Tämä elokuvallisen 3D:n oloinen tapa tulla osaksi teosta on helppo toteuttaa virtuaalitodellisuudessa virtuaalitodellisuuslaseilla ilman taidemuseotakin, miksi siis vielä tarvitsemme fyysistä museota etenkin kuvataiteen osalta, kun ja koska elokuvien supersankarimainen maailman kokeminen ja tekeminen tuodaan osaksi näyttelytehtailua ja turismia eli bisnestä? Jostain syystä tarvitsemme kuvataiteen taiderituaalin, tärkeän taiderakennuksen, näytelmän ja dokumentoinnin omasta kokemuksesta eli käynninkohteen, matkan. Fyysinen on vielä olemassa oleva ja merkittävä asia. Meidän on tunnettava käsillämme ja todistettava jotakin fyysistä. Fenomenologia on paljon käytetty tutkimusmenetelmä taiteissa, tutkien juuri, mitä taide tekee maailmassa, saa aikaan jotakin näkymätöntä meissä ja kuinka taiteen luomaa tunnetta mitataan, mitä tapahtuu, koska reaktio ja reagoida ovat päivän sanoja, tai jos ei tapahdukaan mitään, kuka tutkisi sitä.

Fenomenologinen sanasto ja sanallinen kuvaamistyyli, kuinka taide koetaan ja mitä taiteen kokemishetkellä tapahtuu, ovat isossa osassa, kuinka taide esitetään tänä päivänä ja mitä taiteelta halutaan. Haltioituminen, uppoutuminen ja taiteeksi tuleminen myös kuvaavat sitä, mitä nykyihminen jatkuvasti hakee, elämyksellisyyttä, itsensä esineellistämistä, jatkuvaa liikettä, katsotuksi tulemista, muutoksen tunnetta, elossa olemista (mikä on lähes synonyymi, ettei ole tylsistynyt), löytämistä (ehkä tiedämme, minkä) ja hyvässä tunteessa lillumista, eräänlaista jatkuvaa ekstaasia, pyörimistä, katsomista ja katsottavana olemista, esityksenä ja esityksessä olemista. Kun nämä puuttuvat masennumme ja ahdistumme, koska emme osaa olla ei-missään pääsemättä ns. mihinkään. Kuuluisan taiteilijan maalaukseen uppoaminen on Liisa ihmemaassa-kokemus, joka sopii perheille kuin mikroskooppisesti annosteltuna vaarattomana henkilökohtaisena tutustumisena taideteokseen. Sieltä voi poistua, kun on saanut tarpeekseen, tarpeellisen annoksen jotakin tuotettua hyvää.

The Rise of “Immersive” Art, Why are tech-centric, projection-based exhibits suddenly everywhere? https://www.newyorker.com/news/letter-from-silicon-valley/the-rise-and-rise-of-immersive-art

You’ve seen ‘Van Gogh: The Immersive Experience.’ Now experience a real Van Gogh.

Here are all the area museums where you can find the post-Impressionist master’s work. https://www.washingtonpost.com/dc-md-va/2022/02/17/guide-to-van-gogh-paintings-dc-museums/

On erikoista, kuinka luomme fantastisia illuusioita pinnan manipuloinnin, värin ja kuvan avulla ja haluamme kuvitella sen olevan totta. Kokemus kuvaan uppoamisesta halutaan tuoda tilaan heijastuksilla kuuluisista maalauksista, ei-mistä-tahansa pinnoista. Pinnat, jotka ovat tärkeässä osassa nykyään, virheettömät ja arvokkaat maalaukset, joiden tekijöillä on kertomus, kuin jokin pyhä ja hidas. Kokemuksen näyttäminen, sanallistaminen ja kuvaaminen on taiteen kenties oleellisin asia, taiteen kokemisen kertomuksellistaminen ja taiteen/taiteilijan kertomus, jossa katsoja on mukana on turismia ja tirkistelyä ja taiteilija on ammattina edelleen hyvin outo ja taiteilija ihmisenä kuulopuheiden varassa leijuva hahmo, jota katsotaan. Kertomus, jonka kauneus halutaan kokea ja hirveys, jota halutaan yhä uudestaan päivitellä ja ihmetellä. Kuka kuvaa turistin kokemuksen ja mitä se maksaa? Millainen on hirveä turisti ja voisiko taiteena upota turistin kokemukseen? Sehän on jo banaali, aivan kuten Vincent van Gogh? Van Gogh ei jostain syystä lopu, eikä banalisoidu, vaan ruumiillistuu ja vahvistuu mielissämme väkevänä.

Kuvaamisen ihmemaassa tekee turisti itse ja jakaa kokemuksensa erilaisille alustoille (valvontakamerat ja valvojat, moderoijat, toimivat tekemisen rekisterijöinä myös). Luodaanko tässä jotain uutta vai olemmeko luupissa ja miten pitkälle maalaukseen turisti voi upota, uppoaako hän myös taiteilijaan, historiaan ja millaisen jäljen turisti jättää, mikä on virtuaalisen merkitys taiteelle ja millainen viihdekeskus taiteen paikka on ja kiinnostaako muu kuin viihtyminen ja onko se, se hyvä joka halutaan? Taiteilijan jälki on hyvin dokumentoitu. Se on yksilöllinen ja ainoalaatuinen, mikä luo arvoa. Arvoa luodaan myös paikan, nimen, kuvan, monistamisen tai harvinaisuuden ja teknologian avulla, mutta mikä se arvo on, joka halutaan? Rahaan uppoaminen toki kiinnostaa ja arvo on paljonko maksaa. Arvokas asia on se kokemus, jonka joku henkilökohtaisesti tekee, kokee, näkee ja jakaa muille, mieluiten useasti kiinnostavissa paikoissa. Aivan kuten van Goghin kokemus elämästä luo arvoa hänen maalauksilleen ja paikoille, joissa hän eli. Miten siis luoda kauneutta, kun kokee lähestulkoon vain hirveyttä ja vastoinkäymisiä, joita turisti haluaa välttää? Onko siinä van Goghin tärkeys ja sanoma ja mikä meitä kiinnostaa hänessä, suo, johon haluamme upota pääsemättä pois? Vai vain hänen kädenjälkensä, aiheensa, kasvonsa ja elossa oleva tarinansa eli pinta, joidenkin kertoma tarina, josta jää aina jotakin pois ja uutta ilmenee?

Olla osa jotakin suurta, on moderniuden ja nykyihmisen tarve, tulla isoksi ja osaksi ja kohteen tekijäksi, koska se on mahdollista ja meillä jokaisella on ideoita ja ajatuksia millaista elämän tulisi olla ja mikä on kiinnostavaa. Ajatus on luoda oma elämänsä ja itsensä yhä uudelleen nopeammalla tahdilla. Tulla jonkunlaiseksi muuttujaksi ja liikuttajaksi eli tärkeäksi, maininnan arvoiseksi, muistettavaksi. Olla osa esimerkiksi elokuvaa tai luoda oma elokuvansa, on jo mahdollista kokea ja tehdä kenelle tahansa. Kokeminen on ensisijaista, niin on myös tekeminen, luominen, hiukan kuin olla Jumalan osassa kliseisesti, mutta silti niin todesti. Samaa teemme maailman matkoilla, otamme maailmaa haltuun ja koemme sen, nykyään mahdollisimman turvallisesti. Seikkailu, jonka haluamme myös kuvittaa, tapahtuu ehkä rannalla tai baarissa eläessä ja kokiessa. Hienoinen ongelma on kaiken täsmällisyys, suunnitelmallisuus, loputon viimeistely, täydellistäminen (usein kuvaa varten) ja tuottaminen, sattumanvaraisuuden vaarallisuus pelottaa ja siksi riskien eliminointi on tärkeää. Puute ollen se, mitä todella pelkäämme. Pelkäämme upota, mutta haluamme upota. Tartun näihin ristiriitaisuuksiin ja ajattelun omituisuuksiin, koska ongelmanamme on kohtaamattomuus, jatkuva ahdistuneisuus elämän hiljaisuudesta ja todellisuuspako. Mihin kaikkeen voi upota? On vaarallisia asioita ja vaarattomia, hauskoja asioita. Taiteen tekemisen riski on katoaminen, kaikesta riskin ottamisesta huolimatta, kukaan ei huomaa eikä ketään kiinnosta. Siksi myös taiteen volyyminappula menee yhä kovemmalle ja koko kasvaa. Voi tulla kuolemansa jälkeen nostetuksi upoksista, koska on ottanut itseään isompia riskejä, hylännyt normaalin elämän taiteen vuoksi, mikä on meille kaunista ja mitä voimme ihailla.

Lähdin tätä ajattelemaan taiteilija hyödykkeenä-ajatuksesta, miten taidetta ja taiteilijaa nykyään käytämme, mihin taiteen ajatusta käytämme, ajatusta taiteilijasta jonkin luojana, jossakin ei-missään tehden mitättömästä merkityksellistä. Hyödyn-ajatus on hyvin ilmeinen kaikessa minkä mielestämme täydellistämme, koska miksi tehdä mitään, mistä ei olisi hyötyä taloudellisesti ja mahdollisimman pian? Hyötyä kenelle ja millaista hyötyä? Itselle, olemme ja pyrimme keskiöön, näkyviin ja haluamme itselle kaiken mahdollisen. Mitä muuta on hyöty, jota tavoittelemme ja mittaamme, ja miksi raha mittaa lähes arvon ja vie kaiken huomion? Koska rahaa on maailmassa enemmän kuin koskaan ja uutiset taiteesta ovat numeroissa ja tehdyissä tuotoissa ja siinä on myös taiteen kiinnostavuus lukijalle? Nykytaiteen kantaaottavuus-vimma on myös yksi hyötyajattelun ilmentymä. Taiteen hyödyllisyys on sen poliittisuudessa ja aktivismissa, sen näkyvyydessä ja puheessa, jossa ollaan heikomman puolella. Haalitaan rahasummia ja ollaan heikomman puolella? Nykytaide luodaan puheen ja median kautta, mikä on osa sen hyödyllistämistä, koska taide on kulutushyödyke, poseerausväline ja se on myös voitava ymmärtää laajemmin kuin pienen rajautuneen joukon toimesta. Ehkä siinä näen maalaukseen uppoamisen tarpeen ja pienen epätoivon vivahteen. Taiteen ymmärtäminen taas on omituinen ajatus. Milloin taiteesta tuli se, jota on vaikea ymmärtää, nähdäänkö taiteen arvo vasta, kun se avautuu sisällöllisesti? Joskus on ollut maailma ja Jumala, jotka ovat olleet vaikeatajuisia ja taide on ollut selittäjä ihmisille, jotka eivät ole osanneet lukea. Uppoamisen kokemus on siinä maailmassa hyvin konkreettinen. Tuleeko maalaukseen uppoamisen tarve luksukseen uppoamisen tarpeesta vai halusta nähdä syvemmälle pigmenttiin, taiteilijaan, käsialaan, tekemisen hetkeen ja väriin, mielikuvituksen puutteesta, kuvittelun vaikeudesta vai onko kyseessä tilan ja taideteoksen uudelleen kokemisesta ja käyttöönotosta, turistin uudelleen ohjaamisesta taiteeseen, koska mitä muuta taide on turistille kuin ekstra ja lisä kokemukseen kohteesta, jossa taide ei ole muualla kuin museossa?

Kuvitus kohteen esitteessä on kuin Map of the Problematique (for the privileged with help available), I can’t get it right, kuten Musen kappaleessa sanotaan. Hyvä ja oikein ovat vaikeita ja niissä on ihmeen tuntu. Hyvän ja oikean tunnistaa asiantuntija. Turismi tuo lähelle kuinka ihmiskunta on uppoamassa (sinking) ja turismin vaikutus ilmastonmuutokseen vaikuttavien päästöjen osalta on 5-8% luokkaa https://unfoundation.org/blog/post/climate-issues-to-watch-in-2022-a-year-for-more-action-and-bigger-ambition/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodqakJ70zbafiaw8A5yF6aaIdmLKHLpPP9_RbTpYeCWCZtlHUrKrKkaAi52EALw_wcB riippuen keneltä kysytään. Turismin määrän uskotaan kasvavan runsaasti vuoteen 2030 mennessä. Miten taidematkailu ottaa tämän huomioon ja kuinka hanakasti taiteilijat vastustavat ja kyseenalaistavat taideturismia? En ole huomannut. Kommentointi ja huolestunut taide ovat synkassa lehtien otsikoiden kanssa, tosin lentämiseen ei viittaa yhtään kukaan ja halpojen matkojen mainostaminen on edelleen ok, koska ahdistus hiipii, kun ei pääse helposti ulkomaille. Olemme huolestuneita, miten ihmiset jaksavat ja pois lentäminen on yksi ratkaisu. Upota roskaan on melko paha skenaario ja ongelmamme saastumisen suhteen ovat jo megaluokkaa, mutta turismin tarkoitus on olla näyttämättä ongelmia, tarkoitus on, että ongelmat ovat toisaalla ja helposti ratkaistavissa jonkun toisen toimesta hetkeksi. Taide lisää tietoisuutta maailman tilasta, mikä on sen nykyinen tehtävä, tiedottaa ja osoittaa sormella. Virtuaalilasit eivät vielä suodata ilmaa ja poista hiilidioksidia tai kärsimystä. Olemme tietoisia kärsimyksestä ja paskan määrästä. Taide elää sulassa sovussa saastuttavan elämäntavan kanssa eikä se ole taiteelle ongelma, muilla on ongelmia, ei taiteella, koska taiteessa ongelmat lakaistaan maton alle ja taide on bisnes, joka elää turismista myös.

Climate Change & the Need to Support Sustainable Tourism: a Moral Dilemma? https://roundtripfoundation.org.au/climate-change-the-need-to-support-sustainable-tourism-a-moral-dilemma/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodabSrsxC6dk-1f395Lb5FDb6vYKh9aVtLV-jelWr3pdqq_N9CScn0aAhbPEALw_wcB