Mamma titta!
Jonkun on kuoltava, mut kaikki sankareita. Lopulta kaikki on yhtä sotaa, mutta sodan keskellä voi urheilla ja se merkitsee rauhaa. Urheilu on universaali kieli, koska säännöt ovat samat.
Slow motion replays, Super slow motion, Super slow slowmotion replay and superfast it was over in couple of seconds http://www.bbc.co.uk/news/magazine-19726898 Shared language of sports and politics.
Maali!! Mieskasa mieskasa, mieskasa, (onni) syleily, tukehtuminen, maali! Urheilu tv:ssä tuo pakahduttavia kokemuksia. Eläydymme täysillä omiemme tappioihin ja menestyksiin. Ravit, jalkapallo, jääkiekko, talviurheilulajit, mitä niitä nyt on. Jotenkin eläimellistä (pärinää). Massa, se on se formulakuski. Ne tienaa paljo, kuskit. Naisten urheilu, naisurheilu kuten vammaisurheilu saavat vähemmän huomiota mediassa, tosin tilanne kenties muuttumassa hitaasti. Etuliitteet nais- ja vammais- karsinoidaksemme varsinaisesta miesten urheilusta poikkeavat, miksi niin. Eivätkö naiset urheile tosissaan vai liekö hitaampi tahti vähemmän kiinnostava. Mitä tehottomampi meininki, sitä vähemmän katsojia, sen vähemmän tuloja vai mikä logiikka? Mikä on urheilun etiikka? Onko se rahan tekemisen, menestyksen, kilpailun kautta tuleva nopeat syövät hitaat ja voittajat ovat voittajia niin kauan, kun eivät häviä. Entä urheilun seuraamisen logiikka.
Katsomisen kohde on lopulta katsoja itse. Onko maali katsojan halujen ja tekojen kohde? Tapahtuma, joka ohjautuu katseen kohteena olevan luotua jotakin haluttavaa? Pointti on se, ettei tiedä mitä saa ja joutuu jännäämään tulosta. Mikä on kiinnostavaa huippu-urheilussa ja miksi. Ihmiset tekevät äärisuorituksia, itsensä ylittämisiä, tuloksia, yhä nopeampia ja kovempia. Sitä ei voi tarkalleen koskaan tietää kuinka, mutta analysoida voi ja sitä vasten kalkyloida kuinka tulevaisuudessa ihminen pätee, jos haluaa pelata varman päälle kuten tv:ssä halutaan ajatella. Tulos ja katsojaluvut tekevät asiasta hyvän ja pätevän. Onko johtotähtenä innostus, palo, tunne, pyrkimys johonkin parempaan. Niin kai. Vaikea uskoa tai sitten meillä on TV:n kanssa eri näkemys mikä on hyvää. Entä mitä ajattelet, kun katsot urheilua tv:stä? Onko ajatuksesi, etteivät asiat muutu ja seuraamme samaa tapahtumaa paremmilla välineillä yhä uudestaan ja uudestaan? Onko urheilun seuraamisessa oleellista, että ei keskity enää omaan arkeensa? Onko tunteenpalo riippuvainen kansallisen edun saavuttamisesta, voitosta ja kunniasta täydellisenä hyvänä, kansakunnan näkyvyydestä, saadusta positiivisesta tunnesaldosta, joka kestää ja yhteenkuuluvuudesta, joka syntyy yhä uudestaan? Voiko samoin viihtyä ja jännittää urheilun parissa ilman varsinaista omaa puolta? Miksi on niin, että urheilu on valjastettu kansalliseksi edustuskoneistoksi? Miksi juuri urheilu koskettaa niin monia tällä tavoin maan kaataen tai nostaen? Kilpailu ja voittaminen että häviäminen ovat jotakin perusihmisyyttä, jota toteutamme. Pärjäämmekö me? Olemmeko hyviä verrattuna toisiin maihin. Kansallistunnon nostattajana urheilu on ylittämätön, siis usein vielä ihmisten kesken, jotka eivät itse urheile. Onko urheilu teatteria, reality-ohjelmaa vai molempia, ilman valmista loppua, ainoastaan toiveita paremmasta. Sopupelithän eivät käy. On oltava tosissaan oikealla tavalla. Elettävä voittaakseen muttei vilpillisesti. Lopputulos on arvoitus, siitä jännitys, arvaamattomuudessa ja yllätyksessä. Haluamme jännitystä ja dramatiikkaa, nopeutta, vaihtuvuutta, verenmakuisia kohtaamisia kuin sodassa vihollisten taistellessa ja jommankumman voittaessa mutta kaikki elossa ja kaikkensa antaneina. Siitä myöskin vaihtoehdottomuus ja kamala pettymys, kaikkensa antamisessa. Jonkun on näennäisesti kuoltava. Mut’ kaikki sankareita.
Mestarien liigan finaaliottelua odotellessa on alkuhappening, noin puoli tuntia. Siis kyseessä jalkapallo (eng. soccer). Studio on hyvin asiallinen. Kommentaattorit ovat virallisesti puvut päällä. Alustavat ottelun, esittelevät pelaajia. Valmentajia kuullaan kansainvälisessä tiedotustilaisuudessa. Mitä he sanovat? Kertovat pelaajien ominaispiirteistä pelaajina kuten, hän ei ole koskaan vihaisen näköinen ja hän on ensimmäistä kertaa finaalissa ja on nälkäinen, millaisen panoksen joku antaa kokonaispelille. Olen ollut seuraamatta kansainvälistä jalkapalloa tähän asti, joten yllätyin kuullessani mestarien liigan virallisen hymnin 2013 (kuin kansallis-). Kuinka vakava hartaus muovautui pelaajien kasvoille kädet munilla.
Perinteisesti pelin alussa pelaajat seisovat rivissä katsomoon päin tervehtien katsojia, tuomareita ja esittäytyen. Peliä ennen tällä kertaa on näytösluonteinen keskiaikainen taistelu (2013 mestarien liigan finaali). Mahtipontisuuden päälle liimaaminen Lontoon Wembleyn areenalla tuntui kummalta. Kaksi saksalaisjoukkuetta saivat kuninkaalliset ja näytelmälliset puitteet. Kuninkaallisuus tässä yhteydessä vertautuu oksennukseen housuilla ja kuinka kauan oma kuva näkyy. Bayer Münchenin fanit saapuvat kolme tuntia ennen ottelua areenalle. Dortmundin kannattajat ovat hitaampia. Fanijoukoillakin on ominaispiirteitä. Pelin aikana meteli on huikea harras messu. Oooooaaaaaaoooooaaaaaaooooooaaaaaa + koreografia stadionilla. Tahtiin taputuksia (antaumus ja hauskuus), hyppyjä tahtiin. Hyppelehtiviä halauksia miesten kesken, homoeroottisuutta ei lienee, mutta yhteiset asut ja meininki. Väreinä mustakeltainen ja punamusta. Pelottavan samankaltainen joukkolaulu ja mölinä kuului myös vastikään homo-avioliittoa vastustavien ranskalaisten http://www.reuters.com/article/us-france-politics-gaymarriage-idUSKBN12G0T9 (150000 ihmistä otti osaa 2013) http://www.nytimes.com/2013/05/27/world/europe/thousands-march-in-france-against-gay-marriage.html mielenosoitus-mellakassa, jossa otettiin yhteen puolialastomien feministien sijaan poliisin kanssa. Tarpeetonta lienee mainita, että jalkapallo on fanaattisuuteen asti suosiossa Ranskassa. Jalkapallo kuten jääkiekko ovat vahvasti hetero-mieskuvaa vahvistavia, vahvalla miehisyydellä pelaava kulttuuri, joka pitää jotakin muuttumattomana. Samainen mielenosoitus toistui myös tänä vuonna 2017, siis homo-avioliittoja vastaan ja keräsi suuren massan.
Olen minäkin asenteellinen. En kannata fanaattisuutta, perinteisiä sukupuolirooleja, nationalismia, jonka johdosta urheilumenestyksen eteen tehdään asioita, joista ei voi puhua ääneen, syrjintää, joukkotappeluita, rahan syytämistä huippu-urheilulle lasten ja nuorten sijaan. Puhumattakaan muista urheilun lieveilmiöitä, kuten massaturismia, prostituutiota, urheilun kulutuksellisen ja viihteellisen puolen korostamisesta mediassa, kaiken median mammuttimaisesta täyttöasteesta urheilulle. Kiinnitetään valtavaa huomiota huippupelaajiin, tiettyihin lajeihin erityisesti ja urheilun mieskeskeisyys on edelleen omituista. Se on miesten juttu, aivan kuten sota ja taide perinteisesti. Asiat, jotka etsivät, nostavat ja tekevät sankareita. Toki katsojien sukupuoli määrittää mitä näytetään, kuten on loogista, paitsi taiteessa. Kuten tavallista tunteet joukkourheilutapahtumia kohtaan ovat joko puolesta tai vastaan, inhoa, ihailua ja innostusta ja on hyviäkin puolia yhteenkuulumisen tunteesta puheenaiheisiin. Kuten aikamme on urheilu myös narsistista oman edun tavoittelua, joka ei kuulosta siltä mitä urheilun odotetaan olevan: innostusta, iloa ja mukavaa tekemistä, jossa ylitetään itse. Enkä puhuisi reilusta pelistä etenkään huippu-urheilun kohdalla, mutta massatapahtumat puolustavat paikkaansa juuri karnevalistisen hurman ja ilon kokemusten kautta. Siksi olisi entistä tärkeämpää pitää peli puhtaana. Sanonta pelata omaa peliä kuulostaa myös niin homeiselta kuin mikä tahansa sisäänlämpiävä yhteisö. Pelitermistön ajautumisen yleiseen kielenkäyttöön voi toki nähdä hauskana kielenkäyttönä ja toisinaan itsekin revin pelihousuni, kuvainnollisesti.
Laulu, liput, värit, makkara ja olut. Katsomo hiljenee, pelaaja itkee. Näytetään itkevä mies ja julkiset intiimit tilanteet, joihin voi tunnetasolla ottaa osaa, tuntea empatiaa, herkkyyttä, kanssaihmisyyttä ja ihailua. On meneillään maskuliininen performanssi, joka ottaa askeleita feminiinisyyteen. Kuinka määritellä urheilu maskuliinisuuden kautta ja miten urheilu määrittää maskuliinisuuden muuten kuin voiman ja kestävyyden kautta? No kaikilla on oltava lihakset nykyään ja kuka kehon määrittelee yhä uudelleen samalla tavalla mutta vietynä ääreen, joten jotakin muuttuu. Maskuliinisuudella on tiukat rajat, joka on nykymaailmassa edelleen iso ongelma. Puhutaan myrkyllisestä maskuliinisuudesta, machoudesta, peräänantamattomasta itsepäisestä miehisyyden mallista, jossa fyysisellä voimalla pidetään hallinnassa heikkoja ja ajetaan pois näkyvistä ne, joista ei pidetä. Miehessä ei saa olla hiventäkään naisellisuutta eli heikkoutta ja haavoittuvuutta, paitsi että pitkät hiukset, timanttikorvakorut, muotivaatteet, tapa puhua tuovat lisäulottuvuutta karskiuteen ja jäyhyyteen, kuten kaunis vaimo, tyttöystävä, ostetut asiat lisäävät ulottuvuuksia persoonaan. Uhoaminen, pullistelu ja voittaminen merkitsevät rajojen vetämistä, nykyään kun on menestynyt voi olla herkempi. Sellaiseen voi samaistua, kun tuntee olonsa heikoksi. Ulkonäöllä koreillaan, koska miehisyys on muutoksen tilassa, mutta millaisessa onkin kiinnostava pohtia juuri urheilun kautta.
Homous ja heterous urheilussa ovat vielä perinteisissä asemissaan. Hikisyys ja homous sopivat kenties liian hyvin yhteen miehisessä skenessä jossa miehisyyden epäileminen, liika naismaisuus ovat suorastaan rikollisia tekoja. Sellaiselle tyypille nauretaan, häntä kiusataan ja hyljeksitään. Kuinkas voi pärjätä muuten kuin oppia puolustamaan itseään, kova maailma on miesten maailma. On oltava samassa pukukopissa ja suihkussa. Lihaksikas keho on seksikäs, puoleensavetävä, kehon esittäminen voimakkaana tahdonalaisena veistoksellisena haluttavana saavutuksena, työn tuloksena, jonka avulla voittaa kilpailun on jotakin erinomaista. Työtä kaihtamattomuus, raadanta menestymisen eteen, halu voittaa, kehon hallinta ja lihaksikkuus ovat haluttavia ominaisuuksia huippu-urheilun ulkopuolellakin. Ne edustavat pärjääjän habitusta. Kuinka kantaa itsensä, kuinka tehdä itsensä ja menestyä. Se on vaihtoehdottomuuden maailma, se, jossa on vain häviäjiä ja voittajia. Kilpailu voitosta on raadollista, ehdottomuus on raadollista ja kuluttavaa henkisesti. Kakkossija voi olla pettymys. Pettymys on se, joka tuotetaan itselle ja kannattajille kun hävitään. Pettymys on kuin kunnian menetys tässä tapauksessa, heikkous ja huonommuus.
Kentällä valmentaja Diego Maradona suutelee pelaajia. Pelaajan suoritukseen liittyvää kehumista ja teatteria. Erotisoivassa lukutavassa eli kuinka katsoa kuvaa, jossa mies suutelee miestä ei silti ole homoerotiikkaa vaan innostusta. Erotiikka on ulkopuolella niissä naisissa, jotka esiintyvät väliajalla. Kuka erotisoi ja ketä, suutelevathan miespoliitikotkin, mutta miksi. Mikä on eroottista, on treenattu mieskeho, hikinen, voittoisa, yritteliäs ja kuinka pitkälle urheilun eroottisuus viedään tai kuka sitä vie, kun suurtapahtumien nais-miesasetelma on aina sama. Haluaahan mies olla halun kohde. Naisen ja miehen eroottisuus ovat aktiivinen ja passiivinen pysyvästi vastakohtina. Moottori-urheilussa jako on selvä. Nainen poseeraa kimmeltävän ajokin kyljessä vähän vaatteita yllään ja tekee halukkaasti niin. Ajajista hämmentävän harva on nainen, vaikka voisi kuvitella, ettei ajotaidoissa ole kysymys sukupuolieroista. Eroja toki on, mutta onko vauhdissa. Millaisia ominaisuuksia vaaditaan rallikuskilta ja kuinka paljon rahaa vaaditaan, että voi ryhtyä kuskiksi? Mitä tallit, jotka kuskeja palkkaavat odottavat ja kuinka paljon ajajan sukupuolella on merkitystä? Onko ajaja pelkästään voittoisa rohkea mielikuva, jota nainen ei voi olla? Kuva, joka tallista halutaan antaa, on suuri sankarillinen mies tekemässä suuria tekoja. Ostavathan naisetkin autoja, mutta erilaisia kuin miehet. Mikä on ralliautoilun kantava voima ja syy kilpailla on vauhti, ääni ja laitetestaus. Tallit kehittävät mahdollisimman kestäviä ja nopeita autoja. Onko muita syitä kuin mainostaminen ja uuden teknologian testaus? Millä tavalla autoilu liittyy seksiin, mielikuviin, jolla ralliurheilua myydään, tai siis mieskuvaan, prostituutioon, vedonlyöntiin, kaahailuun, auto- ja viihdekulttuuriin, jossa elämme. Kovaa ajaminen vertautuu ns. kapinallisuuteen, aivojen narikkaan heittoon, vapauden tunteeseen ja holtittomaan elämään eli luodaan täydellinen kiiltokuva tekevästä miehestä, jostakin tavoittelemisen arvoisesta sankarillisuudesta ja rahan tekemisen kulttuuri, jossa mikään ei ole tarpeeksi.
Urheilijan kävely areenalle, vilkutus, keskittyminen, juoksu, juoksentelu, hengittely, puhina. Valtava määrä kovaa työtä muutaman sekunnin tai tunnin kliimaksin tähden. Eikä se riittänytkään.
Kuvaa urheilusta tv:ssä ei ole vaikea pilkkoa osiin. Se on “täydelliseksi” luotua ohjelmaa täydellisyydestä, täydellisyyden tavoittelusta ja sen palvonnasta. Valmiiksi pilkottua, teatraalista, hulluuden partaalle, joka huipentuu katsojajoukkojen karnevaaleissa peliareenoiden ympärillä. Niin olisiko urheilua ilman katsojia. Yhteisöllisyyden tuntuna, kuulumisena, oman puolustamisena, tunteiden jakamisena, ilona, kenties sekasortona. Usein urheilusta kiinnostumattoman kysymys on, miksi seurata jotakin, jossa potkitaan nahkakuulaa tai pientä mustaa lätkää jäällä, jota isot miehet ajavat takaa eli viitataan aikuisten lapselliseen käytökseen ja vähäjärkisyyteen. Urheilussa ei kliseisesti käytetä aivoja. Toisen kummallisen toiminnan vähättely ei menoa haittaa, yhteenkuulumisen tunne on niin voimakas ja tekeminen, mikä on tärkein pointti lasten ja nuorten urheilussa, joka kehittää ihmistä kokonaisvaltaisesti kollektiivisena tekevänä olentona. Ei urheilu noin yksinkertaistettuna kuvauksena järkevältä puuhalta kuulostakaan, mutta järki on mainitsemissani asioissa, joista yhteisöllisyys kenties tärkein, kuuluminen, tunne ja niiden esittäminen. Avoimet tunteet urheilussa ja autenttisuus eli suora lähetys ja sen odottamattomat onnen hetket. Mitä on siinä pyhän hetken tunnussa, kun kansalainen tuo mitalin olympialaisista. Sankarillista kuin oman maan puolustus vihollista vastaan. Kuinka avoimia tunteita ja kuinka avoimia kommentteja lopulta voi tässä kontekstissa ilmaista. Epäisänmaallista käytöstä on tuoda maalleen huonoa mainetta, häpeää – tällaisiako te olette. Joo, tällaisia me ollaan.
Urheilijan ylenpalttinen feminiinisyyden esille tuominen ponnauttaa urheilijan valokeilaan: juoksijan pitkät kynnet ja erikoinen seksikkyyttä korostava pukeutuminen, paljas iho, vahva meikki, pienet bikinit. Siinäpä erotisoivalle katseelle paikka. Sama koskee myös miehiä, seksistyminen, ja pohdinta, miksi jääkiekkoilijoiden tyttöystävät ovat usein missejä. (Kauanko sitä jaksaa pohtia.)
Pelaajien näytteleminen eli tuo toinen löi ja sattui niin hemmetisti, vaikkei sattunutkaan ja seuraa vapaapotku, kivun esittäminen. Opetetaanko näyttelemistä jalkapalloilijoille erityisesti? Tai annetaanko pelaajille ohjeita, kuinka kentällä pelataan niin kokonaisvaltaisesti, että kieroilu ja suoranainen valehtelu ovat sopivia keinoja voittoon? Ilmeisesti, koska pelaajien näytteleminen on yleisesti tiedossa oleva asia ja epäilyn kohde. Siis teatteria, onko teatteri urheilua? Äänet, etenkin jalkapallossa yleisön mylvintä on iso osa peliä. Fanit osallistuvat ottelun rakentamiseen luomalla yhteisen tilan, jossa voi ilmaista itseään melko vapaasti. Se on suoja-alue, atmosfääri. Kameratietoisuus – temput, joita tehdään siksi, että peli kuvataan ja omalla käytöksellä halutaan ilmaista tukea, kuulumista joukkoon ja näyttää se mahdollisimman monelle, halu esiintyä, olla esillä. Jokainen voi nykyään olla esiintyjä median ansiosta. Sananvapauden ja luovuuden kannalta hyvä asia.
Entä kuinka urheilija voi lähetyksessä käyttäytyä ja miksi urheilijalta kysytään suorituksen jälkeen, kuinka suoritus meni (eikö se ole jo selvä, kaikki näki) ja kuinka hän itse analysoi urheilutekonsa. Miten arvioida suoritus, joka on tavallaan aina samanlainen, mutta urheilija pyrkii ylittämään sen? Hän teki kaikkensa, parempaan ei pystynyt tällä kertaa jostakin syystä. Rajallisuutemme luo tuskaa. Kuinka suoritustaan voi analysoida ylipäänsä. Mistä sitä tietää miksi se meni niin kuin meni. Analysoinnin tähdentäminen on keskiössä, puheessa täydellistäminen, kuinka kohdistaa ja tarkentaa kun on juuri ponnistanut äärimmilleen. Kuinka tärkeää on kuka analysoi? Kuka on luotettava analysoija muu kuin entinen valmentaja, entinen huippu-urheilija. Kehen muuhun katsoja luottaa? Kuinka luottamus synnytetään, on huippusuoritusten kautta. Onko luottamuksen osoitus, että katsoja palaa katsomaan samaa ohjelmaa uudestaan? Vai voidaanko puhua luottamuksesta? Ehkä se on kokonaan väärä sana tai ilmeisesti joihinkin odotuksiin on osattu vastata. Paluun aikaan saamiseksi, katsojan paluu, tai kun ei tullut töllöstä muutakaan, jupinaa. Mielenkiintoista on millaiset piirteet puhujassa ja millaiset sanavalinnat luovat luotettavan kuvan, mitä sieltä suusta tulee, kuinka paljon ja missä tahdissa. Myös lupa puhua kameralle on jonkinlainen luottamuksen ja uskalluksen osoitus, kaverillisuus, selkään taputtelu. Mielipiteesi on tärkeä. Hetkellisyys, hetken tallentaminen muistoksi, elin sen hetken, josta puhutaan.
Kuinka urheilun seuraaminen tv:n kautta on muuttunut, selostajan käsien huitominen, punainen naama, pelleys, kerronnan sujuvuus, ylitseampuva into voitosta, joka saa katsojan nauramaan, mutta eläimellisyys ei käy, siltikään, on oltava asiallinen. Mutta eivätkö fanijoukot mylvi, hulinoitse, apinoi, karju, näytä muutenkin tunteitansa avoimesti joukkotappeluun saakka? Formulakisojen yhteydessä on käsittääkseni säännönmukaisesti prostituutiota varten tietyt paikat, miehisiä tarpeita täyttämään, naiset ovat vähäpukeisia, ja olut virtaa. Säännönmukaisesti ajajien tyttöystävien kuvat käsilaukkuineen ja aurinkolaseineen kuvittavat iltapäivälehtiä. Urheilukisojen seuraaminen antaa luvan olla vapaalla, hurrata äänekkäästi, tuhlata rahaa, kännätä, huorata, nimitellä, tapella, käyttäytyä muutenkin holtittomasti, imitoida ihailemaansa urheilijaa kaahaamalla, pukeutumalla joukkueensa paitaan ja väreihin, toisin sanoen karnevalisoida arki äänekkäästi, sotkea julkisia tiloja kuseksimalla ja roskaamalla. Tehdä asioita, joita ei muuten tekisi tai ainakaan julkisesti. Karnevaalisuus myös häiritsee niitä, joita urheilusuoritus ei sytytä, joko häviäjäpuolta tai naapureita. Jääkiekon maailmanmestaruus antaa luvan käyttäytyä näin Suomessa, ei kovin moni muu tapaus.
Median muuttuminen joustavammaksi/suvaitsevammaksi käytöskoodiltaan on suupalttien ja verbaalisesti taiturillisten selostajien ja sosiaalisen median televisioon tulon myötä käynyt luontevasti. Sosiaalisen median kommentointivirran ja mahdollisuus seurata livenä, olla livenä, ottaa osaa – En tiedä mitä tuo muutos, joka on jatkuva, lopulta on tehnyt ja tekee sille mitä tv:stä näemme ja kuinka maailma näyttäytyy. Kankea ja asiallinen tyyli on kaikkoamassa pikkuhiljaa. Tuloksellisuus antaa tilaa urheilun viihteellisyydelle ja urheilun muassa puhutaan lieveilmiöistä, hyvistä ja huonoista eikä ainoastaan keskitytä suoritukseen ja kuinka siihen on päädytty.
Mieleen jäävimmät “urheiluteot” ovatkin olleet niitä, joissa on ilmennyt urheilijasta jotakin persoonallista ja omaperäistä esiin, usein skandaalimaista käytöstä urheilijalta urheilun ulkopuolella. Tähän moni urheilija jo pyrkiikin, näytöksellisyyteen, spektaakkelimaiseen esitykseen maalin ja pelin jälkeen. Uskallukseen ja tunteiden näyttämiseen. Näihin tilanteisiin kamera(-mies) kiinnittää huomiota. Tuuletuksia, että maalitilanteita verrataan ja katsotaan hidastettuna useaan kertaan, kuinka se meni. Näin saadaan aikaan kertomus herooisesta urheilijasta, joka antaa kaikkensa pelille, jota rakastaa sitä mitä tekee ja elää täysillä.
Selostajan on tunnettava peli, pelaajat, joukkueen huoltajat ja manageri, että valmentajat, jotta voi kertoa heistä katsojalle. Kuka valmentaja sai potkut, koska joukkue ei menestynyt. Uusi kehiin. Näytetään pettyneen valmentajan kasvot, kuinka ne ovat tuskasta hikiset tai käsi hän on kasvoilla itkua pidätellen. Tunteet ovat pelissä, miehiset ja suuret. Millaiset kuvat toistuvat, kuinka useasti maalitilanne näytetään, millaiset äänenpainot selostajalla on käytössään, mikä on kuvan, toiston ja äänen suhde? Selostaja on ammattipuhuja. Parhaimmat, ne, joilla on mukaansatempaavimmat jutut ovat huippusuosittuja julkkiksia, joiden ansiosta urheilun katsomiselämys on kihelmöivämpi ja hauska. Joka taas kehittää koko tv-urheilun presentaatiota, ja tulevia lähetyksiä, koska koko ajan on muututtava, oltava kenties hiukan edellä muutosta kuin vain olla osa sitä. Onko muutos viihteellistyminen? On selviydyttävä tilanteesta kuin tilanteesta. Tiivis tunnelma on aina maalilla, hiukan odotteleva ja viipyilevä, tarkasteleva kerronta seuraa. Kuinka tilanne etenee maalille, kuinka maalille päästään. Mitä kentällä tapahtuu, mitä kentällä tapahtuu. Eläytyvä selostaja on kuin pelaaja, pelaten molempien puolella.
ENTÄ KUINKA SUOMI PÄRJÄÄ?
Urheilukisa alkaa jo ihmisten mielessä odotellessa h-hetkeä, arvuutellaan kuinka pelissä käy. Veikataan ja pelataan rahapelejä, keskustellaan. Odotetaan, jännitetään. Urheilu on juhla, median ja mainostajien maisemoima kulutusjuhla, jossa kuluttavat kansakunnat eli katsojat. Pärjäämisestä onkin kyse kokonaisvaltaisesti. Olympialaisten saaminen kotikisoiksi on jo voitto. Maan valmisteluja seurataan, koska ne kestävät vuosia eikä budjetissa säästellä, koska näkyvyys on maailman suurimmissa kisoissa a ja o. Siis mitä näkyy ja mitä ei. Urheilu-alueen siisteyden ylläpitoon käytetään runsaasti voimavaroja. Kuten olympialaisten tieltä poistetaan kaduilla asuvat köyhät omiin slummeihin. Turistien ja katsojien ympäri maailmaa on nähtävä parhaat puolet ilman sosiaalisia ongelmia painamassa tunnelmaa. Suuri urheilutapahtuma on egobuusti maalle ja tuo mainoksen lisäksi turistien rahavirran. Urheilussa liikkuukin valtavat summat, jotka kerätään katsojilta ja mainostajilta
.
Huippu-urheilijoiden palkkiot puhuttavat juorupalstoilla, kuten urheilijoiden yksityiselämä. Kauniit vartalot ja kasvot myyvät urheilu- ja luksustuotteita. Ihailtujen sankareiden oletetaankin olevan esillä. Terveys-, kuntoilu-, laihdutus-yms. business kukoistavat urheilun avustuksella. Terveyttä, kauneutta ja nuoruutta on helppo myydä ja urheilija kehollisuuden kautta helppo erotisoida, saada kaupaksi. Juuri vastikään naisrantalentopalloilijat saivat luvan käyttää peittävämpiä asuja bikinien sijaan. Seikoissa, yksityiskohdissa kuinka miehiä ja naisia kuvataan urheilutilanteessa, on eroja. Pyllistävä naistakamus on helppo kuvauskohde ja katseenvangitsija lehden sivulla. Naisten oletetaan olevan seksikkäitä urheilun ulkopuolella. Lihaksikas nainen on itsevarma, terveennäköinen ja vahva mutta onko hän naisellinen. Kuinka moni seuraa urheilua seksikkyyden takia? Edellisissä Olympialaisissa beachvolley katsomot olivat aina täynnä. Herättääkö urheilija luottamuksen juuri terveellisellä elämäntavallaan ja voittaakseen maalleen? Miksi juuri urheilija on luotettava?
Kävely muuttuu lihasten kasvaessa miehekkäämmäksi, otteet urheilussa ovat riuskat, on voitettava ja oltava koko ajan parempi. Ihmisellä on tavoite ja keinot saavuttaa se. Pärjätäkseen, noustakseen huipulle on oltava narsisti ja haluttava sinne ja myös esille. On kyettävä olemaan katsottavana ja luomaan tarina myös verbaalisesti, joten huippu-urheilu ei vaadi ainoastaan urheilullista lahjakkuutta. On osattava viihdyttää ja puhua. Jos ei osaa, on oltava hyvännäköinen ja palvottavissa. Luotava itsestään idoli, jollaiseksi moni nuori haluaa, katseen kohteeksi. Tulla katsottavaksi, seurattavaksi. Tuota narsismia tukee ralliautoilijoiden kauniiden tyttöystävien ja vaimojen koristeenomaisuus. Piipahtaminen varikolla, käsilaukku ja aurinkolasit.
Suomessa urheilijat ovat vielä sangen vakavia eikä idolikulttuuri ole samanlainen kuin esimerkiksi jalkapallossa muualla maailmassa. Suomalaiset mainostavat maitoa ynnä muita ns. terveystuotteita kiltisti kilteillä urheiluhahmoilla, ehkä joku avioero ja kaahailu-uutinen tai kännissä toilailu tai omituinen kannanotto Twitterissä, on jo vakava paikka. Harri Ollin keskisormen näyttäminen miljoonayleisölle hyppykisojen yhteydessä oli lööppikamaa ja huonoa mainosta. Mielestäni se oli parasta urheilua. Sopimatonta urheilun puhtoisessa pinnassa, josta kaikki tietävät, ettei se nyt niin puhtoista ole. Urheilijalle ei sallita julkista juopottelua tai muuta itsetuhoista käytöstä, mutta sitä jotenkin odottaa ja olettaa tapahtuvan, kun on juhlittava. Ura voi olla ohi hetkessä. Huippu-urheilijan ura on riippuvainen valmentajista, mediasta ja mainostajista. Kuinka urheilijan lopulta käy tarkoittaa sitä, että hän itse on pelinappula ja asettaa itsensä siihen asemaan, mainoskyltiksi. Millaiseksi hänen julkisuuskuvansa muodostuu, ja kuinka se jatkuu urheilu-uran jälkeen, kenties riippuu kuinka suhteitaan on hoitanut. On osattava pelata annetuin tiukoin säännöin ja tässä pelissä.
Vallan määräytyminen, vallan käyttö ja katsojan ohjailu, psykologinen kontrolli on saada katsoja jännityskoukkuun, tunneloukkuun, kollektiiviseen tarinankerronnan huumaan, joka jaetaan ja jota jatketaan iltapäivälehdissä. Urheilulle pyhitetään lehdistössä useita sivuja etusivua myöten. Kiihkeätunnelmaisen pelin tähtihetket, tulokset ja tunnelmat, molemmin puolin sekä syyt voittoon että häviöön. Loukku sinänsä negatiivisena sanana ansana, pyydyksenä, ahnaana suuna, joka puhuu, pulputtaa sopii asetelmaan. Se on vangitsevuus ja tehtävä tv:ssä, koukuttaa. Täyttää tila, katsojan mieli, näkökenttä, tulevaisuus ja suunnitelmat. Television tarjonta herättää haluja, unelmia, mielitekoja ja antaa valmiita virikkeitä, luo tyylin, jonka voi ostaa omakseen. Niin voi tuntea omistavansa saman gloorian kuin tähtikultin päähenkilöt. Vielä enemmän niin kutsuttuna interaktiivisena aikana, jolloin sosiaalisen median kautta voi ottaa osaa ohjelman tekemiseen kommentoimalla. En ole varma keksinnön suomasta lisäarvosta ohjelmalle tai yhtään millekään. Chattailu, kevythumpuuki, kokeiluarvo, Twitter-kommentit, joo. Kuten taas, kulutusarvo ja tunne on melkoinen eli yhteistsemppi päällä. Toisaalta ihmisten käyttämän kielen tutkimuksen kannalta mielenkiintoista, kuinka nopea puhevirta tuo esiin jatkuvan ajatusten vaihdon merkityksellisyyden, median määräävyyden ajassamme, muutoksen nopeuden tai hitauden ja voi pohtia, kuinka aikaansaamamme muutos lopulta on tarpeen ja mihin se johtaa ja mikä muuttuu. Päädymme samoihin pisteisiin, kuin mistä olemme lähteneet kyllästyneinä jatkuvaan hälinään. Vähemmän on enemmän, on vain osattava valita vähemmän mitä.
Nyrkillä tapettava is a Finnish phrase for someone who is small and defenceless and can be killed by punching. It is cruelty in a neat package, the whole being of someone is measured and defined by physical appearance and that person is not a threat at all. It is very telling of culture where size matters, use of violence measures your worth, what one can do with size and by threatening behaviour: habitus is to intimidate, minimise and silence.
The strangest and scariest as it is a surreal repetitious event has been to witness misogyny done and realised by women. How misogyny kind of belongs to the territory of being female that you are hated, despised, suspected and treated like garbage as such especially if you are young, pretty, talented, seem lost, in need of help, scared, have thoughts that challenge existing views, roles and hierarchies. I still seem lost because it is my constant feeling and experience among people where I should know how I should be and live self-evidently but I do as I please. I still look youngish but have looked young and naive as like I was born with it which equals to many someone to abuse. So the weird dilemma of not fitting in is the normalcy how it happens, and I don’t seek to fit in because it is a lie to fit in. I should have to pretend. My looks and gender justify ill-treatment.
Question is why so? Someone who looks fragile is to be beaten down because she deserves it and is an easy subject? Maybe you have got another thing coming. Those who choose the so-called easy subjects surely know what it makes of them and what kind of ethical problem it is to think bullying is a sign of strength and power. This is all about competition and here we do not differ from animals. Logic for many is very straightforward and uncomplicated which in a complicated world is not logical. There is more to everything than what the eye can see and you think is true. Question to be asked is who and what do you stand for, why you do what you do, what motivates you. Often it is hate which cannot be admitted to because it would be admitting to being a hater. This issue is a difficult one to talk about without it sounding asking for empathy (empathy is for the weak and for friends) and being a victim of bullying which the whole not fitting in sets, a place for a weirdo is all about, meaning to be marginalised and set outside is more a rule. For a blonde, thin and childlike such as me which characteristics to many equal mental disability it is to learn self-defence, how people react to you remains unsurprisingly unchanged. And I for example have began to see this existing position more of a strength than weakness. People are surprised when I answer back and do not settle for what I am given, why should I. I am arrogant when I think myself as able.
To be on someone’s side because of their genitals is to understand how gender roles function and believe it, and what they are for, roles and genitals. Be on side of women because they are women and women supporting men because they are men. Do men support women because they are women and therefore worthy of support or do we support people because to support is a human thing to do and all need support, especially mental support, caring. Eh, I don’t know. Maybe people support those who they care for, supporting someone supports also you. Gender works for those who fall into such roles effortlessly and think they are a good thing. It has been obvious solidarity can be nonexistent when safety and balance is threatened. Something new appears. Threat is a curious feeling as is fear. Fear of dramatic change is what keeps traditional roles needed and in part they do have a place.
I kind of have a theory. Have you ever been target of gossip? I call it ill talk because something is very wrong in that situation. I have been talked about all my life in a bad sense. To repeat all could be made into a crystal idea: there is something in this person that pushes buttons instantly, is out of ordinary. It is about the way one looks, what one does, how one does it and how one is in a world and how well one fits in. Why the fitting in is important, so much so that it is compulsive and neurotic? It is a ritual and way of telling there is always something wrong with you and those who talk do not like you until you are crushed or do as they want you to do. Most of gossip is ill and about this problematic nature of humans where safety, acceptability and being similar next to a clone is what does not threaten power and self-worth of tiny minds. This hurtful way of communicating has its plus sides. I have become very good at reading lips, noticing body language, guessing facial expressions and how certain people think. There are no surprises there. Most hurtful it is when women see it their issue to slam other women to leave someone out and stigmatised. Means of finding who mean something and finding one’s place when it is not to be found. My fault? Strangely I am accused. And we are so surprised that she answers and questions us, something that is seen solid and good. Your good is not mine and enough by far because I place my bar high.
I have wondered for a long time about how with cute adorable things horrible truths and ugliness people make are kept hidden, underestimated and normalised. How something like fine art keeps telling people how wonderful and good its message is when the business truly is anything but wonderful and good. I personally can not find anything good about the ongoing way of contemporary art making grand illusions and telling people outside what is interesting and worthwhile to look at, how to think, how to see and to be in awe is the way to be and what moves us is the size.
Art commenting issues of the world like people there up were prophets who know what is good and how things should be done without them ever being wrong or admitting doing something wrong in repeat. Art is given such a position as an institution that it cannot be critiqued without being rude, without sounding bitter and envious. It is truly bizarre how well a corrupted system has taken over the position of absolute righteousness and possessing the knowledge of what is absolutely good and beautiful. A bubble where there is only absolutely wrong and absolutely right, in or out, seen or not being seen, being given voice or taken it away.
It looks that to truly know what goes on is not relevant but stay blind to ways of making is part of the deal because it is more fun and fun is what sells and is what most people seek/are interested in. Nothing wrong with that as such but when surface becomes the most important thing it is really problematic and we are not even supposed to argue that there would be a huge pile of problems, not the least intellectual ones and intellectual art claims to be which again is something one seriously should argue. When for example my art is seen through what I look like, when my appearance and origin tell people about what I do and think more than what I have to say, it is a perplexing paranoid situation of looking my work via my body and again a repetition of a pattern seen many times on. Sexism and misogyny faced and existing strongly without people noticing anything wrong with that picture, how stupid is that. Yes we are interested in feminism but we do not practice it in real life is the message. It is cute when women paint cute stuff, we can smile and feel happy about it.
Tylsyyden kokemus on henkilökohtaista. Pystyn olemaan hiljaa useita tunteja ja katsomaan ikkunasta puita. On edelleen totta, ujo hissukka-ressukka-akselilla tallaava saattaa vaikuttaa säälittävältä tylsimykseltä jonka päässä ei liiku paljonkaan, kivellä tapettavalta joka on tuhottava, jota on satutettava että saa äänen aikaiseksi, jota voi avoimesti halveksia ja syynätä, koska se vahva itse on vahvempi, ihan selvästi parempi, näkeehän sen, ja mitattuna mittareilla jotka ovat jotenkin itsestään selvät ja hyväksytyt itsestään selvästi, like da. Hän puhkuu itsevarmuutta ja älyä, nokkeluutta ja pokeria, selvä voittaja. Syrjäänvetäytyvä on silmätikku, jonka syrjäänvetäytyväisyys on heikkous ja omituisuus, piirre jolla ei voiteta, koska siinä tyypissä on jotakin vikaa. Vahvempi pystyy testaamaan heikon vahvemman oikeudella, oikeus joka ryhmässä jaetaan, otetaan ja hyväksytään, koska jos puolustaa heikkoa voi itse joutua kiusatuksi, joten myötäily ja hiljainen hyväksyntä on tavallaan itsepuolustusta, eiks nii. Se on myös säälittävää, jos tiedät mitä tarkoitan. Itsenäinen ajattelu ei ole muodissa, siihen ei edes yliopistossa kannusteta. Seuraaminen seuraamisen vuoksi jos mikä on heikkoutta, asioiden tekeminen niin kuin ne on aina tehty, helppoa ja heikkoa tehdasmaista ajattelua. Mielummin puhutaan selän takana kuin sanotaan suoraan, koska voi tulla ulos suljetuksi. Varsin vahva meininki, pelkuruus yhdessä vahvistaa? Vahvemman oikeus pistää pieni matalaksi koska voi, ei kauheasti poikkea eläinmaailmasta.
Että se joka ei jotenkin välittömästi osaa tai halua puolustautua, on uudestaan ja uudestaan tulilinjalla, koska on näennäisesti heikompi, on jatkuvasti jotenkin vaillinainen, puutteellinen, liian poikkeava ja vähäpätöinen, on vahvemman oikeudessa eli survival of the fittest-kisassa heikoilla, jos ei opettele puolustautumaan, siksi suosittelen turpaan vedon hallintaa taitona eli itsepuolustustaitojen opettelu on ensiarvoisen tärkeää, koska jotkut eivät tajua ennen kuin lätty lätisee ja on tullut selväksi ettei vahva ollutkaan niin vahva kuin se antoi ymmärtää. Henkinen ja fyysinen väkivalta ei ole hyväksyttyä, mutta tapahtuu koko ajan. Jos väkivaltaan ei kukaan puutu ja se hyväksytään, en näe paljon muita keinoja vaikuttaa kuin lyödä takaisin. Häpäiseminen on monelle sama kuin raipparangaistus. Putoaa pallilta tai lähtee pallit. Tekopyhyys on se palli jolla moni seisoo.
Jos on niin halvaantunut, ettei saa sanaa suustaan, psykoterapiasta voi olla apua. Halvaantunut jatkuvasta väärin olemisen syytöksestä ja vähättelystä, että on vähempiarvoinen kun on sellainen kuin on, että vain on mitätön ja tyhmä kun ei saa sitä sanaa suustaan kun ei ole kuin muut, ja jos saa sanat ulos jopa lauseina, ne eivät ole oikeita sanoja vaan vääriä tai eivät mitään kiinnostavaa kuunneltavaa tai hyvässä rytmissä tai oikeassa kohdassa. Oman fyysisen ja henkisen vahvuutensa huomaaminen on voimaannuttavaa. Itseään täytyy kehittää sanoivat muut mitä tahansa eli ulkopäin tulee jatkuva paine mitä on hyvä opiskella ja miksi on hyvä tulla. Jos et halua tintata ketään, opettele joku taito jossa koet onnistumista. Varmaa on että hyvää palautetta ei kenties tule, että joku myöntäisi olleensa väärässä ja tehneensä väärin, eh joo. Ei kannata jäädä odottelemaan. Ne on niitä vahvoja katsos.
Introvertin elämä on tarkkailijan asema, mutkikasta ja se on se tyyppi jota kokeillaan juuri koska kuvitellaan, ettei siitä ole vastusta, siis helppo kohde jonka päihittäminen on kuin kansanhuvi, nauraisin jos tässä olisi jotakin hauskaa. Vaikeammat kohteet ovat pelottavampia ja vaikeampia. Hissukkaa ei ehkä varsinaisesti edes puhutella nimeltä. Introvertin huumori on erilaista ja saattaa olla parempi pitää huumorinsa itsellään, koska se ei ehkä aukene muille tai tulee kuollut hiljaisuus ja siitä loukkaannutaan helposti, koska itseensä kohdistuvaa huumoria vahva ei kestä. Luultavasti liian mustaa. Onko se edes hauskaa? Kaikki mitä introvertti tekee tapahtuu eri tavalla, eri rytmissä, sitä rytmiä on liikaa monelle. Kyseessä on erilainen, usein täysin poikkeava tapa ajatella, nähdä ja olla, joten vähättely ja naureskelu on valtavirran tapa kohdata tuo outous. Introverttiyttä ei nähdä rikkautena vaan puutteellisena joka täytyy eheyttää, koska maailma on ekstroverttejä varten, viihtymistä ja hauskanpitoa, hyviä juttuja, good times and good laughs. Introvertti ei viihdy kovassa metelissä ellei ääni lähde työn tekemisestä. Paras työasu on sellainen johon voi piiloutua täysin.
Me nykyihmiset arvotamme olemista, tekemistä ja ajattelua kaiken aikaa. Tunnemme huonoutta tai paremmuutta toisiimme nähden. Mikä on kiinnostavaa ja arvokasta, millä on väliä ja mikä on mitätöntä. Arvostelemme toisiamme varsin vahvasti ja julmasti kuten ennenkin, usein asioista joille ihmiset eivät itse voi mitään eikä ole tarvetta voidakaan. Itsensä muokkaaminen yhteiskuntaan sopivaksi on yhdenlaista fasismia ja itsesensuuria. Itse olen kipuillut asian kanssa aina ja jotta ei olisi ahdistus asiasta aina päällä olen ammatissa jossa yksinolo on ennemminkin sääntö kuin poikkeus. Itse en täysin sulaudu mihinkään ryhmään ja se on aiheuttanut monenlaisia tilanteita, joissa olen aina altavastaaja, yksin ja väärässä paikassa, vääränlainen, teen ja sanon jotakin käsittämätöntä että huh huh. Maailmassa jossa pelataan oletuksilla, kuulopuheilla on valtava vaikutus miten ihminen otetaan vastaan, aivan kuten vaatetuksella, yleisellä habituksella, sukupuolella ja ulkonäöllä, sillä miten hauskoja juttuja puhuu tai onko kovin vakava, kuten itse olen koska keskityn asioihin ja työn tekemiseen, joka on itsessään minusta hauskaa. Tai että täytyy olla kovin ulkokultainen ja kuorruttaa sanansa pehmeiksi koska suora puhe on liikaa. Työpaikassa jossa arvuutellaan olenko lesbo vai muuten vain perverssi ja teenkö maalauksen Jokereiden logosta lähden varsin pian pois, ja minullakin on kaveri joka kuvaa paljon, vitun kiva. Työn tekemiseen ei kuulu henkilökohtaisen elämäntavan arvottaminen, arvostelu, arvuuttelu eikä jonkun elämästä ja elämäntavasta muiden kanssa puhuminen ja typeristä ideoista voin kieltäytyä. Työ arvostellaan työn jäljestä ja tuloksesta ei mistään muusta. Ihan selkeästi moni ei ole taiteilijaa koskaan tavannut ja ennakkoluulot ovat sen mukaiset. Voit opetella itse maalaamaan ja tehdä sellaisen taulun kuin itse haluat.
On ilmeisesti eri asia arkipäivässä määritellä sosiaalisuus kuin miten se tieteellisesti määritellään, koska aina uudelleen kohtaan hyvin kapean näkemyksen sosiaalisuuteen. Ihminen joka ei ole sosiaalinen arkimääritelmän mukaan hänellä on ongelma, ei yhteiskunnalla niinkään, hänellä ei ole elämää tai hän on vaikeasti sosiaalistettavissa, hän ei solahda joukkoon, ole joukossa ja toimi joukossa. Sosiaalisuus on pälätys, kaverit, meininki ja ääni johon kietoutuu miellyttävyys, hauskuus, rempseys, näennäinen älykkyys, jatkuva toiminta. Jos ihminen puhuu paljon, se ei tarkoita, että hän olisi tavanomaista älykkäämpi. Tämänkin luulisi jo olevan selvää, vaan ei. Älystä puhutaan arkitasolla paljon, edelleen. Se on kipupiste ja omistettava ominaisuus, eriarvoistava joka sosiaalisuuden, sopivuuden tavoin arvostellaan ulkoisista ominaisuuksista päätellen. Hiljainen nainen ei voi olla älykkö, mies ehkä voikin ja hiusten värikin… Voiko joku kertoa minulle mikä järki näissä oletuksissa on? Ne vuodesta toiseen pitävät pintansa ja ovat kuin tosia kun niitä toistetaan. Ne toimittavat jotakin tehtävää sosiaalisesti. Joku kokonaisuus pysyy koossa jonka ei enää tarvitsisi, koska tiedämme paremmin. Toimittaa tehtävää sosiaalisena ihmisenä on olla vastaanottavainen, punnita asioita eri kanteilta ja olla vähemmän ennakkoluuloinen, antaa tilaa ja mahdollisuus.
Millaista tehtävää sosiaalisesti toimittaa pahan puhuminen ja millaista sosiaalisuutta se on? Ennen juoru oli tärkeä tiedon lähde ja huvitus, tosi tai epätosi mitä härskimpi ja uskomattomampi sen parempi, muokkasi tulevaa ja ihmisten elämiä varsin tehokkaasti, eli kiusaamisen ja tuhoamisen väline. Millaista sosiaalisuutta ryhmässä/ryhmästä ulos jättäminen ja samankaltaisuuden vaatimus toimittavat? Epäluuloisuus, halveksunta, outouden ja hiljaisuuden pelko on kummallista sosiaalisuutta, että on kykenemätön kestämään ‘tylsyyttä’ on oireellista. Että on haluton näkemään toisen näkökulmasta, toisesta katsantokannasta, toisen asemasta, ymmärtämään kokemuksia että ei edes tule ajatelleeksi, että niin ja niin voi tehdä eli on kyvytön empatiaan, että on edes kiinnostunut. Se vaatii pysähtymistä ja pohdintaa. Kun sosiaalisuus on kaavamaista olemista, jossa on jäljiteltävä jotakin sopivaa tiettyä ollakseen hyväksytty, se on kovin herkkä kritiikille. Häpeäkulttuuri kukoistaa kaavamaisuuden ja yhden totuuden vaatimuksessa. Ihminen jolla ei ole kavereita on hylkiö jossa on jotakin vikaa. Yksinäisyys on ilmeisen yleistä. Kaavamainen kokee olevansa oikeassa noudattaessaan sääntöjä ja omaavansa jotakin hyvää jota ei voi kyseenalaistaa juuri siksi, kun muutkin tekevät näin ja haluavat samaa.
Sosiaalisesti älykäs pystyy antamaan tilaa monenlaisuudelle pakottamatta ketään olemaan sosiaalinen tietyllä tavalla ja kykenee kehittämään ajatteluaan. Vaatimus että kaikilla on kivaa on hyvä peruskoulussa. Siellä missä aikuiset tekevät töitä joutuu tekemään vähemmän kivoja asioita ja sanomaan asioita jotka eivät aina ole kivoja, koska jotkut aikuiset käyttäytyvät kuin olisivat edelleen peruskoulussa. Jo pelkästään nimittely ujo hissukka ressukka päähän potkittu on ala-arvoista temperamentin ja kiusaamisen vähättelyä tai se, että hoemme suomalaisten olevan sisäänpäin kääntyneitä ja jäyhiä, mikä a. ei pidä paikkaansa, b. mikä ei paskan jauhannan ja kaiken kivan maailmassa ole huono piirre. Se että omaa temperamenttiaan saa hävetä koska se ei jotenkin ole hip ja oikein, on vähättelyä ja helvetin ahdistavaa. Täytyykö introvertin muuttua? Introverttiä pidetään pelkurina, koska häpeäkulttuurissa julkinen mokailu on tosi hävettävää. Introvertti ei uskalla aukaista suutaan. En olisi itsekään parikymmentä vuotta sitten uskonut että luonteenpiirteeni voi olla etu, koska tunsin olevani vammautunut.
Eli mitä tapahtuu jos mokaat? Pahin skenaario on..
Niin mitkä ovat? Lähtien syömisestä, kirjoittamisesta, puhumisesta, lukemisesta, olemisesta, kävelemisestä, ihan kaikki asiat ovat näennäisesti yksinkertaisia ja jokaisen hallittavissa, eikö niin? Mutta lähtökohdiltaan ja moninaisuudessaan hankalia kun ryhdymme tarkastelemaan kuinka asiat tapahtuvat esimerkiksi solu- ja hermostotasolla, kuinka ajatuksesta syntyy liike ja tapahtumaketju, eli todella vaikeita asioita, joita meidän ei välttämättä tarvitse jatkuvasti ajatella, mutta hyvä olisi, että pysähtyisimme hetkeksi miettimään tätä kaaosta, josta elämämme koostuu. On esimerkiksi vaikea opetella uudelleen kävelemään, on vaikea muuttaa opittuja ajattelu- ja käytösmalleja, on vaikea sukkuloida tuhansien erilaisten palvelumallien, lomakkeiden ja tekemisen tapojen suoranaisessa sotkussa, vaikka näennäisesti ainakin yritämme hallita kaaosta. Jos ei tarkalleen tiedä miten asioita käytetään, miten joku asia käytännössä tapahtuu, miten uuden asian kanssa ajatellaan joku asia uudelleen. Vaikuttaa että ajattelumme ei muutu samaa vauhtia kun teknologia muuttuu, josta on tutkimustietoakin olemassa. Miten yhteensovittaa tämä ristiriita, että olemme henkisesti yhtä avuttomia kuin ennenkin, mutta meillä on mahdollisuuksia moninkertaisesti enemmän olla vähemmän avuttomia ja miksi emme ole vähemmän avuttomia? Koska mahdollisuuksia on moninkertaisesti enemmän. Teknologia lisää oman elämän hallinnan mahdollisuutta tai luo enemmän kaaosta ja hallitsemattomuutta eri tavalla kuin ennen, uudenlaista asioiden kerroksellisuutta ja monimutkaisuutta jota emme osaa ottaa huomioon. Elektroniikkaa mainostetaan elämää helpottavana asiana, kun taas itse näen valtavan romuvyöryn jossakin kaukana meistä ja vastuun siitä kuinka materiaalit tavaroiden valmistamiseen saadaan inhimillisesti eikä epäinhimillisesti. Kauas voi mennä lomalle ja sieltä voi tulla pois parin viikon päästä rentoutuneena.
Kuten esimerkiksi menen kauppaan jossa on mainos, että UPS kuljettaa pakettinne, mutta minun täytyy tietää, ettei se kuljeta yksityishenkilöiden paketteja kuten posti. Toiseen kauppaan tulee Matkahuollon kautta paketteja aivan kuten Postiin, mutta lähikaupastani voi nostaa rahaa kassalta, koska pankkiautomaatti poistui. Eli minun on tiedettävä tarkkaan miten mikäkin yksikkö toimii yksityiskohtaisesti ja mitä se tarkoittaa, koska kaupassa joutuu omituiseen tilanteeseen, kun siellä kuljetuspalvelun toiminta on itsestään selvästi selvää toisin kuin minulle, vaikka asiasta aikaisemmin tiedustelin kassalta, että täältä voi lähettää paketteja kuten ikkunassanne lukee..Joo, tämä on vain yksi esimerkki maailmasta, joka on aina ollut arki tasolla itsestäänselvyyksien ja oletusten vallassa ja minulle ei itsestäänselvyyksiä juuri ole, koska pilkon kaiken osasiin ja taas takaisin. Että totta-kai-asiat-menevät-kuten-niiden-oletetaan-menevän-ajattelu voi aiheuttaa yllätyksiä, sekaannuksia, väärinymmärryksiä, kohellusta, oletuksia, turhautumista, huonoja fiboja jne.
Kuten oletetaan, että nuoret ovat valmiimpia ja osaavampia kuin kaksikymmentä vuotta heitä vanhemmat ymmärtämään, uudistumaan, soveltamaan, oppimaan jne. uusia tekniikoita ja tapoja tehdä digitalisoituvassa maailmassa, voi epäillä monenkin todellisuudentajua ja ymmärrystä elämästä. Että nuorilla on valmiiksi jotakin mitä vanhemmilla sukupolvilla ei ole, jotakin osaamista ja ymmärrystä enemmän, mikä on varsin suuri harha, koska mitä itse ymmärrän nuoruudesta ja ajattelun kehityksestä, vie varsin pitkän tovin oppia ymmärtämään syy- ja seuraussuhteita, miten asiat toimivat, kuinka omaa osaamistaan hyödynnetään rakentavasti ja syvällisesti ja kaikki eivät aikuisenakaan pääse ymmärryksessä kovin pitkälle. Asioiden ja itsen syvällinen ymmärtäminen, suhde toisiin ja tiedon hankinta vie tietyn ajan, omaksuminen, oppiminen ja sen kautta osaamisen käyttöönotto ei ole edelleenkään itsestään selvästi helppoa eli monimutkaisten asioiden yksinkertaistamisessa, olevinaan yleispätevien totuuksien hokemisessa viisautena on tietty vaara johon on jo astuttu. Sitä voi pohtia, miksi tietynlainen kieli ja ajattelu viettelee monia niin kovin etenkin poliitikko-markkinointi-konsulttiväkeä. Sellainen, että kuulostamme tietävämme mistä puhumme kun toistamme yhtä ja samaa sitä kyseenalaistamatta ja todistamme tätä sanomaa positiivisesti ja ‘kiihkottomasti’ hyvänä asiana. Minulle se puhuu yhä enenevässä määrin epätoivosta liian suuren ja mahdottomalta tuntuvan tehtävän edessä, tietynlaista käsien levittelyä ja jotakin on pakkoa sanoa kun ei voi olla hiljaa, huulten heiluttelua eli olemme romanttisesti itseämme suuremman vuoren edessä, jonka kuvittelemme tuntevamme ja valloittavamme tuosta noin vain. Ongelman koosta kertoo avuttomuus, joka monella on kun seuraa esimerkiksi politiikkaa ja lukee uutisia: me emme tiedä mitä tuleman pitää, mutta vauhti on hurja.
Ei tarvitse katsoa kauas eikä puhua ihmisistä, jotka ovat korkeissa asemissa yhteiskunnassa, kun löytää elitismin Suomessa, elitismin siemenen, jota voi kutsua luokkajaoksi. Elitismi ja etuoikeutettu asema näkyvät asenteissa, siihen on kasvettu, kasvatettu, että vain paras kelpaa, paskatöihin ei kosketa, koska paras ei tee niin ja paskatöitä eli huonosti palkattuja töitä, vähän koulutusta vaativia töitä tekevät laiskat, tyhmät ja saamattomat eli luuserit. Tähän asenteeseen olen aina törmännyt, kun koulutuksestani huolimatta, otan vastaan työn, jossa tuntipalkka on 10 e tunti. Törmään ennakkoluuloihin, joita on vaikea käsittää enää olevan, tai miksi kuvitelmat hyvästä ja huonosta työstä pysyvät hengissä.
Tässä työttömyystilanteessa, työ on työtä. Asema, että oma erikoislaatuisuus, ovat toissijaisia. Suomalainen elitismi tulee ilmi siinä, kuinka heikommassa asemassa oleva poljetaan tilanteen tullen maanrakoon jotta oma etevyys ja paremmuus loistaisi, töissä ja kouluissa. Työ ja raha määrittelevät meidät täysin. Saanen sanoa, että on räikeä ristiriita siinä mikä on hyvä työ, tärkeä työ ja miten työ vaikuttaa ihmisen arvoon. Ihmisen luonne ja ihmisyys mitataan siinä kuinka hän kohtelee toisia ihmisiä olivat he ketä tahansa, tekivät mitä tahansa työtä. Olen oppinut kuinka pallottelu ja pompottelu, selän takana puhuminen ja selkärangattomuus palkitaan. Kuinka se joka tekee huonosti palkattua työtä on luuseri, joka ei ole elämässään päässyt eteenpäin. Eteenpäin menoa merkkaavat suuri palkka ja sillä saatavat asiat. On menestystä kuinka voi kuluttaa ja millaisia kavereita ihmisellä on, kuinka asuu ja miten pukeutuu. Kokonaisarvioni suomalaisesta työelämästä, sitä taiteilijana seuranneena, on surullinen.
Sitten on kysymys miten paljon ihmisen on hyvä tienata ja kuinka paljon raha merkitsee vai merkitseekö se, että on mielekästä merkityksellistä työtä ylipäänsä. Miten työn merkitys löytyy? Minulle yhtälö on helppo, koska taiteilijan työ on minulle kutsumusammatti. Se tuo elämääni merkityksen. Harvoin tapaan taiteilijoita tekemässä niitä muita töitä, joita teen elääkseni ja ilmeisesti on harvinaista olla taiteilija työelämässä, koska taiteilijan ammatti on kummallisuus, jota ihmetellään tai ajatellaan ja sanotaan. että olen huono taiteilija, koska en myy töitäni, työni ei myy. Raha määrittää laatua edelleen.
On ollut kiinnostavaa tehdä duunarin töitä ja kohdata nykytaiteesta autuaan tietämätön kansa. Joka on saanut minut pohtimaan luokkajakoa ja millaiset asiat ketäkin kiinnostavat. Taidekuplasta kannattaa astua ulos, koska ulkona on hyvin taiteeton maailma, joka on varsin mustavalkoinen. Eipä sillä, taidekupla on myös putkinäköinen monella tapaa, on heitä ja meitä. Ärtymystä on vaikea peitellä kun ennakkoluulot toistuvat mihin tahansa menenkin, milloin mitenkin päin, omaa identiteettiäni sen enempää painottamatta. Ärtymystä on myös vaikea peitellä tässä Suomen paapotussa elitistisessä ilmapiirissä, jossa itseä pidetään liian hyvänä tekemään matalapalkkatyötä ja se, joka siihen sortuu on häviäjä, jonka itsetunto piakkoin rapisee. Työn tekemiseen on muutenkin tullut kummallinen asenne: vaivannäköä kartetaan, itsensä likoonlaittamista ja työn hyvin tekeminen, etenkin, jos se on huonosti palkattua, on liikaa vaadittu.
Viimeksi pari kuukautta sitten kuulin taas kysymyksen miksi opiskella niin paljon, kun joutuu tekemään edelleen matalapalkkatyötä. Niin, miksi sitä joku opiskelee. Jotkut opiskelevat siitä saatavan taloudellisen hyödyn vuoksi. Jotkut opiskelevat, koska ovat kiinnostuneita asioista ja itsensä kehittämisestä ja kenties haluavat muuttaa yhteiskuntaa ajattelemalla ja kirjoittamalla ja taiteella. Tämä jälkimmäinen syy on ilmeisen huono, koska siitä ei makseta. 😦
Kilpailu on kovaa, senhän kaikki tietävät. Mutta miten kilpailla ja voittaa eli menestyä omalla alallaan ja miksi kilpailla muualla kuin urheilussa. Voittaminen tarkoittaa, että päihittää ne muut joiden kanssa kisaa. Saa palkinnon, on ykkönen, on paras, nostetaan esiin joukosta tai nousee esiin, koska on pätevin. Kiinnostava ja vaikea aihe jälleen kerran, asia jota suurin osa halajaa, olla paras jossakin, olla erinomainen. Miten saavuttaa menestys henkilökohtaisella tasolla tai miten maa menestyy kokonaisuutena muiden maiden joukossa, taloutena, ihmisinä ja kulttuurina. Olemme aina kilpasilla. Menestys ensisijaisesti mitataan saavutetun omaisuuden määrällä, rahalla. Raha on valtaa ja luo valtaa sekä niitä, jotka päättävät mikä on menestystä. Jättimenestys on kansainvälinen tuote joka myy kuin häkä kuten Applen puhelin ja tietokone, jotka ovat menestyksen merkkejä yksilöille, statussymboleita. Näyttäytyä statussymbolin kanssa kertoo jotakin ilman sanoja ihmisestä: hänellä on varaa ja tietynlainen tyyli, hän satsaa parhaaseen laatuun. Jotkut esineet tuovat omistajalleen professionaalin ilmeen kenties ennen kuin esineillä tehty työ on tehty. Millaiset työvälineesi ovat saa esimerkiksi taiteessa yllättävän paljon painoarvoa. Kuulostaa omituiselta, niin minustakin. Menestyksestä kertovat ketkä sinua arvostavat ja millä tavoin arvostus osoitetaan. Kirjoitetaanko sinusta, siteerataanko sanomisiasi, onko työsi arvokasta? Mikä työ ei olisi arvokasta? On töitä joita ei huomaa ennen kuin ne jäävät tekemättä. Sitten on töitä, joiden tekijät pitävät itseään kovasti arvossa koska niin on ajateltava selviytymisen kannalta, koska työllä on yhteiskunnallinen arvo, asiantuntijan status ja tekijä on saavuttanut omasta mielestään tason jonne on vaikea päästä ja jossa on mahdollisuus menestyä julkisesti, näkyvästi ja ympärillä on ihmisiä jotka todistavat tämän menestyksen. Toiset työt eivät koskaan saavuta asiantuntijastatusta, koska puuttuu jotakin mikä nostaisi työn kategoriaan, missä menestyjiä tehdään ja haetaan. Millaisia menestyjiä halutaan ja haetaan?
Menestys on haastellista. On oltava erityislaatuinen, ainakin nimellisesti. On näytettävä menestykseltä. Ajateltava, minä olen menestys, minä menestyn siinä, mitä teen. Onko se ylimielisyyttä vai juuri se mitä tarvitaan? Menestyksen saavuttaminen ja säilyttäminen on ulottumattomissa sellaisena kuin se nähdään pinnallisesti. Se on unelma, joka on katoavaa laatua ja varsin liukas pinta. Tämä menestys on sellainen, jossa täytyy miellyttää oikeita ihmisiä, vetää oikeista naruista ja osata pelata peliä, menestyspeliä, myötäillä, oltava oikeanlainen, mikä tekee menestyksestä hämmentävän taudin jolla on oireita, epätoivoa, pelkoa ja kamppailua ei voi olla huomaamatta. Menestyksen eli rahan puute voi katkeroittaa ja monesti ihmiset ajattelevat, että menestys, joka on rahaa ja mainetta, on jotakin mikä ei kuulu heille, ei ole heidän ulottuvissaan, koska he eivät ole syntyneet menestymään eivätkä osaa asioita, joita menestyminen vaatii eli on osattava tehdä rahaa. Rahan avulla saa asioita aikaan ja voi luoda itsensä. Syntyä menestymään on yhteiskunnallisen muutoksen ytimessä tai muutoshaluttomuuden. Menestys on jotakin minkä eteen on kuitenkin kovasti tehtävä töitä, vaikka siihen syntyykin, mutta toisten enemmän kuin toisten. Jotkut menestyvät ilman turvaverkkoja, toiset verkostojen turvin. Millaista työtä taloudellisen ja maineellisen menestyksen eteen tehdään? Mikä on se työ joka tekee voittajan jota voi ihailla ja mitä tällä henkilöllä on silloin kun hän menestyy? Vinkkejä on netti pullollaan: miten menestyä ja mitä neuvoja menestyjät eli monimiljonäärit antaisivat teini-ikäiselle itselleen. Paistatella ihailun auringossa mammonan keskellä on menestyjän arkkityyppi. Media tekee menestyjiä jolloin menestys on se että on esillä, on päässyt katsottavaksi niille jotka haluavat katsoa. On oltava yleisö jolle menestystarina kerrotaan. Kerrotaan jonkun suuruudesta. Kyse on siis kokoeroista. Pieni ei näy tai sitä ei huomaa.
Tämä yksilön onnistuminen, valokeilaan pääsy, nähdään usein sinä todellisena menestyksenä, aitona menestystarinana josta otetaan esimerkkiä, jota ihaillaan, koska on ihanaa olla ihailtu, näkyvä, katsottu, poseerata, puhuttu, kuunneltu, olla esimerkki, ja kulttuurillinen vaikuttaja. Näkymätön menestys usein taas jää näkymättömäksi eli ei nouse siksi todelliseksi menestykseksi joka on kaivatuinta menestystä ja joka tuo rahaa monelle, ei ainoastaan sille yhdelle. Materiaalinen menestys jota Suomi maana epätoivoisesti janoaa on osittain surkuteltavaa, vieden huomion pois ongelmista jotka täytyisi menestyksekkäästi ratkaista. Menestyshuumassa haluamme olla voittajia, olla parhaita testeissä ja tilastoissa. En tiedä, unohtuuko jotakin oleellista hypessä, jossa menestystä on tulla mainituksi ulkomaisessa lehdistössä, jutuissa joissa meitä ihaillaan, koulutustamme vertaillaan erinomaiseksi. Menestystä on asua kalliisti, syödä kallista ruokaa, ajaa kalliilla autolla, pukeutua kalliisti, ymmärtää hyvän päälle. Olemme siis menestyneitä koska nämä osuvat. Kaikki mitä teemme on kallista ja kallistuu yhä vaan. Kansanedustaja Juhana Vartiainen levitteli Twitterissä käsiään kun kysyin, miksi asuntojen hintojen nousulle ei mitään tehdä. On kuulemma vaikea muuttaa kehitystä. Mietin mitä kansanedustaja tekee ja ketä hän edustaa. Kasvukeskukset joihin rakennetaan runsaasti ovat hänen mukaansa menestyneitä tästä syystä, ne kasvavat ja hinnat nousevat sen mukaisesti, kuin luonnonlaki ja tämä on hyvä kehitys mukaan lukien hintojen nousu. Tässä menestyksessä valtio maksaa asumistukea vuodessa 2 miljardia. http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3606127-asumisen-hinta-on-poliittinen-valinta Martti Korhonen, Kansan Uutiset, 24.9.2016 ASUMISEN HINTA ON POLIITTINEN VALINTA: Melko kallista.
Päättelen, että rakennuttajien ja vuokranantajien ahneutta ei halutakaan torpata. Sen löperöyden maksavat veronmaksajat, joita Vartianen edustaa..tai ainakin niitä rakennuttajia ja vuokranantajia ja niitä jotka maksavat paljon veroja eli rikkaita. He ovat menestyjiä. He, grynderit, menestyvät muiden kustannuksella, lypsäen niin paljon kuin irti lähtee. Esimerkkejä poliittisesta löperöydestä ja harhakuvien luonnista on turhan paljon. Kun näiden menestyjien annetaan menestyä heidän parhaaksi katsomallaan tavalla siihen puuttumatta, sitä säätelemättä, alkaa näkyä tulos jossa kaikkien ei edes haluta menestyvän. Suuri on kaunista vaikka se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto pitkällä tähtäimellä. Kun menestys on mahdollisuus upottaa miljoonia ja miljardeja projekteihin jotka hyödyttävät valmiiksi rikkaita, menestys on varsin kummallisen näköinen konstruktio. Halpaa sähköä laitoksesta joka on maksanut miljardeja, öh ..ekologinen ainakin nimellisesti. Tulevia turistimiljoonia kohteesta joka on menestyksellisesti myyty maalattuna tulevaisuusvisiona ja kuskattu tänne (taiteen kuljettaminen ympäri maailmaa on kallista, levittelemme käsiä. Asia jolle ei voi mitään. Big is better.).
Kun on valmiina menestyksen aura, ei voi epäonnistua.. kuuluisa brändi ei takaa eettisyyttä, saati että Suomen etu olisi kyseessä, päinvastoin. Maamme haluaa tänne yrityksiä jotka ovat valmiiksi suuria magneetteja, haluamme toki tukea menestystä joka on menestynyt jo aiemmin. Haluamme varmoja pikavoittoja, jotka eivät sitten olleetkaan kovin hyviä valintoja. Miksi niin? Olemme hämmentyneessä tilassa, menestysreseptin piti toimia, niistä jokaisen. Kun samaa toistaa monta kertaa ajattelematta sen enempää olisiko aika ajanut jo ohi, menestys voi olla tulematta.
kaikki yhteiskunnan tuki tulisi suunnata yksilöille. Kolumni Taina Haahti, Helsingin sanomat, 25.9.2016
Vasemmistoliiton kannustin liberalismi by Terho Pursiainen Libera 9.9.2016
Majakollektiivi Timanttimetsä 