Kuinka olla kriittinen?

Kriittisyyteen ei kannusteta, koska se on hiukan uhkaavaa ja epämiellyttävää. Puheissa ja olemuksessa on oltava kiihkoton, tasaisen rauhallinen, äläkä vaan radikalisoidu tai olet ulkona ja hylkiö, potentiaalinen kouluampuja ja pommimiesnainen. Radikalisoitumista on monenlaista, toivottavasti se on edes joillekin selvää. Itse näen että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua eli vastustaa äänekkäästi monin tavoin paikallaan pysyvää mitäänsanomattomuutta joka pelkää muutosta. Pureva kritiikki koetaan loukkaavaksi, hyökkääväksi ja siksi se on tarpeetonta koska häiriö on häiriö (joidenkin mielestä). Tahallisesti pyrkiä pahoittamaan jonkun herkkä mieli ja aivan turhaan ja aivan kuin se olisi kritiikkiä. Kriittisyyttä ja reaktioita madännäisyyteen on monenlaista, joten taito kannattaa opetella jo pienestä pitäen. Kriittinen ajattelu, toisinajattelu ja tekeminen ovat pohja toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Se on venttiili ja perustarve ettei tarvitse tukeutua väkivaltaan tilanteissa kun ei tule kuulluksi, korjatakseen epäkohtia, korjatakseen jotakin mikä on rikki on pystyttävä keskusteluun, mielipiteisiin. Jos yhteiskunta ei halua kriittisiä, itsenäisiä ajattelijoita vaan massan joka tykkää mukavasta yhtenäisyydestä jossa kaikkien on oltava samaa mieltä tai oltava hiljaa koska emme uskalla olemme umpikujassa, ja siltähän tilanne nyt näyttää. Sanan- ja ilmaisunvapaus on tasa-arvoisen ja ihmisiä kunnioittavan yhteiskunnan perusta.

Taide jota tällä hetkellä varmaankin edelleen pidetään vapaana ilmaisunareenana ei sitä ole. Taide edelleen leijuu tavoittamattomana möhkäleenä jossa asiantuntijaa leikkimällä voi olla vallankahvassa muka sivistynyt (kyllä stereotypiat pitävät paikkansa). Tuo tahtoo pyöriä samanlaisena samojen kaavojen mukaan muuttumatta tarjoten mukavia posteja mukaville kavereille eikä osaa ottaa kritiikkiä vastaan, koska eihän hyvässä ole mitään kritisoitavaa. Tuota puhkaisematonta kenttää ei voi kritisoida olematta taidevastainen vaikka aihetta on runsaasti. Tapahtuu näivettyminen ja syntyy muuttumattomuuden tila joka on täysin taiteen sääntöjen vastainen, avoimen yhteiskunnan vastainen. Taiteessa vallassa ovat pääasiassa muut kuin taiteilijat, tilanne kertoo jotakin. Systeemi on melko käsittämätön kavarisuhteille ja kädenpuristuksille perustuva leikki. Syyt miksi muuttumattomuuden tilan halutaan niin kovin säilyvän ovat narsistinen vallantavoittelu, jalustalla seisomisen ihanuus, usko omaan kaikkivoipaisuuteen, omaan erinomaisuuteen joka ei enää kaipaa päivittämistä, vankkumaton usko auktoriteetiaseman saavuttaneiden erehtymättömyyteen, ja ai niin rakkaus taiteeseen, oma hivelevä herkkyys jota kaunis taide koskettelee niin viekoittelevasti, oh.

Purevien kriitikoiden hiljentäminen ja halventaminen ovat tyypillisiä tapoja pitää saavutettu asema, pitää tilanne muuttumattomana. Kateudestahan ne kitisee, vai mitä. Kun ajattelu on noin matalaotsaista ei halua edes ottaa osaa moisen systeemin ylläpitämiseen ja rakentamiseen vaan sen murtamiseen ja totaaliseen muuttamiseen. Äärimmäisen hyvä esimerkki on Guggenheim-projekti jonka toteutumista voi arvailla; kuinkakohan ne pärjää sen kanssa, ovatko ne pärjänneet ja mitä tästä voi ajatella muuta kuin Guggis on kaivanut kivan haudaan itselleen. Minäkin rakastan taidetta. Kovan rahan kusetusta ja valehtelua en. Mielenkiintoista on kuinka taiteella tahdotaan tahkota rahaa, millaista taidetta tuetaan. Taide tuo näkyvyyttä kaupungille, se on selvä. Mielenkiintoista on kuinka omia taiteen sisäisiä valta-asemia halutaan taiteen kustannuksella vahvistaa ja poliittista imagoa pönkittää pelaamalla omaan pussiin rakastamalla taidetta. Taide tuo rakastava instituutio. Näin paljon rakkautta kaikille. Jännä tuoda esiin rakkauden tunne ja herkkyyskin vielä, voih mä varmaan pyörryn kohta. Tuo rakkaus taiteeseen on niin valtavaa että on konsulteilta kysyttävä voiko Helsinkiin rakentaa museon. Ollaan nyt ihan varmoja, kun ei niistä turisteista tiedä mitä ne haluavat. Oma tuotto on turvattava, eihän sitä nyt tappiolla sentään toimita. Voi mikä luottamus minulla on tälläisiin tunteellisiin älynjättiläisiin, mutta onhan se niin, ilman pääsymaksuja ei meillä olisi varaa kustantaa tuota mahtavaa taidetta jota meille mahdollisesti maksua vastaan virtaisi ulkomailta jotta valaistuisimme ja oppisimme taas jotakin uutta, kuten ilmoille lausuttiin: oppisimme suuren maailma tavoille. Onneksi meillä on varaa ja tarve suuren maailman tavoille. Hoitolaitokset ja palvelutalot loistavat kammottavuudellaan, missä on taide? Taidetta niissä ei paljon ole vaikka kaupungit mielellään taidetta varastoihinsa keräävät. Edelleen voi kysyä mikä on taiteen tarkoitus? Kaupungeille se on lähes pelkästään sijoituskohde. Miksi joku vastustaa taidetta niin paljon että ei tajua mikä mahdollisuus Guggenheim on Helsingille ja Suomelle? Kyllähän se varmaan olisikin ollut jos salailu ja valehtelukulttuuri ei niin kovin paistaisi läpi, jos projektissa olisi jotakin aitoa ja haluttavaa.

Mutta takaisin kritiikkiin ja sen tarpeellisuuteen. Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla kuinka kulttuurirahat virtaavat kaupungin keskustan kulttuurilaitoksille vaan eivät suuremmassa mittakaavassa lähiöihin joissa taiteelle todellakin olisi tarve. Asiaan on onneksi tulossa muutos kun Helsingin kaupunki on ilmeisesti tullut järkiinsä ja tajunnut millainen mahdollisuus taide lähiöissä on ja jakaa puoli miljoonaa lähiöiden projekteihin yms. Jotain hyvää tapahtuu sielläkin päässä. Olinkin jo hetken huolissani, kyllä varmaan se konsulteille maksettu korvaus hyvästä työstä jollakin tapaa maksaa itsensä takaisin.. lol. Olinkin jo menettämässä luottamukseni kulttuurirahoituksen jakelijoihin.

Jos otamme kannan että auktoriteettiasema tuo 100% uskottavuuden ja luotettavuuden, kenties vielä enemmän, olemme todella hukassa. 100% luottamuksen tulisikin olla mutta kun asioita hoidetaan näin huonosti, on aihetta kysyä millä rahkeilla ihmiset pääsevät päättäviin asemiin? Jos kuvataide on alue joka on kritiikin yläpuolella, joka on hyväksikäytettävissä ja käyttökamaa jonka arvo on yhtä kuin hyötyarvo, mitä se on?  Kuten vaikuttaa, kuten on annettu ymmärtää, että taide on arkea ja tavallisuutta ylempänä, koska asiantuntijuus ylentää taiteen, asiantuntija joka on havaittu asiantuntijaksi muiden asiantuntijoiden avulla: näivettyminen on jo tapahtunut. Missä on itsekritiikki ja mitä taide tässä imagokilvassa on? Asiantuntijan ehdoton auktoriteetti ei ole hyvä asetelma edes tuolle asiantuntijalle saati taiteelle. Mitä tietoon, sen jakamineen, ymmärrettävyyteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen tulee, miten käy yhteiskunnallisen kehityksen kun taideasioista päättävä pieni ja salainen veljeskunta on näin korruptoitunut ja mätä? Entä taide joka myötäilee turistivirtoja, mitä se on? Onko se helposti sulavaa ja isoa? Luommeko näin kansalaisia jotka ovat pelottomia ja valmiita keskustelemaan avoimesti vai pelon yhteiskunnan jossa asiantuntijaa ei voi kyseenalaistaa, koska ei vaan voi? Taiteen sivistävä vaikutus varmaan jossakin piilee? Onko sivistys taiteeseen liittyvä asia niinkuin itsestäänselvästi ajatellaan ja mikä on taiteen yhteiskunnallinen merkitys tässä kuvassa? Hämmentävä ajatus on kuinka jotakin pidetään sivistyneenä koska niin on totuttu ajattelemaan, olettamuksien ja kummallisten itsestäänselvyyksien seinäke sanoisin (mitä takana lienee), paikkansapitämättömien hokemien linnake jota olisi jo aika päivittää rankasti. On enää kovin vaikea uskoa mitä taiteen sisällä työskentelevät sanovat on totta ja hyväksi kenellekään. Tuo pyörivä omahyväinen sisätila on itsekeskeisyydessään idioottimainen, mieletön ja turhake.

Avainasemassa kriittisten kansalaisten koulutuksessa ovat opettajat ja laitokset, jotka saavat valtion tukea, joilla on velvollisuus tuottaa kulttuuria, tietoa ja opetusta joka kannustaa ja tukee kriittiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Heillä on myös velvollisuus ottaa vastaan ja vastata kritiikkiin asianmukaisesti. Näin ei aina tapahdu vaan kritiikki otetaan henkilökohtaisesti tai siihen ei vastata. Opettajat, kulttuurilaitokset ja lehdistö ovat avainasemassa millainen asenneilmapiiri nyt ja tulevaisuudessa on mitä kriitiikin antamiseen ja siihen vastaamiseen tulee, kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, sen sallitaan tapahtuvan ja kuinka toisinajattelijoita kohdellaan.

Koulutusfiasko

Koulutuksen kopeloiminen on jatkuva kuumaperuna. Itse paljon opiskelleena olen ollut onnellinen runsaasta tarjonnasta ja mahdollisuuksista joita minulle on avautunut ja toisaalta taas surullinen opetuksen tason paikoittaisesta surkeudesta. Surullinen myös siksi että kritiikkiä on ilmeisen mahdotonta antaa joutumatta valittajan ja vaikean ihmisen rooliin. Olen ollut tiedonnälkäinen pienestä lähtien ja koulu oli minulle tärkeä paikka jonne menin juosten. Eniten koulutuksen muutospuheissa ja teoissa minua vihastuttavat säästötoimet. Koulutus on yhteiskunnan tärkeimpiä toimia jonka täytyy toimia eli antaa opiskelijoille se mitä he tarvitsevat ja enemmän. Se tarkoittaa että opiskelijalta on vaadittava myös enemmän kuin on tarpeen, enemmän kuin mitä riman ylitys vaatii. Pään silittely tai pään seinään hakkaaminen eivät johda hyvään oppimistulokseen. Asia josta minulla on jonkin verran kokemusta eli on osattava vaatia hyvää opetusta. Opiskelu on työtä ja opettajien pitäisi myös osata tehdä työnsä. Olen kriittinen ja vaadin myös itseltäni paljon, koska opiskeluni on jatkuvaa. Koulutuksen alasajo on ollut surullista katsottavaa. On puhetta koulutuksen tärkeydestä (tuo tärkeys on itsestäänselvyys) mutta toisaalta säästää pitäisi. Opetuksen taso on kärsinyt monesta syystä. Kuulostaa kenties yliampuvalta puhua alasajosta, mutta siltä se on vaikuttanut ja minulla on korkea vaatimustaso mitä opetukseen tulee. Kun on lähtenyt lukiosta jossa todella vaadittiin ja vaalittiin oppimista ja opiskelua, laatuvaatimukset ovat korkealla. Opetuksessa on pyrittävä tarjoamaan korkeinta mahdollista tasoa, perusteellista tiedonjakoa. Tällä hetkellä opetuksen taso on mainospuhetta joka ei konkretisoidu luokassa.

Millaista sitten on hyvä koulutus, koska minusta vaikuttaa että ajaudumme siitä kauemmaksi mitä enemmän tuudittaudumme ajatukseen koulutuksemme hyvyydestä ja paremmuudesta toisiin maihin verrattuna. Laadukas koulutus takaa ammattitaitoisia työntekijöitä, kykeneviä luomaan jotakin uutta, itsevarmoja uskomaan omiin kykyihinsä. Entä jos oppilaitos ei usko opiskelijoidensa kykyihin vaikka kuinka heitä testaisi? Tilanne vaikuttaa kummalliselta että opiskelijoilla riittää potentiaalia toteuttaa itseään ja opiskella mutta koulutus ei tarjoa tarpeeksi vastusta joka on välttämätöntä kehitykselle ja uuden oppimiselle. Olen kokenut että etenkin ammatillisessa koulutuksessa opiskelijoita vähätellään eikä tarjolla ole eri vaikeusasteita koulun sisällä vaan kaikki sullotaan samaan muottiin. Kuten Aalto-yliopiston tehtaaksi kutsutusta koulutusohjelmasta valmistutaan maisteriksi, mitä uutta jää käteen, muuta kuin muisto suuresta byrokraattisesta laitoksesta jossa opiskelijat ovat aivottomia nappuloita? Niin miksi sitä kutsutaan tehtaaksi? Ei ole kovin mieltä ylentävää valmistua tehtaasta tehtaaseen. Tavallaan se on hyvin rehellisesti sanottu ja sitä enemmän ottaa päähän, että koulun henkilökunta alentuu yhteiskunnan tehdasvaatimuksen tasolle. Ainakin rehellisyyttä löytyy jossakin kohtaa eli siinä kun pullautetaan tuote pihalle. Vai liekö kyynisyyttä?

Aalto-yliopistossa tuli vastaani kummallinen ajattelu, että kaikki ovat samalla tasolla ja menossa sieltä missä rima on matalalla. Mistä tällainen ajattelu juontaa juurensa, en tiedä, mutta itse tavoitteellisena opiskelijana koin ajattelun loukkaavana, kuten myös sen, että kun ihminen opiskelee maisteriksi häneltä puuttuu jotakin ammattiinsa kuuluvaa tietoa eli ammattitaitoa eli lähtötaso on aloittelija, vaikka kuinka esittelisi oman työnsä vuodesta 2000 lähtien on silti vasta-alkaja. Jossakin päässä ei nyt ole ymmärrystä tarpeeksi ja näkemystä siitä millaista maisterikoulutus pitäisi olla, koska siinä pisteessä ei aloiteta alkeista kun on jo konsepti jonkun aikaa ollut olemassa. Jos se olisi ollut vain yksi pakollinen alkeiskurssi vaan kun ei.

“Meillä on täällä monen tasoisia oppilaita, siksi”-puhe ei perustele matalaa rimaa kuten ei myöskään se että nämä asiat ovat vaikeita. Jos peruskoulussa ajateltaisiin kaikkien olevan tukiopetuksen tarpeessa ja älylliseltä tasoltaan heikkoja kautta linjan millaista opetusta lapsille annettaisiin? Toiston merkitys opiskelussa on oleellista, mutta mielelläni teen sen itsenäisesti. Opettajan tarkoitus on stimuloida opiskelija ajattelemaan, innostumaan lisää ja huomaamaan jotakin uutta ja tukea ajattelua, ei litistää ja vähätellä eikä toistaa samaa vanhaa. Hyvään lopputulokseen päästään kun opiskelijalta kysytään mitä hän osaa jo valmiiksi (oleellisen tärkeätä koulussa jossa on monen tasoisia ja taustaisia opiskelijoita), mitä hän haluaa oppia eli mikä häntä kiinnostaa ja lähteä suuntaan jonka opiskelija kenties jo osittain tietää ja haluaa. Motivoituneita opiskelijoitahan te sinne valitsette, eikö niin? Luulisi yliopistossa olevan tietoa kuinka yksilöllisiä tarpeita aikuisopiskelijoilla on ja mikä merkitys jo omatuilla taidoilla ja tiedoilla on. Tehdaspuhe ei ole kovin kehittynyttä ajattelua opetuksen luonteesta, merkityksestä, mikä opetuksen tason ja lopputuloksen tulisi olla. Kovasti tuli mieleeni että olen opiskelemassa itselleni vain maisterin titteliä jolla on tietynlainen arvostus, eräänlainen kaiku johon on kummallinen monotoninen vastaus. Tutkinnon sisältö olikin verrattain ohut. Täytyy varmaan vielä muistuttaa, että minulla on korkea vaatimustaso (aivan kuin pitäisi anteeksi pyydellä) ja niin tulisi olla monella muullakin kun puhutaan yliopistosta, tai tuosta toisesta lempilapsesta ammattikorkeakoulusta, jossa myös opetuksen huono taso ja opettajien ammattitaito olivat ja ovat opiskelijoiden jatkuva murhe (senkin koulutuksen polun olen kulkenut) ja kritiikin kohde, vaan mikään ei muuttunut parempaan (en tiedä onko vieläkään). Tästä voi jotakin päätellä siitä mikä on opiskelijan vaikutusmahdollisuus siihen, millaista opetus on ja mitä on mahdollista koulussa oppia.

Ennen kuin menin Aaltoon luin opiskelijoiden ulosmarsista, joka oli merkki siitä että opiskelijoita ei kuunnella. Se on täysin selvää edelleen, vaikka on kritiikkilomakkeita ja puhetta, asiat muuttuvat parempaan kovin hitaasti. Aivan kuin opettajilla olisi tieto paremmasta, mutta tuota parempaa ei jostakin syystä anneta. Siihen ei ole varaa? Päivänselvää oli myös ettei opettajakunta kestä muutoksen vauhdissa mukana. Opetuksen päivittäminen ei tunnu olevan prioriteetti vaan mennään niin kuten on aiemminkin tehty mutta vähemmillä resursseilla.

When we focus on feminism and women’s rights men are in many ways in important role in making change happen. They have to involve themselves in changing manhood, putting it under magnifying glass, manhood which is the very dictating part of creating rules of how we interact.

We easily disregard men in talks about feminism and I have often come across the notion that men do not want to hear about feminism, because it is only about women and their problems. Well things aren’t that simple, isolated nor happen in vacuum, so I guess largely problems that are about the problematic relations between genders are not solved between women and by women only. Men have to participate, as men have to participate in raising their daughters and sons, which very often doesn’t happen just like that as we all are aware and many have experienced. Feminism is not only about grown up women and their rights, their difficulties, wrong-doings that happen to them. It is about children, young adults, all adults young and old, all people. It is about the never-ending discrimination that is justified by religions and traditions, power relations between genders and the basic need to solve the issue of discrimination, oppression, humiliation, neglect, gender-based violence and so forth. It is a very fundamental issue that happens to deal with all of us, all people once again. Feminism the swear word, silenced and loathed, the feared movement that has made already a giant difference. Certainly you have noticed.

We often do not acknowledge the factual violent nature of masculinity as bad. Nature of being a man that emphasizes natural urges, instincts, natural laws, naturalness of hunter-like masculinity that cannot be changed or argued, the natural hierarchies between genders therefore grounded and lawful, unchangeable. The bizarre nature of how men still view themselves through an ancient ideology of manhood that for many is undeniable but can be other than what reality shows masculinity to be, weak and scared. The image of manhood today is hopefully critically looking at himself by himself from down to earth not from space above. The strong, unquestionable, trustworthy authority figure, an action figure, conquering because that is what he does. It is his purpose to be a giant. And what it should be, manhood, all that and is not. Manly roles in society are often reasons to many problems all of the society faces and why is that..is that the power issue, credibility issue, authority and status issue? Who hold power dear and like to use it? Manly roles of what to me seem to be monsters in disguise, are a lie. The boxes of men become boxes for everyone to be in or out, live with not without. Those who do not like them are squashed and ridiculed, bullied to death.

As I see it, it is masculinity that we have to obey, like the beast, the threat of masculinity posing via cars, jobs, offices, achievements, possessions. What masculine men represent becomes a mantra for all of society, boys grow into this game too lightly. They believe it. It is the image of a true man what they need to become to be worthy. Self-love and sadism are the ruling features for a masculine ideal to happen over and over again. That is what masculinity does and wants, to rule, to have the last word and own as much as one can. It is a silencing and forcing kind of mode that many people who do not wish to be alpha males nor wish to be subjects of have to deal with. Violence is part of that strong manhood one way or another and it has one very straight forward approach to deal with all things. It is difficult to oppose for this reason as is the herd of bulls difficult to maintain. A strong man has his prejudices that he thinks are absolutely correct. Minds do not change that easily. Heroic macho ideals do not apologize, negotiate or believe in something that someone smaller says or thinks. Fragile can be beautiful and it is childlike. Masculinity is all about size, conquering with size and force, benefiting financially via that grandiose amount of stature. Such masculinity needs flattery, pals to feel connected and approved, trophies such as heroism, status symbols and women that somehow self-evidently are part of the cult of naturally divine masculinity to be adored. Masculinity that never does wrong and even if he does he has his good reasons and right to do as he pleases, because that is what men do. They please themselves.

Yes this is a caricature and stereotype, but it is masculinity I see and have been experiencing, more or less always. You wish to make a change please begin at once.

The Man Box. 
American men face an oppressive set of sexual and cultural restrictions on how to perform masculinity. One collective set of these cultural expectations is often referred to as the Man Box. (Charlie Glickman defines the Man Box beautifully here. http://goodmenproject.com/featured-content/megasahd-escape-the-act-like-a-man-box/ One of the primary reasons that boys and men gay bash and bully queers is that they need to perform masculinity in order to show the world that they’re in the Box.) The smallest social or sexual deviations from these rules can result in punitive private and public shaming, by other men, by our partners, by our families.” 

If you doubt this, see what happens to the average American man who wears bright pink socks for a day. See how many micro aggressions and shaming moments arise. This may be the land of the free, but most of us aren’t free to even pick our own socks”. – See more at: http://goodmenproject.com/featured-content/megasahd-culture-of-shame-men-love-and-emotional-self-amputation/#sthash.gHrEUzaw.dpuf

Majakulttuurin tutkimus- ja keräysprojekti

Tarkoituksena on saada aikaan aktiivinen ja interaktiivinen lasten omaehtoisen kulttuurin kokoelma, kuvia majoista, suunnitelmista, tekemisestä ja ideoista. Kokonaiskuva kuin itsestään rakentuvasta kulttuurista suomalaisissa metsissä ja lähiöissä. Lähtökohtana on, että lapset itse myös kuvaavat majansa ja kenties kertovat niistä. Aikuisia ei täysin suljeta ulkopuolelle, joten kaikenikäiset ovat tervetulleita ottamaan osaa. Kuvia voi ottaa puhelimella, järjestelmäkameralla ja majasta voi lähettää skannatun piirustuksen. Jos haluaa tehdä majavideon sivustolle se olisi mahtavaa! Jos on olemassa majamusiikkia senkin voi virtuaalisille ilmoille kajauttaa. Täytyy muistaa, ettei kyse ole suorituksesta tai voittamisesta jossakin paremmuudessa vaan leikistä, keksimisestä, mielikuvitusmaailman mallintamisesta ja jakamisesta.

Projektin luonne on arkistomainen ja tallentava, mutta myös orgaaninen eli jos syntyy omia nettisivuja tai projekteja aiheeseen liittyen niin hyvä. Samalla se on oppimisprojekti kuinka kuvata maja, joka usein on metsän siimeksessä, ryhmätyön tulos ja vaikeasti hahmotettavissa. Mitä kuvassa näkyy ja mitä täytyy rajata pois. Mitä kuva kertoo, sen on tarkoitus kertoa? Millainen on hyvä ja mielenkiintoinen valo? Kuinka tehdä näkymättömästä näkyvä? Ja tietenkin antaa arvoa lasten loputtomalle luovuudelle ja innovatiivisuudelle sekä pohtia mitä majat ovat ja mistä ne syntyvät. Lisäksi vielä, onko tarpeen pohtia majan tarkoitusta, onko sen kuvitteellinen ja leikillinen tarkoitus sen määrä ja anti ja viekö liika pohtiminen asiasta jotakin tärkeää pois.

Tämä on yleishyödyllinen ja kokeellinen projekti. Kuten jo mainittu pääosassa ovat lapset ja heidän ideansa. Kiinnostavaa olisi kuulla mitä lapset itse ajattelevat majoja tehdessään, kuinka ne syntyvät ja mitä majoille tapahtuu, kuinka leikki sopii yhteen nykyhetken kanssa eli kuinka moderni maailma tulee mukaan leikkiin ja lasten ajatuksiin.

siouxhie@gmail.com

 

Those who do not vote let fascists win.

Be wise.

Why the need to label and categorize?

What is the meaning of waves in feminism? There are and have taken place four waves of feminism to this day. Do they all add something new to image of womanhood, femininity, idea of being a woman or is it about finding out. Breaking boundaries is what is needed to be heard and listened to. Radicalism is essential part of feminism therefore I do not understand why there are differently named movements inside feminism for example radical feminism is one part of feminism. It is not all radical? For what I know all feminism has been radical and continues to be so. Radical in its marginal position, strangely distant, when impact of feminism on the world is perceived. To me femin-isms are all part of one and the same need to be whole in finding dignity and are one movement.

Aren’t waves of feminism reactions in time to people who are stuck to their traditions, rules and beliefs so much that want to decide for women’s lives and bodies and especially those. In that thought wave is a good word to describe a happening of feminism, attack and sudden burst of rage and emotion.

 

Funfair

 

It is natural!

Religious fanatics, you who find natural precious, please fight to save the Arctic!

Anonyymi arkkitehtuuri, 2002- majoja