Pystytkö pyllistämään, henkinen vai fyysinen este? Tämä voi olla sama asia kuin, että pääsetkö kyykkyyn, mutta ei. Haen tilannetta, jossa joku näkee persereikäsi eli olet ilman vaatteita ja joku katsoo, näkee sinne. Millainen se on ja millainen ihminen haluaa nähdä sen? Sukupuoli on kiinnostavin nähtynä. Mutta mitä sitten? Katsominen ja näkeminen on myös halveksunnan osoitus. Kun katsotaan ihmistä, miten katsotaan, mitä nähdään, halutaan nähdä ja miksi: menetyksiä menetysten perään. Haikailetko menetysten perään? Mikä on sama aaltopituus ja mikä on näyttämisen tarkoitus, kaikki ulkona, ei mitään salattavaa? Rasva- vai punaviinitahra? Ovat yhtä pysyviä, ellei niitä heti käsitellä sappisaippualla, ja ehkä vielä senkin jälkeen, mutta sappisaippua on tehokas. Höyry polttaa paljasta ihoa, mutta silittää rypyt tehokkaasti. Höyrysilitysrauta lienee jo jokaisella. Silitätkö paitoja vai verhoja, lakanoita, tyynyliinoja, alushousuja? Mikä on suhteesi silittämiseen? Kenties mankeloit? Mikä on suhteesi tekstiileihin ja jälkiin niissä?
Valtakysymys on sukupuolikysymys
Ohje tyttärelle
Sukupuolen hauraus
Vertailemme toisiamme, vertailemme sukupuolia keskenään ja asetamme rajat, jotka oletamme ovat monesti rikkomattomia. Miehet ovat ja naiset ovat jotakin. He tekevät asiat miesmäisesti tai naismaisesti. Miesvaltaisella alalla on paine olla miesmäinen, joten hame päällä töihin on heikko valinta tai että kulkee bussilla työmatkat. Näinkin pienistä asioista voi syntyä iso jupina umpimielisessä porukassa. Naisen tekemät asiat ruoditaan tarkasti toisin kuin miehen. Mies arvioidaan autonsa ja tekemänsä työn jäljen mukaan. Toki tehdyistä virheistä muistutetaan pitkän aikaa, kun taas hyvin tehty työ on se josta ei tarvitse taputtaa selkään. Turhaan vaan ylpistyy ja kuvittelee olevansa joku.
Ajatuksen kulku on varsin kummallista, kun nainen on työpaikalla jakamassa persettä- ajatus on oikeutettua ja se on viemässä pätevältä mieheltä työpaikan. Hauraudesta haureuteen ei ole pitkä matka seksistisessä mielessä, jossa nainen on tiettyä tarkoitusta varten ja naiset ovat kaikki samanlaisia. Haurautta osoittaa kuitenkin pelko, tiimiytyminen sitä yhtä vastaan joka on se outo ja poisajettava. Tokihan tollasen blondin voi yksissä tuumin lytätä, ei sillä mitään tee, mutta perseeseen voisin naida. Haurautta on halu minkään muuttumattomuuteen, kuvittelu omistamisen kautta saatuun vahvuuteen ja sukupuolten eriarvoisuus, jonka perinteestä halutaan pitää kynsin hampain kiinni. Usko omaan erinomaisuuteen syntyy kuinka sukupuolet kasvavat tai kasvatetaan näkemään itsensä ylempänä ja sen toisen alempana. Miten paljon alempana itse olen esimerkiksi onkin kiinnostava kysymys ja mikä funktio tasalaatuisen idioottimaisuuden ylläpitämisessä on. Tietynlainen normaalius ja balanssi jota ei voi heiluttaa, koska jotakin tärkeää menisi rikki, on ajatus maailman hajoamisesta. Jotakin mikä ei ole korjattavissa, kuten auto on. Nainen tekemässä miesten töitä on friikki ja uhka, mies tekemässä naisten töitä on ihanaa. Nainen tekemässä miesten töitä on uhka, koska mihin miehiä enää tarvitaan ja missä mies voi enää päteä kun viedään pois joku täysin oma, jota ei voi jakaa ja osata muu kuin mies.
Hauraus on väkivalloin puolustettava, jota miehistä kauneutta pidetään arvossa. Väkivallan käyttöä ja uhkaa puolustetaan hauraudella. Keinot ovat vähissä ja kaikki erilainen on uhka miehisyydelle, joka on voimaa ja vahvuutta. Ettei työnteko kovin helpoksi kävisi on työpaikalla toki oltava kaikenlaista muuta puuhaa ja piristystä. Eihän tänne töitä olla tultu tekemään, vaan osoittamaan oma kelpoisuutensa miehenä. Kiinnostavaa on miten ihminen testataan ja joko hylätään tai kelpuutetaan kaveriksi. Ai että työpaikkakiusaaminen yleistä Suomessa? Kyllä, olen kokenut sitä varsin paljon, joten näin on empiirinen tutkimukseni osoittanut. Haurashan on siis se kiusaaja, koska vahvuutta on kyky antaa tilaa ja mahdollisuus muille, että kyky olla lokeroimatta sisään tai ulos.
Suomalaisesta elitismistä
Ei tarvitse katsoa kauas eikä puhua ihmisistä, jotka ovat korkeissa asemissa yhteiskunnassa, kun löytää elitismin Suomessa, elitismin siemenen, jota voi kutsua luokkajaoksi. Elitismi ja etuoikeutettu asema näkyvät asenteissa, siihen on kasvettu, kasvatettu, että vain paras kelpaa, paskatöihin ei kosketa, koska paras ei tee niin ja paskatöitä eli huonosti palkattuja töitä, vähän koulutusta vaativia töitä tekevät laiskat, tyhmät ja saamattomat eli luuserit. Tähän asenteeseen olen aina törmännyt, kun koulutuksestani huolimatta, otan vastaan työn, jossa tuntipalkka on 10 e tunti. Törmään ennakkoluuloihin, joita on vaikea käsittää enää olevan, tai miksi kuvitelmat hyvästä ja huonosta työstä pysyvät hengissä.
Tässä työttömyystilanteessa, työ on työtä. Asema, että oma erikoislaatuisuus, ovat toissijaisia. Suomalainen elitismi tulee ilmi siinä, kuinka heikommassa asemassa oleva poljetaan tilanteen tullen maanrakoon jotta oma etevyys ja paremmuus loistaisi, töissä ja kouluissa. Työ ja raha määrittelevät meidät täysin. Saanen sanoa, että on räikeä ristiriita siinä mikä on hyvä työ, tärkeä työ ja miten työ vaikuttaa ihmisen arvoon. Ihmisen luonne ja ihmisyys mitataan siinä kuinka hän kohtelee toisia ihmisiä olivat he ketä tahansa, tekivät mitä tahansa työtä. Olen oppinut kuinka pallottelu ja pompottelu, selän takana puhuminen ja selkärangattomuus palkitaan. Kuinka se joka tekee huonosti palkattua työtä on luuseri, joka ei ole elämässään päässyt eteenpäin. Eteenpäin menoa merkkaavat suuri palkka ja sillä saatavat asiat. On menestystä kuinka voi kuluttaa ja millaisia kavereita ihmisellä on, kuinka asuu ja miten pukeutuu. Kokonaisarvioni suomalaisesta työelämästä, sitä taiteilijana seuranneena, on surullinen.
Sitten on kysymys miten paljon ihmisen on hyvä tienata ja kuinka paljon raha merkitsee vai merkitseekö se, että on mielekästä merkityksellistä työtä ylipäänsä. Miten työn merkitys löytyy? Minulle yhtälö on helppo, koska taiteilijan työ on minulle kutsumusammatti. Se tuo elämääni merkityksen. Harvoin tapaan taiteilijoita tekemässä niitä muita töitä, joita teen elääkseni ja ilmeisesti on harvinaista olla taiteilija työelämässä, koska taiteilijan ammatti on kummallisuus, jota ihmetellään tai ajatellaan ja sanotaan. että olen huono taiteilija, koska en myy töitäni, työni ei myy. Raha määrittää laatua edelleen.
On ollut kiinnostavaa tehdä duunarin töitä ja kohdata nykytaiteesta autuaan tietämätön kansa. Joka on saanut minut pohtimaan luokkajakoa ja millaiset asiat ketäkin kiinnostavat. Taidekuplasta kannattaa astua ulos, koska ulkona on hyvin taiteeton maailma, joka on varsin mustavalkoinen. Eipä sillä, taidekupla on myös putkinäköinen monella tapaa, on heitä ja meitä. Ärtymystä on vaikea peitellä kun ennakkoluulot toistuvat mihin tahansa menenkin, milloin mitenkin päin, omaa identiteettiäni sen enempää painottamatta. Ärtymystä on myös vaikea peitellä tässä Suomen paapotussa elitistisessä ilmapiirissä, jossa itseä pidetään liian hyvänä tekemään matalapalkkatyötä ja se, joka siihen sortuu on häviäjä, jonka itsetunto piakkoin rapisee. Työn tekemiseen on muutenkin tullut kummallinen asenne: vaivannäköä kartetaan, itsensä likoonlaittamista ja työn hyvin tekeminen, etenkin, jos se on huonosti palkattua, on liikaa vaadittu.
Viimeksi pari kuukautta sitten kuulin taas kysymyksen miksi opiskella niin paljon, kun joutuu tekemään edelleen matalapalkkatyötä. Niin, miksi sitä joku opiskelee. Jotkut opiskelevat siitä saatavan taloudellisen hyödyn vuoksi. Jotkut opiskelevat, koska ovat kiinnostuneita asioista ja itsensä kehittämisestä ja kenties haluavat muuttaa yhteiskuntaa ajattelemalla ja kirjoittamalla ja taiteella. Tämä jälkimmäinen syy on ilmeisen huono, koska siitä ei makseta. 😦
Valtakysymys on sukupuolikysymys
Kuka ottaa kunnian ja kenelle se kuuluu? Kunnia liitetään suuren taiteen ajatukseen, koska suuri taide kuvaa suuria asioita, elämää ja ihmisiä suuressa koossa mittavasti ja muhkeasti niin jotta tärykalvot tärisevät ja keho tytisee teatterin penkissä. Kuvataan ihmisiä jotka ovat tehneet kunniakkaita asioita. Kuvataan sotaa, herroja, ylimyksiä, johtajia, kunniakkaita asian miehiä ja naisia, ylevyyttä, mahtavuutta, ajatuksia jotka ovat muuttaneet maailmaa, muuttaneet jotakin suurta toisenlaiseksi suureksi, tunteita, menetystä, kuolemista, sankaritarinoita ja selviytymistä. Kun koko ja sukupuoli määrittelevät mikä on tärkeää jotakin olennaista jää pois ja se on taide jossa on muutakin kuin tarvetta pöyhistellä ja olla kaapin päällä. Kun haemme elämystä ja kunniakkuutta taiteen avulla on kyse samasta kuin maiden välisissä urheilukisoissa, voittamisesta. Kuka voittaa taiteessa ja mitä siinä voitetaan on näkyvyyttä ja asema. Taiteelliset ansiot voivat silti olla kovin ohuet. Kunniassa on kysymys koosta, uskottavuudesta, mitä voi piilottaa, jättää sanomatta, kuka häviää ja miten, kuinka olla kunniakas häviössä, mutta aina voittaa, aikuisuudesta joka tietää mitä kunnia on, kuinka kunnia saavutetaan, pidetään ja kuinka ollaan kunniakkaita loppuun asti ja sen jälkeen kun on kuollut. Miehellä on melkein itsestään selvästi kunnia, on kunnia olla mies. Naisen kunniaa täytyy suojella koska se on hauras ja helposti liattavissa ja nainen on vain osa miestä joten hänen kunniansa on muutenkin hiukan kyseenalainen. Kunniakasta on myös olla rikas, raha edustaa valtaa ja miehet ovat usein niitä joilla on enemmän rahaa kuin naisilla, puhun siis rahamiehistä jotka hyvin pitkälle johtavat maailmaa ja tiedämme myös millaisessa tilanteessa maailma on, miksi ja miten se on jamaansa syösty, mutta ilmeisesti tilannetta ei ole voitu välttää koska ihminen oppii vain erehdyksen kautta jos silloinkaan. Mitä pankkikriisiin tulee, meno taitaa jatkua samanlaisena sodista puhumattakaan.
Tähän aiheeseen pääsin kätevästi tiedosta että uusi Tuntemattoman sotilaan elokuvaversio ilmaantuu 2017 ulottuvillemme, ja kuinka ollakaan sillä on 7 miljoonan euron budjetti, suurin Suomessa koskaan. WOW! Ihan tulee jotakin mieleen mutta en viitsi kerrata miljoonatta kertaa mitä. Rahoitusmalli on olevinaan uusi jossa viisi miljoonaa on saatu yksityisiltä sijoittajilta ja loput toisaalta, säätiöiltä kuten Wihurin rahastosta. Yksityiset rahoittajat haluavat rahoilleen tuoton eli kuin päivä nousee Tuntematon sotilas on Suomessa varma nakki, varma tulon- ja huomionlähde siis, eepos joka jokaisen suomalaisen tulee nähdä ja myöskin usein televisiossa näyttää loputtomasti. Monta asiaa jotka pompsahtavat silmille kuin niin monessa muussa projektissa Suomen maassa yhä uudestaan. Yksityinen raha tulee miehiltä, suuret projektit ovat miesten, elokuvan tekijäkaarti on miehiä, sota on miesten jossa kuolevat myös lapset ja naiset, nuo sivulliset. Varma tuotto, varma kaato, varman päälle ja kättä päälle. Niin kaveripiirissä tätä ei ole sovittu ja suunniteltu vaan rahoittajat ovat kaveripiirin ulkopuolisia. Näin ainakin Helsingin Sanomien jutussa (19.8.2015) luvattiin. Mikään ei kuitenkaan yllätä kuin tuo varma yllätyksettömyys. Se on niin tasan satavarmaa että olen miettinyt mistä tämä maa saa energiansa jauhaa yhtä ja samaa ja pitää sitä maailman parhaimpana, mistä te löydätte tuon pöyhkeyden kuvitella että iänikuinen on hyvä ja sitä kannattaa kierrättää yhä uudestaan ja uudestaan? Suur-Suomi, suurin suomalainen sotilas, suurmies, suursota, suuri ohjaaja neropattimies.
Mitä taiteen tukemiseen tulee, tuoton varmistelemiseksi ei kannata tukea taidetta, tuottoa harvoin tulee miljoonittain paitsi tietysti varmoista nakeista, ehkä. Taidetta ei ensisijaisesti tehdä rahan takia. Jos raha on ensisijainen taiteentekemisen tarkoitus, voimme kysyä millaista laatua ja vastinetta saamme, miksi taidetta tarvitsemme ja teemme. Minulle on syntynyt kuva taiteen tukemisesta Suomessa, että tuetaan projekteja joista saada varmasti tuotos, tuote joka on markkinoitavissa ja myytävissä, koska kuinkas muuten se taidetta olisi eli luotetaan varmoihin tekijöihin eli nimiin jotka pääsevät esille. Alan ymmärtää miksi maan kulttuuri on jumissa ja taitaa olla sitä vielä melko kauan aikaa. Kun tuetaan taidetta tukijalla ei tule olla oma lehmä ojassa. Hollywoodin apinoiminen on ilmeisesti tullut jäädäkseen, koska täällä ollaan niin pieniä että on oltava mahtava, ettei näyttäisi niin pieneltä.
Mediaseksikkyydestä: Kuinka seksualisoidussa mediassa vaikutetaan? Mihin mediaseksikkyydellä halutaan vaikuttaa?
Yli-seksualisoidusta mediasta puhutaan jatkuvasti. Se herättää närää, tuo puhe ja seksismi, koska meillä saattaa olla ongelmana naisvartalon ja naiseuden stereotyyppisesti halun kohteena esittäminen, koska mediassa seksiä on kenties liikaa ja seksikkyys on pääsääntöisesti stereotyyppistä. Oletus siitä mikä meitä kiinnostaa on lukkoonlyöty? Seksikkyys on oleellinen osa meitä ja siis jatkuvasti pinnalla. Seksismi paistaa läpi, mutta ei asialle kovin paljon ole pystytty tekemään ja miksi pitäisi voi joku kysyä. Naiset vapaaehtoisesti asettavat itsensä tuohon seksistiseen fantasiaan eli myyvät itsensä. Monille naisille seksismissä ei ole mitään pahaa. Se nähdään luonnollisena osana miesten ja naisten välistä vuorovaikutusta, joka on vaan on niin kuin on.
Seksikkyys on jotakin, mihin meidän katseemme ja mielenkiintomme kiinnittyy; kehonosia, pukeutuminen, asennot, tapa puhua. Jotakin mikä on usein epä-älyllistä, viihdyttävää, puoleensavetävää, elokuvallista ja saa aikaan himokkaan ajatuksen, halun. Epäseksikkyys on luotaantyöntävää ja tylsää ainakin jos mediaa on uskominen ja mediaahan me uskomme. Olemme auliisti manipuloitavissa, koska haluamme. Elämämme on halujemme tyydyttämistä, haluamme kauneutta, kosketusta ja seksiä. Tämä luultavasti on valtavirran kokemus ja valtavirta on se mikä on tarkkailun ja analysoinnin kohteena. Jännittävää on juuri tuo kuinka seksikkyyden määrittelemme. Mikä vetää puoleensa juuri siinä mielessä, että kenties haluamme nuolla tuon seksikkään ihmisen poskea ja koskettaa tissiä, mutta emme voi kun hän on niin kaukana. Tässäpä tämä seksikkyyden ja mahdottomuuden kosketuspinta ja vaikuttavuus. Haluamme, mutta emme saa. Yritämme päästä mahdollisimman lähelle, imitoida, ostaa.
Mediaseksikkyys on vetovoima, joka jostakusta virtaa mediaan ja median kautta katsojalle niin, että tuota vetovoimaista häntä, karismaattista, ja asiaa kuunnellaan ja katsotaan, halutaan sekä ihaillaan. Mikä se asia on, joka on tuo seksikkyys, muu kuin itse akti ja paljas pinta, koska tietynlainen tihkuva seksikkyys ei riitä. Vaikka ilta-päivälehden lööpeissä on joka päivä vähäpukeinen nainen (nimenomaan nainen, koskaan se ei ole mies joka tekee juhannustaikoja uimashortseissa) saatamme olla vaikuttumatta naikkosen sanomisista ja hänestä otetuista kuvista. Nainen ‘seksikkäänä’, paljaana on niin arkipäiväistynyt, että hymyileviä, vietteleviä kuvia kenties vain vilkaisee, koska kassalla ne osuvat välttämättä silmään ja ne ovat tarkoituksella siinä sellaisia kuin ovat, hyvin yksinkertaistettua mediavaikuttamista, jolla on suuri vaikutus. Kassajonossa lööppitississä ei ole mitään seksikästä. Nainen ei jää mieleen. Konteksti ei todellaan kiinnosta, eikä se mitä heillä näissä arkikuvissa on sanottavaa. Joten mitä on mediaseksikkyys, jos se ei ole suuritekstinen vähäjärkinen otsikko ja puolialaston nainen tai mies? Auto? Mitä haluamme eniten? Tietynlainen vallankokemus, haluaminen, haluttuna oleminen ja omistaminen. Näyttäisi siltä että mielenkiintomme keskittyy juuri elintason saavuttamiseen ja taloudelliseen hyvinvointiin. Osta minut niin tulet onnelliseksi. Ole tällainen kuin tämä ihminen joka on päässyt kanteen. Pyri tähän.
Mediaseksikkyys, joka on puheenaihe, trendi ja yhteiskunnassa median kautta vaikuttava asia, on painava sana jollekin joka on voimakas keskustelua ja pöhinää aikaansaava ilmiö. Sana, joka saa pohtimaan seksikkyyden merkitystä sille mitä mediana tuotetaan. Asioiden seksikkyys ja halujemme hyväksikäyttö mediassa on enemmän kuin sääntö ja aivan kuin yllätyksellisyys olisi poistunut. Seksikkyys: tatuoinnit, autot, kokkiohjelmat, syöminen, naiminen, kaahailu, reality, todellisuudentuntu. Asioita, joita tuotetaan paljon koska ne ovat seksikkäitä, koska valtavirran oletetaan olevan niistä kiinnostunut, koska ne ovat seksikkäitä, mukaansa tempaavia, huumaavia, ylettömiä ja yleellisiä eli seksikkyys saa unelmoimaan, olemaan seksikäs tietyllä tavalla ja haluamaan sitä mitä annetaan.
So mr. Iceman sucking a lollipop, I’m sure you mean no harm.
Valta. Kuka sitä käyttää? Miten valta näkyy ihmisten välisissä suhteissa? Siis, toisen ylitse käveleminen on suurta huvia ja aivan kuin ylimmän oikeus. Se on eräänlainen osa ihmisessä, kone ja pakottava tarve olla suuri ja vahva. Suuruutta ja vahvuutta, heikkoutta ja pienuutta. Niin mikä on mitä? Olen osa, jota käytetään. Mutten halua, pistän vastaan. Ai niin, mun pitäisi olla varovaisempi, en aio olla. Minun pitäisi pelätä. Niin mitä?
On vallan käytön pienoismaailmoita ja sitten vallan suuruusluokkia isompia ja isompia, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa, pienet, keskikokoiset, ja universumit. Minkälaista valtaa minä käytän? Onko taiteellani vaikutusta tai sillä mitä haluan sanoa?
Nostan roskan maasta, en pidä roskaamisesta, sotkemisesta, tönimisestä, kiusaamisesta tai haukkumisesta. En myöskään pidä monesta ympäristössämme tapahtuvasta asiasta, joita tapahtuu tällä hetkellä rakentamisessa tai paremmin sanottuna ympäristömme muokkaamisessa, sen uudelleen luomiseksi tai tuhoamiseksi. Arkivallankäyttöä ja voimattomuuden tunnetta, en koe paljoa voivani vaikuttaa rumaksi kokemani ostoskeskuksen rakentamiseen ja kuinka voisinkaan siihen vaikuttaa. Toistan mielessäni, se vaan on niin perkeleen ruma ja otan valokuvan. Dokumentoin, mitä ympärilläni tapahtuu. Rakennan kuvista kokoelman ja aurinko paistaa. Mietin, mitä rakennuksen suunnittelija mietti suunnitellessaan tuon. Miksi se on? Kuinka kauan se on?
Majakollektiivi Timanttimetsä 