Suoratoistopalveluissa on paljon samankaltaisuutta. Netflix rikkoo kaavaa, jolla houkutella katsojia, tarjoamalla epäseksikkäästi elokuvia 1900-luvulta mykkäelokuvista lähtien. Netflixiä on kritisoitu elokuvien wokettamisesta. Social justice sääntöjen ulottaminen elokuviin ja sarjoihin tekee hallaa taidemuodolle luomalla muovimaisia hahmoja ja ylisiloteltuja tarinoita, kiiltokuvaa, jolla pitäisi olla kosketuspintaa todellisuuteen eli elettyyn kokemukseen. No joo. Monesti tuloksena on pullamössöä ja nopeasti ohitettavaa aikalaiskokeilua, josta puuttuu syvyys ja taide. Netflix tekee mielestäni mahdollisimman paljon kaikkea ja sitä mistä ei pidä, ei tarvitse katsoa, joten ei täysi huti, koska muutamaa palvelua lukuunottamatta, Netflix on niitä ainoita, jolla on yritys tuoda elokuvan moninaisuus esille ja elokuvan historia on huomattavasti kiinnostavampi perspektiivi kuin kiihkeäsyklinen blockbusterkiima, siihen mitä seuraavaksi katsottaisiin ja mikä on elokuvan funktio taidemuotona. Niin, mikä elokuvataiteen tarkoitus on tässä ajassa muu kuin tehdä tähtiä, tuoda rahaa ja kuuluisuutta?

Marcello Mastroianni muuraamassa seinää työkseen on täysi kymppi. Oreste ja Adelaide kohtaavat toisensa huvipuistossa, jonka sydän on karuselli ja joka on purkuromun keskellä. Suuri sirppi ja vasara symboli punaisella pohjalla ja kommunistiset iskulauseet ympäröivät huvipuiston karusellia. Kun lapset ovat lähteneet, aikuiset pyörivät yömyöhään ja karusellin käyttäjä uhkaa katkaista sähköt. Ei voi, on liian hauskaa. Oreste makaa selällään betonimurskan päällä silmät kiinni. Hän on väsynyt muurari, johon Adelaide on ihastunut. Nyt Adelaide voi suudella väsynyttä muuraria, kun huvipuisto sulkeutuu.  Ettore Scolan ohjaama fantastinen rakkaustarina on visuaalisesti hyvin italialainen ja jatkaa omaperäistä linjaa, mitä eurooppalaisessa elokuvassa itse arvostan. Yhdessä paikassa, lavastuksessa on koko maailma ja ideologian kritiikki. Elokuvan nerokkuus on, kuinka pienellä pystyy kertomaan enemmän kuin sanotaan ja mitä tarvitsee sanoa. Scola tekee jo elokuvan ensimmäisessä kymmenessä minuutissa elokuvanteon mestarikurssin. Se on kuin installaatio, joka ei selitä mitään, mutta kertoo kaiken. Köyhyyden kokemuksesta ja mahdollisuudesta lähtevässä tekemisessä on jotain perin italialaista, kun vähästä syntyy runsaus ja potentiaali.

Kaupunkien ja rantojen likaisuus saa Oresten vihaiseksi. Häntä seuraa kärpänen joka paikkaan, rakkauden kärpänen, perhonen olisi kivempi, sanoo Adelaide. Oresten vaimo ei kestä tilannetta ja jurputtaa sängystä marsalkalle marsalkkan toimistoon asti, joka toteaa, ettei aviorikos ole enää rangaistava teko. Adelaide on floristi joka opiskelee lounastauolla työkavereiden kanssa englantia. It is a rainy day. It is raining cats snd dogs. You cannot help but love the working class angle here. It is very endearing. Oresten vaimo käy ojentamassa Adelaidea työpaikalla ja syntyy tappelu kukkakojulla. Kukilla päähän ja Adelaide joutuu vaimon mukiloimana sairaalaan.

Puhe ja tarve on vapauteen. ”Vastustamme toisen miehen omistamista. Meidän on vastustettava myös naisen omistamista” sanoo Nello, jolla on myös suhde Adelaiden kanssa, Oreste sanoo, että työläisellä on vain yksi omaisuus, hänen naisensa. Ravintolassa turisti sanoo: nykyään italialaiset ovat surullisia ja kiukkuisia, italialaiset olivat iloisempia köyhinä. Mikä näkyy myös elokuvissa. Lisääkö köyhyys myös kekseliäisyyttä ja omaperäisyyttä sitä kautta? Jotenkin vaikuttaa, että kyllä. Riskienotto ja luovuus ovat olleet italialaisessa elokuvassa merkittävässä osassa, mikä on osa heidän viehätystään, mitä turistitkin kaipaavat. Pizzatilaus on silti omaa luokkaansa: tälle huoralle yksi Napoletana ja tälle aisankannattajalle ei mitään. Lunttu! En rakasta sinua enää. Tapa minut! Taas Adelaide joutuu mukiloituna sairaalaan. Adelaide on palannut, huutaa hoitaja, hän yritti itsemurhaa. Hän ei osaa valita kumman miehen ottaa. Kärpänen seuraa onnetonta kolmiodraamaa, jossa Oreste luhistuu asunnottomaksi, Nello ja Adelaide menevät naimisiin. Missä kunnossa Oreste onkaan rakkauden tähden. Adelaide lähti pizzanpaistajan mukaan. Äärimmäinen köyhyys ja hetkittäinen onni ovat suurimmat aiheet, mutta pahinta on traaginen rakkaus ja rakkauden menetys. Elokuvassa köyhyys on jotakin, mitä ei voi paeta, joten miksi surra. Turistit seuraavat ravintolapöydästä italialaista kolmiodraamaa, rakastuneet pitsanpaistaja, floristi ja muurari luovat shakespeariaanisen mustasukkaisuuskohtauksen.

Voiko rakkauden yhdistää luokkataisteluun, kysyy Oreste. Hän ei lakkaa puhumasta menetetystä rakkaudesta. Tuoko mustalaisen loitsu menetetyn rakkauden takaisin? Kuinka köyhiä romanit ovat? Mikä on hyvä elokuva? Mitä raha on saanut aikaan elokuvassa ja tekeekö raha taiteen? Oreste menettää järkensä ja puhuu rakkaalleen, joka kuoli.