Rakentaminenkin aloitetaan paikan valitsemisella. Olin ajoissa. Sol ei ollut vielä auennut, joten istuin Prisman tuulikaappiin. Penkit ovat pinkit, valkoisilla seinillä on kehystettyjä mainoksia bonuspisteistä, joissa mies pitelee puhelinta ja säästää, kuin tauluja harkitusti ja säästeliäästi esillä, minimalistisesti jopa tai ehkä se on vaikutelma valkoisista seinistä ja riisutun oloisesta sisustuksesta. Selkeä viesti menee perille tyyppisesti. Kaikki kulkevat ohi. Tuulikaappi on tila, johon hiekka jää. Ehkä siellä vähän tuulee. Odotustila, melko rauhallinen ennen kymmentä aamulla. Liukuovessa lukee defibrillaattori eli sydäniskuri löytyy infopisteestä. Hiekka matoilla on todellista.

Kassapiippaukset kuuluvat epäsymmetrisesti liukuovien lattiaa vasten kahisevan äänen kanssa, pientä kitinää, mutta tasainen liike. Joku puhui takanani puhelimeen jotenkin tyyliin, emmä tiijjä. Yritys kuvailla jotakin, mitä ei yleensä tee eli istu Prisman tuulikaapissa, vaan kävelee liukuovista sisään ja ulos kuten muutkin. Katselin kävelijöiden kenkiä, pölyisiä, hiekkaisia, linttuja ja lenkkareita, työkenkiä ja neonhaalareita, mukana pieniä koiria, vanhuksia, kyyryjä, hitaita, trikoita ja lastenrattaita, kaupan istuttava leluauto ja lapsen hölmistynyt ilme, kun on niin pieni isojen keskellä, ostoskärryjä, jotka ovat kasvaneet kokoa. Aika todella kuluu hitaasti vain istuen. Aika Prismassa istuessa on ihmettelyä, ehkä muuten kaikki on selvää ja selkeää, ei ihmettelylle ole tarvetta, jatkuvasta liikkeestä uutuudenviehätys, muuta ihmettelyä ei lienee kuin kuka valitsee musiikit tänne ja melko kallista, sitten ajattelin sitä todella mustaa miestä, joka ajoi lattianpesukonetta juomien kohdalla. Ajoneuvo oli niin leveä, että kaikki väistivät. Jotenkin ilmeetöntä, mutta näytelmällistä, ajaa kaupan käytävillä ja kiinnitin huomion sukupuoleen ja ihonväriin heti. En kehdannut pidempään katsoa, mutta siinä oli jotakin ehkä maagista eikä saa sanoa ääneen, mitä ajattelee. Kiellettyjä asioita-lista on myös pitkä. Kuski katsoo kuin jotakin olisi tiellä. Monotoninen työ johtaa ilmeettömyyteen ja samanaikaisesti puhelimeen puhuminen on laitonta.

Mietin, mitä suomalaisesta nykyrakentamisesta voisi kirjoittaa vai olemmeko jo niin globaaleja, globaalien vaikutusten vietävänä, ettei suomalaista rakentamista enää ole vai olemmeko turtuneita ja kyllästyneitä, vaikutuksille alttiita ja orjallisia, että ajattelu on mielellään ulkoistettu, kuin olisimme hyväksyneet, ettei rakentamiseen Suomessa tavallinen kuluttaja voi vaikuttaa ja puuttuminen tekee hankalaksi ja saat huudella yksin? On totuuksia kuin rahastus, kusetus, suhmurointi, luksuksen jahtaaminen, lesoilu, nopea tahti ja jotakin ilmestyy kohtaan, jossa oli joutomaata, hymyjä on vain mainoksissa pusikoidenkin lomassa. Välillä ponnahtaa uutisia rakentamisen ongelmista (joku on löytänyt skuupin), sisäilmassa, tilausten hiipumista, paniikkia, liikaa yksiöitä, kun ihmiset haluavat tilaa, ikkunattomia makuuhuoneita, kun ihmiset haluavat valoa ja näkymän, kalleutta, huonoa laatua ja jatkuvia hintojen nousua. Ei siis ihme, että turtuu, kun pitäisi haluta samaa.

Mitä ideaa rakentamisessa toteutetaan? Jos niin on, että olemme kadottaneet kansallisen rakentamiskulttuurimme, mitä kansallista on jäljellä? Miten kansallisen persoonan menettää, mikä rakentamisessa on ollut omintakeisesti suomalaista ja voiko sellaista edes määritellä? Suomalainen tyyli on ollut viime vuosikymmeninä massan hallintaa, yhtenäinen, nopea ja käytännöllisen oloinen samankaltaisuus toistuen paikasta toiseen. Rakentamisesta kirjoittaessa ei voi välttää jatkuvan kriisin ajatusta ja kuulla valitusta mielessään, miksi tehdään valintoja aivan kuin käyttäjä unohtaen, aivan kuin kertakäyttöistä tehden, aivan kuin ajatellen vain kuluttamista ja hetkeä, jossa elämme, ei ajan kulumista ja voisiko rakennus kestää monta sataa vuotta (Prisma 300 vuotta). Muutos on ollut nopea, kuten myös laadun heikkeneminen, yritän saada kiinni, mistä on kysymys, koska on myös kansallista ja kansainvälistä, että totuutta ei kerrota, se on itse löydettävä, ja voisiko kehitystä muuttaa. Muutosta pidetään kehityksenä, mutta olemmeko menneet suuntaan vauhdissa, jota ei voi pysäyttää? Lehdet myös maalaavat kauhukuvia autioituvasta Suomesta: meillä ei ole varaa, meillä ei ole varaa. Sanna Marin sanoi, että olemme rikas maa, mistä siis kiikastaa? Joku valehtelee ja keksii omiaan? Onko se kansallisen persoonan luomista?

Kauppakeskukset ovat ehkä keskeisin rakentamiskulttuuria muokkaava ilmiö (oletan), lähtien koosta ja kuntapolitiikasta ja kuinka raha ilmeisesti ratkaisee. Keskukset ovat kuluttajan elämää helpottavia, kaikki yhdessä paikassa ja autolla ulos-tyyppisiä ratkaisuja ja toimivat siinä tarkoituksessa hyvin yleensä. Ulkonäöstä keskustelu on kovin hiljaista, paitsi jokaisen omasta naamasta. Sen ohi ajetaan, joten mitä sitten. Koivu ja mainostorni kertovat, että lähestyt ostoskeskittymää. Laatikkonäkymä toimii jonkunlaisena ajankuvana. Muutama vuosikymmen vanhemmat laatikot 80- ja 90-luvuilta ovat tunnistettavia, joissakin on aaltopeltiä, betonielementti on brutaalisti näkyvissä ja ensiaskeleet kertakäyttörakentamiseen haisevat Hervannassa burgerirasvalle. On pylväitä, kömpelöitä geometrisiä lasikattoja, joilla ei ole mitään tekemistä historian kanssa tyylillisesti, ne on vain joku piirtänyt ja hyviksi havainnut. Legot on yhdistetty.

On oltava näkyvä ja voimakas. Pienten yritysten on parempi tulla saman katon alle. Kauppakeskukset ovat amerikkalainen ilmiö ja ihmiset tykkäävät viettää niissä aikaa, kuljeskella, sinne, siellä ja takaisin. Voit mennä Citymarkettiin istumaan ja odottamaan Alkon avautumista kello yhdeksän, mikä sekin on eräänlainen elämys ja tasokokemus. Aivan kuin he, jotka menevät ostostensa kanssa ohi, eläisivät enemmän ja minä istumassa olen antropologi. Onko ihmisryhmiä, jotka istuvat kauppakeskuksissa enemmän? Siinä on pysähtyneisyyttä, mikä tässä ajassa on kuin olisi taakse jätetty tai jättäytynyt paikalleen, täytyy selitellä, että joku on vikana. On toki hengailijoita, sitten on odottajia, katselijoita, lepäilijöitä ja muita uupuneita, joilla on aikaa. Ehkä kiinnostavinta on ohikävely ja toisaalta se, että jokainen on epäilyttävä, luuseri ja varas. On osattava vastata kysymykseen, miksi. On kyettävä ymmärtämään ja selittämään yksinkertaisesti, mitä tekee ja miksi tekee, mihin tällä kaikella pyrkii henkilökohtaisessa elämässä, mitä valitsee tai ei ja miksi.

Ostoskeskus on paikka, jonne mennä, kun ulkona on pimeää ja kylmä, penkit on viety tai muuten istuminen ja paikallaan olo on mahdotonta. Keskuksessa on turvallista ja muita ihmisiä, kamerat katsovat aina ja vartijan työ on kävelyä kerroksesta toiseen tarkastaen mahdolliset pimeät kohdat, jos sellaisia suunnittelija on jättänyt. Kun ostan valmiin pussillisen appelsiineja ja itsepalvelu kassalla huomaan, että yksi appelsiini on homeessa, kassa kysyy, haluatteko uuden pussin ja tietenkin haluan. Yleensä iskee turhautuminen ja jaksamattomuus kävellä appelsiineja hakemaan, tunteet pelissä ja pinnalla. Ainakin siinä on päämäärä ja tavoite, hetki kun tavoittelee ja löytää sopivan. Kuitin avulla voi poistua tai nostaa kädet ylös.

Olla tavoitteellinen on olla tehokas. Kauppa tekee voittoa, mitä kuluttaja saa, muuta kuin tunteen, tavaransa ja yllätyksen? Minkälainen valta-asema muutamalla tekijällä Suomessa on, on sekin politiikan ja hiljaisen hyväksynnän tulos tai muilla on vain enemmän rahaa ja kavereita. Varastamisesta puheenollen, onko laillista varkautta ja miten se toteutetaan? Hintoja nostamalla ja kädenpuristuksilla? Jotakin, minkä kaikki tietävät.

Menee vaikeammaksi ja kuluttaja voi ihmetellä, muttei pysty vaikuttamaan sen ihmeemmin (kasvissyönti toki on muuttanut tarjontaa) vai boikotoiko joku Keskoa, paljastavia kirjoituksia lehdissä on, ruuantuottajat ovat jo raivoissaan tuottojen jakautumisen omituisesta epätasaisuudesta. Raivo on tunne. Miten raivo ilmenee Suomessa? Euroopassa maanviljelijät tukkivat ajoväylät ja tuovat tonneittain kakkaa kaupunkeihin. Kysymys jonkin aikaa on ollut, kellä on varaa. Asuminen ja syöminen ovat ne perusasiat, joiden kautta pelataan peliä. Kuinka moni kuluttaa vähemmän, vaikka sosiaalinen paine ostaa aina uutta ja enemmän on iso? Paine voi olla, mutta kun ei ole varaa, mutta me olemme rikkaita. Kansallinen sokeus on osa persoonaamme, kuten olla maailman parhaita-jankutus. Mitä rikkaus sitten tarkoittaa SDP:n maailmassa, kun lehtiä lukee, kansallinen tarina on tarina on mainos ja suuria henkilöitä, arkkitehtuuria, sinistä vettä ja metsää. On se toki rikkautta. Osattomuutta ei rikkaissa maissa siis pitäisi olla, mutta kasvavasti on. Toki eduskunnassa puolue tietää ja huutaa ääneen apua, että Suomessa on osattomuutta ja päätökset vaikuttavat suoraan niihin, jotka eivät ole rikkaita. Mutta olemme rikkaita, meillä on puhdas luonto, päästöjemme on oltava pienimmät maailmassa. Olemme toki pieni kansa monella tapaa, miten olemme rikkaita? Henkisesti, materiaalissa mitattuna, kuinka voimme pitää huolta heikoimmista? Kelan tilastot kertovat rikkaudesta ja huolenpidon tarpeesta, että Kela on se rikas tissi, josta riittää kaikille? Arkkitehtuuria arkkitehtuuria keskuksiin.