1999-2000 vesiväri ja muste, omakuvia

Taide on itsetuhoinen tai mitä tarkoitan, taiteilija on ja taiteella on tuhon kautta pyrkimys luoda jotakin uutta? Ehkä tarkoitan nykytaidetta, joka haluaa tuhota kauneuden, moni niin ajattelee, eikä se vaikuta olevan kaukaa haettua. Mikä on tämä tuotteistettu ala, aivan kuin mikä tahansa luova ala, jossa näkyvyys on valuuttaa ja tekee taiteilijan, ei välttämättä mikään muu ja rahasummat tuovat lehtijuttuja, taiteen hinta tekee taiteen. Mitä muuta se on kuin tuhoa, taiteen totaalista esineellistämistä taloudellisen hyödyn nimissä. Taiteilijan esineellistäminen, onkin kiinnostava keissi, itse näen sen haluttomuutena nähdä taiteilija enää ihmisenä, vaan jonakin mitä ostaa. Harva kieltäytyy olemasta ostettavissa ja pyrkimys tähdeksi on taiteilijuutta, mikä voi olla osa nykypäivän saatananpalvontaa, kaikki käy, kaikki on myytävänä, esiintymiskulttuuria ja puuroa, jota hämmennämme.

Taiteilijan kuva on itsetuhoisuudessa, totaalisen heittäytymisen perinteessä, jota ihaillaan ja pelätään, taiteilija on ihminen, joka jättäytyy ulkopuolelle, koska se on taiteilijan osa monella tapaa, ainakin ollut, eikä tälle irralliselle osalle ole hyödyllistä käyttöä, mikä, hyöty, on tietenkin ymmärryksen alku ja tästä hyödyttömyydestä että eriparisuudesta, hylkiön kokemuksesta ja ajatuksesta edelleen paljon ammentava on taiteilijan ja teoksen tarina, jossa tapahtumakulussa on pelkkää toistoa, tympeyttä ja tirkistelynhalua, sotkusta pyritään inhon kautta ja sen tähden, ottamaan kaikki hyöty irti. Sitten ihmetellään. Onpa outo kaari ja tätä patologiaa on haastava verbalisoida, haaskalla oloa ja saalistusta, syö tai tule syödyksi-normaalia. Taiteilija on edelleen se epäluotettava ja puhkikulunut versio. Mikä on taiteilija, joka halutaan pitää elossa? Luotettava on virkamies ja pitää omaa puoltaan, ei huolta.

Itsetuhoisuus siis kiinnostaa, miten se ilmenee, itsetuhoisen tapa repiä itsensä kappaleiksi ja koota uudelleen. Testi lienee, kuinka kauan pystyy näin uudistumaan ja tuhoamaan itseään ja taas synnyttämään, miten sen nyt näkee ja miten sen tekee. Säilyttäminen ja saman toistaminen ei siinä mielessä ole taiteen pointti, toki se joillekin on rituaali, josta syntyy taide ja eräänlainen uskonnollinen mietiskely, luuppi ja konemainen teollisuuden ala, joka pyrkii maksimoimaan hyödyn itselleen. Ehkä eniten inhoan juuri rituaaleja, joita taiteessa tykätään toistaa, aivan kuin ei muuta keksisi, on oltava rakenne, johon taide ripustetaan, jotta sen voi ymmärtää taiteeksi ja arvo syntyy paikasta, johon taiteilija on saanut luvan ja se raha. Tehdä ymmärrettäväksi ja tuotteeksi, jonka voi omistaa ja silti apurahasysteemissä ihan uran loppuun asti on ajatus.. ja se raha, se tekee jokaisen. Mitä kukaan on ilman rahaa?

Pelko taidetta ja taiteilijaa kohtaan on tuon itsetuhoisuuden, mitä voi pitää vapautena, johon moni kiinnostuksesta päätellen ehkä kaipaa, syy. Hallitsemattomuuden pelko, irrallisuuden ja niin, vapauden pelko, erottautumisen pelko, menettänisen pelko, valkoiset seinät kertovat varmuudesta, puhtaudesta ja luotettavuudesta, modernin ihailu, ehdoton järjestys ja siisteys ja toisaalta taiteilijan välinpitämättömyys itsestä ja random yllätyksellisyys ja eikä se osaa edes pukeutua, se on kai tyhmä, siitä ettei voi tietää, mitä tapahtuu ja millainen hullu kukakin on, tekee tästä bisnekseksi muunnetusta työstä nykyään jokseenkin paradoksaalisen, missä tyhmyys ehkä piilee konsultin englanninkielisessa opuksessa. Että pyrkii turvallisuuteen, perheystävällisyyteen, oikeisiin pronomineihin, neutraliuteen ja shokeraavuuteen aihetasolla ja siis henkilökohtaisuuksiin mennen, että halutaan se tarina, ihminen täytyy tonkia ja sukia, kouluttaa turvalliseksi tai poisheitettäväksi, vaikuttaa kuitenkin, ettei taiteilija ole se epäluotettavin, epäkorrektein kusipää ja uudistua voi systeemitasolla, se on suositeltavaa, kun tykätään puhua luovuudesta kuolettavuuteen asti. Luuleko ne, että puhe tekee luovaksi vai yrittävätkö ne ymmärtää? Me ne he tämä tuo se ja lilluuko Itämeressä kikkareita.

Voin toki olla väärässä, mutta tällainen fiilis jää suhteiden avulla pyörivästä hyvesignaloivasta systeemistä, jossa palkanmaksu on haaste ja konsultti tienaa aina enemmän eikä asialle saa selvyyttä, että miten osaamattomat ihmiset tätä pyörittävät. Oliko se tuo vasemmistolais-feministinen ala ja skene, hyvin yksipuolinen poliittisesti eli kapeakatseinen ja tekopyhä ytimeen asti, joka ei tajua itse suosivansa saastuttavaa elämäntapaa? Juu, kyllä ja toimii tuilla. Kommentoimassa ilmastonmuutosta installaatioilla biennaalissa kommentoimassa.

Kun kapitalismi on paha, mutta raha kelpaa ja sillä retostellaan, sekin on tosi ristiriitaista. Ehkä viestin viilaaminen ja vasemmistolaisuuden ymmärtäminen syvällisesti voisi tehdä uskottavuudelle jotakin. Feminismikin vaikuttaisi olevan hukassa eli tuhoutumassa. Tuho ei ole kaukana, kun sisus korruptoituu, viesti on kammottavan ristiriitainen ja helposti argumentoitavissa vääräksi ja kun rakenteen pääasiallinen tarkoitus on pitää rakenne muuttumattomana ja hyödyttää niitä joilla jo on valtaa ja rahaa, koska se on hyödyllistä ja käyttää taidetta keppihevosena. Mitkä nimittäin ovat taiteilijan vaikutusmahdollisuudet millaisessa työympäristössä hän joutuu työskentelemään ja mikä on palkka? Näinä cancelloinnin aikoina tuho ja tuhoaminen ovat kovin huulilla, sitä jää pohtimaan, että mitkä asiat ovat taistelemisen arvoisia: sanomisen vapaus, vastaansanomisen vapaus ja itse tekeminen, koska voiko mikään noin typerä selvitä hengissä?