Elämä maistuu välillä paskalta. Sanoa elämänmakuinen on hiukan mullan ja lannan tuoksuinen, hiekka narskuu ja kitisee, mutta ehkä moni puhuu ruuasta, koska pysymme hyvän puolella pahaa vastaan ja syömme ja juomme suruumme. Ajattelemme elämänmakuisen hyvästä osasta elämää, maku on syömisessä. Muu on kuolemaa ja kurjuutta. Sen näkee murretuissa väreissä.

Elämänmakuinen on outo sananparsi. Elämänmakuinen on kuin joku harrastelija olisi haukannut ja yrittänyt olla positiivinen. Hei elämän harrastelija, älä puraise, siellä on ihminen sisällä. Veren maku voi tulla suuhun paljosta treenaamisesta, jolloin ehkä yrittää vältellä jotakin kohtaamasta.

Yhdistää elämä ja maku ja sanoa, että maku on tasapainoinen, on jättänyt osan syömättä. Tai jokseenkin miellyttävä, syvä mustaherukkainen kesä ja jättää talvi taaksensa ja lentää pois. Mitä siis voi sanoa, kuulostamatta pateettiselta, synkältä tai viiniasiantuntijalta? 

Viinienmaistelu voi tavallaan olla hyvä vertailukohta, rypäleistähän maku tulee ja miten ja missä ne ovat kasvaneet.