Vincent van Gogh

Immerse into art eli upota taiteeseen eli nykyään olla osa teosta fyysisesti myös, ei ainoastaan omassa mielessä.

| Henna Timanttimetsä

Tämä elokuvallisen 3D:n oloinen tapa tulla osaksi teosta on helppo toteuttaa virtuaalitodellisuudessa virtuaalitodellisuuslaseilla ilman taidemuseotakin, miksi siis vielä tarvitsemme fyysistä museota etenkin kuvataiteen osalta, kun ja koska elokuvien supersankarimainen maailman kokeminen ja tekeminen tuodaan osaksi näyttelytehtailua ja turismia eli bisnestä? Jostain syystä tarvitsemme kuvataiteen taiderituaalin, tärkeän taiderakennuksen, näytelmän ja dokumentoinnin omasta kokemuksesta eli käynninkohteen, matkan. Fyysinen on vielä olemassa oleva ja merkittävä asia. Meidän on tunnettava käsillämme ja todistettava jotakin fyysistä. Fenomenologia on paljon käytetty tutkimusmenetelmä taiteissa, tutkien juuri, mitä taide tekee maailmassa, saa aikaan jotakin näkymätöntä meissä ja kuinka taiteen luomaa tunnetta mitataan, mitä tapahtuu, koska reaktio ja reagoida ovat päivän sanoja, tai jos ei tapahdukaan mitään, kuka tutkisi sitä.

Fenomenologinen sanasto ja sanallinen kuvaamistyyli, kuinka taide koetaan ja mitä taiteen kokemishetkellä tapahtuu, ovat isossa osassa, kuinka taide esitetään tänä päivänä ja mitä taiteelta halutaan. Haltioituminen, uppoutuminen ja taiteeksi tuleminen myös kuvaavat sitä, mitä nykyihminen jatkuvasti hakee, elämyksellisyyttä, itsensä esineellistämistä, jatkuvaa liikettä, katsotuksi tulemista, muutoksen tunnetta, elossa olemista (mikä on lähes synonyymi, ettei ole tylsistynyt), löytämistä (ehkä tiedämme, minkä) ja hyvässä tunteessa lillumista, eräänlaista jatkuvaa ekstaasia, pyörimistä, katsomista ja katsottavana olemista, esityksenä ja esityksessä olemista. Kun nämä puuttuvat masennumme ja ahdistumme, koska emme osaa olla ei-missään pääsemättä ns. mihinkään. Kuuluisan taiteilijan maalaukseen uppoaminen on Liisa ihmemaassa-kokemus, joka sopii perheille kuin mikroskooppisesti annosteltuna vaarattomana henkilökohtaisena tutustumisena taideteokseen. Sieltä voi poistua, kun on saanut tarpeekseen, tarpeellisen annoksen jotakin tuotettua hyvää.

The Rise of “Immersive” Art, Why are tech-centric, projection-based exhibits suddenly everywhere? https://www.newyorker.com/news/letter-from-silicon-valley/the-rise-and-rise-of-immersive-art

You’ve seen ‘Van Gogh: The Immersive Experience.’ Now experience a real Van Gogh.

Here are all the area museums where you can find the post-Impressionist master’s work. https://www.washingtonpost.com/dc-md-va/2022/02/17/guide-to-van-gogh-paintings-dc-museums/

On erikoista, kuinka luomme fantastisia illuusioita pinnan manipuloinnin, värin ja kuvan avulla ja haluamme kuvitella sen olevan totta. Kokemus kuvaan uppoamisesta halutaan tuoda tilaan heijastuksilla kuuluisista maalauksista, ei-mistä-tahansa pinnoista. Pinnat, jotka ovat tärkeässä osassa nykyään, virheettömät ja arvokkaat maalaukset, joiden tekijöillä on kertomus, kuin jokin pyhä ja hidas. Kokemuksen näyttäminen, sanallistaminen ja kuvaaminen on taiteen kenties oleellisin asia, taiteen kokemisen kertomuksellistaminen ja taiteen/taiteilijan kertomus, jossa katsoja on mukana on turismia ja tirkistelyä ja taiteilija on ammattina edelleen hyvin outo ja taiteilija ihmisenä kuulopuheiden varassa leijuva hahmo, jota katsotaan. Kertomus, jonka kauneus halutaan kokea ja hirveys, jota halutaan yhä uudestaan päivitellä ja ihmetellä. Kuka kuvaa turistin kokemuksen ja mitä se maksaa? Millainen on hirveä turisti ja voisiko taiteena upota turistin kokemukseen? Sehän on jo banaali, aivan kuten Vincent van Gogh? Van Gogh ei jostain syystä lopu, eikä banalisoidu, vaan ruumiillistuu ja vahvistuu mielissämme väkevänä.

Kuvaamisen ihmemaassa tekee turisti itse ja jakaa kokemuksensa erilaisille alustoille (valvontakamerat ja valvojat, moderoijat, toimivat tekemisen rekisterijöinä myös). Luodaanko tässä jotain uutta vai olemmeko luupissa ja miten pitkälle maalaukseen turisti voi upota, uppoaako hän myös taiteilijaan, historiaan ja millaisen jäljen turisti jättää, mikä on virtuaalisen merkitys taiteelle ja millainen viihdekeskus taiteen paikka on ja kiinnostaako muu kuin viihtyminen ja onko se, se hyvä joka halutaan? Taiteilijan jälki on hyvin dokumentoitu. Se on yksilöllinen ja ainoalaatuinen, mikä luo arvoa. Arvoa luodaan myös paikan, nimen, kuvan, monistamisen tai harvinaisuuden ja teknologian avulla, mutta mikä se arvo on, joka halutaan? Rahaan uppoaminen toki kiinnostaa ja arvo on paljonko maksaa. Arvokas asia on se kokemus, jonka joku henkilökohtaisesti tekee, kokee, näkee ja jakaa muille, mieluiten useasti kiinnostavissa paikoissa. Aivan kuten van Goghin kokemus elämästä luo arvoa hänen maalauksilleen ja paikoille, joissa hän eli. Miten siis luoda kauneutta, kun kokee lähestulkoon vain hirveyttä ja vastoinkäymisiä, joita turisti haluaa välttää? Onko siinä van Goghin tärkeys ja sanoma ja mikä meitä kiinnostaa hänessä, suo, johon haluamme upota pääsemättä pois? Vai vain hänen kädenjälkensä, aiheensa, kasvonsa ja elossa oleva tarinansa eli pinta, joidenkin kertoma tarina, josta jää aina jotakin pois ja uutta ilmenee?

Olla osa jotakin suurta, on moderniuden ja nykyihmisen tarve, tulla isoksi ja osaksi ja kohteen tekijäksi, koska se on mahdollista ja meillä jokaisella on ideoita ja ajatuksia millaista elämän tulisi olla ja mikä on kiinnostavaa. Ajatus on luoda oma elämänsä ja itsensä yhä uudelleen nopeammalla tahdilla. Tulla jonkunlaiseksi muuttujaksi ja liikuttajaksi eli tärkeäksi, maininnan arvoiseksi, muistettavaksi. Olla osa esimerkiksi elokuvaa tai luoda oma elokuvansa, on jo mahdollista kokea ja tehdä kenelle tahansa. Kokeminen on ensisijaista, niin on myös tekeminen, luominen, hiukan kuin olla Jumalan osassa kliseisesti, mutta silti niin todesti. Samaa teemme maailman matkoilla, otamme maailmaa haltuun ja koemme sen, nykyään mahdollisimman turvallisesti. Seikkailu, jonka haluamme myös kuvittaa, tapahtuu ehkä rannalla tai baarissa eläessä ja kokiessa. Hienoinen ongelma on kaiken täsmällisyys, suunnitelmallisuus, loputon viimeistely, täydellistäminen (usein kuvaa varten) ja tuottaminen, sattumanvaraisuuden vaarallisuus pelottaa ja siksi riskien eliminointi on tärkeää. Puute ollen se, mitä todella pelkäämme. Pelkäämme upota, mutta haluamme upota. Tartun näihin ristiriitaisuuksiin ja ajattelun omituisuuksiin, koska ongelmanamme on kohtaamattomuus, jatkuva ahdistuneisuus elämän hiljaisuudesta ja todellisuuspako. Mihin kaikkeen voi upota? On vaarallisia asioita ja vaarattomia, hauskoja asioita. Taiteen tekemisen riski on katoaminen, kaikesta riskin ottamisesta huolimatta, kukaan ei huomaa eikä ketään kiinnosta. Siksi myös taiteen volyyminappula menee yhä kovemmalle ja koko kasvaa. Voi tulla kuolemansa jälkeen nostetuksi upoksista, koska on ottanut itseään isompia riskejä, hylännyt normaalin elämän taiteen vuoksi, mikä on meille kaunista ja mitä voimme ihailla.

Lähdin tätä ajattelemaan taiteilija hyödykkeenä-ajatuksesta, miten taidetta ja taiteilijaa nykyään käytämme, mihin taiteen ajatusta käytämme, ajatusta taiteilijasta jonkin luojana, jossakin ei-missään tehden mitättömästä merkityksellistä. Hyödyn-ajatus on hyvin ilmeinen kaikessa minkä mielestämme täydellistämme, koska miksi tehdä mitään, mistä ei olisi hyötyä taloudellisesti ja mahdollisimman pian? Hyötyä kenelle ja millaista hyötyä? Itselle, olemme ja pyrimme keskiöön, näkyviin ja haluamme itselle kaiken mahdollisen. Mitä muuta on hyöty, jota tavoittelemme ja mittaamme, ja miksi raha mittaa lähes arvon ja vie kaiken huomion? Koska rahaa on maailmassa enemmän kuin koskaan ja uutiset taiteesta ovat numeroissa ja tehdyissä tuotoissa ja siinä on myös taiteen kiinnostavuus lukijalle? Nykytaiteen kantaaottavuus-vimma on myös yksi hyötyajattelun ilmentymä. Taiteen hyödyllisyys on sen poliittisuudessa ja aktivismissa, sen näkyvyydessä ja puheessa, jossa ollaan heikomman puolella. Haalitaan rahasummia ja ollaan heikomman puolella? Nykytaide luodaan puheen ja median kautta, mikä on osa sen hyödyllistämistä, koska taide on kulutushyödyke, poseerausväline ja se on myös voitava ymmärtää laajemmin kuin pienen rajautuneen joukon toimesta. Ehkä siinä näen maalaukseen uppoamisen tarpeen ja pienen epätoivon vivahteen. Taiteen ymmärtäminen taas on omituinen ajatus. Milloin taiteesta tuli se, jota on vaikea ymmärtää, nähdäänkö taiteen arvo vasta, kun se avautuu sisällöllisesti? Joskus on ollut maailma ja Jumala, jotka ovat olleet vaikeatajuisia ja taide on ollut selittäjä ihmisille, jotka eivät ole osanneet lukea. Uppoamisen kokemus on siinä maailmassa hyvin konkreettinen. Tuleeko maalaukseen uppoamisen tarve luksukseen uppoamisen tarpeesta vai halusta nähdä syvemmälle pigmenttiin, taiteilijaan, käsialaan, tekemisen hetkeen ja väriin, mielikuvituksen puutteesta, kuvittelun vaikeudesta vai onko kyseessä tilan ja taideteoksen uudelleen kokemisesta ja käyttöönotosta, turistin uudelleen ohjaamisesta taiteeseen, koska mitä muuta taide on turistille kuin ekstra ja lisä kokemukseen kohteesta, jossa taide ei ole muualla kuin museossa?

Kuvitus kohteen esitteessä on kuin Map of the Problematique (for the privileged with help available), I can’t get it right, kuten Musen kappaleessa sanotaan. Hyvä ja oikein ovat vaikeita ja niissä on ihmeen tuntu. Hyvän ja oikean tunnistaa asiantuntija. Turismi tuo lähelle kuinka ihmiskunta on uppoamassa (sinking) ja turismin vaikutus ilmastonmuutokseen vaikuttavien päästöjen osalta on 5-8% luokkaa https://unfoundation.org/blog/post/climate-issues-to-watch-in-2022-a-year-for-more-action-and-bigger-ambition/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodqakJ70zbafiaw8A5yF6aaIdmLKHLpPP9_RbTpYeCWCZtlHUrKrKkaAi52EALw_wcB riippuen keneltä kysytään. Turismin määrän uskotaan kasvavan runsaasti vuoteen 2030 mennessä. Miten taidematkailu ottaa tämän huomioon ja kuinka hanakasti taiteilijat vastustavat ja kyseenalaistavat taideturismia? En ole huomannut. Kommentointi ja huolestunut taide ovat synkassa lehtien otsikoiden kanssa, tosin lentämiseen ei viittaa yhtään kukaan ja halpojen matkojen mainostaminen on edelleen ok, koska ahdistus hiipii, kun ei pääse helposti ulkomaille. Olemme huolestuneita, miten ihmiset jaksavat ja pois lentäminen on yksi ratkaisu. Upota roskaan on melko paha skenaario ja ongelmamme saastumisen suhteen ovat jo megaluokkaa, mutta turismin tarkoitus on olla näyttämättä ongelmia, tarkoitus on, että ongelmat ovat toisaalla ja helposti ratkaistavissa jonkun toisen toimesta hetkeksi. Taide lisää tietoisuutta maailman tilasta, mikä on sen nykyinen tehtävä, tiedottaa ja osoittaa sormella. Virtuaalilasit eivät vielä suodata ilmaa ja poista hiilidioksidia tai kärsimystä. Olemme tietoisia kärsimyksestä ja paskan määrästä. Taide elää sulassa sovussa saastuttavan elämäntavan kanssa eikä se ole taiteelle ongelma, muilla on ongelmia, ei taiteella, koska taiteessa ongelmat lakaistaan maton alle ja taide on bisnes, joka elää turismista myös.

Climate Change & the Need to Support Sustainable Tourism: a Moral Dilemma? https://roundtripfoundation.org.au/climate-change-the-need-to-support-sustainable-tourism-a-moral-dilemma/?gclid=Cj0KCQjw0umSBhDrARIsAH7FCodabSrsxC6dk-1f395Lb5FDb6vYKh9aVtLV-jelWr3pdqq_N9CScn0aAhbPEALw_wcB

Johdatus taiteeseen. Kasa eettisiä ja älyllisiä ongelmia.

| Henna Timanttimetsä

Taiteen piirissä on monia eettisiä ja älyllisiä ongelmia joita ratkotaan kovin verkkaiseen tahtiin. Joidenkin mielestä ei ole ongelmia tai niitä ei ole tarvetta ratkoa, koska ne eivät kosketa juuri niitä, jotka ovat elintarvikeketjun johtoportaassa. Yksi kiinnostava yksityiskohta on suhtautuminen taiteentekijöihin. Miten ja mitä heistä ajatellaan ja millaisina ihmisinä heidät nähdään tekijöinä ja ajattelijoina. Millainen on oma käsityksesi? Jään pohtimaan miksi kuluneet ennakkoluulot ja käsitykset pysyvät elossa, ovatko taiteilijat edelleen samanlaisia kuin 50 vuotta sitten, koska taide ei enää osittain ole samassa maailmassa tai osassa tai sama asia, samassa kaavassa pysyvä vai onko? Jos se olisi tai on, taide olisi kenties helpompi mutustella ja hyväksyä (eikö näin ole tilanne, että annamme valmiiksi pureskeltua, koska vaikea ei myy), mutta se ei ole taiteen voima, nimittäin helppous. Pidetäänhän taidetta edelleen kaikesta huolimatta älyllisyyden, luovuuden, innovatiivisuuden ja toisinajattelun alueena eli muutos ja eteenpäin liikkuminen pitäisivät olla asioita joilla koko systeemin pitäisi toimia. Onko näin ja mikä on muutos jonka systeemi ottaa omakseen ja löytää? Miten minusta henkilökohtaisesti vaikuttaa siltä, ettei kuvataide ole millään mittapuulla mitattuna progressiivisin taidemuoto. Jähmeä instituutiovetoisuus, rahan perässä juokseva virkamies- ja asiantuntija-uskovaislahko, joka luottaa trendeihin ja seuraa mihin ja miksi massat liikkuvat, lirkuttelee kauniita mielikuvia tulevaisuuden rahavirroista ja miten taide on tärkeää nimenomaan kansantalouden buustauksessa. Tekemällä näin ja näin kaupungeista tulee kiinnostavia: lisää rakennettavia instutuutioita joihin massat vaeltavat vapaa-ajallaan. Millä muulla tavalla taide on tärkeää tälle homeiselle koneistolle joka pyörittää businesta ja omasta mielestään myös taidetta, ja siis maailmanlaajuisesti on osa miljardibusinesta?

Mitä toisinajattelu taiteessa sitten on kun se on parhaimmillaan ja pahimmillaan täysin pannassa? Ulkopuolella. Tai toisinajattelun ja -ajattelijan asema, koska toisinajattelu ja toisin tekeminen eivät ole kaikkein heti myyvin tuote, kun myyvyys ei ole silloin tuo ensisijainen pointsi ja omituisesti vasta kun provokaatiosta ja marginaalisuudesta on kulunut sopiva aika, jotta sen voi omaksua ja katsoa kauempaa voi sanoa ahaa, kiinnostavaa ja kun oma maailma ei sorru. Toisinajattelu taiteessa on mielikuva joka on mukavan raflaava juuri sopivaan aikaan, sopivina annoksina ja sopivan matkan päästä, aivan kuten on hyväsydämisyys ja pyrkimys yleiseen hyvään ajatuksen tasolla ja pinnallisesti, kivoja juttuja, siten ettei itseä tarvitse laittaa likoon, ettei itseä tarvitse kyseenalaistaa vaan toisten rahat. Älkää nyt saatana järkyttykö jalustoiltanne. Taide on absoluuttisesti oikeassaolevien hurskastelijoiden pelikenttä jossa kritiikki on tyhjää löpinää ettei kukaan loukkaantuisi eikä mikään muuttuisi. Näiden mielestäni vakavien älyllisten ongelmien ratkaisuhaluttomuudesta kertoo haluttomuus katsoa peiliin ja kyvyttömyys olla syyttämättä muita, koska syyt ovat aina muissa. Mieluusti otetaan osaa monimutkaisten yhteiskunnallisten asioiden ‘ratkomiseen’ kommentoimalla siistillä rajatulla alueella jonne on pääsymaksu (mut joo, onhan tää tilavuokra maksettava ja palkat) tai keskustelu ainoastaan samalla tavalla ajattelevien samanlaisten kesken hyväksytyissä raameissa. Se joka ei ajattele samoin on vaikea, vajaaälyinen, antisemitisti tai ei pidä globalisaatiosta (joka on vain hyvä asia) eli vastustaa kansainvälistymistä, mutta vastustaako hän myös taidetta… jaa-a. Kun vastustaa instituutioita jotka haluavat pyörittää taidetta mielensä mukaan, on taiteen puolella.

Selitys hitaaseen älylliseen kehitykseen on siis hyvin yksinkertainen: on kyse vain ja ainoastaan markkinavoimista joiden armoilla taide konkreettisesti on, asia jota on pelättävä, myös on kyse ihmisistä taiteen palkkalistoilla joilla on varsin paljon valtaa sanoa mikä on kiinnostavaa, sopivaa ja yhteiskunnallisesti merkittävää taidetta. Asenteista, mielikuvista, miten etenkin kuvataide palvelee systeemiä, jonka pitäisi palvella taidetta, systeemiä joka näkee taiteilijan loisena ja apulaisena, jonka voi ottaa orjakseen tilanteessa kun taiteilijalta sattumalta saa jotakin aineellisesti merkittävää. Nimenomaan aineellisesti, koska taiteilijan ja taiteen arvo mitataan rahassa ja tärkeintä on näyttävyys ja vaikutelma, ei todellisuus. Arvostus syntyy ensisijaisesti vasta kun taiteilija on niin sanotusti löydetty eli huomattu asiantuntijoiden voimasta. Asiantuntijat antavat taiteilijalle jalustan, koska taide on tuo asia jota on vaikea ymmärtää ja josta moni ei ilmeisesti mitään tiedä joten asiantuntijaan on voitava luottaa siinä mikä on hyvää. Media ja tutkinnot antavat vahvistuksen asiantuntijuudelle. Kuka sitten on asiantuntija aiheesta joka on vaikeasti tulkittavissa, löydettävissä tietyissä paikoissa jossakin aivan muualla, katsottava ja ajateltava jollakin uudella tavalla, kuka määrittelee taiteen, missä taide on taidetta?

Taiteen pystyy täysin sulkemaan vastaanottoalueensa eli aistien ja ajattelun ulkopuolelle vaikka kulttuuria ja taidetta on joka puolella, siis ainakin näennäisesti. Taide saattaa tupsahtaa vahingossa eteen elintarvikekaupan hyllyltä. Myös asiaan vihkiytymättömälle on selvää, että on kyse rahastuksesta. Tämä voi olla keräiltävä esine, kuten muumimuki on. Ne ovat mukavia ja herkkiä. Tom of Finland-kahvi on tällainen keräile-koko-sarja-esine, vaikka on kyse paketin kuvittamisesta. Häipyykö marginaalisuuden voima kun Tompan (k.1991) kuvat päätyvät näin vahvasti valtavirran ja markkinan otteeseen ja onko hänen taiteellaan tässä kohtaa voima muuttaa asenteita taiteilijoita ja seksuaalivähemmistöjä kohtaan? Välimatka vaikuttaisi sopivalta. Pakettiin on helppo tarttua ja asialle voi naurahtaa. Taiteilija loisena ja halveksittuna saa omituista ristiväriä ylleen tai sitten vain kelmun. Taiteilijan osa on olla juuri tuo omituinen kunnes hänen työnsä arvo ymmärretään eli kaupallistetaan tuotteena täydellisesti, kunnes hänen työnsä tuottaa tulosta, tulosta jolla on se arvo jota jokainen voi arvostaa ja kunnioittaa eli taloudellinen tulos ja maine josta haluavat hyötyä mahdollisimman monet. Arvo jonka jokainen ymmärtää. Ristiriita piilee monessa kohtaa, asenteiden yht’äkkisessä muutoksessa, jonka valtaisa suosio ulkomailla tai arvovaltaisen asiantuntija lausunto voivat suoda, aivan kuin helpotuksen huokaus, mikä sankari ja suurmies. Jään odottamaan Tom of Finland banaaneita, jugurttia, laastaria, särkylääkettä, viiniä ja autoa. Demonstraatio kuinka alkeellisella tasolla toimitaan ja yritys ymmärtää kuinka arvo synnytetään tai otetaan pois ja missä asioiden arvo on.

Kiinnostavalla tavalla 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taitelijoiden teokset edelleen koristavat esimerkiksi akvarellilehtiöiden kansia ja öljyväripakkauksia. Vincent van Gogh (k.1890) on nimenä  ja kuvana hyvin paljon käytetty ja hänen katseensa tulee vastaan kun käyn hankkimassa lehtiön kirjakaupasta. Jään miettimään kuinka vahvasti kiinni kuvataide on tuossa ajassa, siinä tavassa ajatella, tehdä taidetta ja nähdä taiteilija. Mikä on van Goghin voima edelleen on hänen taiteensa ja eletty elämä. Tuo mies ja hänen taiteensa on kovin voimakas mielikuva ja tarina. Hänen taiteensa on edelleen hyvin pidettyä ja arvokasta, van Gogh on saavuttanut arvon johon harva pystyy. Hänen elämänsä on tehnyt esimerkiksi minuun syvän vaikutuksen ja juuri tuo karseus ja kauheus minkä hän kävi läpi, on se mikä saa voimakkaan pahanolon tunteen nousemaan ja raivon, kun seuraa taiteen ja markkinan tapaa myydä eräänlaista hyvänolon juttua. Kun tietää ja tuntee sen halveksunnan ja vihan määrän joka taiteilijaan voidaan kohdistaa, myyntiartikkelina van Goghin omakuva on itseasiassa järkyttävä. Hän maalasi myös kukkia, toki. Lievä pehmennys asiaan, loputon kauneus ja hauraus. Tähän peilattuna halveksunnan kokemus on kuin tunne kauhuelokuvasta tai painajaisesta joka ei lopu vaikka kuin osaisi vangita kankaalle kukkien kauneuden. Halveksunta ja yksinäisyys josta on noustava ylös, josta taide nostaa ylös, juuri taiteen tekeminen, itsestä valon löytäminen kaiken pimeyden keskellä.

Ajatus taiteilijasta on edelleen patologisesti tauti, taiteilija systeemiä hyväksikäyttävä loinen, vaikka loiset ovat jossain toisaalla, mutta heistä ei puhuta loisina, koska heillä on rahaa ja kivan näköiset vaatteet. Ne joilla on kuukausipalkka, jotka puhuvat taiteen taloudellisesta vaikutuksesta imevät taiteesta sen rahallisen arvon ja arvostavat taidetta juuri sen rahallisen hyödyn ja arvon kautta. Taiteilijuus on onnettomuus, koska se melko varmasti on epävarma, epävarmuuden, pelon, hylkäämisen ja epäonnistumisen syövyttämä, taiteilija syyllistetään siitä mitä hän on ja mitä tekee. Kuviota voi yrittää ymmärtää, mutta todennäköisesti et voi jos et ole koko elämälläsi mukana taiteessa. Sivusta seuraamalla näet näytelmän. Siitä voi ihmeenkaupalla selvitä että on naisena, taiteilijana tai homona maailmassa ja tekee taidetta toisinajattelijana. Täytyykö osata käyttää systeemiä hyväkseen? Sitä täytyy ymmärtää ja tietää kuinka systeemissä olevat ihmiset ajattelevat. Voitko kyseenalaistaa täysin ne joilla on valtaa ylitsesi? Voitko kyseenalaistaa taiteen esittämisen keinot ja miksi taidetta esitetään tai kuka siitä eniten hyötyy, kuka mittaa hyödyn? Voitko kyseenalaistaa taiteen hierarkian ja asiantuntijalahkolaisuuden muuten kuin tulemalla uudelleen halveksituksi? Et. Systeemi käyttää sinua, sinä et käytä systeemiä.