Kun takamus nousee ilmiöksi, tätä ihmisen osaa korostetaan, muokataan, katsotaan, halutaan, vertaillaan, kuvataan, esitellään, arvioidaan armottomasti ja suoraan. Kamera kummallisesti katsoo etenkin naisten ruumiinosia. Kertonee siitä että kameramiehet ovat miehiä ja että mediastrategia on pinnallinen, huomiohakuinen ja seksistinen. Naistenlehdet tekevät samaa, tekijöinä naisia? Naisia ja miehiä kiinnostaa miltä nainen näyttää. Ihminen voidaan tuntea sinä henkilönä jolla on isot pakarat, jolla on isot rinnat, joka on seksikäs, jota haluaisi panna tai jolta halutaan näyttää. Kenenköhän kanssa se on? Mikä on hänen seksuaalinen suuntautuminensa? Kuinka muuten perseestä puhutaan, kuin että ihminen alkaa tai jatkuu tästä kehon kohdasta? Että onkohan sillä hyvä istua? Armottomuus on monasti henkilökohtainen tragedia, se että ihminen nähdään vain kehona, jota halutaan, hyljeksitään ja tuijotetaan, josta puhutaan vain tänä kehona. Haluttavana kehona, jota kenties ’rakastetaan’ ruumiina, kuvana, mielikuvana, jonka voi ostaa, haaveilla ja pidellä. Julmaa huvia, normaalia ja jokapäiväistä, siis humaania ja rakkaudetonta pikaisuutta. Kehon ’puutteellisuudet’ otetaan raskaasti, etenkin jos siitä seuraa stigma, erilaisuuden ja huonommuuden kokemus ja ulkopuolelle jättäminen, että ihminen on kiinnostava ulkonäkönsä kautta ja takia. Kummastakin voi seurata stigma: olet joka liian hyvännäköinen tai vain ruma. Jos olet niin pantavannäköinen, että sinut ajatellaan huorana, sinusta siis tehdään ruma, koska seksi ja seksikkyys on rumaa, vaarallista, olet poisheitettävä, olet ulkopuolinen ja likainen. Jokin mikä on visuaalisesti liiallista, on ihmisille vaikea pala, halveksunta ja vallankäytön tilaisuus on siinä. Lihallisuus on yhtäaikaisesti helppo ja vaikea, siinä sen kutkuttavuus ja inho. Emme voi olla kuin eläimet, mutta se on kivaa ja helppoa. Katseenalaisena oleminen tekee naisesta heikon ja haavoittuvaisen. Jotta olisimme vahvoja, vahvistamme lihaksiamme ja kasvatamme kestävyyttämme kehon kautta. Kehona nainen on yksin.

Olla haluttava rinnastetaan johonkin parhaaseen mahdolliseen, mutta silti huoraan ja paheeseen, villiyteen, johon yhtyä hetkeksi. Olla haluttava oikealla tavalla, on edelleen kyse kontrollista ja vapauden puutteesta, jolla voi alistaa, rahastaa ja saada näkyvyyttä eli voi brändätä itsensä ja jonkun toisen kehon kautta. Ristiriitaisesti ulkonäön muokkaaminen nähdään persoonan jatkeena, jonka on oltava tiettyjen normien mukainen. Tuo siis hyvänolontunteen kun joku sanoo, että sulla on hyvä perse. Hyvä perse? Se miten kehonosat jatkavat persoonaa, kertovat persoonasta, onkin kiinnostavaa ja tätä kuvaa voi manipuloida, lopulta ihmisestä ei varsinaisesti tiedä, mutta luulee tietävänsä. Kuvittelu on siis a ja o.

Joillekin tämä on tärkeää, että on hyvä perse ja ryntäät. Rintoja ei kuitenkaan ääneen arvioida. Se on arempi aihe. Yhdysvalloissa rinta-persekulttuuri on valtavan suosittu. Kokonaiset rinnat näkyvillä on liikaa, kuten myös alastomuus on skandaali, mutta rintaväli ja eteentyönnetty rintojen pullistuma on ok ja että ne eivät ole oikeat. Olemme hyvin turhamaisia, voisiko tästä päätellä? Kuten myös siitä kuinka pikaisesti katseella teemme valintoja ja päätelmiä, kertoo ajattelun laiskuudesta ja turhamaisuudesta. Olemme arkoja arvostelulle, tekopyhiä että ahdasmielisiä. Ajattelemme seksin kautta, olemme ihmisiä seksin kautta, kenties hengettömiä mutta elossa oudosti. Nännit jotka näkyvät iltapuvun läpi aiheuttavat lööpit, äiti joka syöttää lastansa rinnoillaan julkisesti, on liikaa katsottavaa, silti haluamme suojella syntymätöntä lasta. Kehokulttuuri koskee miehiä ja naisia. Milloin voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa ja ulkonäköönsä? Onko sellaista tilaa? Mistä tyytyväisyys tulee ja kuka sen antaa? Asettaako rajat itse vai asettaako ne ympäristö? Veikkaan viimeistä vaihtoehtoa. Paine on järkyttävä ja siitä puhutaan, saamatta tilanteeseen suurta muutosta. Lehdistö ei auta asiaa, päinvastoin pitää luutunutta katseenkulttuuria yllä skandalisoimalla etenkin naisen kehon. Olemme kuvallisuuden ja haluamisen orjia, meitä katsotaan ja arvioidaan. Se miten naisista puhutaan mediassa on ajatuksissamme. Se on ilmeisen luonnollista, julmuus ja katsominen. Miten paljon voimme hallita omaa haluamme miellyttää ja olla esillä ja miten arvioimme, mitä sanomme ja kenen kehoilla leikimme? Kehokiinnostus on lapsellisella tasolla, johon liittyy huvittuneisuus, naureskelu, huumori ja ikuinen seksismi, luonnollisuuden vaikeus ja järkyttävyys.

Huonoa itsetuntoa pönkitetään olemalla esillä kehoina, vartalon piiskaamisella ja kehittämisellä, joka on jonkunlaista itseinhoa ja ajattelua ulkoisesta paremmasta joka on saatava. Lihakset tuovat lisäarvoa, itsetuntoa, seksiä, vahvuutta, paremmuuden tuntoa ja ilmeisesti iloa. Haemme silti hyvää ihmisyyttä. Itselle ja toisille ollaan hyvin armottomia ja monet ovat valmiita tekemään epätoivoisilta vaikuttavia tekoja, jotta katseet jotka saamme ovat hyväksyviä ja hauskalla tavalla flirttailevia, eivät syyttäviä, mutta katsokaa minua, kehukaa minua. Parhaan perseen omistajat ovat julkkiksia, erityisesti naisia, jotka ovat kultivoineet kehonsa katsottaviksi ja rahaksi. Plastiikkakirurgian mahdollisuus kielletään vaikka kirurgian käyttö voi olla ilmeinen. Halutaan olla luonnollisia ja ikuisia olematta luonnollisia, muutos on meikkiä ja treeniä, työtä, ei helppoutta. Luonnollisuuden aikaansaaminen keinotekoisesti on kiinnostava tapa ajatella. Se on luonnollisuuden inhoamista. Hän on syntynyt kauniiksi, mutta joutuu tekemään paljon töitä pysyäkseen kauniina tai ollakseen kaunis siis katseenkestävä, sellainen jossa katse viipyilee, ihailee, jumaloi ja ihmettelee kuinka. On oltava tuore, uusi tuote jatkuvasti ja enemmän.

Huomiohuoraaminen tapahtuu herättämällä huomio, olemalla esillä joka paikassa, oikeassa paikassa. Mikä herättää ihmisen huomion? Se mitä hän haluaa ja/tai pelkää, mitä kavahdetaan ja hämmästellään: onpas iso perse, onpas kova ääni. (Yläosattomat feministit saavat huomattavasti enemmän huomiota kuin vaatteet päällä.) Yleensä takamusta katsotaan vaivihkaa, niin ettei pyllyn omistaja huomaa eikä hänelle ehkä sanota mitään, voidaan kommentoida kavereiden kesken, katsoitko, näitkö. Nykyään takapuoli kuvataan hiukan kierteisessä asennossa puhelin toisessa kädessä peilistä. Kiinnostavasti alastomuus on silti edelleen tabu. Hyvä perse, jonka eteen on nähty vaivaa on selluliititon, muhkeasti ulkoneva, naisellinen, kiinteä osa ja korostaa kapeaa vyötäröä ja kiinteitä reisiä, joissa ei myöskään ihanteen mukaisesti saa olla näkyvää ihraa. Tämä muotoilu on työn tulos joka asetetaan katsottavaksi. Tätä aikaa edeltävä yhtä voimakkaasti naisen kehon esiintuova muoti oli turnyyri 1870-1890. Turnyyri oli naisen alushameen osa, krinoliinia käytännöllisempi laite, joka tuki naisen mekon kangasta ja sai aikaan korsetin kanssa ampiaisvartaloilluusion. Ajatuksena ei lienee kuitenkaan ollut että naisella oikeasti on valtava perse.  Käytän alatyylistä ahterin kutsumanimeä tehdäkseni selväksi kuinka alatyylinen naisen vartaloon kohdistuva katse, hallinta, pakottaminen ja paine on. Palastelemme kehomme, poistamme ylimääräisen ja yritämme päästä tavoitteisiin joissa rima on kuva, josta on vaikea saada silmiään irti.

Naisen ideaali on tällä hetkellä hyvin kapea vyötärö, täysin vailla ylimääräistä makkaraa, lihaksikas työn tulos ja mielellään liitettynä mahdollisen suureen takamukseen, joka on kiinteä ja pullea, siis ei aivan pullataikina, mutta muotoiltu ja esillä.  Samoin kuin aiemmin, ne joilla on varaa ja aikaa vaalia ulkonäköään tekevät niin, että on kuvauksellinen, ihanteellinen ja katsottavissa. Olemme kauniita kun meille niin sanotaan ja ulkonäkö on hauska muotoiltava, kun teemme sen omasta tahdosta. Ulkonäkö on kuin harrastus, jonka ylläpito maksaa, samalla kerromme omasta arvo- ja ajatusmaailmasta, hallinnan asteesta ja tarpeesta, tarpeistamme, tavoitteistamme ja haaveistamme. Mistä takamustansa esittelevä haaveilee ja tarvitsee? Onko se helppo tulonlähde ja tarpeellinen syy huomioon? Mitä takamuksella luomme ja saamme aikaiseksi? Seksi ja porno kiinnostavat niin suuressa mittakaavassa ja loputtomasti, että kun omistaa seksikkään kehon, sillä kerää katseita aivan kuten eläisimme pornossa. Turnyyrissä ei varsinaisesti ollut kyse pakaroista, vaan kankaan asettelusta ja kokonaisuudesta, ryhdikkyydestä, hallinnasta ja tekemisen mahdottomaksi tekemisestä, poseerauksesta, naisen kuvasta. Kaikenlainen tekeminen on ollut erittäin hankalaa ja vaarallista kyseisessä vaatteessa. Vaarallisuus oli fyysistä ja henkistä, kuten normista poikkeaminen. Tarve näyttää kunnioitettavalta, herraskaiselta ja arvokkaalta oli ihanne, painotus oli luokkatietoista ja pakottavaa. Naisen kehon väkivaltainen hallinta, paikan tietäminen ja hänen itsehillintänsä ovat olleet tärkeitä hyveitä, kiistämättömiä. Protestoiminen on ollut hulluutta, rumuutta ja hankaluutta.  Hyvän naisen ajatus on ollut ettei hän kykene muuhun kuin miellyttämiseen. http://historianet.fi/kulttuuri/hamemuoti-tappoi-tuhansia-naisia 

Hallintaa ja miellyttämistä tarvitaan edelleen kun kyseessä on vartalo. Tähän annetaan ohjeita. Mikään ei saa roikkua tai tursuta hallitsemattomasti, ainoastaan sopivasti in-your-face-tyyliin. Tuhannet haluavat kertoa netissä ja ohjeistaa kuinka päästä samoihin tuloksiin mihin he ovat itse yltäneet. Keho on saavutus, mikä on palkinto? On kyse terveysihanteista, kuinka pysyä terveenä ja kauniina, sinänsä hyvä tavoite. Vartalo on viesti omasta asenteesta, joka voi olla voittajan asenne olympiakisoissa. Miten puhdasta tai likaista peliä urheilu on, tiedämme vastauksen, mutta silti katsomme kisoja. Voittaja on haluttu katsottava ja jäljitelty, hän uhkuu voimaa ja tekemisen iloa. Paljastaminen on nykyään aivan eri luokkaa kuin yli sata vuotta sitten, mikä on hämmentävän suoran seksuaalinen ja himokkuuteen viittaava, pornahtava, seksistinen ja seksiä ihannoiva muoti, terveellisyyden ja dekadenssin sekoitus jossa vapautta on ajatella, että tekee tätä itselleen, ollakseen tyytyväinen siihen miltä näyttää ja mitä on saavuttanut. Saavutus on että on päässyt ideaalivartalomuottiin, että mahtuu siihen. Vapautta ja terveyttä on siis tulla hyväksytyksi ja pidetyksi sellaisena minä muut mielellään vartalon haluavat, miten haluavat. Paljastaminen on rohkeaa ja kiinnostus seksiin on ilmeinen, vaikka seksistä ääneen puhuminen ja esimerkiksi rintojen kokonaan paljastaminen on edelleen hätkähdyttävää ja liikaa. Persereiän näyttäminen on vulgääriä, kiinnostuksemme on lihaksissa ja rasvassa, kuinka ne ovat, minkä muotoiset, kuinka paljon ja mitä on täytynyt tehdä saadakseen sellaiset. Kun joku paljastaa enemmän kuin toiset, sitä katsotaan kuvasta joka kenties rikkoo internetin. Jotakin siis edelleen häpeilemme ja on ihmisen osia jotka eivät kestä katsetta ja ovat joko irvokkaita tai niin yksityisiä, ettei niitä tohdi näyttää. Mitä takapuoli nyt merkitsee muuta kuin kuuluisuutta, ultrafeminiinisyyttä, miten pitkälle voi mennä ja houkutusta, missä menevät rajat ja mitä on vapaus? Ihmisen/naisen takapuoli joka on korostetusti esillä, katsottavana, arvosteltava, ihailtavana, vertailtavissa ja tavoiteltavissa, että on olemassa ihanne takapuoli jonka näkee peilistä.