Suomalainen yhteisö voi pälättää ja tekee niin mielellään usein olematta avoin eli hyväksyvä ja vastaanottava. Tämä on ristiriitainen väite, koska olemme keskustelemalla päässeet jo jonnekin ja yhteiskuntamme on kehittynyt puhumalla, antamalla puheenvuoron, ottamalla osaa jne. Puheen määrä ei sinällään kerro avoimmuudesta paljoakaan, jotakin toki eli mistä puhutaan, kenelle ja mihin puheella päästään, päädytään, millaista yhteiskuntaa ja yhteisöllisyyttä eli toimintaa puhe saa aikaiseksi, mitä puhumalla tai puhumattomuudella halutaan. Kuinka mitata puheen laatu, paikallaan junnaaminen, eteenpäin pääsemättömyys tai edistys eli millaisella puheella on merkitystä yksilölle ja yhteisölle ei ole täysin merkityksetön ajatuskulku, koska kaikella on sinänsä ja aina pieni tai suuri merkityksensä. Saattaa kuitenkin olla pääasia että sanoo ajatuksensa saadakseen vastakaikua ja voidakseen kehittää ajatteluaan ja itseään. Avoimmuuden merkitys ihmiselle siinä kiteytettynä.
Mitä tarkoitan avoimmuudella ja millaista avoimmuutta peräänkuulutan on yksi avattava asia. Avoimmuus on tietynlainen itsestäänselvyys jonka ymmärrämme tietyllä tavalla. Avoimmuus jota joko on tai ei ole järkevyyden rajoissa mittaansa asti sopivasti tai sopimattomasti, käyttötarkoitukseensa ja tarkoituksenmukaisuuteensa asti. Voimme keskustella tuosta tarkoituksenmukaisuudesta, avoimmuuden miellyttävyydestä ja sopivuudesta mihin raja piirretään. Suomalaisia edelleen sanotaan jäyhiksi eli pidämme sisällämme paljon antamatta ulos ilmeisesti ei tarpeeksi, koska jäyhyys on hiukan negatiivinen sana. Siitä joka ei anna itsestään, ei ole avoin voimme arvailla mitä hän ajattelee ja millainen hän on keskenämme ja päättää mihin kohtaan sellainen ihminen keskuudessamme sijoittuu, vai päättääkö ihminen itse mihin hän yhteisössä sijoittuu? Kovaäänisimmät pitävät itseään arvossa ja avoimina, helposti päättävinä eliminä, tärkeinä ihmisinä (mikä on tärkeää määriytyy mitä yhteisö johon kasvanut painottaa tärkeänä?). Avatulla ja suljetulla on tietty tarkoituksensa jotka ajavat asiansa, emme voi olla läsnä aukinaisina jatkuvasti eikä ole tarpeen, palamme loppuun eli tarvitsemme yksityisyyttä, salaisuuksina pidettyjä asioita, omia asioita joita kukaan muu ei tiedä. Joskus avonaisena oleminen on tuskallista, mahdotonta, mutta pyrkimys on olla avoin positiivisella tavalla eli mukana sosiaalisuudessa, kanssakäymisessä, joten meitä ollaksemme yhteiskuntakelpoisia ihmisiä halutaan auttaa olemaan avoimia eli positiivisia hiukan syyllistämällä ja tönimällä, antamalla kuva mihin suuntaan kannattaisi kehittyä. Positiivisuus on näin määriteltynä puheellista soljuvuutta joka ottaa osaa johonkin toiseen puheeseen ja kokee tuon puheen ja tavan hyvänä. Onko hiljaisuus sitten selvästi suljettu negatiivinen tila tai se ettei käytä sosiaalista mediaa selvästi ulkopuolelle jättäytymistä? Onko miehillä ja naisilla eri tavat ottaa osaa keskusteluun, entä nuorilla ja vanhoilla? Kuka on hiljaa ja ketkä vaiennetaan, kenen puhuva pää saa palstatilaa ja hänen sanomallansa on painoarvoa?
Mihin raja vedetään ja millaiseen kulttuuriin meitä painostetaan? Avoimmuus ajatusmallina ja ihmisen perustoimintaelementtinä on positiivinen, jatkuvuutta ja yhteisöllisyyttä ylläpitävä voima parhaimmillaan: käydään läpi asiat jotka koskettavat (entä se mikä ei kosketa tai kuulu sinulle?). Mitä avoimmuus tässä ajassa tarkoittaa on pohdinnan arvoinen asia. Onko se tissi- ja takapuolikuvien, lomakuvien avoimmuutta, henkilökohtaisten asioiden riepottelua, mukavaa läpänheittoa FB:ssä, oman persoonan ja elämän esiin tuomista, oman elämän kuvia ja kertomuksia mitä tein päivällä- avoimmuutta, itsensä brändäämistä (siinähän ei ole paljoakaan avoimmuutta tai alttiutta. Brändääminen on tiukan rajautunutta tietoista omakuvan luomista tiettyä tarkoitusta varten. Mitä tarkoitusta avoimmuus tässä kehyksessä palvelee riippuu mitä halutaan. Mikä on tarkoituksemme, kuinka tarkoitus, tarkoituksemme syntyy ja kuinka pitkälle tarkoitus ja päämäärä ajatellaan, ajatus ja idea kehitetään tiettynä tarkoituksena eli manipuloidaan tarkoituksen toteutumiseksi? Pohdinta sosiaalisuuden tarkoituksesta, avoimuudesta siinä, avoimmuuden laadusta ja puhuttaessa sosiaalisesta mediasta joka voi olla hyvinkin sulkeutunut on hankala).
FB:n avoimuus jäi minulta kokematta siinä mielessä kuin itse koen avoimmuuden vastaanottavaisuutena, luottavaisuutena, älyllisenä uteliaisuutena ja valmiutena kohdata uutta ja erilaista (tutustumisvalmiusavoimmuus). Netissä ollaan avoimia eri tavalla kuin netin ulkopuolella, koska jakaminen on helppoa ja ainoa kriitikko siinä kohtaa on jakaja itse. Koen ettemme massana, tiedon jakajina ja käyttäjinä ole kovin vastaanottavaisia ja kiinnostuneita uudesta, mutta auliin jakavaisia ja huomionhakuisia. Liittyykö avoimmuus tietoon, tietämiseen vai onko se olemassaolemisen, kohtaamisen, vastaanottamisen ja kanssaolemisen tapa? Näin ajattelen että on tuota kaikkea. Avoimmuus identiteettikysymyksenä on persoona- että valintakysymys ja pitkälti yhteiskunnan säätelemä. Olemme löytäneet netin maailmasta kiinnostavan melko rajattoman väylän jonka kautta toivomme löytävämme kiinnostuneen kuuntelijan, tuotteemme käyttäjän, mutta olemmeko kiinnostuneita myös tuosta kuuntelijasta ja käyttäjästä eli kuinka pitkälle ja paljon voimme olla ja meidän tulee olla kiinnostuneita vastapuolen asioista, voimme olla vastaanottavaisia ja avoimia rakentavasti? (Mitä haluamme rakentaa olemalla avoimia tai sulkeutuneita?) Onko sosiaalinen media hyvä kokonaiskuva sosiaalisuudesta, ihmisyydestä, rakentavuudesta ja antaako se hyvän kuvan sosiaalisuuden kehityksestä? Suosimme tuttujamme samalla tavalla, todellisuus ja kuva kohtaavat tiettyyn pisteeseen asti. Netissä tuttuus ja tunteminen saavat uudet ulottuvuudet. On eri tavalla tärkeä turvallisuuspointti tuntea läheisesti joku netissä kuin konkretiassa kohdatessa kasvokkain jolloin voimme saada helpommin kosketuksen.
Avoimmuus, jakaminen ja luottavaisuus samanlaisten kesken on melko helppoa. Tämä on ajatukseni jonka tahdon tämän hetkiseen Suomeen laittaa kytemään: kuinka helppoa itsellemme haluamme ja miksi haluamme päästä helpolla, kuten siltä näyttää? Kuinka samanlaisten ihmisten Suomen haluamme ja onko se järkevä tavoite voi kysyä. Huomattu on suomalaisen kulttuurin ja ihmisten sisäänpäin lämpiävyys. Ryhmäytymisen voima tuntuu hyvältä ja tarkoituksenmukaiselta. Mistä yhtenäiskulttuurin tarve saa alkunsa ja voimansa voi kysyä ja miksi tuttuun turvautuminen ja tuudittautuminen käy kovin helposti vaikka mahdollisuuksia toisenlaiseen olemiseen on olemassa. Olen monenlaisissa ihmisryhmissä saanut huomata ja kokea ennakkoluuloja, epäluuloa ja ulkopuolelle jättämistä joka on ollut varsin hämmentävää ja surullista. Millaisesta sosiaalisuudesta niin järisyttävän sosiaalisessa maailmassa tässä tapauksessa voidaan puhua onkin kiinnostavaa eli kuinka sosiaalinen yhteiskuntamme on voidessaan eriyttää ja eristää ihmisiä, jakaa tarpeellisiin ja tarpeettomiin, menestyjiin ja häviäjiin? Voin vetää johtopäätöksen että olen outo, poikkeava ja epäilyttävä sellaisena. Minua voi sormella töykkäistä ja tönäistä, hiukan kokeilla että mitä se kestää. Tämä on henkilökohtainen puoli asiaan ja ymmärtääkseni ei mitenkään epätavallinen kokemus. Ihmisen raakuus on selvä, mutta miten erotamme itsemme tästä pelon ilmapiiristä joka ei ole avoin ja valoisa jokaiselle vaan harvoille ja valituille? Kuka tahtoo sanoa ääneen olevansa raaka ja syrjivä? Kuka edes tunnistaa sellaista itsessään? On helppo luoda virtuaalisesti illuusio ja myös toden maailmassa illuusiot pitävät lujasti pintansa. Tästä voi helposti alkaa syyttelykierre joka ei ole tähänkään mennessä johtanut yhteiskunnan ja ihmisten luovaan ja kannustavaan avautumiseen.
Erilaisuus on asia johon ensimmäisenä kiinnitetään huomiota, poikkeavuus joka huomataan silminnähden, jota kommentoidaan, ruoditaan, josta puhutaan sitä sen enempää arvostamatta missään vaiheessa, kuin huomauttamalla todetaan että erilaisuus on noteerattu, laitettu paikalleen ja sen ala-arvoisuus todettu valtavirtaan nähden, vallalla oleviin arvoihin nähden. Jääkö monelta huomaamatta mitä todella yhteiskunnassamme tapahtuu? Ulosjättämisen strategia ja eriyttämisen taktiikka on niin normaalia ettemme joko osaa tai kykene siihen puuttumaan vaikka haluaisimme. Se on henkistä ghettoutumista ja tahdonmukaista kuplautumista jossa epämiellyttävä ja epäilyttävä suljetaan pois kokemuspiiristä. Olemme uutuuden viehätyksessä ja uutuuden pelossa samanaikaisesti. Siitä voi olla huolissaan ja täytyy olla, koska niin ei synny tervettä kanssakäymistä, tervettä tasa-arvoista yhteiskuntaa. Mutta jotenkin asian tilan annetaan olla, koska käsittääkseni avautumista tapahtuu yhä vähemmän mitä enemmän näemme ympärillämme uhkakuvia ja meille luodaan pelkoja. Mitä meidän sitten tulisi pelätä? Sulkeutunut yhteiskunta ei ole suvaitsevainen, vaan paikka joka näkee jokaisessa tuntemattomassa vaaran ja antaa aihetta epäilykselle. Olemme jatkuvassa hälytyksen tilassa ja tieto jota meillä nyt niin runsaasti on, on käytössä puolustautumisen tarpeeseen, hengissä pysymiseksi mahdollisimman kauan mukavissa poteroissa joihin on lupa tulla ainoastaan valituilla joiden jutuista pidämme.
Majakollektiivi Timanttimetsä 