Sukupuolen hauraus

Vertailemme toisiamme, vertailemme sukupuolia keskenään ja asetamme rajat, jotka oletamme ovat monesti rikkomattomia. Miehet ovat ja naiset ovat jotakin. He tekevät asiat miesmäisesti tai naismaisesti. Miesvaltaisella alalla on paine olla miesmäinen, joten hame päällä töihin on heikko valinta tai että kulkee bussilla työmatkat. Näinkin pienistä asioista voi syntyä iso jupina umpimielisessä porukassa. Naisen tekemät asiat ruoditaan tarkasti toisin kuin miehen. Mies arvioidaan autonsa ja tekemänsä työn jäljen mukaan. Toki tehdyistä virheistä muistutetaan pitkän aikaa, kun taas hyvin tehty työ on se josta ei tarvitse taputtaa selkään. Turhaan vaan ylpistyy ja kuvittelee olevansa joku.

Ajatuksen kulku on  varsin kummallista, kun nainen on työpaikalla jakamassa persettä- ajatus on oikeutettua ja se on viemässä pätevältä mieheltä työpaikan. Hauraudesta haureuteen ei ole pitkä matka seksistisessä mielessä, jossa nainen on tiettyä tarkoitusta varten ja naiset ovat kaikki samanlaisia. Haurautta osoittaa kuitenkin pelko, tiimiytyminen sitä yhtä vastaan joka on se outo ja poisajettava. Tokihan tollasen blondin voi yksissä tuumin lytätä, ei sillä mitään tee, mutta perseeseen voisin naida. Haurautta on halu minkään muuttumattomuuteen, kuvittelu omistamisen kautta saatuun vahvuuteen ja sukupuolten eriarvoisuus, jonka perinteestä halutaan pitää kynsin hampain kiinni. Usko omaan erinomaisuuteen syntyy kuinka sukupuolet kasvavat tai kasvatetaan näkemään itsensä ylempänä ja sen toisen alempana. Miten paljon alempana itse olen esimerkiksi onkin kiinnostava kysymys ja mikä funktio tasalaatuisen idioottimaisuuden ylläpitämisessä on. Tietynlainen normaalius ja balanssi jota ei voi heiluttaa, koska jotakin tärkeää menisi rikki, on ajatus maailman hajoamisesta. Jotakin mikä ei ole korjattavissa, kuten auto on. Nainen tekemässä miesten töitä on friikki ja uhka, mies tekemässä naisten töitä on ihanaa. Nainen tekemässä miesten töitä on uhka, koska mihin miehiä enää tarvitaan ja missä mies voi enää päteä kun viedään pois joku täysin oma, jota ei voi jakaa ja osata muu kuin mies.

Hauraus on väkivalloin puolustettava, jota miehistä kauneutta pidetään arvossa. Väkivallan käyttöä ja uhkaa puolustetaan hauraudella. Keinot ovat vähissä ja kaikki erilainen on uhka miehisyydelle, joka on voimaa ja vahvuutta. Ettei työnteko kovin helpoksi kävisi on työpaikalla toki oltava kaikenlaista muuta puuhaa ja piristystä. Eihän tänne töitä olla tultu tekemään, vaan osoittamaan oma kelpoisuutensa miehenä. Kiinnostavaa on miten ihminen testataan ja joko hylätään tai kelpuutetaan kaveriksi. Ai että työpaikkakiusaaminen yleistä Suomessa? Kyllä, olen kokenut sitä varsin paljon, joten näin on empiirinen tutkimukseni osoittanut. Haurashan on siis se kiusaaja, koska vahvuutta on kyky antaa tilaa ja mahdollisuus muille, että kyky olla lokeroimatta sisään tai ulos.

Itsensä vähättelemisen eetos

Aihe on tähdellinen ottaa esiin, koska jatkuvasti nousee esiin keskinkertaisuuden ylistys, jossa ylistetään samankaltaisuutta vaikka olemme erilaisia ja ainutlaatuisia, painotetaan omaa hyvyyttä sellaisenaan ja samassa lauseessa toitotetaan omasta ainutlaatuisuudesta, koska se on vaan. Toki jokainen on ainutlaatuinen, mutta huomaatko kuinka naistenlehtien manipuloiva ja jankuttava kielenkäyttö on tarttunut? Niin mikä on keskinkertaista mielestäni ja mikä ainutlaatuista? Se on aina joku muu kuin minä, jossakin toisaalla, mutta jokainen on keskinkertainen jossakin asiassa kuulemma ja me suomalaiset olemme varsin ainutlaatuisia. Käsite täytyy avata, koska se on niin itsestäänselvä joku yhä toistuva kaavamaisuus johon uppoamme. Pidämme meille tarjoiltua annosta parhaana mahdollisena, josta otamme kuvan ja postaamme faceen, annos jonka nielaisemme kokonaisena pureksimatta. Asioilla on puolensa ja kovin yksinkertainen tulee huijatuksi.

Tarkoitan itsensä vähättelemisen eetoksella painetta, jonka tarkoitus on puristaa jokainen samaan muottiin. Sano mitä sanot, mutta tähän on sinun tyytyminen, äläkä kuvittele itsestäsi mitään erikoista, ettei mikään eikä kukaan pompsahtaisi tästä muotista ulos, koska se muotti on hyvä ja turvallinen, sopiva ja muu on radikaalia. Epäonnistumisen mahdollisuus on olemassa, joka pelottaa ja kun epäonnistuu sinulle nauretaan. Se joka kokee tämän annetun muotin ahdistavaksi, keskinkertaiseksi ja latistavaksi, sellaiseksi jota ei voi haluta muuttaa tai vastustaa, on hankala ja riitainen, hänet pistetään matalaksi yhteisvoimin. Haastaminen tai kritiikki ei siis ole kyseessä vaan hyökkäys tämän omituisen puolelta, henkilöön menevä, koska kun haastaa tämän vallitsevan naistenlehti-eetoksen haastaa ihmisen persoonan ja identiteetin. Sen aina hymyilevän jolla saa olla huonoja päiviä ja joka seuraa trendejä ja tuntee huonommuutta, koska ei voi saada kaikkea, koska se vaatii liikaa itseltä ja itseltä ei voi vaatia liikaa, sitä väsyy ja uupuu jne.

Haastaa maailmankuvan, pullamössön, löysän paskan. Hän kuvittelee itsestään liikoja joka sekin on koppavaa ja hyökkäävää, koska itsensä haastaminen vaatii työtä ja on vaivalloista. Huomaa kuinka illuusio jostakin omasta ja hyvästä ostetaan. Tyytyminen vähään on itsensä vähättelyä kun ulkoa kerrotaan että sinä olet vähän, mutta kun ostat tämän olet paljon enemmän. Kuinka opimme tuntemaan itsemme ja mihin pystymme, kun rahalla voi korvata sen mikä puuttuu, tavallaan? Jokin ostettu ja median kautta meille syötetty, on meille ilmeisen tärkeä, koska se kuvastaa jotakin mikä on parasta mahdollista ja saavutettavissa, jokaisen ulottuvissa. Mikä tässä on omaa ajattelua ja miksi se, mikä on hyvää ja tarkoituksellista tai merkityksellistä lehtien sivuilla, niin helposti meihin uppoaa, me ostamme sen koska saamme halvalla ja helposti? Olemme helposti johdateltavissa ja helppo elämä houkuttaa. Kun elämämme on annetun standardin mukainen, olemme ainutlaatuisia. Olemme saavuttaneet ainutlaatuisuuden kulutusyhteiskunnassa, kun saamme sen mikä kaikilla on. Varsin hämmentävää. Tätäkö ei voi kyseenalaistaa? Kun kuvitelman ainutlaatuisuudesta romuttaa seuraa loukkaantuminen. Melko perinteinen kuvio, josta on olemassa psykologien luoma kaavio, jossa negatiivisten reaktioiden ja tunteiden kautta opitaan huomaamaan omat ajattelun virheet, tosin vasta kun on tarpeeksi hakattu päätä seinään. Toistamme itseämme kunnes emme enää voi. Tyytyminen siihen mitä annetaan parhaana mahdollisena ei tarkoita, että saa parasta mikä on mahdollista.

Haastaminen on siis hyökkäys mukautuvuutta, mukavuutta ja sovinnaisuutta kohtaan, tilaa kohtaan jossa puhutaan sopivalla äänellä sopivista asioista ja vältetään loukkaamasta, koska mikä tahansa vastaan sanominen loukkaa, on kuin kävelisi nuoralla. Tämän huomaa kun kertoo olevansa kasvissyöjä, lihansyöjä vieressä loukkaantuu, että eikö liha ole hyvää ruokaa. Tässä itsensä vähättelemisen kulttuurissa on häviäjiä ja voittajia, koska elämä on kilpailu, vaikka olemme ainutlaatuisia. Kun suostuu vähättelemään itseään ettei ärsyttäis ja aiheuttaisi mielipahaa, missä vika? Kun on oppinut arvostamaan parhaana mahdollisena sitä mikä tulee muualta, missä vika? Eli mikä minä kuvittelen olevani kun luulen tietäväni, että keskinkertaisuuteen pyrkiminen ja sen arvossa pitäminen on virhe? Voittamista ilmeisesti on keskinkertaisuuteen mukautuminen ja virran mukana meneminen ettei jäisi ulkopuolelle ja häviäisi. Kun ei suostu tähän, on outo ja saa niskaansa syytöksen mielenvikaisuudesta ja fasismista kun asettaa vaatimuksia ja suorastaan ruoskii läskiä persettä. Miksi sitten natsit lahtasivat intellektuellit, kaikki poikkeavat yksilöt, toisinajattelijat ja aktivistit elleivät he pyrkineet parhaaksi katsomaansa keskinkertaisuuden ylistykseen joka kohottaa heidät eikä ketään muuta? Parhaaseensa pyrkiminen voi olla jollekin sitä että haluaa miellyttää, olla aina mukava ja tehdä kuten muutkin tekevät, puuttumatta siihen mikä on hälyttävästi väärin. Se voi olla se paras jollekin, mutta se on silti keskinkertaista. Ääriteko ja -ajattelu voi olla hyvin keskinkertaista kun se sulkee mahdollisuudet olla jotakin muuta, ajatella toisin pois totaalisesti. Väittelyn ja keskustelun suola on intensiteetti, erilaisuus, kohtaaminen ja omien ajatusten punnitseminen. Suomessa vältetään voimakasta puhetta. Se nähdään välittömästi kiihkoiluna. Halutaan pysyä kiihkottomuudessa, koska tasaisuus ja tunteidensa hallitseminen ovat hyveitä. Ilman konfliktia muutos on vaikea tehdä näkyväksi ja saada aikaan vauhdilla.

Se että typistämällä ja itsesensuurilla kaikki pakotetaan tasapäiseksi laumaksi ja olettamalla mihin kukakin pystyy on fasistista. Että jonkun kapasiteetti on jo olevinaan tiedossa eikä hänen kannata edes yrittää muuttaa asemaansa tai oppia uutta, koska sillä ei ole merkitystä kokonaisuuden tai hänen itsensä kannalta, on ihmisyyden typistämistä ja typeryyden huippu. Että loukkaannutaan jos joku sanoo, ettei aio tyytyä vähempään kun voi tavoitella jotakin muuta kuin sen mikä on helposti otettavissa, osoittaa huonoa itsetuntoa ja että kaikilla ei ole mahdollisuuksia. Ettei voida sanoa hienoa, hyvä että pyrit tekemään asioita paremmin, kuten parhaaksi näet ja haastat itsesi tai ettei osata antaa hyvää palautetta, koska siitä ylpistyy, on keskinkertaisuuden ylistystä. Että koetaan sanallisesti haastaminen välittömästi hyökkäyksenä joka täytyy kostaa syytöksillä, on lapsellista. On tosiaan aikuisia jotka toimivat kuin teini-ikäiset. Eikö heidän olisi hyvä tavoitella henkistä kasvua ponnistelemalla ja haastamalla itsensä ajattelemalla ja keskustelemalla toisin ajattelevien kanssa? Opetella ajattelemaan toisin,  tekemään toisin, kokeilla jotakin muuta, opetella katsomaan eri perspektiivistä on terveellistä ja hyödyllistä. Emmekö juuri pyri maksimoimaan omaa hyötyä?

Suomalaisesta elitismistä

Ei tarvitse katsoa kauas eikä puhua ihmisistä, jotka ovat korkeissa asemissa yhteiskunnassa, kun löytää elitismin Suomessa, elitismin siemenen, jota voi kutsua luokkajaoksi. Elitismi ja etuoikeutettu asema näkyvät asenteissa, siihen on kasvettu, kasvatettu, että vain paras kelpaa, paskatöihin ei kosketa, koska paras ei tee niin ja paskatöitä eli huonosti palkattuja töitä, vähän koulutusta vaativia töitä tekevät laiskat, tyhmät ja saamattomat eli luuserit. Tähän asenteeseen olen aina törmännyt, kun koulutuksestani huolimatta, otan vastaan työn, jossa tuntipalkka on 10 e tunti. Törmään ennakkoluuloihin, joita on vaikea käsittää enää olevan, tai miksi kuvitelmat hyvästä ja huonosta työstä pysyvät hengissä.

Tässä työttömyystilanteessa, työ on työtä. Asema, että oma erikoislaatuisuus, ovat toissijaisia. Suomalainen elitismi tulee ilmi siinä, kuinka heikommassa asemassa oleva poljetaan tilanteen tullen maanrakoon jotta oma etevyys ja paremmuus loistaisi, töissä ja kouluissa. Työ ja raha määrittelevät meidät täysin. Saanen sanoa, että on räikeä ristiriita siinä mikä on hyvä työ, tärkeä työ ja miten työ vaikuttaa ihmisen arvoon. Ihmisen luonne ja ihmisyys mitataan siinä kuinka hän kohtelee toisia ihmisiä olivat he ketä tahansa, tekivät mitä tahansa työtä. Olen oppinut kuinka pallottelu ja pompottelu, selän takana puhuminen ja selkärangattomuus palkitaan. Kuinka se joka tekee huonosti palkattua työtä on luuseri, joka ei ole elämässään päässyt eteenpäin. Eteenpäin menoa merkkaavat suuri palkka ja sillä saatavat asiat. On menestystä kuinka voi kuluttaa ja millaisia kavereita ihmisellä on, kuinka asuu ja miten pukeutuu. Kokonaisarvioni suomalaisesta työelämästä, sitä taiteilijana seuranneena, on surullinen.

Sitten on kysymys miten paljon ihmisen on hyvä tienata ja kuinka paljon raha merkitsee vai merkitseekö se, että on mielekästä merkityksellistä työtä ylipäänsä. Miten työn merkitys löytyy? Minulle yhtälö on helppo, koska taiteilijan työ on minulle kutsumusammatti. Se tuo elämääni merkityksen. Harvoin tapaan taiteilijoita tekemässä niitä muita töitä, joita teen elääkseni ja ilmeisesti on harvinaista olla taiteilija työelämässä, koska taiteilijan ammatti on kummallisuus, jota ihmetellään tai ajatellaan ja sanotaan. että olen huono taiteilija, koska en myy töitäni, työni ei myy. Raha määrittää laatua edelleen.

On ollut kiinnostavaa tehdä duunarin töitä ja kohdata nykytaiteesta autuaan tietämätön kansa. Joka on saanut minut pohtimaan luokkajakoa ja millaiset asiat ketäkin kiinnostavat. Taidekuplasta kannattaa astua ulos, koska ulkona on hyvin taiteeton maailma, joka on varsin mustavalkoinen. Eipä sillä, taidekupla on myös putkinäköinen monella tapaa, on heitä ja meitä. Ärtymystä on vaikea peitellä kun ennakkoluulot toistuvat mihin tahansa menenkin, milloin mitenkin päin, omaa identiteettiäni sen enempää painottamatta. Ärtymystä on myös vaikea peitellä tässä Suomen paapotussa elitistisessä ilmapiirissä, jossa itseä pidetään liian hyvänä tekemään matalapalkkatyötä ja se, joka siihen sortuu on häviäjä, jonka itsetunto piakkoin rapisee. Työn tekemiseen on muutenkin tullut kummallinen asenne: vaivannäköä kartetaan, itsensä likoonlaittamista ja työn hyvin tekeminen, etenkin, jos se on huonosti palkattua, on liikaa vaadittu.

Viimeksi pari kuukautta sitten kuulin taas kysymyksen miksi opiskella niin paljon, kun joutuu tekemään edelleen matalapalkkatyötä. Niin, miksi sitä joku opiskelee. Jotkut opiskelevat siitä saatavan taloudellisen hyödyn vuoksi. Jotkut opiskelevat, koska ovat kiinnostuneita asioista ja itsensä kehittämisestä ja kenties haluavat muuttaa yhteiskuntaa ajattelemalla ja kirjoittamalla ja taiteella. Tämä jälkimmäinen syy on ilmeisen huono, koska siitä ei makseta. 😦

Menestyksen mittarit.

Kilpailu on kovaa, senhän kaikki tietävät. Mutta miten kilpailla ja voittaa eli menestyä omalla alallaan ja miksi kilpailla muualla kuin urheilussa. Voittaminen tarkoittaa, että päihittää ne muut joiden kanssa kisaa. Saa palkinnon, on ykkönen, on paras, nostetaan esiin joukosta tai nousee esiin, koska on pätevin. Kiinnostava ja vaikea aihe jälleen kerran, asia jota suurin osa halajaa, olla paras jossakin, olla erinomainen. Miten saavuttaa menestys henkilökohtaisella tasolla tai miten maa menestyy kokonaisuutena muiden maiden joukossa, taloutena, ihmisinä ja kulttuurina. Olemme aina kilpasilla. Menestys ensisijaisesti mitataan saavutetun omaisuuden määrällä, rahalla. Raha on valtaa ja luo valtaa sekä niitä, jotka päättävät mikä on menestystä. Jättimenestys on kansainvälinen tuote joka myy kuin häkä kuten Applen puhelin ja tietokone, jotka ovat menestyksen merkkejä yksilöille, statussymboleita. Näyttäytyä statussymbolin kanssa kertoo jotakin ilman sanoja ihmisestä: hänellä on varaa ja tietynlainen tyyli, hän satsaa parhaaseen laatuun. Jotkut esineet tuovat omistajalleen professionaalin ilmeen kenties ennen kuin esineillä tehty työ on tehty. Millaiset työvälineesi ovat saa esimerkiksi taiteessa yllättävän paljon painoarvoa. Kuulostaa omituiselta, niin minustakin. Menestyksestä kertovat ketkä sinua arvostavat ja millä tavoin arvostus osoitetaan. Kirjoitetaanko sinusta, siteerataanko sanomisiasi, onko työsi arvokasta? Mikä työ ei olisi arvokasta? On töitä joita ei huomaa ennen kuin ne jäävät tekemättä. Sitten on töitä, joiden tekijät pitävät itseään kovasti arvossa koska niin on ajateltava selviytymisen kannalta, koska työllä on yhteiskunnallinen arvo, asiantuntijan status ja tekijä on saavuttanut omasta mielestään tason jonne on vaikea päästä ja jossa on mahdollisuus menestyä julkisesti, näkyvästi ja ympärillä on ihmisiä jotka todistavat tämän menestyksen. Toiset työt eivät koskaan saavuta asiantuntijastatusta, koska puuttuu jotakin mikä nostaisi työn kategoriaan, missä menestyjiä tehdään ja haetaan. Millaisia menestyjiä halutaan ja haetaan?

Menestys on haastellista. On oltava erityislaatuinen, ainakin nimellisesti. On näytettävä menestykseltä. Ajateltava, minä olen menestys, minä menestyn siinä, mitä teen. Onko se ylimielisyyttä vai juuri se mitä tarvitaan? Menestyksen saavuttaminen ja säilyttäminen on ulottumattomissa sellaisena kuin se nähdään pinnallisesti. Se on unelma, joka on katoavaa laatua ja varsin liukas pinta. Tämä menestys on sellainen, jossa täytyy miellyttää oikeita ihmisiä, vetää oikeista naruista ja osata pelata peliä, menestyspeliä, myötäillä, oltava oikeanlainen, mikä tekee menestyksestä hämmentävän taudin jolla on oireita, epätoivoa, pelkoa ja kamppailua ei voi olla huomaamatta. Menestyksen eli rahan puute voi katkeroittaa ja monesti ihmiset ajattelevat, että menestys, joka on rahaa ja mainetta, on jotakin mikä ei kuulu heille, ei ole heidän ulottuvissaan, koska he eivät ole syntyneet menestymään eivätkä osaa asioita, joita menestyminen vaatii eli on osattava tehdä rahaa. Rahan avulla saa asioita aikaan ja voi luoda itsensä. Syntyä menestymään on yhteiskunnallisen muutoksen ytimessä tai muutoshaluttomuuden. Menestys on jotakin minkä eteen on kuitenkin kovasti tehtävä töitä, vaikka siihen syntyykin, mutta toisten enemmän kuin toisten. Jotkut menestyvät ilman turvaverkkoja, toiset verkostojen turvin. Millaista työtä taloudellisen ja maineellisen menestyksen eteen tehdään? Mikä on se työ joka tekee voittajan jota voi ihailla ja mitä tällä henkilöllä on silloin kun hän menestyy? Vinkkejä on netti pullollaan: miten menestyä ja mitä neuvoja menestyjät eli monimiljonäärit antaisivat teini-ikäiselle itselleen. Paistatella ihailun auringossa mammonan keskellä on menestyjän arkkityyppi. Media tekee menestyjiä jolloin menestys on se että on esillä, on päässyt katsottavaksi niille jotka haluavat katsoa. On oltava yleisö jolle menestystarina kerrotaan. Kerrotaan jonkun suuruudesta. Kyse on siis kokoeroista. Pieni ei näy tai sitä ei huomaa.

Tämä yksilön onnistuminen, valokeilaan pääsy, nähdään usein sinä todellisena menestyksenä, aitona menestystarinana josta otetaan esimerkkiä, jota ihaillaan, koska on ihanaa olla ihailtu, näkyvä, katsottu, poseerata, puhuttu, kuunneltu, olla esimerkki, ja kulttuurillinen vaikuttaja. Näkymätön menestys usein taas jää näkymättömäksi eli ei nouse siksi todelliseksi menestykseksi joka on kaivatuinta menestystä ja joka tuo rahaa monelle, ei ainoastaan sille yhdelle. Materiaalinen menestys jota Suomi maana epätoivoisesti janoaa on osittain surkuteltavaa, vieden huomion pois ongelmista jotka täytyisi menestyksekkäästi ratkaista. Menestyshuumassa haluamme olla voittajia, olla parhaita testeissä ja tilastoissa. En tiedä, unohtuuko jotakin oleellista hypessä, jossa menestystä on tulla mainituksi ulkomaisessa lehdistössä, jutuissa joissa meitä ihaillaan, koulutustamme vertaillaan erinomaiseksi. Menestystä on asua kalliisti, syödä kallista ruokaa, ajaa kalliilla autolla, pukeutua kalliisti, ymmärtää hyvän päälle. Olemme siis menestyneitä koska nämä osuvat. Kaikki mitä teemme on kallista ja kallistuu yhä vaan. Kansanedustaja Juhana Vartiainen levitteli Twitterissä käsiään kun kysyin, miksi asuntojen hintojen nousulle ei mitään tehdä. On kuulemma vaikea muuttaa kehitystä. Mietin mitä kansanedustaja tekee ja ketä hän edustaa. Kasvukeskukset joihin rakennetaan runsaasti ovat hänen mukaansa menestyneitä tästä syystä, ne kasvavat ja hinnat nousevat sen mukaisesti, kuin luonnonlaki ja tämä on hyvä kehitys mukaan lukien hintojen nousu. Tässä menestyksessä valtio maksaa asumistukea vuodessa 2 miljardia. http://www.kansanuutiset.fi/artikkeli/3606127-asumisen-hinta-on-poliittinen-valinta Martti Korhonen, Kansan Uutiset, 24.9.2016 ASUMISEN HINTA ON POLIITTINEN VALINTA: Melko kallista.

Päättelen, että rakennuttajien ja vuokranantajien ahneutta ei halutakaan torpata. Sen löperöyden maksavat veronmaksajat, joita Vartianen edustaa..tai ainakin niitä rakennuttajia ja vuokranantajia ja niitä jotka maksavat paljon veroja eli rikkaita. He ovat menestyjiä. He, grynderit, menestyvät muiden kustannuksella, lypsäen niin paljon kuin irti lähtee. Esimerkkejä poliittisesta löperöydestä ja harhakuvien luonnista on turhan paljon. Kun näiden menestyjien annetaan menestyä heidän parhaaksi katsomallaan tavalla siihen puuttumatta, sitä säätelemättä, alkaa näkyä tulos jossa kaikkien ei edes haluta menestyvän. Suuri on kaunista vaikka se ei olisi paras mahdollinen vaihtoehto pitkällä tähtäimellä. Kun menestys on mahdollisuus upottaa miljoonia ja miljardeja projekteihin jotka hyödyttävät valmiiksi rikkaita, menestys on varsin kummallisen näköinen konstruktio. Halpaa sähköä laitoksesta joka on maksanut miljardeja, öh ..ekologinen ainakin nimellisesti. Tulevia turistimiljoonia kohteesta joka on menestyksellisesti myyty maalattuna tulevaisuusvisiona ja kuskattu tänne (taiteen kuljettaminen ympäri maailmaa on kallista, levittelemme käsiä. Asia jolle ei voi mitään. Big is better.).

Kun on valmiina menestyksen aura, ei voi epäonnistua.. kuuluisa brändi ei takaa eettisyyttä, saati että Suomen etu olisi kyseessä, päinvastoin. Maamme haluaa tänne yrityksiä jotka ovat valmiiksi suuria magneetteja, haluamme toki tukea menestystä joka on menestynyt jo aiemmin. Haluamme varmoja pikavoittoja, jotka eivät sitten olleetkaan kovin hyviä valintoja. Miksi niin? Olemme hämmentyneessä tilassa, menestysreseptin piti toimia, niistä jokaisen. Kun samaa toistaa monta kertaa ajattelematta sen enempää olisiko aika ajanut jo ohi, menestys voi olla tulematta.

kaikki yhteiskunnan tuki tulisi suunnata yksilöille. Kolumni Taina Haahti, Helsingin sanomat, 25.9.2016

Vasemmistoliiton kannustin liberalismi by Terho Pursiainen Libera 9.9.2016

To break boundaries that are seen as unbreakable.

Hell breaks loose quite often to make the headlines. Celebrities vs. nobodies and how can celebrity culture help break cultural norms or can it? What kind of people are lifted up the ladder for us to watch is certainly a question to look through and what kind of people the audience is interested in. When people seem like copies of each other in the spot light we can wonder why difference and disturbance/change is not allowed. Is it the sound of a cash register we hear and like to hear, dream about? Is it the clone we wish to be ourselves in a minidress and blond hair repeating what people want to hear over and over again. Tell us what you eat and how you work out, who are you wearing and are you having a clothing line of your own? Thank you so much. To want to crush the ongoing show of nonsense is a scandal which is a scandal itself why something frivolous makes scandals, how the true scandal goes unnoticed. Scandalous is the obsession with a narrow tale of humanity and with womanhood. To want to scratch open the surface of celluloid is pure common sense and should be seen a deed of a sensible normal human being. Getting sick of repetition and abuse is what healthy people do. People’s need to be exploited is something I never understand and defend those who exploit is incomprehensible.

There are plenty of those limitations for women especially which are almost holy that doing against is an abomination and cause of serious punishment, legally or collectively. To think how does it feel like to be imprisoned by a role or a situation is to learn to think other points of views, comprehend feelings of other people who face things you would never face and learn to think actions done in more merciful and non-judgmental way. To think what something feels like is to learn empathy. One can go as far as experimenting, though it never is an authentic situation still, but gives a glimpse of what goes on in someone’s head, what kinds of options there are available to act and invent for oneself. We are very emotional, dictated by emotions more than reason. Our reasoning is often based on feelings and thinking we know, on traditions that guide our ways of living and interacting in quite obsessive way. This concerns women in particular. Policing what women do and how women are is a norm. It is not surprising that most paparazzis are men. Women who are in public eye living their lives, not how they are expected to live but as they see themselves best, seem to get attention that is sexist, misogynist and oppressive. Rule that makes headlines when broken does not allow much. Discipline is a doll and there where celebrity stars are made variety and experimentation is not celebrated. Sometimes people become celebrities when they break the rules (it is a thing and encouraged by the media). Fame is something wanted desperately but what to do with it other than pose? Make money of course.

 

http://www.nytimes.com/2016/09/25/books/review/trainwreck-sady-doyle.html?_r=0 ”In her treatment of Billie Holiday and Whitney Houston — two artists who, after years of struggling with drug addiction, broken hearts and rumors about their sexuality, died tragically — Doyle’s lineage is especially compelling.”

Rodun puhtauden vaatimuksesta: lisääntyminen hallituissa olosuhteissa.

On omituista keskustella ihmisen kanssa jonka maailmankuva on fakkiutunut. Hän kokee että olevansa erinomainen ja että Suomi on erinomainen ja tätä erinomaisuuden brändiä hän toistaa kuin marssimusiikkia. Olisi parasta ettei mitään tarvitsisi muuttaa, paitsi tietysti demokraattinen päätöksenteko. Hän toistaa yhtäjaksoisesti ajatusta Suomen vihollisista ja uhista, joita on toki aina ollut Suomen yllä, mutta nyt erityisesti kun joudumme kohtaamaan sodan seuraukset pakolaisten ja terrorismin muodossa. Hän, maahanmuuttokriitikko, pelkää ’rotujen’ sekoittumista, suomalaisuuden katoamista, suomalaisuuden joka on ainutlaatuista ja täydellistä, muuttumista joksikin muuksi, tuntemattomaksi, uudeksi, kenties ja luultavasti huonommaksi versioksi, koska ulkopuolelta tuleva geneettinen, kulttuurillinen ja uskonnollinen massa, uhka, tekee hallaa meidän täydelliselle suomalaisuudelle, suomalaiselle perimälle, jota on puolustettava, suomalaisuutta sellaisenaan edelleen kuin Gallén-Kallelan maalauksessa. Kriitikko pelkää juuri sitä asiaa joka on ilman uskonnollisia faabeleita ihmiskunnalle täysin luonnollinen toiminto ja jatkumo eli sulautuminen ja sekoittuminen. Mikä tapahtuma, geenistön ja kulttuurien sekoittuminen, halutaan täysin vääristä syistä, rodun ja kansakunnan ’puhtaana’ säilymisen kannalta estää, ja toki sukua jatkamaan tänne ollaan tulossa ensisijaisesti.. Ajatus jonkun erehtymättömän hyvän ja täydellisen säilyttämisestä loputtomasti on mahdottomuus. Degeneraatio on paljon suurempi uhka. Vanheneminen ja erehtyminen ovat inhimillisiä ja väistämättömiä. Kun puutumme asioihin joihin meidän ei kuulu puuttua tapahtuu ’jalostamista’. Ajatus on hämmentävä: olla ihmisrotu joka haluaa olla monumentti ja säilötty sellainen.

Kiinnostavasti YLE2:n lisääntymisilta osuu huoleen kansamme jatkuvuudesta. Ajatukseen suomalaisten ylihuolehtivasta tarpeesta suojella omaa rotua ja maata ’saastumiselta’ tai näin minä ymmärrän maahanmuuttokritiikin yhden kärjen. Me olemme puhtaita syistä jotka ovat pelkkää pseudotiedettä ja uskonnollista propagandaa. Olemme haavoittuvaisia monella tapaa, mitä enemmän pelkäämme sitä enemmän meillä on uhkia. Aikuiset ihmiset häiritsevät ja kiusaavat niitä joista eivät pidä milloin mistäkin syystä, tarkkailevat toistensa elämiä: kuka on homo, kuka tuli raskaaksi kelle ja miten ne sen teki. Ihmiset jotka näkevät vihollisia erilaisissa ovat peloissaan tietämättömyyttään. Vihollinen on jumalaton elämä, erilainen elämä, poikkiteloin asettuminen ja vastahankaan sanominen. He jotka äänekkäimmin pelkäävät ovat usein kovin uskonnollisia, joille seksi on halveksittavaa puuhaa ja vain yhtä tarkoitusta varten. He puhuvat jostakin omastaan joka on uhattuna, elämäntavasta jossa on jotakin ainutlaatuisen hyvää ja erinomaista. Omista lapsistaan ja omasta maastaan jota he haluavat puolustaa ja pelko on näiden asioiden muuttuminen joksikin tuntemattomaksi, joka ei ole enää heidän hallittavissa, se jokin joka on heidän. Hallinnan puutteen tuntemus on todellinen nykyajan vitsaus, kun olemme oppineet että me voimme hallita tietyin tavoin toisia ihmisiä ja katastrofi on kun emme enää voikaan. Ihmisiä autetaan hallitsemaan elämää, kuinka tulla onnelliseksi, kuinka hallita toisten elämiä ja kuinka tähän on oikeus. On fasistinen ajatus hallinnasta jossa kaikkea ja kaikkia hallitaan hyvin tiukkojen sääntöjen mukaan suojellaksemme jotakin kuvitteellisesti puhdasta. Hallinnasta huolimatta lapsi kasvaa ja hänestä tulee joku muu kuin vanhempi halusi tai kuvitteli. Voiko kasvuprosessia ja muutosta hallita ja millaisia vaikutuksia hallinnalla on kokonaisuuden kannalta? On asioita joita voi hallita ja paljon niitä joita ei voi.

On niitä jotka asettavat toisia ihmisiä roskiin koska omasta mielestään voivat. Roskaksi joutuu monesta syystä. Kuvitelmamme omasta erehtymättömästä rationaalisuudesta on todellakin vain kuvitelmaa. Ne jotka ovat samaa mieltä, pääsevät kivasti samalle viivalle. Emme ole vielä barrikaadeilla vaan poteroissa joista kuuluu jupinaa, ei naimisen läiskintää tahi voihkintaa koska se on häpeällistä, kuten seksi on edelleen kovin noloa. Häpeämme luonnollisia kehon toimintoja ja halujamme, emmekä halua muillakaan noita haluja olevan, etenkään sellaisia ’luonnottomia’.

Se että kokee jonkun esimerkiksi maan tai toisen ihmisen omakseen niin voimakkaasti, ettei anna asian muuttua, koska haluaa puristaa hellyyden puuskassaan, ei ole kokonaisuuden kannalta rakentavaa, ei innovatiivista vaan paikallaan pysyvää tarpomista, jossa jankuttaminen ja kehän kiertäminen ovat tyypillisiä. Näitä umpimielisiä, joiden mielestä yhden totuuden toistaminen on oikeanlaista politiikkaa, joita pitäisi vielä pelätä, on joko kovin paljon tai heillä on kova ääni. Väkivallan uhka on ilmeinen jolla pelataan, haluammehan olla turvassa. Ihmisiä uhataan muiluttaa edelleen, esimerkiksi Somaliaan. Pitkähkö ja vaivalloinen matka, jopa fasistille. Mehän tiedämme kuinka käy kun joukko ei uskalla vastustaa sitä joka ajaa herrakansa-asiaa. Fasismi taas on hyvin globaali ilmiö ja jokainen kansa löytää fasisteja joukostaan. Voimme kysyä miksi fasismi ja pelko muutoksesta hallitsevat meitä ja annamme väkivallan uhan sanella miten toimimme. Pelko hallitsee monin tavoin vapauksiamme.

Se miten puhumme ja mistä puhumme on sosiaalisessa mediassa erityisen inspiroivaa. Vihaisena on heikko siinä mielessä, että tulee sanottua kova sana jonka vastapuoli ansaitsee ja joka jonkun on sanottava eli onko se heikkoutta lopulta kun saa sanottua takaisin. Pitäisikö pyydellä anteeksi julkista kiroilua tai oman mielipiteensä julkiseksi saattamista? Tuskin. Maahanmuuttokriitikotkin puhuvat sanan vapaudesta. Miten kielenkäyttö vaikuttaa voi päätellä lopputuloksesta kun on sanonut jotakin odottamatonta. Se että sanotaan, etteivät kirosanat sovi naisten eivätkä lasten suuhun, on asioita joita voi miettiä miksi ei ja miksi naisten ja lasten puhetta kontrolloidaan, mutta miesten ei. Näin ainakin ennen. Joidenkin mielestä ’äärimmäistä käytöstä’, kovaa kielenkäyttöä, pidetään huonona monestakin syystä. Meidän on edelleen suojeltava jotakin puhdasta ja oltava äärimmäisen korrekteja jotta meistä ajateltaisiin hyvää, taas kerran suojelemme jotakin puhdasta saastalta eli ala-arvoiselta kielenkäytöltä. Ettemme alentuisi käytämme kieltä joka kertoo meistä jotakin hyvää, pahoja emme halua olla, emmekä leimautua. Kiroilu on siis voimakas kannanotto. Opettelemme puhumaan korrektisti ja kunnioittavasti, näin ainakin teoriassa. Korrektius kunniaan, hyvät tavat, kunnioitus jne. Voimme miettiä milloin hyvistä tavoista voi luopua ja milloin voi olla avoimesti vihainen. Joka pidättyväiselle voi olla haasteellinen tehtävä, eli sanoa se asia, jonka haluaa sanoa, laittaa itsensä alttiiksi ja seisoa jonkun asian takana, ottaa se minkä tahtoo. Itse olen sitä mieltä, että korrektius on tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ajamisen kannalta tehoton metodi, juuri sellainen mihin porvarillisesti sopuisa solahtaa emmekä saa aikaan haluttua muutosta, koska uskallus puuttuu ja tapakulttuuri vaatii ja mitä korrektia on porvarillisessa samanmielisyydessä ja täydellisyyden tavoittelussa. Tätä samaa ajatusta maahanmuuttokriitikot ja fasistit käyttävät. He haluavat rikkoa punavihreiden kuplan joka on rauhaa rakastavan korrekti päällisin puolin ja porvarillinen. Fasistien mielestä jotakin arvokasta rikkoutuu kun annamme maamme ja suomalaisuutemme muuttua, joten raju teksti on sallittua suojelullisista syistä ja ronski kielenkäyttö on perinteisesti työväenluokkaista. Fasismi kuvittelee suojelevansa rikkoessaan ja ottavansa jotakin omakseen. Vihaisuudessa ja väkivallassa on eroja ja on ymmärrettävä mitä kannattaa suojella ja mitä ei.

On voitava rikkoa hiljaisuus, samanmielisyys kun siihen on syytä ja riitelyllä on tarkoituksensa. Totuttu tapa olla samaa mieltä on olla rikkomatta hyminää koska rikkojaan kiinnitetään huomio ja halveksunta. Lasinen suojus jonka rikkoutumista pelkäämme juuri jonkun oman menettämisen pelossa, maineen menettämisen pelossa. Kielenkäyttö, hierarkkisen, sukupuolellisen ja rodullisen puhtauden vaatimus, liittyvät yhteen. Kova kielenkäyttö on miehistä ja luokkatietoista, joka naisten on tehtävä sivussa ja salaa. Se että joutuu ajattelemaan mitä sanoo on hyvä ja huono asia, on pohdittava seurauksia ja millaisia seurauksia tahtoo. Sanotaan että nykyään saa sanoa mitä tahansa joutumatta tilille. Tällä tarkoitettaneen sanoja joilla loukataan tunteita joita pitäisi suojella. Tunteita olemme tottuneet suojelemaan ja moni tuntuu loukkaantuvan nähdäkseni kovin vähästä. Joten mietin mistä yhteiskuntamme jämähtyneisyys johtuneekaan muusta kuin tuuletuksen puutteesta ja liiasta paapomisesta, pumpulissa elämisestä.

Kun todellinen paha, väärä tieto ihmisyydestä leviää ja saa tulta alleen, on aiheesta kirjoitettava kuten näkee parhaaksi. Yritän toki olla kiihkoilematta kuten vastapuoli tekee. Tunteenpalolta en voi välttyä, koska tuho jonka rotuopit ovat saaneet aikaan, on varsin mittava. Ihmisen keksityistä hierarkioista olentoina jotka ovat eri arvoisia toisiinsa nähden, emme pääse eroon muuten kuin sopimalla ja asettamalla rajoja joiden rikkomisesta on seurauksia, mutta sopimusta ei synny kovin helposti. Mikä taistelu on turruttavaa ja myös käsittämätön, syystä että on ihmisiä joiden mielestä hierarkiat ihmisten välillä ovat ainoastaan hyvä asia.  On ominaisuuksia joita pidetään tosina, hyvinä, huonoina ja jotka usein näkyvät päällepäin ja näiden ominaisuuksien johdosta meitä lajitellaan esimerkiksi rotuihin. Kallonmittaajien ja naamavärkkien analysoijien pseudotiede eugeniikka on joillekin edelleen merkittävä ja uskottava tieteenala johon viitataan puheessa ja kirjoituksissa. Aihe on vaikea syystä että on kyse ihmisen geeneistä, genetiikasta, rodun käsitteestä, rotuun kuulumisesta ja jalostuksesta, että on rodullisesti jalostuneempia ihmisiä ja vähemmän jalostuneita. Geenitieteestä tuntuu kovin monella olevan mielipide vaikka kyseessä on erittäin haastava tutkimusala ja olemme saadun tutkimustiedon varassa. Rotu-uskovaisten mielestä geenisysteemeitä ei saisi sekoittaa, mikä on historian ja tietämyksen valossa kovin kummallinen väite.

Aiheesta on kirjoitettu ja tehty tutkimusta, hyvää ja huonoa, parasta on kuitenkin että rotuja ei ole voitu todistaa olevan olemassa geneettisesti. Miksi siis puhumme roduista? Puhumme roduista koska ajattelemme olevamme kuin koirat ja luomme tämän uskomuksen silmillämme. Jos emme näkisi toisiamme asialla ei olisi minkäänlaista merkitystä, ja toisaalta emme olisi sellaisia kuin nyt olemme, joten asian pohdinta lienee turhaa. Se minkä näemme sen uskomme ja se mitä emme näe kuten geenit, uskomme koska meille kerrotaan että ne ovat olemassa. Aiheellinen asia ottaa esiin joka tapauksessa kuinka massiivisella tavalla näkökykymme vaikuttaa ajatteluumme ja miten ajattelumme näkemisen kautta tapahtuu. Ihmiset jotka meuhkaavat hyvin väkivaltaisesti rotupuhtauden puolesta maahanmuuttoa vastaan, erityisesti koska maahanmuutto vaarantaa suomalaisen kansankodin ja rodun, näkevät kovin kapeasti. He näkevät suomalaisen rodun, kuin Suomen pystykorvan. Se on sellainen söpö vekkuli jolla on paksu turkki. Koirista on sellainen fakta että vaikka sekarotuiset koirat näyttävät kenties hassuilta, ne ovat terveempiä kuin rotukoirat, mikä on fakta myös ihmisillä. Mitä paremmin geeniperimä sekoittuu, sen terveempiä ihmiset ovat ja jokainen varmaan tietää mitä tapahtuu sisäsiitoksessa. Suurimpia haittoja ovat vajaaälyisyys, aggressiivisuus ja muut vakavat taudit. Arabikansojen sisäsiittoisuudesta on ollut puhetta, mutta samaa on havaittu tapahtuneen siellä sun täällä kaikkien tosi erinomaisten keskuudessa. Rotupuhtausvauhkoilijat ovat löytäneet kohdan joka on heikko myös arabeille eli aivan kuin joka puolella pyrittäisiin säilyttämään veri puhtaana ja muuttumattomana, asema ja omaisuus naittamisen kautta samassa paikassa ja suvussa lopulta tuhoisin seurauksin.

Suomi-Ranska, kumpi voitti, patonki vai ruisleipä,olut vai viini?

Pori voittaa monestakin syystä, esimerkiksi siellä on varsin hienosti säilytetty vanhaa rakennuskantaa eli pisteet Porille. Mutta aiheeseen eli voittamiseen suuressa mittakaavassa: riippuu pelistä ja mistä tykkää, jalkapallosta vai jääkiekosta. Eteneminen polvillaan vai seisten? On valittava puolensa ja tapansa edetä, kaikki ei käy, etenkään nuoleskelu, perseen. Paikallaan tarpominen, juosten kusten vai viiniä juoden patonkia syöden ja omaa kulttuuriperintöään vaalien (tirsk), hitot välittämättä mitä muut ajattelevat, joka on arvostettavaa nykyään kun on oltava varpaillaan oman imagon suhteen. Kulttuuriperintö on baskerikin todellakin ja Moulin Rouge, no doubt. Pisteet Ranskalle paskan haistattamisesta ja omanarvon tuntemisesta. Noin karrikoidusti, mutta onhan heilläkin varsin isohko fasismi-ongelma, kuten kaikilla nykyään, ja mustaa miestä pistetään kadulla turpaan armotta sekä köyhää. Juuri sitä säälittävää idioottia, joka ei selviä nyky-yhteiskunnassa sillä mitä hänellä on, koska sitä mitä hänellä ei ole tuijotetaan ja hän tuntee arvottomuutta loputtomasti osaamatta ajatella mitä hänellä on. Silti Suomen ja Ranskan vertaaminen voi olla terveellistä ja silmiä avaavaa, etenkin kun haluamme painottaa asioita, jotka on tärkeää säilyttää ja pitää arvossa (voimme yhdessä pohtia mitä nuo asiat ovat), joka työ on edelleen pienelle Suomelle haasteellista, koska haluamme ostoskeskuksia ja nähtävyyksiä, mainetta. Kuten esimerkiksi voi kysyä mitä ranskalainen ajattelisi ja tekisi jos joku ulkomainen yritys haluaisi olla majakka Ranskalle eli edustaa Ranskaa, koska ihailee Ranskaa kuten Guggenheim haluaa olla Suomelle, majakka? Ensimmäinen ajatus ranskalaisessa päässä: mitä vittua! Kuka tämä saatanan aasi kuvittelee olevansa! Ranskaa ei edusta yksikään yhdysvaltalainen yritys oli kyseessä taide tai teknologiayritys, piste. Toisin on Suomessa. On ihmisiä joiden mielestä meidän pitäisi olla tyytyväisiä huomiosta ja kiinnostuksesta, koska sitä, kiinnostusta ja rahaa, on niin vähän (ja älyä meillä on vielä vähemmän). Joku raja. 20 miljoonaa ei ole 40 miljoonaa.

Kuinka arvostaisimme itseämme ja näkisimme fasadin ja lipevyyden taakse, näkisimme parhaat puolemme että vahvuutemme juuri pienenä kansakuntana, joka on omalaatuinen ja että se on hyvä asia, pienuus ja omalaatuisuus maailmassa, jossa suuri ja rahakkain tekee suurimman ja näkyvimmän vaikutuksen? Juuri nyt olemme heikoilla kuten aina, huokaus. Emme voita. Sosiaalimenot ovat kasvaneet ekspotentiaalisti eli potenssiin helvetin paljon, eikä se ole hyvä asia. Tämän tiedostaa jokainen vaikka ei matematiikasta mitään tiedä. Tästä tilasta voimme etsiä syyllisiä itsestämme ja halustamme elää leveästi, koska ajattelemme, että meillä on oikeus. Meillä ei ole oikeutta kaikkeen, emmekä saa kaikkea mitä haluamme. Painottaaksemme omaa erikoislaatuisuuttamme kansojen seassa, meidän ei tarvitse lytätä ja inhota maahanmuuttajia, homoja, feministejä eikä etenkään taiteilijoita, koska taide on edelleen asia joka Suomesta huomataan ulkomailla. Uskokaa jo. Vaikka et taiteesta mitään ns. ymmärtäisi on taiteen tärkeys hyvä sisäistää. Olisi hyvä myös ymmärtää kuinka taide, vanha ja uusi, muokkaa ja on muokannut ajatteluamme ja omakuvaamme. Asia on ollut näin niin kauan kuin Suomi on ollut olemassa, ja taiteilijat, nuo väheksytyt ja köyhät, ovat erittäin tärkeä voimavara. Sitä taitoa nimittäin löytyy. Hämmästelen tarvetta vähätellä, edelleen, kuinka meidän olisi hyvä ottaa mallia muualta, silti vaikka nykymusiikki, nykytaide lyö laudalta ja ne huomataan. Miten paljon voittaminen on oleellista kansakunnan itsetunnolle on lähes puhtaasti urheilullista ja urheilupoliittista, taloudellista, kuka on parempi-kilpailua, joka on perustaltaan hyvin lapsellista. Tuo urheiluvoitto huomataan vaikka ei urheilisi muuten kuin penkillä istuen. Urheilu koskettaa. Kiinnostavaa sinänsä missä painoarvo tuntuu ja mikä on kansallista arvoa, voima ja fysiikka.

Ranska taas on vanha siirtomaavalta ja suurvalta, jota on apinoitu monesta syystä joka paikassa, koska ranskalaiset tuntevat tyylin, tavat, ruuan ja juoman, tuntevat oman arvonsa yms. eli ovat kuin yli-ihmisiä meidän maallisten junttien seassa, ja silti tai siitä syystä seksismi, maahanmuuttokriittisyys ja ulkomaalaisvastaisuus on voimissaan juuri Ranskassa. Työn löytäminen on haasteellista myös Ranskassa, josta syystä lisää populaa ei tarvita sotkemaan markkinoita sielläkään. Vanha ajatus, että kansakunta voi käydä poimimassa jostakin kaukaa parhaat ja arvokkaimmat jutut, liata ja sotkea kyseisen siirtomaan asiat totaalisesti ja lähteä pois kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, on tyypillistä arroganttia fasistista toimintaa, joka ajattelutapa on edelleen olemassa ellei sitä aktiivisesti haluta muuttaa ja kyseenalaistaa, ja josta syystä ja historiasta köyhät siirtomaat eivät edelleenkään osaa hyödyntää omaa omaisuuttaan ja löytää kyvykkyyttään hyväkseen, kaikkien hyväksi, vain ainoastaan harvojen hyväksi. Kyseessä on hyvin tyypillinen ajatus äärimmäisestä erinomaisuudesta, ylemmyydestä, jota myös taide monesti edustaa, joka jollakulla maalla ja ihmisillä on, että heillä on jotakin parempaa kuin muilla. Mutta se ei tarkoita etteikö erinomaisuus ja erityislaatuisus olisi saavutettavissa muilla keinoin, etteivätkö muut tavat tehdä olisi hyviä ja menestyksekkäitä. Ilmankos Ranskikset eivät halua sulauttaa vaikutteita Yhdysvalloista itseensä. He tietävät arvonsa. Heillä on jotakin omaa jota muutkin haluavat. Yhdysvallat on junttiuden ja yhteensulauttamisen perikuva joille Ranska edustaa jotakin kuninkaallista. Maailmaa ei kukaan tai mikään joukko ihmisiä omista, joku raja sentään on oltava ranskalaisille ja yhdysvaltalaisille maailmanomistajille. Meno on eläimellistä puhui kuinka ranskaa tahansa ja piti hyvistä viineistä, osasi olla lipevä liiketoiminnan takia. Raha ja näkyvyys ei ole kaikki.

Juon viiniä kun kirjoitan tätä. En ole kännissä, vaikka varmaan pitäisi. Eikö se ole sivistynyttä, vain maistella? You want a piece of me? So it seems.

Laitan tämän linkin tähän. Siinä Jollan pomo, tai joku entinen Nokialainen, kehottaa Suomea hankkimaan Piilaakson, ja olemme edelleen kuin kylä Galliassa koska tappelemme mitättömistä asioista sen sijaan, että eläisimme sovussa muun maailman ja toistemme kanssa, mutta pääasiassa itsemme kanssa. http://www.talouselama.fi/uutiset/kyla-nimelta-suomi-tarvitsee-remontin-6577282

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-2000000258410.html Suomen Pariisi, Oulu. Eiffel-tornia kehiin. je t’aime. Joroinen on Savon Pariisi syystä, jota en todellakaan tiedä. Minua pelottaa tämä ajatus.

onhan se hyvä asia kotimaisellekin taiteelle kun ollaan täällä kaukana eikä

Onhan se hyvä kotimaisellekin taiteelle se Guggenheim, kun ei täällä niin osata eikä tiedä ja innostutaan kuvataiteesta sitten kun se on kallista, sen arvo nousee, on kuuluisaa ja suurta ja hienoa ja kansainvälistä ja se Abu Dhabi, Venetsia ja . Onhan se hyvä että taidetta tuetaan, vaikka vaan mutkan kautta, että on seinät ja nimi, mutta kuitenkin tuetaan taidetta niin kovin jotenkin mutkan kautta, koska taide on tärkeää jollakin tavalla, hyvinvoinnille ja taloudelle tätä kautta isosti. Onhan se hyvä että taide on tärkeää ja huomataan korkealla tasollakin, että se on tärkeää, kun se on osa businessta ja tuo tuohta yrittäjille, ja onhan se tärkeää, kun on imago josta voi olla ylpeä niin että siitä kiinnostutaan muuallakin ja on se brändi, joka on iso nimi ja taide siinä on suurta ja isoa ja kallista. Niin onhan se hyvä businekselle ja kansantaloudelle, kun ei me täällä niin tiedetä eikä osata, mutta onneksi tulee Guggenheim ja on meistä kiinnostunut, siis meistä, ajatelkaa nyt. Ollaan rinnat rottingilla. Ne ihailee meitä. Meidän taiteesta, vai oliko se parkkipaikka joka on niin hyvällä paikalla, että hävettää että siinä on parkkipaikka, kyllähän sekin pääsee esille ja saa nimeä tätä kautta. Ajatella isosta maailmasta ja tulee tänne vaikka me ollaan niin pieniä eikä me mitään tiedetä tai etenkään suuren maailman asioista ja tavoista, kun pitää olla lipevä ja nuolla persettä, kun ne tykkää ja arvostaa jostakin syystä.

Minäkin tykkään kun tämä on niin hyvin myyty ja ajateltu tämä asia, hienosti toimittu: taputus selkään. Kyllä on ihan ammattimiehet asialla, aivan kuten taloudenhoito muutenkin Suomessa, jestas. Ai kuinka taide ja politiikka kuuluvat yhteen? Ihan yhtä saumattomasti ja samoista syistä kuin aina ennenkin. Kyllä minäkin kannatan että museoihin laitetaan rahaa, eihän meillä siis ole samanlaisia varoja kuin Abu Dhabissa mutta kuitenkin, eikä siitä mitään olympiamitaleita tule, mutta kansainvälinen meininki ja vetonaula, pysyvä maamerkki jonka kaikki maailmassa tuntevat. Nyt kun on maansuru kun ei tullut kuin yksi mitali ja niin paljon on rahaa laitettu tähänkin systeemiin että voitaisiin olla ylpeitä että voitetaan ja pärjätään, ollaan hyviä kun ei me muuten tunneta sellaista paremmuutta ja ylpeyttä omasta osaamisesta kuin urheilun kautta, että voitetaan muut ja taistellaan.

Palatakseni taiteen tukemiseen ja miten se liittyy politiikkaan. Tällä hetkellä ja aina kituuttamista vähäisin määrärahoin ja leikkausuhkauksia seuraamalla taiteemme tila on silti korkea, mutta kuitenkin löysässä hirressä aina ja mitä tämä yrittäjiä kiinnostaa, ei mitenkään koska taide ei varsinaisesti kiinnosta yrityksiä, etenkään mikään uusi ja kokeellinen, koska siinä ei liiku raha. Tehdään sitä mikä myy ja mikä yleisöä kiinnostaa, koska muuten loppuvat rahat ja loppuu yleisö, koska valmiiksi pureskeltu on kivempaa.

 

Kengänkiillottajalle töitä?

Kengät tekevät ihmisen, kengistään ihminen tunnetaan. Niillä näyttäydytään, niillä seisotaan ja kävellään. Kengät nostavat ihmisen maanpinnasta irti, antavat ryhtiä ja  suojaavat jalkoja, kertovat elintasosta ja elintavoista jotakin sekä arvoista. Kenkiä on oltava joka lähtöön, vaikka itse elin kauan vain muutamalla parilla ja samoilla talvikengillä kymmenen vuotta. Kenkäharrastus on siis melko uusi minun elämässäni ja se huomio etteivät ne enää kestä käyttöä. Alle kahden sadan euron on vaikea löytää hyvälaatuisia jalkineita. Kenkä on fetissi-esine, joita keräillään, joista haaveillaan ja joihin ihastutaan, joihin saa uppoamaan paljon rahaa. Uusien kenkien ostaminen on mukava tilanne silti. Kalliista kengistään mielellään pitää hyvää huolta. Minulla on jopa nanosuihketta, joka suojaa kenkiä kosteudelta, jopa. Ei tarvitse hinkata eikä lankata. Ainetta ei saa hengittää.

Kiiltävät kengät, juhlakengät, miesten kengät, nahkakengät, kävelykengät. Kengän kiillotustapahtuma menee niin, että mieshenkilö istuu tuoliin joka on kuin valtaistuin korkealla, jottei kiillottajan tarvitse hirveästi kumarrella paikassa, paikassa jossa liikkuu paljon ihmisiä kuten asemalla ja kengänkiillottajia voi olla vierivieressä. Kiillottaja hymyilee ja toivottaa asiakkaan penkkiinsä tervetulleeksi, ottaa kiillotuskankaan esiin sekä lankkia, poistaa harjalla hiekan ja ravan ja ryhtyy lankkaamaan rivakoin ottein. Asiakkaalla on luultavasti kiire. Kengänkiillottaja ei ole sama kuin suutari joka korjaa kenkiä. Kengänkiillottaja on tason ylläpitäjä ja kadonneen ajan työläinen, palvelija, itsensätyöllistäjä, jonka työkalut menevät pieneen tilaan ja kulkevat mukana, työläinen joka voi etsiä työtilan mistä vaan. Hyvin vapaan oloinen sarka, pop-up. Paljonko kengänkiillotus sitten maksaa? En tiedä, mutta itse en maksaisi paljoakaan. Ajatus on absurdi, että ohimennen kiillotuttaisin kenkäni. Se ei lienee naisten juttu muutenkaan. Sama kuin parranajo.

Aki Kaurismäen elokuvassa Le Havre päähenkilö on kengänkiillottaja ja kengänkiillotus on maahanmuuttajien ja muiden köyhien hommaa. Erikoinen valinta vanhan ranskalaismiehen ammatiksi, jotakin tekemistä, yrittämistä ja ihmisten kohtaamista epätoivoisessa maailmassa, jonka muutoksessa kaikki eivät kestä mukana. Kengänkiillottajan kengät puhdistaa vaimo. Ne ovat valmiit, kun mies lähtee toihin. Kengänkiillottajan ammattiin liittyy nostalgiaa ja elokuvallisuutta, epätoivoa, halveksuntaa ja hapuilua kun muuta oljenkortta ei ole. Kenkien puhdistus julkisella paikalla ja antaa kenkänsä puhdistettaviksi on perin miehistä. Joku kumartuu eteesi puhdistamaan jalkineesi ja annat lantin, lähdet katsomatta taaksesi. Kengänkiillottaja on kohtauksessa kuin kohtauksessa tärkeä henkilö. Hän kohtelee kuin kuningasta miestä kuin miestä. Korkean arvon olemassaoloon tarvitaan niitä jotka ovat vähempiarvoisia, niitä jotka tekevät likaiset työt, työt joilla ei ole arvoa mutta jotka huomaa, kun  niitä ei tee kukaan. Mies seisoo rätti kädessä, kädet lankissa, nöyrän näköisenä ja aina tyytyväisenä kun saa asiakkaan oli hän millainen tahansa. Hänen luokseen pysähdytään ja sanotaan että on kiire. Kestää hetken ja työ on tehty. Asiakas ehtii avata lehden tai katsoa eteensä kenties näkemättä mitä lankkaaja tekee. Yksinkertainen työ, yksinkertainen ihminen. Kuka sellaisesta olisi kiinnostunut, mutta hyvä että jotakin tekee. Jotakin on tehtävä. Liike ja ajatus pitävät elossa kuten raha.

Kiillotus ja lankkaus pidentävät kengän ikää pitäen nahan hyvässä kunnossa. Nykyään jokainen kiillottaa itse kenkänsä, näin luulen, jos viitsii. Paitsi ihmiset, joilla on palvelija sitä varten. En ole koskaan tavannut kengänkiillottajaa livenä kadulla Suomessa, mutta olen nähnyt sellaisen kengänkiillotuskoneen jossa oli pyörivä tela. Jalka asetettiin jalustalle jonka päällä pyörivä kiillotustela suoritti tehtävän. Kiillotuksen voi tehdä seisaaltaan. Samanaikaisesti ei voinut lukea esimerkiksi lehteä, koska on seurattava minne jalka menee. Jännä vehje, mutta kiillottiko se hyvin koko kengän, lähtikö ehkä sukka jalasta vai oliko tarkoitus kiillottaa vain kengänkärjet?

Kuka kiillottaa kenkiä työkseen nykyään Suomessa? Kerjääminen on paljon yleisempää, mutta se ei ole työvoimatoimistossa ammattinimikkeenä. Kysyn koska työvoimatoimisto edelleen ajattelee että kengänkiillottaminen on varteenotettava business, kerjääminen ilmeisesti ei. Kysyn koska työvoimatoimiston työnhaussa on vielä virallisesti ammattinimike kengänkiillottaja, samaa sarjaa ovat mainostenjakajat ja kengänkiillottajat. Aki Kaurismäellä jotakin asian kanssa tekemistä, onko elämä elokuvaa? Mainoksia nykyään jaetaan enemmän kuin ehtii lukea. Onko mainostenjakaminen palkitseva työ, ehkä liikunnan kannalta, ehkä klikkausten kannalta, ja mainostenjakaja sellainen tekijä joksi kehtaisi itseään kutsua, työ josta voi kertoa saamatta kummallisia katseita ja voi sinua tyhmeliiniä-mulkaisuja, tuleeko sillä toimeen-kysymyksiä ja mikä sinussa on vialla. Työllä on oltava rahallinen arvo, muuten sitä ei kukaan arvosta. Sanotaan ettei se ole työtä, jos ei siitä rahaa saa. Naiset ovat tehneet palkatonta työtä aina, he tienaavat myös yleisesti vähemmän kuin miehet. Kun työstä maksetaan sen tekemistä on joku arvostanut? On pystyttävä elättämään itsensä.  

Käyttävätkö ihmiset kenkiä joita täytyy kiillottaa? Keinokuidut ja lenkkitossut ovat vallanneet kenkäbusineksen. Miksi noin vanhahtava ammattinimike pitää pintansa virastossa, vaikka on varsin selvää ettei alaa enää ole? Työvoimatoimistolle ei ole muu selvää kuin, että työtön on roska, josta on päästävä eroon keinolla millä hyvänsä ja aivan sama mikä joku ammatti on nimeltään. Millaisia metodeja kengänkiillottamiseen on ja tarvitaanko siihen ammatti-ihmistä? Millaista työtä nykyään on tarjolla? Sandwich Artist saa Subwayssa paikan, juontaja on taiteilija, juonsi hän karaoke-esitystä tai markkinoita. Siinä saa esiintymiskokemusta. Olethan innostunut tekijä. Olemme kenkiemme kuluttajia ja kenkiemme kiillottajia, siis jokainen on kengänkiillottaja, mutta tuleeko sillä toimeen, elääkö sillä ja ovatko ne samoja asioita? Kun yksityiskohdat lakkaavat kiinnostamasta millainen tulee kokonaisuudesta? Kun bulkkituote myydään taiteen kohottavalla voimalla mistä on kysymys? Eihän taide ole nykyään kovassa huudossa, mutta taiteen nimi ja ajatus silti antavat arvoa tuotteelle, joka on joka paikassa samanlainen, kuten Subwayn patongit, ja ajatus sama kuin missä tahansa hampurilaisketjussa.

Kiiltävät kengät antavat hyvän kuvan käyttäjästään. Hän on huolellinen, säntillinen, pitää huolen omaisuudestaan ja ulkonäöstään. Lika ei saa näkyä. Odotan aikaa, kun prostituoitu on laillinen ammatti. Prostituoidut käyttävät ammattiinsa sopivia jalkineita. Vähintään 10 sentin korkoja, jotka kopisevat, korkokenkiä, saapikkaita tai saappaita. On näytettävä viettelevältä lyhyessä hameessa ja kireissä housuissa. Peniksen kiillottamisesta kai jotakin tienaa.