Bodies online, pencil on paper, 2015- Henna Timanttimetsä

Wickin maailmassa on rituaaleja, kunnioitetaan auktoriteetteja ja sääntöjä, Jumalaa ja vanhoja taruja, joista saa voimaa ja joita pitää pelätä, koska ne ovat totta. Kikimora ja Baba jaga saavat ihmisen muodon. Pelko pitää nuhteessa ja elossa, mutta kuolleena voit olla myös arvokas. Kuolet, jos et pelkää, rikot sääntöjä tai olet hyödytön. Eve Macarro on tehokas ja peloton, uhka järjestelmälle ja sen säännöille. Ilman sääntöjä, elämme eläinten maailmassa, on sääntöjen syy.

John Wickin maailma on notkea ja monotoninen. Se on räiskintäpeliä, jossa aseet puhuvat ja liikkeet ovat nopeita. Hyvää elämää on klubbailu, turvamiehet, juominen ja rikkaudet. Aseet, autot ja moottoripyörät ovat kauniita ja arvostettuja kuten tosielämässä. Myös kuva puhuu kauneuden puolesta ja visuaalisesti tummanpuhuva on kaunis ja sävykäs. Ihmiset puhuvat säännöistä ja kunniasta, ne ovat selkäranka, jota ilman kaikki romahtaa, mutta romahtaminen tapahtuu silti. Ainoa paikka, jossa ei ketään tapeta, on hotelli. Sääntöä rikkovasta tulee ulkopuolinen, jonka kuka tahansa voi tappaa. Ana de Armas on Eve Macarro, joka muuntuu ballerinasta tappajaksi. Kiinnostava koulutusohjelma, jonka Eve käy läpi ja valmistautuu löytämään isänsä murhaajan lapsesta asti.

Lux in tenebris on tatuoitu ballerinan selkään ja kuten Venäjällä, tatuoinnit kertovat, kuka olet.

“Lux in tenebris” juontuu latinankielisestä ilmauksesta, joka suomeksi tarkoittaa “valo pimeydessä”. Fraasia käytetään usein kuvaamaan toivoa, tietoa tai lohtua, joka löytyy vaikeiden tai synkkien aikojen keskellä. Se on yleensä osa pidempää fraasia, kuten “Post tenebras lux”, joka tarkoittaa “pimeyden jälkeen valo”.  Määritellyt Tekoäly. Fraasi löytyy raamatusta, Johanneksen evankeliumi puhuu Jeesuksesta valona pimeydessä. https://www.sley.fi/valo-loistaa-pimeydessa/

Valo ja sen puute onkin John Wick-sarjassa isossa osassa. John Wickin maailmassa sataa vettä, taloja räjähtää ja on pimeä. Valaistus on katuvaloja, teollista keinovaloa, kynttilöitä, hämyä ja klubien välkkyvä sini-pinkki, musiikki on luotu mukailemaan synkkyyttä, industrialjumputus on tarttuvaa ja vie taistelukohtauksia. Wick-sarjan tunnusmusiikki on hyvin onnistunut. Tanssilattia on Wick-sarjassa näyttämön osassa, ballerina Wickin lailla suorittaa tehtävää, pelastaa ja tappaa itseään säästämättä, vertavuotava tatuoitu tanssija. Kuvasto tatuoinneissa on raamatullista, rukoilevat kädet ja Jeesus ristillä, pelastus ja tuho ovat valintakysymyksiä, kuten jättää tappamatta. MIksi baletti on suosittua juuri Venäjällä ja Joutsenlampi pitää pintansa? Kuinka baletti vetoaa karskin machouden rinnalla Venäjällä, jossa henki on halpa ja elämää määrittelevät väkivalta, kauneudenkaipuu, alkoholi, rikollisuus ja politiikka, naiset ovat kauniita ja tietävät paikkansa. Se on jokin äärimmäinen kauneus ja täydellisyyden tavoittelu, suuruuden saavuttaminen ja sen hallinnan tarve, kuinka mahtavaksi voi tulla.

Kultakolikot, joita siirrellään käsistä käsiin, ovat luottamuksen ja vaihdannan väline, pieni omaisuus. Tappaja voidaan hylätä ja poistaa hyväksyttyjen listalta, jos hän rikkoo sääntöjä. Kaikki on hallittua, koodattua ja jokaisella on paikkansa. Yövalaistus muistuttaa ajasta ennen sähköä, yöstä ja pimeästä maailmasta, jossa on vain roistoja, menneisyys on läsnä ja elää meissä kuin uskonto ja kosto on ikuinen. Roistoja ja pahoja ihmisiä riittää tänäkin päivänä.

Jokaisella on puolensa, mutta mieluiten se turvallinen puoli, vihollisia on kaikkialla, etenkin jos vähänkään sanot vastaan. Kiinnostavaa on, kuinka venäläisyys ja mafian maneerit ovat läsnä. Sinänsä melko yksioikoinen ja tehokas maailma ammennettavaksi useaksi elokuvaksi. Venäjä ja venäläisyys kiinnostavat. On sääli, että Venäjä on valinnut roiston tien. Elokuvassa jokainen nainen on tatuoitu, miesten tatuoinnit ovat enemmän vaatetuksen alla. Taistelukohtaukset ovat nopealiikkeisiä kamppailu- ja tulituskohtauksia, tanssia kenties, koreografioituja. On osattava tapella, tappaa ja olla piilossa. Tappele kuin tyttö, on neuvo ballerinalle, koska voimalla ei välttämättä voita miesten maailmassa, vaikka siltä saattaa näyttää. Itsestäänselvyys on, että jokainen haluaa hyvän elämän, moni ei siihen yllä. Hyvää elämää on onnellinen lapsuus ja rakastavat läheiset, muuten rakkautta on vähänlaisesti. Raaka väkivalta koskettaa lapsia siinä missä aikuisia. Toisto on konservatiivisuuden ja oppimisen ytimessä, muutoksen on oltava yllätys ja se on ainoa pelastus, kuka uskaltaa muu kuin Baba Jaga ja Kikimora?

Teknomaailma luottaa menneisyyden voimaan ja ammentaa entisestä ja möröistä, aivan kuin se menisi hajalle minä hetkenä hyvänsä ja seisoisi tyhjän päällä ilman. Ilman menneisyyttä, meitä ei ole eikä meissä ole syvyyttä tai henkisyyttä. On kostettava isän kuolema, koska ainoastaan hän rakasti. Jokainen sarjan osa perustuu kostoon, aina moni kuolee, rakkaus ja elämä menetetään. Eläminen ja elossa pysyminen on vaikeaa, veristä ja kovan työn takana. Millaista elämää on olla takaa-ajettu suurista summista ja silti selvitä? Siinä missä mies räjähtää, jää aukko mennä toiseen huoneeseen, josta löytyy lisää aseita. Motherfuckers, huutaa asekauppias, taistelu jatkuu.

Uskonto ja uskollisuus ovat läsnä, silti elokuvasta puuttuu henki, moni taistelee hengestään aivan kuin se olisi täysin arkipäiväistä ja jopa tyhjänpäiväistä. Ruumiita lentelee. Fyysisyys on baletin olennainen osa, aivan kuin missä tahansa taistelulajissa. Ballerina ottaa samuraimiekan seinältä ja osaa käyttää sitä. Suuri tyhjyys hönkäilee bileyössä ja uumenissa. Nuoren naisen kostoretki on kuitenkin aina toiveikas ja toisaalta itsemurharetki, hän on selviytyjä ja lasikuvun ulkopuolella tekee ratkaisuja itsenäisesti, toisin kuin ballerina lavalla, joka toistaa samaa pyörähdystä loputtomasti näennäisesti turvassa varpaat vuotaen verta. Ballerina voi olla hyödytön ellei hän olisi myös tappaja. Loputtoman oloinen piruetti on klassisen baletin vaikeimpia liikkeitä.

Tappajaksikin on valmistauduttava ja ballerinan kestävyydellä on hyvät puolensa. Millaisen asennon hän ottaa hämätäkseen? Takaisin lyöminen vaatii voimaa ja osaamista, voima ei riitä kun vastassa on vahvempi ja monta. Naisen on osattava jotakin muuta ja oltava itse yllätys. On toistettava niin monta kertaa, että onnistuu, aivan kuten piruetti varpailla. Selviytymisen ehto vanhoissa ja uusissa kulisseissa on sama. Maailma on vanha, vaikka olemme uudessa, ehkä sitä elokuva haluaa kertoa ja ihminen on tuhoaja, joka voi valita olla jotakin muuta.

Nainen tappajan roolissa toimii tässäkin elokuvassa kuten Atomic Blondessa, La Femme Nikitassa ja Kill Billissä samaan tyyliin, hän tekee, kuten miehet. Angelica Houston on ankarana emäntänä uskottava orjapiiskuri, tosin hiukan väsynyt. Väkivaltaviihdettä, jossa on totuudellisuutta raakuudessa, toimii viihteenä kotisohvalla, tarustoihin uskominen ja uskonnollisuus tuovat tiettyä fantasianomaisuutta, kuten Keanu Reeves ja Ian Mcshane uskottavuutta. Parempi osa kuin edellinen eikä aivan yhtä tyhjän oloinen. Väkivaltamylly ja -pyörre on turruttava, että tällaista jatko-osien sarjaa voi myös jatkaa loputtomasti, kunnes ei ole ketään tapettavaa.