jolla on työ ja tehtävä, entinen hylkiö, melkein. Kyllä häntä mielellään huoraksi nimitellään. Hän lipuu sairaalan käytävillä hellänä lasten sielujen kanssa ja tarkastaa kuka tarvitsee apua. Suuri miehen keho makaa sängyllä kaiken keskellä.

Sängyissä makaavat miehet ovat kuin eläviäkuolleita, kykenemättömiä mihinkään muuhun kuin hengittämiseen. Panemalla sytytetään elämänhalu ja terveys. Miehet laulavat ylistystä Johannalle. Mies-ja lapsipotilaiden hoito on niin erilaista.

Johanna on mielestään kuin taivaallinen soturi, Jeanne D’arc, kiltteys on hänen aseensa. Hänenkin kärsimyksensä on loputonta, vaikka keho ja mieli on turta. Johannasta tuleekin suosittu hoitaja ja suorittaa ihmetekoja. Huora- pelastaja ja yksi vittu saa sairaalan sekaisin. Mihin kaikkeen vittu kykeneekään.

Rules and consequences, Eve Macarro kohtaa John Wickin kohtalon olla palkkatappaja ja palkkatappajien takaa-ajama. Fight like a girl, ballerina.

Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Wickin maailmassa on rituaaleja, kunnioitetaan auktoriteetteja ja sääntöjä, Jumalaa ja vanhoja taruja, joista saa voimaa ja joita pitää pelätä, koska ne ovat totta. Kikimora ja Baba jaga saavat ihmisen muodon. Pelko pitää nuhteessa ja elossa, mutta kuolleena voit olla myös arvokas. Kuolet, jos et pelkää, rikot sääntöjä tai olet hyödytön. Eve Macarro on tehokas ja peloton, uhka järjestelmälle ja sen säännöille. Ilman sääntöjä, elämme eläinten maailmassa, on sääntöjen syy.

John Wickin maailma on notkea ja monotoninen. Se on räiskintäpeliä, jossa aseet puhuvat ja liikkeet ovat nopeita. Hyvää elämää on klubbailu, turvamiehet, juominen ja rikkaudet. Aseet, autot ja moottoripyörät ovat kauniita ja arvostettuja kuten tosielämässä. Myös kuva puhuu kauneuden puolesta ja visuaalisesti tummanpuhuva on kaunis ja sävykäs. Ihmiset puhuvat säännöistä ja kunniasta, ne ovat selkäranka, jota ilman kaikki romahtaa, mutta romahtaminen tapahtuu silti. Ainoa paikka, jossa ei ketään tapeta, on hotelli. Sääntöä rikkovasta tulee ulkopuolinen, jonka kuka tahansa voi tappaa. Ana de Armas on Eve Macarro, joka muuntuu ballerinasta tappajaksi. Kiinnostava koulutusohjelma, jonka Eve käy läpi ja valmistautuu löytämään isänsä murhaajan lapsesta asti.

Lux in tenebris on tatuoitu ballerinan selkään ja kuten Venäjällä, tatuoinnit kertovat, kuka olet.

“Lux in tenebris” juontuu latinankielisestä ilmauksesta, joka suomeksi tarkoittaa “valo pimeydessä”. Fraasia käytetään usein kuvaamaan toivoa, tietoa tai lohtua, joka löytyy vaikeiden tai synkkien aikojen keskellä. Se on yleensä osa pidempää fraasia, kuten “Post tenebras lux”, joka tarkoittaa “pimeyden jälkeen valo”.  Määritellyt Tekoäly. Fraasi löytyy raamatusta, Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta valona pimeydessä. https://www.sley.fi/valo-loistaa-pimeydessa/

Valo ja sen puute onkin John Wick-sarjassa isossa osassa. John Wickin maailmassa sataa vettä, taloja räjähtää ja on pimeä. Valaistus on katuvaloja, teollista keinovaloa, kynttilöitä, hämyä ja klubien välkkyvä sini-pinkki, musiikki on luotu mukailemaan synkkyyttä, industrialjumputus on tarttuvaa ja vie taistelukohtauksia. Wick-sarjan tunnusmusiikki on hyvin onnistunut. Tanssilattia on Wick-sarjassa näyttämön osassa, ballerina Wickin lailla suorittaa tehtävää, pelastaa ja tappaa itseään säästämättä, vertavuotava tatuoitu tanssija. Kuvasto tatuoinneissa on raamatullista, rukoilevat kädet ja Jeesus ristillä, pelastus ja tuho ovat valintakysymyksiä, kuten jättää tappamatta. MIksi baletti on suosittua juuri Venäjällä ja Joutsenlampi pitää pintansa? Kuinka baletti vetoaa karskin machouden rinnalla Venäjällä, jossa henki on halpa ja elämää määrittelevät väkivalta, kauneudenkaipuu, alkoholi, rikollisuus ja politiikka, naiset ovat kauniita ja tietävät paikkansa. Se on jokin äärimmäinen kauneus ja täydellisyyden tavoittelu, suuruuden saavuttaminen ja sen hallinnan tarve, kuinka mahtavaksi voi tulla.

Kultakolikot, joita siirrellään käsistä käsiin, ovat luottamuksen ja vaihdannan väline, pieni omaisuus. Tappaja voidaan hylätä ja poistaa hyväksyttyjen listalta, jos hän rikkoo sääntöjä. Kaikki on hallittua, koodattua ja jokaisella on paikkansa. Yövalaistus muistuttaa ajasta ennen sähköä, yöstä ja pimeästä maailmasta, jossa on vain roistoja, menneisyys on läsnä ja elää meissä kuin uskonto ja kosto on ikuinen. Roistoja ja pahoja ihmisiä riittää tänäkin päivänä.

Jokaisella on puolensa, mutta mieluiten se turvallinen puoli, vihollisia on kaikkialla, etenkin jos vähänkään sanot vastaan. Kiinnostavaa on, kuinka venäläisyys ja mafian maneerit ovat läsnä. Sinänsä melko yksioikoinen ja tehokas maailma ammennettavaksi useaksi elokuvaksi. Venäjä ja venäläisyys kiinnostavat. On sääli, että Venäjä on valinnut roiston tien. Elokuvassa jokainen nainen on tatuoitu, miesten tatuoinnit ovat enemmän vaatetuksen alla. Taistelukohtaukset ovat nopealiikkeisiä kamppailu- ja tulituskohtauksia, tanssia kenties, koreografioituja. On osattava tapella, tappaa ja olla piilossa. Tappele kuin tyttö, on neuvo ballerinalle, koska voimalla ei välttämättä voita miesten maailmassa, vaikka siltä saattaa näyttää. Itsestäänselvyys on, että jokainen haluaa hyvän elämän, moni ei siihen yllä. Hyvää elämää on onnellinen lapsuus ja rakastavat läheiset, muuten rakkautta on vähänlaisesti. Raaka väkivalta koskettaa lapsia siinä missä aikuisia. Toisto on konservatiivisuuden ja oppimisen ytimessä, muutoksen on oltava yllätys ja se on ainoa pelastus, kuka uskaltaa muu kuin Baba Jaga ja Kikimora?

Teknomaailma luottaa menneisyyden voimaan ja ammentaa entisestä ja möröistä, aivan kuin se menisi hajalle minä hetkenä hyvänsä ja seisoisi tyhjän päällä ilman. Ilman menneisyyttä, meitä ei ole eikä meissä ole syvyyttä tai henkisyyttä. On kostettava isän kuolema, koska ainoastaan hän rakasti. Jokainen sarjan osa perustuu kostoon, aina moni kuolee, rakkaus ja elämä menetetään. Eläminen ja elossa pysyminen on vaikeaa, veristä ja kovan työn takana. Millaista elämää on olla takaa-ajettu suurista summista ja silti selvitä? Siinä missä mies räjähtää, jää aukko mennä toiseen huoneeseen, josta löytyy lisää aseita. Motherfuckers, huutaa asekauppias, taistelu jatkuu.

Uskonto ja uskollisuus ovat läsnä, silti elokuvasta puuttuu henki, moni taistelee hengestään aivan kuin se olisi täysin arkipäiväistä ja jopa tyhjänpäiväistä. Ruumiita lentelee. Fyysisyys on baletin olennainen osa, aivan kuin missä tahansa taistelulajissa. Ballerina ottaa samuraimiekan seinältä ja osaa käyttää sitä. Suuri tyhjyys hönkäilee bileyössä ja uumenissa. Nuoren naisen kostoretki on kuitenkin aina toiveikas ja toisaalta itsemurharetki, hän on selviytyjä ja lasikuvun ulkopuolella tekee ratkaisuja itsenäisesti, toisin kuin ballerina lavalla, joka toistaa samaa pyörähdystä loputtomasti näennäisesti turvassa varpaat vuotaen verta. Ballerina voi olla hyödytön ellei hän olisi myös tappaja. Loputtoman oloinen piruetti on klassisen baletin vaikeimpia liikkeitä.

Tappajaksikin on valmistauduttava ja ballerinan kestävyydellä on hyvät puolensa. Millaisen asennon hän ottaa hämätäkseen? Takaisin lyöminen vaatii voimaa ja osaamista, voima ei riitä kun vastassa on vahvempi ja monta. Naisen on osattava jotakin muuta ja oltava itse yllätys. On toistettava niin monta kertaa, että onnistuu, aivan kuten piruetti varpailla. Selviytymisen ehto vanhoissa ja uusissa kulisseissa on sama. Maailma on vanha, vaikka olemme uudessa, ehkä sitä elokuva haluaa kertoa ja ihminen on tuhoaja, joka voi valita olla jotakin muuta.

Nainen tappajan roolissa toimii tässäkin elokuvassa kuten Atomic Blondessa, La Femme Nikitassa ja Kill Billissä samaan tyyliin, hän tekee, kuten miehet. Angelica Houston on ankarana emäntänä uskottava orjapiiskuri, tosin hiukan väsynyt. Väkivaltaviihdettä, jossa on totuudellisuutta raakuudessa, toimii viihteenä kotisohvalla, tarustoihin uskominen ja uskonnollisuus tuovat tiettyä fantasianomaisuutta, kuten Keanu Reeves ja Ian Mcshane uskottavuutta. Parempi osa kuin edellinen eikä aivan yhtä tyhjän oloinen. Väkivaltamylly ja -pyörre on turruttava, että tällaista jatko-osien sarjaa voi myös jatkaa loputtomasti, kunnes ei ole ketään tapettavaa.

Aallon harjalla:Kristinuskon asema länsimaissa heikkenee kovaa vauhtia.

Taiteessa on paljon loukattu kristillisiä tunteita ja näin saatu skandaali aikaan. Raamatun lehdille maalaaminen ei enää hetkauta, mutta virtsassa lilluva Jeesus kyllä. Tosin katolilaisuus ja luterilaisuus ovat tässä suhteessa erilaisia ja loukkaantumisen raja on täällä huomattavan korkea kuin esimerkiksi Etelä- ja Pohjois-Amerikassa. Taiteessa, jos tuo kristillistä uskoaan esiin, luo se epäuskottavuutta ja vie trendikkyydeltä kärkeä tehokkaasti. Näin oletan, voin toki olla väärässä, mutta uskovaisesta on hyvin kliseinen kuva, joka pysyy mielissä. Taideteoksessa sekin riippuu, miten uskon esittää. Jeesuskin on uskovaisten kuvissa sliipattu, hyväkuntoisen näköinen valkoinen mies, kauniiksi voisi sanoa. Jumala on kauneus-näytelmän nimikin on jo vaikuttava, joten väittäisin, että kristinuskolla on Suomessa tärkeä tehtävä edelleen, kauneus saattaisi olla yksi, nimittäin kauneus on katoavaista etenkin nykymaailmassa. Miten löytää pinnallisesta tyrkkymaailmasta jotakin syvällistä, kestävää, rohkaisevaa ja hyvää, joka on omaa, moniulotteista ja luotettavaa ja ennen kaikkea vanhaa (joka hylätään, koska vanhalla ei ole arvoa, paitsi rahallinen) että pyhää ja ikuisesti selittämätöntä, missä piilee pyhän kauneus. Jatkuvuus ja taakse katsominen ovat olleet ihmisyyden ytimessä, mistä tulemme, mihin uskomme ja miksi. Kun puolustaa kristityn oikeutta puhua raamatun sanomaa ja Jumalan sanaa, se luultavasti ei ole hyväksi taiteilijan uralle nykypäivänä, mutta koen sananvapauden ja johdonmukaisuuden uskonvapaus-asiassa, että kristillisen perinnön ja raamatun tuntemisen vaalimisen niin tärkeiksi, että on suorastaan taiteilijan velvollisuus näinä aikoina, kun työuria tuhotaan mielipiteiden johdosta, valaista, että se mitä raamatussa sanotaan, on kristittyjen Jumalan sana ja jos valtakunnansyyttäjä ei näe eroa mielipiteen ja uskon välillä, raamatun ajatuksesta voi saada yksi ihminen syytteen eli hän on syyllinen raamatun ajatusten ääneen sanomiseen. Raamattu on siis vaarallinen ja cancelloitava, voisi kuvitella olevan logiikan. Suomessa kirkko ja valtio ovat edelleen naimisissa, joten jään odottamaan mielenkiinnolla nykynärkästyjien tuomiota. Näen Räsäsen keissin oikeudentajun ja raamatun ymmärtämisen kannalta hyvin ongelmallisena ja pitkään jatkuneena vainona suorastaan käsittämättömänä, jossa kyse ei ole ilmeisesti henkilökohtaisesta mielipiteestä, koska olemme kaikki syntisiä, vaan Jumalan, ja homoseksuaaliset teot ovat raamatun mukaan syntiä edelleen, kuten kristityt sanovat. Raamatun moraali on ilmeisen tiukka nykypäivänä ja moraali on löysä ja löysenee vapauden ja itsemääräämisoikeuden nimissä. Kirjaa ei voi uudelleen kirjoittaa, siinä on se juttu ja aika vanha. Kapinointi raamattua ja kristittyjä kohtaan saattaa vieläkin saada myrskyn aikaan, muttei kuolemantuomiota. Olemme kehittyneet tai kristinusko on.

Itse en ole ateisti, en myöskään kuulu kirkkoon, mutta olen kristinuskon hyvin sisäistänyt ja sekoitan luonnon ihailuani siihen. Uskonnot ja usko ovat hyvin kiinnostavia, eivät niinkään henkilökohtaisina, vaan kulttuurillisina ja poliittisina ilmiöinä, vaikuttamisen välineinä ja kovin absoluuttisina, kuten esimerkiksi islam, jota en voi itse millään tavalla hyväksyä ja sekin on minun oikeuteni sanoa. Näistä asioista voimme käydä debattia, mutta omalta kohdaltani se ei mitään muuta. Muslimeilla on vaatimus, että heidän uskoaan on väkisin kunnioitettava, vaikkei siinä mielestäni ole mitään kunnioitettavaa. On kunnioitettava uhan alaisena ja vähimmäiskosto on leimaaminen. Selvä. Kristinuskon ja islamin vertaaminen on muutenkin tarpeen, koska nykyään kristinuskoa voi kritisoida, siitä saa erota, sen suhteen voi olla täysin välinpitämätön eikä sen tarvitse vaikuttaa omaan elämään, ellei pakollisia pyhiä ota lukuun, jotain tuputtamista voi olla, mutta aika vähän enää. Erikoista on ollut taiteiden ja vasemmiston avoin tuki muslimeille uskonvapauden nimissä nimenomaan, islamiahan ei saa kritisoida eikä uskosta voi erota ilman seuraamuksia. He tulevat tänne vaatimaan uskonvapautta ja tapojensa kunnioitusta, kun heillä ei itsellään sellaista kunnioitusta ole, etenkään juutalaisuudelle tai kristinuskolle, mitä kirkkojen polttaminen Ranskassa ilmeisesti oli, melkoista kristinuskon halveksuntaa ja tämä ei herätä Suomessa oikeastaan yhtään mitään ajatusta. Ranskan kirkot ovat kuuluisia kauneudestaan, mutta kauneus ei ole islamissa arvo. Kristinusko on muistoissakin eräänlainen väsähtänyt sukulainen ja pelkästään inhoa täynnä oleva pakkopulla, mitä se osittain onkin, mikä on valitettavaa, sen lopulta erittäin hyvän sanoman vuoksi. On ollut myös luojan lykky, että kristinuskossa kuvan tekeminen on ollut tärkeää ja kirkot ovat voineet luoda niin mahtavia rakennuksia, kuin mielikuvitus on sallinut. Jäämme seuraamaan, kuinka kauan Euroopan kirkot kestävät. En tunne kovin montaa mukavaa kristittyä, mikä osaltaan edesauttaa huonoa mainetta, jonka kristityt ovat itse luoneet. Itseäni on ihmetyttänyt maallisen mammonan ihailu ja keräily, vaikkei se kristillistä ole tai jakamisen vaikeus. Jakaminen on mitä kristillisintä. Tästäkin täytyy edelleen muistuttaa, siitä seuraa hiljaisuus. Mutta se ei tarkoita, että jaetaan juttuja muista ihmisistä, eihän? Joten ristiriitoja riittää, kun puhutaan sanasta ja toteutuksesta, uskossa kuin uskossa. Ihminen on heikko ja saa syntinsä anteeksi, saattaa olla kristinuskon heikko kohta, näin ainakin katolisessa kirkossa. Ettei ihmiskunnan alennustilasta homoutta voi syyttää.

Siksi toivonkin kristillisdemokraateilta kovaäänistä huonompiosaisten suomalaisten puolustamista kuten esimerkiksi vanhustenhoito on pahassa kriisissä ja hyvinvointivaltion puolustamista eli tukisysteemi romahtaa, jos emme saa jatkuvasti velkaa eli systeemi makaa hyvin pitkälle velan saannin varassa ja tuensaajia on jatkuvasti lisää eli liikaa, työssäkäyviä liian vähän. Taiteessa esimerkiksi tuilla eläminen on itsetarkoitus ja ammattimaisuuden merkki. Ei ole ihme, että kulttuurimme on siirtynyt loisimaan. Mihin on kadonnut luterilainen työetiikka ja -tarmo, johon eurooppalainen menestys pohjautuu?

Keskustelu seksuaalivähemmistöistä on kovaäänistä, yhtäjaksoista ulinaa ja kaiken alleen peittävää, he ovat niin suunnattoman suuria uhreja, huomion ja kollektiivisen avun tarpeessa, että ihan hirvittää ja he jyräävät alleen kaikki muut etenkin ne, jotka sanovat vastaan, aivan kuten täysin infantiili yksilö voi. Yhteiskunnan alamäkiluisu tapahtuu siinä sivussa, että on hirveätä seurata, miten huonosti asiat ovat suomalaisilla. Homot tv:ssä loukkaantuvat Päivi Räsäsestä laulamassa (mitä hän edes lauloi?), tuo paha ihminen, jota ei homo voi enää edes katsoa perheineen (siis homot ovat nykyään perheiden ja lasten puolesta puhujia, kehitystä sinänsä), kuten Räsänen itse sanoi: miten häntä voi enää missään katsoa, mikä lisää hämmennyksen tunnetta, että onko tarkoituskin, ettemme enää kohdenna, mitä tapahtuu todella ja mikä on yliherkkyyden ja trauman määrä kun on liikuttava laput silmillä. Voiko tästä kauhusta enää parantua ja mikä olisi hoitomuoto? Kun viihdeohjelma, jossa ei edes puhuta homoista, onkin homo-asiaohjelma, jota katsovat homoperheet, ohjelma, jossa Päivi ei saa olla. Joillekin seksuaalisuus on niin iso asia, että kaikkien muidenkin on huomioitava tämä koko ajan ja joka päivä, ketä kukakin panee. Kyllä on kipeää ja niin vähän kiinnostavuusarvoa, että varmasti tuli lisää katsojia, koska lapsille tehdään silkkaa roskaa ja yhä enemmän seksuaalivähemmistöjen värikartalla ja ajatusmaailmalla. Ovatko seksuaalivähemmistöt ainoita, joita syrjitään, koska ulinasta päätellen heihin sattuu todella kovaa. Narsismia riittää ja siitä kertoo helvetillinen loukkaantumisen määrä ja jos olet toimittaja, niin puolustat kovasti homoja (hyvä ihminen) ettei mitään eikä ketään vastaan sanojaa siedetä. On oma leiri ja vastapuoli, joka ulkoistetaan: oma asia täytyy tuoda joka väliin ja tunteet, koska huomioarvo ja maailma muuttuu (kyllä, yhä oudommaksi ja kammottavammaksi). Teillekin kristinuskolla on tosi hyvä sanoma: sinä et ole maailman napa.