Portraits of deliquients and other, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Ajantaju on kadonnut. Nainen kysyy, onko tämä tuhat vuotta myöhemmin. Milloin olemme, mikä aika tämä on? Anthony Gormleyn Angel of the North on vielä pystyssä ja luonto on päässyt rehottamaan. Luonto tulee lähelle ja ihminen muuntuu osaksi luontoa varsin nopeasti, kuten käy sivistyksellekin. Elokuvat katastrofaalisista epidemioista ovatkin taiteellisesti haastavia, en tiedä, ovatko ne taidetta vai vain viihdettä, koska kuka viihtyy tätä katsomalla ja taiteeksi nähtynä, pitäisi olla omaperäinen ja luoda muutakin kuin pintaa. Karastrofielokuvat ovat keksityn dokumentin ja kauhun sekoitusta, pelkokuvia asioista, joita totutusti ja alitajuisesti pelätään: kuolemaa, yksin selviytymistä, näköalattomuutta, tyhjään putoamista, sivilisaation romahtamista, toinen ihminen on susi toiselle, mikä tarkoittaa järjestetyn yhteiskunnan menetystä: kukaan ei hoida eikä tee puolesta, sinänsä ehkä helponkuuloinen kategoria, katastrofi, totaalinen romahdus ja niin tosi elämässäkin kävisi. Kysytään selviytyjiä ja taitoja. Elokuva muistuttaa, mitä on edessä. Elokuvat ovat ennenkin ennustaneet tulevaisuutta ja nyt hiukan irvailevat nykyihmisen tilanteelle, mikä on monella tapaa absurdi ja luisumassa alhoon.

Zombeilu on yksioikoista, kaava Michael Jacksonin Thrilleristä ja Dawn of the Deadistä, mikä on genren todellinen haaste. Samanlaista elokuvaa ei montaa jaksa katsoa, ellei ole todellinen fani. Itse en ole. Halusin kuitenkin kirjoittaa aiheesta, koska en ymmärrä sen viehätystä. Elokuvan pääpointti on, kuinka selviytyä, elää ja päästä pakoon, pääseekö päähenkilö pakoon, kuka pelastaa, mitä meistä jää jäljelle, muuta kuin luut? Luista yksi mies rakentaa monumenttia. Se yksi ehkä selviytyy, joten heikolta näyttää, mutta hän on huomannut voidella itsensä jodilla, örkit ei tykkää haukata. Muureja ja aitoja tarvitaan edelleen, aivan kuin keskiajalla. Poteroita ja tähystystorneja, epäilyä ja kykyä pysyä hereillä.

Zombien tyyppiset tappajat ovat ryhmässä ilmaa harovia juoksijoita ja stalkkereita. Tässä elokuvassa he ovat alasti ja todella nopeita, hyvin alkukantaisia murisijoita, jotka repivät pään irti selkärankaa myöten ja purevat tartuttaen tautiaan. Örisevät keskenään eläinten lailla ja huutavat ihmisten perään kävellen kuin vajaaälyiset tönkösti. Puuduttavaa.

Toinen outo muunnos ihmisestä on lihava maassa ryömijä, jolle maistuvat madot muun muassa. Kumpiakin täytyy pelätä ja kumpikin on ällöttävä, mutta ylipainoinen zombie on hyvä keksintö. Se vain yrittää päästä eteenpäin ja syödä samalla. Se on jo osittain sulautunut luontoon. Iholla kasvaa jäkälän tapaista, että näyttää taruolennolta.

Ihmiset elävät keskiaikaisesti muurin ympäröiminä erossa mantereesta ja käyttävät aseina jousia. Hiukan Shaun of the Dead, Kuolleiden kunkku tulee läpi, eräänlainen peribrittiläinen huumori, jossa pubi on täynnä ja lauletaan Delilaa yhdessä kaiken sotkun jälkeen. Kuva on ihmisen tasolla, ihminen korkeassa ruohossa miettimässä, minne on joutunut ja umpeenkasvaneessa metsässä, missä kauhu lymyilee perinteisesti, on pelottavaa. Perusarki on sotkuista ja se on ok, koska mikään ei pysy järjestyksessä muutenkaan. Maailma on romahtanut ja uhat ovat todellisia, mitä tehdä?

Brittiläisen huumorin ja elokuvan ero amerikkalaiseen yleensä on, kuinka tavallinen ihminen pääsee esiin, miten arkisuus, pienet oivallukset ja hitaus näytetään ja pyrkimys on johonkin muuhun kuin mitä kuvassa on, pyritään näkemään kuvan yli näyttämättä ja luoda syvyysulottuvuus. Kansallisuuksissa on isoja eroja, siitä kumpuaa elokuvasarjan vahvuus. Briteillä on realistisempi ote eikä ns. rumaa häivytetä ja tavallinen pystyy uskomattomiin tekoihin. Näyttelijät eivät ole tavallisesta poikkeavan kauniita. Britti yrittämättä naurattaa, on hauska, koska on oma itsensä, jäykkä ja paskanhaileen muoto ihmisestä, jonka kulttuuri ja viisaus on vanhaa. Kaikki on normaalistikin outoa, ettei ehkä heti huomaa, kun asiat todella ovat vinksallaan, etenkään kännissä.

Genre on hyvin amerikkalainen, joten brittiversiossa on uutuuden viehätys edelleen, kun kulttuuri on eri. Yritys on muistuttaa kansallisesta erityisyydestä ja ongelmien globaalista luonteesta. Kuolevaisuuden pohdintaa yritetään vakavasti, kun parannuskeinoa ei ole muuta kuin tappaminen eli vääjäämätön kuolema, se on otettava vanhaan tapaan haltuun kasaamalla luut koristeellisiksi kasoiksi.

Japanilaisilla on myös mittava Godzilla ja muu kauhukabinetti. Mistä kauhu lopulta tulee ja miksi tietyt kulttuurit tekevät paljon kauhuelokuvia, onkin hyvä pohdinnan aihe ja onko kauhulla mitään uutta annettavaa tai edes kiinnostavia tarinoita? Pelkäämmekö nyt kuvitteellisia asioita vai oikeita? Millaista pelkoa tunnemme? Lamaannuttaako pelko ja onko hyvä pelätä? Kauhu ja pelottelu on myös eurooppalaista perinnettä tarinoiden ja satujen kautta, hyvin vanhaa sekin. Pelot saavat ihmiset tekemään asioita. Yksin mietin, miksi Suomessa apinoidaan amerikkalaista kauhua, kun harvoin täällä koetetaan elokuvassa pelotella? Draculakin on omaperäisempi.

Kauhun maneerit nykyelokuvassa ovat väsyttävän toistettuja, että olen ihmetellyt, eivätkö tekijät huomaa vai onko toisto kauhun pointti ja tekemisen suola? Hahmojen ohi viuhahdus hirvittää tai sätkäyttää, mutta sitäkin osaa odottaa. Kun luodaan pelottava kohtaus, on olemassa odotuksen tuntu, oven avaus tai onkalo josta tulee pelottava asia. Onko helppous ja yksinkertaisuus osa tekemistä ja kauhun elementti, jota ilman elokuva menettää jotakin oleellista? Maanläheisyys, mullan nuolenta ja erikoisefektien puute toimivat brittien hyväksi. Amatöörimaisuus toimi Shoun of the Deadissä hyvin. Liika säännönmukaisuus ja tuottaminen, paljon rahan upottaminen myyntitarkoituksessa ovat jo näkyvä haitta elokuvissa.

Mistä zombie-elokuvissa on kysymys, jää monesti miettimään, mutta huumekatastrofia seuratessa, se valkenee: olemme melkoisen edessä. Shaun of the Dead on realistinen, ehkä tämäkin elokuva nojaa realistisiin skenaarioihin. Huumeaddiktit todella liikkuvat kuin elävätkuolleet ja huumeet uhkaavat normirauhallista asuinaluetta. Viimeisimmät kehitykset huumeiden maailmassa saavat ihmiset näyttämään elokuvien zombeilta, viruksen tartuttamilta eikä parannusta juuri ole näkyvissä, kun aineet kovenevat. Tuho on vääjäämätön.