Vihaaminen on kuin ihmisen kokonaisuus ja hänen anatomiansa, mutta ehkä kyseessä on isompi asia kuin ihminen itse.

July 7, 2025July 7, 2025 | Henna Timanttimetsä

Vihaamisen anatomia on kiteytettynä, pistää tunne pöydälle ja leikellä se palasiksi, katsoa, löydänkö jotakin oleellista ja löydänkö itseni vai jonkun muun. Leikkely on tunteiden kanssa kiinnostava termi, kun tunteistaan ei saa kiinni, mutta lihasta saa. Miten kehomme ja tunteemme käyvät yhteen tai eivät ja kuinka manipuloimme molempia? Tunteitaan voi lääkitä järjestykseen, mutta katoavatko ne? Sanotaan, että pitäisi hymyillä enemmän, niin varmaan, mutta kun ei hymyilytä. Osata pukea tunteet sanoiksi, on psykoterapian tärkeitä oppeja. Voi vihata kehoaan, itseään ja mitä nyt milloinkin, ympäröivää maailmaa ja tosi-tv:tä, mikä mielestäni tarkoituksellisesti luo draamaa, joka heijastuu median kautta muuhun maailmaan, kun lehdissä reality ylittää uutiskynnyksen ja keinotekoinen konflikti puhuttaa päiviä. Itse käytän viha-sanaa varsin harvoin, se on niin latautunut ja täynnä raivoa, vaikka viha on normaali tunne. Se kanavoituu kiroiluun ja inhon tunteeseen. Vältän tosin draamaa ja konfliktit ovat vaikeita kohdattavia, mutta niin monia asioita hoidamme konfliktien kautta, kun muu ei auta ja väärin tekeminen on sääntö, ei poikkeus. Myös taiteessa on saatava aikaan skandaali, saadakseen tilaa asialle.

Inhon tunne on hyvin fyysinen. Sekin on rumaa. Kaikenlainen negatiivisen ilmaisu on rumaa. Rumuuden ja mikä on kaunista-välinen kamppailu on myös aikaamme leimaava piirre. Netistä löytämäni määritelmiä on, että viha on normaali tunne. Niinhän se on. Kun tunteet menevät ylös ja alas, kaikki on epänormaalia. Terapiapuheen normalisointi luo ajatuksen, että myös vihaansa saa ilmaista vapaasti, ehkä. En tiedä edes, osaammeko vieläkään tunteitamme, vaikka tunteista puhuminen on olevinaan vapautunutta. Puhutaan ahdistuksesta ja oireista, tunteista puhuminen olisi ehkä lapsellista. Sanotaan, minua vituttaa ja siinä on hiukan vitsiä. Kimmo-komediasarjassa Steffe haluaa räjäyttää eduskuntatalon paskaksi, se ei silti ole todellinen uhka, koska Steffe on rassukka. Täytyy ottaa vakavuuden astetta matalammaksi. Puhutaan sivistyneesti ja ollaan sivistyneitä, löydetään tasoja olla korrekteja, peittää todelliset minät ja tunteet, koska ne ovat liikaa ja näin on edelleen. Monesti on, että joudumme tukahduttamaan negatiiviset tunteemme, mutta ne löytävät jonkun purkautumistien, mikä voi olla pahempi kuin sanoa ääneen, kohdata ja käsitellä, miksi näin tuntee ja voisiko asialle tehdä jotakin. Pelkäämme vastareaktiota, kostotoimia, rangaistuksia, joita todella satelee. Kohtaamisen vaikeus on ainainen ongelma, että koen, sellaista ei edes haluta tapahtuvan. Joutuisi tunnustamaan jotakin, mikä on totta ja vaikeaa. Helpompaa on osoittaa sormella ja piiloutua milloin minkin ja kenenkin taakse. Hermonsa menettämisestä menettää kasvonsa eli ei vihastuminen ole muodissa. Ehkä ringissä koemielessä raivoaminen on ainoa lohtu.

Hätkähdyttävimpiä termejä, mitä olen kuullut, on vihakatselu, jossa katsotaan sisältöä, joka on jonkun vihatun ihmisen tuottamaa ja arvostellaan se, ainoastaan virheitä etsien, samalla arvostellen koko ihminen. Tämä on täysin sallittua huvia tietenkin, huvina pidettynä monen harrastamaa, mutta että on keksitty termi vihakatselu, asialle, vie sen jotenkin uudelle tasolle ja saa miettimään viha-sanan käyttöä ja tunteen kollektiivista merkitystä. Vihaaminen huvina, vihaa huvikseen? Vihatuksi pääseminen on niin helppoa, että jo siitä syystä aihe on kiinnostava. Vihaa tuntevalle itselleenkin viha voi olla hyvin tuhoava, sisältä syövä tila ja ehkä kuvaa henkistä kehityksen tilaa, ettei pääse tunteesta pois tai haluaa velloa siinä, koska kokee sen oikeutenaan. Ongelma lienee, kuinka jatkuva tunnetila viha on, mihin se liittyy ja missä vaiheessa se on väkivaltaa. Vihaansa on vaikea kontrolloida, se vie paljon energiaa ja voi ottaa hallintaansa mielen täysin, jolloin vihasta tulee pakkomielle, vihankohteelle myös epämiellyttävä ja vaarallinen tilanne, monin tavoin vaikea ymmärtää vihaa ja toisaalta ei. Toinen asia on, kuinka paljon vihaa tällä hetkellä on. Ihmistä ryhdytään vihaamaan hänestä kuullun asian johdosta, kaveri ei pidä jostakusta ja kertoo sen, sukupuolen johdosta: hän on väärässä paikassa, hän vie jotakin pois joltakulta toiselta jne. melko pienen oloisia asioita, joista syntyy vihaa, vihapuhetta. Sen tuntee ympärillä puristavana ja pakottavana asiana, jolle on vaikea tehdä mitään ja tulee vastaan aivan kaikkialla. On kohdattava ihminen joka levittää juttuja. Tunne-elämä on vihassa negatiivinen pyörre, joka ottaa hallintaansa, eikä voi ajatella toisin tai muuta. Kiinnostavaa on, mitkä ovat vihattavia asioita ja miksi, ketkä ovat vihattavia ihmisiä. On historiallisia ajanjaksoja Iso-viha ja Pikku-viha, nyt emme elä Pikku-vihan aikakautta, olen aika varma.

Millaiset kasvonilmeet ja liikkeet liittyvät vihakatseluun? Ajattelen ilkeitä kasvoja. Ilkeiden kasvojen kuvasto on yksi meemi-maailman ilmentymä, ilakoidaan tuhoamisesta ja ilkeily on kivaa. Se ei ole vain äärioikeiston agenda. Tuhota ja jauhottaa-verbit ovat kovassa käytössä monessa YouTube-videossa, joissa feministin argumentit torjutaan ja kerrotaan toinen totuus tai mielipide. Kuinka politisoituneet ääripäät käyttävät konkreettisia vihaamiseen liittyviä kuvallisia ja verbaalisia että muita ilmaisuja, mitä ne lienevätkin ja kuinka nopeasti uusia ilmaantuu? Keinot kovenevat. Tunnistaminen netissä on helppo kiertää, stalkkaaminen on naurettavan helppoa, kuten ihmisen tuhoaminen. Aggressio on niin vaarallinen asia, että sellaista julkisesti esittävä, saa nopean lyttäyksen, viha koetaan aggressiivisena tekona, vaikka se olisi vain tunne. Onko ihminen vihainen usein vai tunteeko vihaa jotakin kohtaan sairaanloisesti ja ovatko ne samoja asioita? Pieniä vai isoja asioita? Eläimiltä aggression kokee suoremmin ja se tulee päälle, mutta onko se vihaa?

Ihmisen virheet tulevat nykyajassa korostetusti esille ja itseä katsotaan paljon, virheettömyyttä painotetaan erityisesti ja olemme paljon esillä somevirroissa, toisessa todellisuudessa. Virheet: kirjoitusvirheet, ajatusvirheet, muiden ajatusten toistaminen, vaikka ne olisivat virheellisiä, ulkonäölliset erilaisuudet koetaan helposti virheinä, kun ne poikkeavat symmetrisestä ja sovituista kauneusnormeista, väärä vaatetus, mikä tahansa huonous, jota pitää hävetä. Ne ovat kaikkialla, asiat, joista on päästävä eroon, poikkeavuudet ja huonommuuden häpeä. Voittamisen pakko saattaa olla isoimpia tarpeita, tarve olla ja pysyä oikeassa. Miksi tuntea huonommuutta ylipäätään tai siirtää osansa elämässä tunteeksi? Keskittyminen on ulkoisessa olemuksessa ja väärin ajattelussa, kaikki pistetään merkille, kuminauha treenitrikoiden persepuolella, huomauttelu, kun olet vaan vääränlainen, myös sanattomasti. Toisten väärinajattelua ja -tekemistä kyttäävä, on siis itse se, jollainen toisten tulisi olla. Katsominen on keskiössä ja on katsottava, on katsottavana, kuinka asioita tehdään oikein ja kaikki näyttävät samalta. Millaista kulttuuria näin luodaan, jää vähemmälle pohdiskelulle sisältöjä luodessa, koska kaikki arvostelu periaatteessa on oikeutettua, mikä on hyväksyttyä ja hyvää, silti kaventuu, kun sana ei ole vapaa ja toisinajattelu on vihaa. Vapaus on ja ei ole. Toki vilpittömästi yritetään myös olla avuksi, jotta asioita osattaisiin tehdä paremmin.

Naisvihasta puhutaan paljon, ihmisvihasta ehkä vähemmän, tai kansanmurhia tapahtuu. Myös liioittelua on paljon, omien tunteiden ja kärsimyksen. Kuinka tietää, mikä on totta, kun feikki on totta ja sitä on paljon, feikkiä, leikkiä, keksittyä ja puppua? Mistä viha syntyy ja minkälaista yhteiskuntaa se tuottaa? https://fi.wikipedia.org/wiki/Viha Alistaminen on hyvin sisäänrakennettua, pyrimme valtaan ja se toinen pitää tuhota. Rinnakkainelo ei ole mahdollista. Toisen saavutus on itseltä pois-ajattelu on kuulemma sukupuolten välillä lisännyt vihaa. Sukupuolen takia lyttääminen ei ole kilpailua taidoissa ja onko tarkoitus, ettei naisena saisi edes yrittääkään ja ei todellakaan mahdu joukkoon vai oliko joku muu virhe? En tiedä, outoja asioita. Kuulostaa uhkaavalta, uhkia on monenlaisia, henkilökohtaisella tasolla ja kansainvälisesti. Saattaa olla, että toinen ihminen on uhka toiselle ja se on normaalia.

https://youtu.be/St9x4kK18k8?si=3pHC9m79-dl8J8jZ Kiinnostava esimerkki on tämänhetkinen ja ajassa elävä aktivismimyllerrys, jonka vastapuoli ja kriitikot ovat saaneet kovaa kohtelua ainoastaan pyrkiessään seisomaan totuuden ja oikeuden puolella kuten brittiläinen Graham Lineham, jota vastaan transaktivistit hyökkäsivät ankarasti. Menetykset ovat isoja ja vastaantuleminen voi olla mahdotonta eli kuka oli väärässä ja toimi väärin-loppuselvitystä tuskin on aktivisteilta odotettavissa, koska he ovat ainoastaan oikeassa ja oikeutettuja kohtelemaan huonosti pelkästään mielipiteen esittämisen johdosta. Medialla on tässä sodassa iso rooli. Se on ottanut aktivistin osan kannettavakseen, sen sijaan että välittäisi uutisia. Eikö tämä ole kovin infantiilia ja kuvaa katsellessa ja tehdessä vallan väärinkäytön mahdollisuus on varsin suuri? Vallankäytöstä nimenomaan on kyse, siinä negatiiviset tunteet auttavat, pelon avulla saada valtaa. Voi kysyä, millä oikeudella ja mitä omankädenoikeus tekee tässä ajassa, jossa rakennetaan aitoja, vaikka joissakin paikoissa niitä ei saisi olla, kuten raja-aitoja? Polarisaatio nimenomaan tekee maailmasta muuta kuin vapaamman. Missä vaiheessa aktivismi menee yli oman asiansa kanssa, mikä usein on suvaitsevaisuus ja rakkaus, kuten love is love-slogan saattaa luvata, että kaikki on sallittua rakkauden tähden? Rakkaus mihin? Omaan itseen ja oikeassa olemiseen?

On tavanomaista, että ryhmässä käydään yhden kimppuun. Joukossa on voimaa ja tässä ajassa se on vihan voimaa kovin usein. On erikoista, kuinka paljon vihaa erimielisyydestä saa osakseen, siis että ajattelee toisin, aivan kuin se olisi kiellettyä. Viha synnyttää pelkoa ja lisää inhoa, mikä on joidenkin tarkoituskin. Myös postmodernissa maailmassa erimielisyys on normaalia toimintaa ja sitä ei pitäisi pelätä, ääneensanomista kuten ei toisin tekemistäkään.

Yritän toisaalta ymmärtää tällaista mieltä, joka ei osaa ajatella toisin ja miksi fanaattisuus olisi hyvä asia. Yhdenmukaistamisen paine on orjuuttavaa ja nöyryyttävää.

Viha on normaali tunne. Vihan käsittely on silti monin tavoin vaikeaa, tarvitseeko pelätä ja kuinka paljon, käy mielessä. Onko panikointi hyvä reagointi? Toisaalta meillä on hyvin reguloitu kulttuuri, jossa aggressioiden ja negatiivisten tunteiden näyttäminen on kiellettyä ja sitä pidetään uhkaavana. Somen anonymiteetti antaa tähän kivan ratkaisun. Sukupuolten osalta on kiinnostava miettiä, kuinka sukupuolten sallitaan näyttää tunteitaan ja kuinka molemmat taiteilevat sallitun ja kielletyn välimaastossa.

Viha saattaa olla isoin asia, mitä ihmiskunta käy läpi ja mikä muuttuu, on usein väkivalloin.

Erityisen huvittavana pidän taiteen halua puolustaa islamia, se on tuo nykyajan alistettu uhri ja poliittinen taide on kuin tehty propagandalle. Muslimiapina kiittää.

March 21, 2022March 21, 2022 | Henna Timanttimetsä

Lähes kaikkea mitä taiteessa tehdään, perustellaan politiikalla nykyään eli taiteilijat ovat poliittisia ja jos näin ei ole, taiteesta puuttuu sisältö, iskevyys ja kiinnostavuus. Kantaaottava on synonyymi kiinnostavalle. Se, mikä on ajankohtaista mediassa, siihen reagoidaan taiteessa. Aivan kuten twiittiin reagoidaan reaalimaailmassa. Kun taiteilijaa syrjitään, on se siksi, että hän joko kritisoi ääneen taidesysteemiä tai jotakin uhriasemassa olevaa ihmisryhmää, jolle taide antaa suojelua ja turvaa. Stalkkaaminen ja häirintä vuodesta toiseen ovat sallittuja epätoivottua ja väärin ajattelevaa kohtaan. Suojelu ja turva taiteessa on sinällään erikoinen ajatus. Turvallinen taide on yleensä vastakohta kiinnostavalle ja politiikka on sallivassa maassa moniäänistä, mitä taide ei ole eikä politiikka taiteessa, jossa kuvitellaan olevan vasemmalla. Sanon kuvitellaan, koska taiteen epäkohdille ei tapahdu yhtään mitään, koska niille jotka sanovat asioista ääneen, käy ikävästi. Islam on sellainen turvaa ja suojelua tarvitseva uskonto, jota vasemmistolainen taide tykkää viimeiseen mieheen ja naiseen puolustaa uskonvapauden nojalla. Tässä kokonaisuudessa on niin huvittavia asioita, että olen tullut tulokseen, etteivät he näe itseään, myöskin islamin tuntemus on heikko. Ristiriitaisuuksien määrä on häkellyttävä. Kun selitetään asiat sellaisiksi, kuin niiden halutaan olevan, luo pintamaailman, joka ei kohtaa todellisuutta. Useinkin todellinen maailma on taiteelle liian todellinen ja olen huomannut duunarin arjen olevan faabeleiden varassa ja siitä ei yksinkertaisesti tiedetä mitään, koska se ei kiinnosta. Luuserit ja köyhät eivät sovi taiteeseen, etenkään kotimaiset ja valkoiset. Oletuksia ja kuulopuheita sen sijaan tykätään ja halutaan pitää elossa, sillä lailla ei-toivotut pysyvät poissa. Oletukset ovat samat aina, hyvin keskiluokkaiset, seksistiset ja kuluneet, hämmentävän vähän jos ollenkaan muutosta tapahtuu, vaikka siitähän te koko ajan jauhatte. Olen luullut, että oletuksista juuri halutaan eroon, mutta se koskikin vaan sukupuolta englanniksi. Täytyy tietää enemmän eikä luulla, joohan ja kavereiden tietämyksen varassa etenkään ei kannata junnata. Minäkin luulin, että yliopistossa saa yliopistotasoista koulutusta, mutta olin niin väärässä, etten varmaan pääse tästä pettymyksestä yli. Siis tiätsä, mitä mä tarkotan? Siis maisterikoulutus on kanditasoinen eli siellä on pääasiassa alkeistason kursseja ja palkattuina vitun tyhmiä aaseja. Tänne kannattaa nyt tulla ulkomailta asti hankkimaan tutkinto, etenkin Kiinasta.

Mitä tarkoittaa yhteiskunnan ja taiteen kannalta näin politisoitunut taide ja media, joka omasta mielestään tekee hyvää ja pyörii ympyrää, jossa eriävät mielipiteet ja toisenlaiset poliittiset kannat on hiljennetty ja kaikki muu kuin heidän itse määrittelemänsä vasemmistolaisuus on oikein? Millaista taidetta saamme ja mitä pidetään hyvänä taiteena, kun kriteerinä on oikeamielisyys, oikeaoppisuus ja samanmielisyys, myös kivat vaatteet on plussaa? Muslimiapina tosiaan saattaa sanana satuttaa, aivan kuten muslimien meitä eläiminä pitäminen. Olemme toki lähempänä apinaa kuin koiraa biologisesti, joten ihan sama. Olen sellainen koira, että puren takaisin. Itselläni ei ole ymmärrystä ihmisille, jotka lähtevät rakentamaan kalifaattia ja synnyttämään sotureita, saati niille kaikille islamistisille valtioille, joista yksikään ei ole demokraattinen, joissa edistyksestä voi haaveilla ja on länsimaiden avun varassa. Jostain syystä rahallinen apu lännestä kelpaa eli ei selkärankaa löydy sen vertaa, että itse elättäisi itsensä. Todella toivon, että kehitysapu lakkautetaan kokonaan ja samaa toivon taiteen julkiselle rahoitukselle. Sanotaanko, että erikoista leikkimistä taiteen kentällä aikuisten ihmisten toimesta. Burkhaa päälle vaan, jos ryhtyy hävettämään. Miten poliittista ja puolueellista taidetta halutaan julkisesti tukea, soisi poliittisten päättäjien miettivän tarkemmin. Itse luulen, että vasemmistolaisuus riippuu juuri apuraha-ja tukikulttuurista, ei työläisten asioiden ajamisesta eli valtion raha on ihanaa sosialismia, kyllähän sen tietää Guggenheimkin. Missä vaiheessa tosiaan taide on vain propagandaa ja aivopesua, miltä esimerkiksi sikatiloja vastaan kohdistettu taideteos ja koululuokkien sisään kuskaaminen teosta katsomaan vaikutti. Eläinsuojeluaktivismi tähtää eläintuotannon alasajoon ja Ylen jutussa väitettiin, ettei kenenkään elinkeinoa haluta tuhota. Taide tekee juuri sen, jos ajattelee ja tekee väärin. Vaikutusvalta on varsin suuri näinkin marginaaliselta joukolta ja mielipidevaikuttaminen on taiteessa iso juttu, ei hyväksyntää helpolla jaeta omasta mielestään avoimessa skenessä, tosin ketä sellainen kiinnostaa? Taiteesta pitämiseen vaikuttaa, mitä taiteilijasta ajatellaan ja mitä taiteilija ajattelee eli olet myös taidetta, kun teet taidetta ja olet politiikkaa kun teet taidetta. Taiteen älyllisyyden leima on vain kuvitelmaa ja mainosta. Kyllä aivoja saa jostain muualta etsiä.

Sanoa olen feministi. Kuinka sanon sen? Miksi en sanoisi? Milloin sanon niin? Kuka haluaa tietää? Sanoa edustavansa jotakin ideologiaa. Mitä feminismi oikein tarkoittaa?

March 8, 2013February 23, 2018 | Henna Timanttimetsä

Oikeudet olla kokonaisvaltainen kokonainen ihminen, määräysvaltainen omaan kehoonsa ja mieleensä sekä kuinka maailmassa on ja itseänsä toteuttaa. Se on paljon, vaikka kuulostaa itsestäänselvyydeltä. Olla ihminen. Mutta sehän on riittävä, silti vaikea ja miltei mahdoton. Kiinnostus feminismiin ja feministiksi itsensä määrittely juontuu siitä että on tullut väärin kohdelluksi naisena ja tyttönä. Omakohtainen kokemus konkretisoituu haluksi muuttaa asemansa. Mitä väkivaltaisempi alkutilanne sitä voimakkaampi vastustus ja keinot. Nykyfeministit ajavat tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia kaikille sukupuoleen katsomatta. Mahdollisimman tasa-arvoista maailmaa, mikä on ihanan utooppinen ajatelma. Mutta moni feministien saavuttamista asioista ovat paino-arvoltaan mittavia, kuten naisten äänioikeus, oikeus omaisuuteen, työssä käymiseen, oikeus päättää omasta kehostaa ja kenen kanssa menee naimisiin jne. lista on huima. Feminismin vaikutus kaikkien ihmisten elämään saavutusten valossa on järkälemäinen. Koska naisten oikeudet ja hyvinvointi heijastuu suoraan perheeseen ja yhteiskunnan hyvinvointiin.

Olen tiedostanut olevani feministi kauan aikaa, ja tietoinen naisen asemasta maailmassa. Hämmästelen sanan aiheuttamaa kohinaa. Millaisia tunteita feminismi herättää. Se on jotakin kiellettyä. En käsitä. Samojen oikeuksien vaatiminen naisille kuin miehille on jotakin väärin. Mikä hirveä tappelu täytyy käydä läpi, jotta saavutettaisiin tasa-arvo, edelleen. Feminismi on voimakkaasti poliittinen termi, oikeudellinen, naisellinen, arvottava, puolustuksellinen ja hyökkäävä. On hyökättävä vastaan saadakseen jotakin aikaan. Oltava tiukka ja vaadittava, mentävä rajojen yli, rikottava omat kynnykset ja kärsittävä asiansa puolesta. Se kenties feminismissä pelottaa ja työntää luotaan. Naisten on täytynyt mennä ääreen ponnistuksissaan parempien oikeuksien puolesta. Uhmata ja uhrata terveytensä ja vapautensa, maineensa, kaikki mahdollinen. Sellainen on pelottavaa, lopullista. Nainen joka tietää mitä haluaa on pelottava. Tietoinen, älykäs ja itsenäinen on uhka. Toki jokainen voi valita mihin uskoo ja mitä asioita vie eteenpäin, mutta silti ihmettelen miksei jokainen ole feministi. Feministillä ei ole mitään pelättävää.