On muistamisen aika. En enää kokeile sormellani, onko verta siellä, kuin odottaen ohjelmanumeroa ja vahinkoa, ennen kuin kohtaus alkaa, milloin ja millä voimalla. Jokainen kerta on omanlaisensa. Yllätykset eivät silti ole parasta sinua, mutta veri sormissa on silkkaa potentiaalia. 

Nyt minun ei tarvitse kokeille persettäni, onko se märkä tai katsoa peilistä, onko takanani jälki, koska kukaan ei sano mitään muutenkaan. Punainen tulee läpi niin pirun tehokkaasti. Kuukautiset, olet opettanut minulle paljon itsetuntemusta, etten hallitse kehoani lainkaan saati, mitä minulle tapahtuu, milloin tapahtuu ja miten, ei ole väliä missä olen, olet persoona minussa, väkivaltainen luonnon osa, jota muutamassa viikossa unohtaa pelätä ja on helpottunut olo, kun ei koske minnekään, kunnes tulee turpaan. Minulta meni joka kerta kokonainen päivä koota itseni seinään heittämisen jälkeen. Nyt on kuin sanoisi, hei minä, moukari ja verinen käsi, lopetin heilumisen ja putosin tömähtäen.

Pelkästään nimetä sinut, järkyttää, en välitä sellaisesta järkytyksestä vittuakaan. Nimettömänä lymyily ei ole sinun juttusi, mielestäni. Joku noin villi on purettava ja koottava joka kerta ja lopuksi on sanottava lopputervehdys iäksi. Joskus heräsin verilätäköstä eikä minulla ollut vaatteita päällä, koska oli kesä.