valta

Toiston ajatus tai ajatuksettomuus, merkitys ja merkityksettömyys. Kuinka henkilökohtainen jokapäiväinen luuppimme onkaan vai onko siinä mitään henkilökohtaista, tunteet kuitenkin aina pelissä? Asioita, joita itse toistan mielessäni: Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

| Henna Timanttimetsä

Rituaalit ja konventiot luovat turvallisuuden ja jatkuvuuden tunnetta, kai, tai ovat todella ahdistavia pakkopaitoja, joiden muuttaminen on kuin pyhäinhäväistys. Näin on aina tehty-ajatus jumittaa Suomessa paikoissa, joissa ei kuvittelisi ja boksin ulkopuolelta ajattelu ja tekeminen on pelottavaa. Kenties islamilla on sellaisille vastaus, kyseisen uskon puolustus on niin kovaa, että pistää miettimään. Rukoilu ja uskonnolliset rituaalit luottavat toiston voimaan ja toistossa todella on voimaa, yksinkertaisuudessa, kauneudessa ja karuttomuudessakin, jonka joku on luonut muiden seurata, joka voi kertoa merkityksettömyydestä ja merkityksellisyydestä samanaikaisesti ja mikä yksilö on tässä pyörivässä maailmankaikkeudessa ja todellisuudessa, joka ei pysähdy ja jonka armoilla olemme. Vuodesta toiseen muuttumattomia rituaaleja ja konventioita pidetään ihmisen elämään kuuluvina asioina, jotka pitävät meidät kiinni tavallisissa asioissa, yhdessä muiden kanssa ja muistuttavat jatkuvuudesta, hierarkioista, säännöistä, mikä on tärkeää, mihin uskomme, muistuttavat, keitä me olemme, mitä arvostamme ja mihin kuulumme. Rituaalit kertovat paikasta kollektiivissa ja se taitaa olla tärkein osuus, että jokaisella on paikka johon kuulua. Uskonnolliset yhteisöt ovat niinkin karuja, että heidän mallinsa elää on hyväksyttävä täysin tai ihminen sysätään ulkopuolelle, voi myös seurata kuolemantuomio. Toisinajattelijoilla on huonot ajat ja ne vain huononevat.

Irrallisuuden tunne johtuu usein, ettei ole rutiineita ja rituaaleja, jotka loisivat merkityksen ja kiinnikekohdan meidän itse sitä varten tarvitsematta jatkuvasti ponnistella eli halveksuntamme ylhäältä annettuja sääntöjä kohtaan voi myös kostautua. Kun yht’äkkiä luopuu jostakin hyvin vanhasta, se ei välttämättä ole hyvä asia, kuten esimerkiksi biologia. Miten biologian kieltäminen on edes tullut asiaksi, on kenties science fictionin vika ja halu ajatella ihminen uudelleen osaksi koneena, on jostain syystä viehättävä. Mites vanha biologia oikein onkaan ja miksi se ihmisen kohdalla joutaa unohtaa? Huomattavasti vanhempi kuin islam. Voi olla ihan hyvä tarkistaa, kuten kuinka kiinni olemme biologiassamme, koska naisten kohdalla biologia on niin massiivinen asia, että hirvittää seurata tätä kuraa, puhumattakaan luonnon monimuotoisuudesta.

Nyt kun yhteiskuntaamme muutetaan tarkoituksella ja hyvin nopealla tahdilla aivan kuin päähänpistosta ja paniikissa, voi olla hyvä pohtia, onko lopputulos se, mitä halutaan ja löytävätkö ihmiset uuden tarkoituksen ja sisällön ja kokevat valmiina annetun maailman muutossuunnitelman paremmaksi, kuin mitä tähän asti on koettu, koska todella moni asia on kuin ilmasta temmattu ja vailla järkeä ja tulee muuttamaan asioita huonompaan suuntaa etenkin köyhien osalta. Olemme tunteiden vallassa ja tunteet sanelevat kaiken, maailman pelastaminen pienen Suomen urakkana vaikuttaa mahdottomalta. Kuinka voi elää näin vailla järkeä ja ilman dialogia ja vastaäänien lyttäämiselläkö saavutetaan tasa-arvoinen parempi maailma? Irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunne tuovat esiin mielipuolisuuden, jossa kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, olla mitä tahansa ja kuin noin vain päästä eroon vastaansanojista että vastuksista, koska kaikki mulle heti nyt tai muuten. Tosin samaa uskonnotkin ovat aina tehneet, päässeet eroon vastaansanojista. Joten juttu lienee on löytää keskitie edelleen, tosin miksi tehdä kompromisseja selkeästi infantiilien mistään mitään tietämättömien kanssa, kun kyse on subjektiivisista totuuksista, pinnan muuttamisesta ja kuluttamisesta? Kiinnostava yhtymäkohta tällä on taiteeseen, jossa taiteilija on hyvin irrallinen ja joskus mielipuolinen henkilö, josta joko kiinnostutaan tai ei ja rahan tekeminen on systeemin keskiössä ja tuo näkyvyyttä. Taidetta pidetään kurissa vanhalla hierarkkisella järjestelmällä, jossa olla joku tärkeä palkkaa nauttiva naruista vetävä vallankäyttäjä on paras paikka ja näin vaikuttaa isosti.

Rituaaleihin, konventioihin ja vallankäyttöön myös kyllästyy ja muuttumattomuuteen toivoo muutosta, kun vuodesta toiseen toistettu kaava ei enää vastaa ihmisten ajatuksia hyvästä ja sopivasta tavasta. Vähän kuin harrastaa seksiä aina samassa asennossa reiän kautta lakanassa pimeässä ainoastaan siitostarkoituksessa ja ajattelee nautintoa. Perhe lienee se yksikkö, jossa konventioita koetellaan ensimmäisenä. Kuinka rituaalimme ja uskomuksemme että tietomme muuttuvat ja katoavat ja mitä se kertoo arvoistamme? Jos monta vuosikymmentä oikeaksi todistettu, ei tunteiden johdosta enää pidä paikkaansa, mihin voi ja tulee uskoa? Pahaan mieleen ja onko usko enää hyvä termi käyttää, koska on yhä vaikeampi uskoa enää mihinkään. Kuinka tunteet todistavat mitään, on syytä kysyä. Mitä on säilytettävä, mitä on muutettava ja miksi ja mikä tärkeintä, kuka pystyy muuttumaan kun muutosta ja kehitystä jarrutetaan hylkäämällä tutkittu tieto? Yliopiston alamäki vaikuttaisi olevan jyrkkä, taiteen kohdalla en puhuisi enää edes yliopistosta, se on lähinnä petosta.

Kuinka syvälle rituaalien tarve menee ihmisen sisimpään, psyykeen ja kertovatko ne enemmän tarpeesta pysyvyyteen vai haluttomuudesta muuttua ja nähdä uudella tavalla vai vaan jostakin vanhasta ja arvokkaasta, säilyttämisen arvoisesta? Kyseessä on todella hitaasti kollektiiviseen tajuntaan ja arkeen uppoava tai uppoamaton ajatus ja muutos on yhä uudestaan perusteltava, miksi jotakin on muutettava, miten ja kenen toimesta ja kuunneltava, kuka ei halua muutosta. Nythän vastaansanojat hiljennetään ja mustamaalataan. Meillä on niin paljon valinnanvaraa ja kanavia kertoa, mitä on muutettava, kiinnostavaa on, kuka todella muuttaa mitään paremmaksi, kuka käyttää valtaa ja miksi, mitä se maksaa ja kenelle, kuka on hiljaa vai onko suurin osa kakofoniasta pelkkää puhetta, koska itsensä muuttaminen on edelleen vaikeaa, puhumattakaan sukupuolesta, jonka muuttaminen on mahdotonta, mutta ääneen on päästävä. Vaikuttaisi aivan kuin puhuminen asioiden parantamisesta on sama kuin muutos itse ja silti olemme vain pinnan tasolla ja sivuutamme todelliset ongelmat, josta ilmastonmuutos on hyvä esimerkki. Naisten kohdalla odotukset liittyvät avioliittoon, seksiin ja lasten saantiin. Ne eivät ole oma asia, vaan kollektiivin jatkuvuus-, kunnia tai häpeäkysymys. Samankaltaisuutta koen nykyisessä hiljaisuuden vaatimuksessa, uhassa ja pelossa sanoa vastaan, pakottamisessa että suun tukkimisessa, kulttuurissa. jossa ihminen halutaan tuhota mielipiteidensä johdosta, ei ole mitään hyvää eikä tasa-arvoista. On kiinnostavaa, että taide ottaa tällaiseen kulttuurin ilman itsekritiikkiä osaa. Olisiko siellä kiinnostusta liittyä islamiin eli saatananpalvojiin. He eivät taida ymmärtää vasemmistolaisuudesta eivätkä feminismistä, todella outoa.

Sukupuoliroolit, miesten ja naisten työt, kristilliset pyhät ja sakramentit hiertävät konventiosaralla eniten, puhumattakaan omapäisyydestä: nainen vielä ja elää noin, kuulostaa, että elämme osin syvästi menneisyydessä. Näin minulle esimerkiksi puhutaan ja nainen vielä, on itselleni lentävä lausahdus. Mitä muuttuminen sitten tarkoittaa, muuttuminen ja missä määrin se on tarpeellista ja palveleeko nykyinen muutostarve ja vauhti lopulta ketään, olemmeko sittenkään kehittyneet, muuttuneet vai luommeko kuvitelmaa kehityksestä, kuten itse näen? Moni ei kestä perässä. Illuusio muutoksesta on vahva ja se liittyy digitalisaatioon ja teknistymiseen. Naisten on edelleen vaikea olla uskottava myös teknisillä aloilla ns. miesten töissä tai tehdä mitään konventionaalisesta poikkeavaa usein saamatta positiivista sanaa ja tulla töissä kiusatuksi ei taida olla kovin harvinaista. Miesvaltaisuus on ollut esim. taiteessa sääntö, jota vastaan naiset edelleen menevät ja kilpailu on kovaa, mikä ei välttämättä näy tason korkeutena vaan kyynärpäätaktiikkana ja tarkoituksellisena haitantekona, nimenomaan jos ei tee ja sano kuten halutaan ja oletetaan. Konventioita ja kaavoja vastaan menevä jää hyvin yksin ja nainen vielä. Mies olisi uskottavampi. Miesten on helpompi ja kivempi toimia keskenään, voi heittää huulta eikä tule vaivaantunut olo. Nais-etuliitettä ei enää hirveästi näe, mutta joissakin yhteyksissä sitä käytetään, kun halutaan nähdä sukupuolten erot kohtelussa työssä ja tavoissa selväksi, koska eroja on paljon, sukupuolet ovat olemassa ja uusi sukupolvi on seksistinen myös, syrjintä on yleistä, kenties jopa väkivaltaisempaa kuin ennen. Tapoja satuttaa näkyy löytyvän.

Teknisyydessä ja tekniikassa on tärkeää, että asiat menevät kuten niiden täytyy mennä, oikein ja parhaalla mahdollisella tavalla. Haastava on illuusio laitteiden täydellistävästä kaikkea uudistavasta luonteesta, saa taidekentän myös luulemaan, että sekin kehittyy, henkisesti ja laadullisesti ei näin ole. Applen laitteet eivät tee sinusta ammattilaista ja kuvaruututaide on pitemmälti tosi boring. En ole kuullut kuvataiteessa miehestä, jota olisi ahdisteltu samoin kuin asia naisille tulee eteen hyvin suurella todennäköisyydellä, työolot ovat mitä ovat ja palkkaus laahaa, usein mitään palkkaa ei ole, konventio, että taiteilijan on oltava hiljaa itseään koskevista asioista, on systeemiä koossapitävä voima. Hiljaisuus vallitsee. Miten BLM nyt sitten kuivahti kasaan? Aseman ja vallan väärinkäyttö on myös kovin muuttumaton ja aina vastaantuleva asia, mutta maalaa kiva maailmaa syleilevä kuva. On yhtä lailla konvention oloista, että joudun sanomaan samoista asioista yhä uudestaan. Millä taiteessa on väliä, jään miettimään, kun liikutaan trendien mukaan ja ollaan huolissaan ihan muusta kuin mistä pitäisi olla huolissaan? Rahalla vaikuttaisi olevan suurin kaikenkattava merkitys. Sillä luodaan arvo ja kiinnostus. Yksi taiteen konventioista, lähipiirin suosiminen voisi olla jo historiaa, koska se ei ole etenkään taiteen etu. Taiteilijan työn halventamista systeemin sisällä on silti vaikea niellä ja muistuttaa millaisessa tehtaassa taiteilija työskentelee että millainen galleria kusipäitä ja idiootteja onkaan mahdollista koota yhteen. Melkoinen konventiokavalkaadi, josta myös kovasti pidetään. Vaikuttaa tarkoitukselliselta ja tahalliselta eli korruptoituneelta. Pelastetaan maailmaa kommentoimalla ja sulkemalla väärinajattelijat ulkopuolelle. Ei hirveän yllättävää, että he ovat usein naisia.

Taiteilijan hyvin erillinen osa yhteiskunnassa tekee ammatista kuriositeetin ja kummajaisen, mikä on osa työn viehätystä ja voimaa. Konventioiden ja rituaalien kritisointi on siis ehdottoman tärkeää, niiden kritisointi ja ääneen avaaminen, jotka oman uran tähden arvostavat rituaaleja, pitävät asiat samanlaisina ja voisi olettaa, kritiikki olisi itsestäänselvää, vaan ei. Kuinka peloissaan taiteilija siis on? Kostotoimien pelossa on ilmeisesti syytä olla. Mikäs siinä, jos syy miksi taidetta tekee, on nyökytellä ja pyllistellä. Konventioista pidetään, ne luovat suuruuksia. Taiteen esittämisen konventioiden avulla taide on ymmärrettävissä taiteeksi, mikä on yksi omituisuus: tarvitaan välttämättä valmiit raamit. Konventiot asettavat maalin johon tähdätä ja millaiset ihmiset pudotetaan. Taiteessa toistuvat samat homeiset ajatuskaavat, kuin missä tahansa muualla, mikä on ollut todella erikoista huomata yhä uudestaan ja uudestaan. Iso on hyvää ja pieni ei riitä ja taiteilijan työura on melko yhdentekevä lopulta. Jos haluaa menestyä, on mentävä keskustaa kohti, tunnettava oikeat ihmiset ja osattava pelata systeemiä, skandaali ja trenditietoisuus on paras tapa saada huomiota. Mikä on tällainen systeemi, joka palkitsee sääntöjen seuraamisesta eikä itsenäisestä ajattelusta tai siitä tunnetusta laatikon ulkopuolelta ajattelusta? Uskonpuute vaivaa itseäni, että tulisi mitään parempaa tilalle, on todella vaikea nähdä ja olla se ainoa, joka sanoo vastaan näinkin rakastetussa systeemissä, jossa arvostetaan milloin mitäkin trendien mukaan. Se ei ole innovatiivista, ei innostavaa eikä muutokseen tai muuttumiseen henkilökohtaisellakaan tasolla pyrkivää ei kannustavaa eikä lupaa hyvää taiteilijalle eikä taiteelle. Taide pyörii niin oman napansa ympärillä ja kyseinen ‘maailma’ on hyvin läpinäkymätön muulle kansalle. Voiko sitä edes ottaa vakavasti?

Toisto estetiikassa on modernin ja koneistumisen mukana tullut ajatteluumme ja elämiimme. Toistaminen on mukavan helppoa eikä tarvitse ajatella tai astua epämukavuusalueelle jos ei tahdo. On kiva ja helppo imitoida sitä, joka luo massiivisia liikkeitä ja kaupallista menestystä, koska kaupallinen menestys on hyvän mittari ja ideaali. Toisto on myös nykytaiteessa tehokeino ja tapa kertoa jotakin, mikä on itseäni kiinnostanut myös. Jos toistamme samaa kuvaa tai samankaltaista julkista taidetta, syntyy kiinnostava esteettinen ulottuvuus, toistamme samaa kuviota, muotoja, ääntä ja liikettä? Toistamalla opimme kaiken, toistamalla kerromme itsestämme, toistaminen on asia jota luonto tekee, niin se uusintaa itseään ja päivät toistuvat erilaisina, mutta aina samalla kaavalla. Toiston ajatus on hyvin voimakas elektronisessa musiikissa, voi olla yksi biitti jota toistetaan ja siinä on silti jotakin kehollista, mikä saa tanssimaan. Tanssitko sinä jonkun pillin mukaan, koska se on helpompaa ja vaarana on hylkäys, kosto, työn mitätöinti ja menettäminen, elämän tuhoaminen, naurettavaksi joutuminen tms. jos teetkin toisin ja sanot vasta-argumentin tai mikä pahinta yrität muuttaa jotakin homeista? Nämä ovat henkilökohtaisia asioita, valintoja ja mitä elämältä haluaa, ei mitä joku sinun varallesi on suunnitellut ja kuinka asiat on aina tehty. Jäljen jättäminen vaatii uhrauksia. Ilkkumisen uhallakin on tehtävä kuten näkee oikeaksi. Taiteessa sen luulisi olevan itsestään selvää.

Jos asioita tekee huonosti, miksi tehdä niitä ollenkaan?

Blow, 2017

Vallankumouksen nimi

| Henna Timanttimetsä

Aika jolloin se alkoi, hetki elämässä, tapahtumaketju, tunnemuisto ja tilanteiden kehitys, ketkä vallankumousta olivat tekemässä. Mistä vallankumouksessa on kysymys, miksi, miten ja missä vallankumous tapahtuu. Kuka vallankumousta seuraa, siitä raportoi, kuka kirjaa ylös tapahtumat ja mitkä tapahtumat erityisesti. Kun asiat tapahtuvat, miten ne tapahtuvat ja luovat kokonaiskuvan vallankumouksen luonteesta, päämääristä, tavoitteista ja saavutuksista, lopputuloksesta ja miten siitä eteenpäin vallankumous pitää pintansa tai ei pidä. Onko kysymyksessä subjektiivinen kokemus, äärimmäiset tunteet jotka sanelevat mitä ihmiset tekevät, kokemus ja tunteellisuus joiden kautta asia kerrotaan vai objektiivinen ulkopuolinen tarkkailija kertoo mitä näkee, hän jolla on etäisyys asioihin ilman henkilökohtaisuutta mutta empatia ja kyky huomata asiat jotka ovat oleellisia?

Vallankumous on prosessi, materiaalinen ja henkinen, joka tänä päivänä on hyvin visuaalinen, nopeatempoinen kuvallinen spektaakkeli, hyvin usein sekava ja sotkuinen, jossa tunteet äärimmäisen voimakkaina pääsevät/päästetään esiin tai näemme ja koemme sen visuaalisuuden kautta. Huutamisen, vihaisen elehtimisen ja eräänlaisen performanssin, kivien heittelyn, julkisen tuhoamisen voiman näyttönä, vastakkain asettelun jossa valtio ja valta kyseenalaistetaan kansalaisten toimesta. Kansalaiset huomaavat omaavansa valtaa ja pystyvänsä sen ottamaan pois niiltä, joille se on annettu kansalaisten toimesta tai heidän puolestaan tai kansalaiset konkreettisesti saavat huomata, että valta on jossakin niin ylhäällä ja sellaista että siinä lähtee henki kun asiaan yrittää puuttua. Politiikassa ja kumouksissa irrationaaliset tunteet, jotka sellaisinaan ovat vaarallisia ja sivistymättömiä eivätkä saa olla ilman pidäkkeitä, puetaan rationaalisen puheen asuun, säädylliseen ja sivistyneeseen pukuun, hyvin muotoiltuun puheeseen ja sanankäänteisiin. Tunne tämä tilanne ja ole tunteessasi vahva, oikeassa. Henkilö joka johtaa, voimakastahtoinen puhuja, puhuttelee joukkoa, ihmisiä, lähestyy heitä, ottaa kantaa tilanteeseen, ottaa tilanteen haltuun tai ihmiset.

Kun jotakin on patoutunut kauan aikaa, lopulta poksahtaa jotakin poikki tarpeeksi monelta ihmiseltä yhtäaikaisesti. He eivät enää halua kuunnella vaan toimia. Kumouksen ydin on ‘maltillisuuden’, turvonneen tyhjänpuhumisen, puheen kautta yhä uudelleen epäonnistuminen eli muuttumattomuuden ymmärtäminen, sivistyksen joka on kontrollia ja voimakasta säätelyä ja sääntelyä ymmärtäminen. Tahdin, liikkeen ja vauhdin uudelleen arviointi, kuka käskee ja miten, kuka minua käskee ja miten vastaan. Se jokin, joka on vaikea nimetä, kun ei enää pelkää henkilökohtaisia seuraamuksia eikä kärsimystä, vaan on valmis uhraamaan oman hyvinvointinsa kokonaisuuden puolesta jotta kärsimys, systeemi joka kuvittelee muuttuvansa ihmisten hyväksi ja kontrolli loppuisivat. Kuinka ihmiset voisivat itse määritellä itsensä ja vapautensa rajat, koska tarvitsemme huolen pitävää systeemiä?

Vallankumouksen tilanteessa tarpeeksi moni kokee tuntevansa yhteenkuuluvaisuutta ja kokee samoin miten muutosta joudutetaan tai on idea ja sitä kokeillaan. Miten valta otetaan, miten valtaa käytetään ja mikä on valtaa esimerkiksi hetken mielijohteessa yhtäaikaisesti. Kun tarvitaan muutos asioiden tiloihin on perus jokapäiväistä jargonia, mutta että todella ryhdytään toimeen on kiinnostava piste: milloin se tapahtuu, ettei enää kuunnella puheita asioista, joihin ei ole luvassa parannusta ilman radikaalia väliintuloa eli miten kauan kuuntelemme puhetta, milloin ja miten luomme sen itse ja millaisella puheella on haluttu vaikutus yhteiskuntamuutoksessa. Tarvitaan joukkovoima jonka päämäärät ovat selvät. Ison joukon on oltava yksimielinen. Massa yhdessä toteuttaa haluamansa sopiviksi katsomillaan keinoilla. Miten tämä yhteinen päämäärä ja halu toteutuu kun jokainen on yksilö jolla on oma ääni ja onko siis vallankumous paras mahdollinen keino ja sana.  Massan on pystyttävä toimimaan yhteen ja yhteisen päämäärän hyväksi, ei yhden ihmisen hyväksi vaan kaikkien. Vallankumous on hyppy tuntemattomaan, mutta lopputulos usein on jo nähty. Lopputulos voi olla aivan eri kuin oli tarkoitus. Vallankumous jäi tyngäksi, tapahtumaksi ja karnevaaliksi, jossa kansa on kyllä kokoontunut yhteen ja heillä on vaatimuksia maan johdolle ja virkavallalle. Kuka riskeeraa kaiken, oman itsensä yhteisen edun ja tulevaisuuden vuoksi?

http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/mista-myrskyjen-nimet-tulevat/177963/

Onko nimi asia, jonka eteen vallankumouksessa tehdään työtä? Mitä nimi symboloi ja millainen merkitys nimellä on? Luoko nimeäminen yhteenkuuluvaisuutta ja samalla kokoaa yhteen saavutusta, joka kehittyy tehdessä? Voisiko ajatella, että annettu nimi on siemen, johon koko vallankumous juurtuu, josta on pidettävä kiinni yhteisvoimin ettei rakennelma luhistuu. Nimi kokoaa yhteen perusajatuksen, lähtökohdan ja jatkon. Se on tapahtuman historiallinen alkupiste ja kuvainnollinen idea, ideaali johon pyritään, jota voimme hurrata, johon on pyritty, perusta josta lähdetään rakentamaan jotakin kestävää ja tuhoamaan jotakin joka on ollut haitallista. Vallankumous on puhdistus/ puhdistaminen siinä mielessä. Vallankumouksen ydintä on, että korruptoitunut paha ja muuttumaton vanha ajattelu, rikollinen johtaminen yritetään muuttaa, vaihtaa ja poistaa, jotta koko systeemi ja ihmiset uudistuisivat, tavat tehdä muuttuisivat reiluiksi ja kaikkia tasavertaisesti palveleviksi. Vallankumouksen nimi on nimi uudelle ajalle, ajan alulle, jollekin jonka takana seistä. Aika pysähtyy hetkeksi kuin shokissa tapahtuu. Asiat tapahtuvat kuin hidastettuina, uskomattomina, vaarallisina ryöppyinä joita ei voi peruuttaa, ei pyydellä anteeksi. Nimeäminen painottaa asian ja tapahtumien tärkeyttä, ihmisten panostusten ja voimannäytettä joka on kuin he. He, jotka saivat aikaan pysähdyksen. Hetki, jolloin oli pakko ryhtyä toimeen, valita puoli ja seistä sillä puolella. Tietää miten toimia.

Hyvä esimerkki nimeämisestä, sen oleellisuudesta, merkityksestä yhteiskunnalliselle kehitykselle, mielivaltaisesta merkillisyydestä on Suomen sisällissota 1918, jota kutsutaan vaihtelevasti ja näkökulmista riippuen eri nimillä, joista hätkähdyttävin lienee Suomen työväen vallankumous, joka liittyy Venäjän vallankumouksiin 1905, 1917 https://fi.wikipedia.org/wiki/Venäjän_vallankumous.

https://fi.wikipedia.org/wiki/Suomen_sisällissota “Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin eli hallituksen ja sitä vastaan kapinoineen Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Senaatin asevoimina olivat valkoiset joukot ja kansanvaltuuskunnan joukkoina Suomen punainen kaarti, punaiset. Ulkovalloista Neuvosto-Venäjä tuki punaisia ja Saksan keisarikunta valkoisia.” “Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Tässä suhteessa värittyneimpiä nimiä ovat vapaussota, luokkasota, punakapina ja torpparikapina. Tasapainoisempia nimiä ovat kansalaissota, vallankumous, kapina ja veljessota. Neutraaleimmat ilmaisut ovat vuoden 1918 sota (Suomessa), Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat tai Veijo Merta mukaillen kevään 1918 tapahtumat. https://fi.wikipedia.org/wiki/Vallankumous linkki josta löytyy lyhyt lista vallankumouksista jossa on myös Suomen työväen vallankumous 1918.

Hätkähdyttävyys on henkilökohtainen kokemus ja visuaalisuus on iso osa yhteiskunnallisen väkivaltaisen murroksen tekemistä. Vallankumouksen ajatus ja teko Suomessa on kaukainen ja ei ehkä niinkään. Mukavuudessa ja henkilökohtaisessa kuplassa se on kokemuksen ja historian kannalta kaukainen, jossakin ja jonkun muun tekemä, joku muu kuoli. Se on merkityksenä ja tekona jotakin mikä tapahtuu muualla ja on äärimmäinen, väkivaltainen, pidättelemätön ja pelottava. 1918 vuoden tapahtumista ja kuinka siitä on kirjoitettu ja kerrottu käydään edelleen keskustelua ja se on Suomen historian, Suomen valtion synnyn kannalta merkittävä kapina. Käsittämättömänä pidetään kuinka saman kansan sisällä voi tapahtua näin suuri kahtia jako ja väkivallan tekojen, murhaamisen tarve. Käsittämätöntähän on kuinka sokea edelleen moni on luokkajaolle, jaolle etelään ja pohjoiseen, köyhiin ja rikkaisiin, sivistyneisiin ja sivistymättömiin, herrakansa vastaan alamaiset eli työläiset ja selviytyjät ja kuka kykenee väkivaltaisiin tekoihin tai mikä on väkivaltaa. Kahtiajakautumisen ongelma ei ole poistunut keskuudestamme. Siitä ei pidetä ääntä, koska siihen on ollut vaikea uskoa, koska näennäisesti olemme samalla viivalla. Nykyään meillä pitäisi olla samat mahdollisuudet. Joten se millä nimillä asioita kutsutaan on kiinnostavaa, koska se kertoo meistä ja arvoistamme.

Sukupuolen hauraus

| Henna Timanttimetsä

Vertailemme toisiamme, vertailemme sukupuolia keskenään ja asetamme rajat, jotka oletamme ovat monesti rikkomattomia. Miehet ovat ja naiset ovat jotakin. He tekevät asiat miesmäisesti tai naismaisesti. Miesvaltaisella alalla on paine olla miesmäinen, joten hame päällä töihin on heikko valinta tai että kulkee bussilla työmatkat. Näinkin pienistä asioista voi syntyä iso jupina umpimielisessä porukassa. Naisen tekemät asiat ruoditaan tarkasti toisin kuin miehen. Mies arvioidaan autonsa ja tekemänsä työn jäljen mukaan. Toki tehdyistä virheistä muistutetaan pitkän aikaa, kun taas hyvin tehty työ on se josta ei tarvitse taputtaa selkään. Turhaan vaan ylpistyy ja kuvittelee olevansa joku.

Ajatuksen kulku on  varsin kummallista, kun nainen on työpaikalla jakamassa persettä- ajatus on oikeutettua ja se on viemässä pätevältä mieheltä työpaikan. Hauraudesta haureuteen ei ole pitkä matka seksistisessä mielessä, jossa nainen on tiettyä tarkoitusta varten ja naiset ovat kaikki samanlaisia. Haurautta osoittaa kuitenkin pelko, tiimiytyminen sitä yhtä vastaan joka on se outo ja poisajettava. Tokihan tollasen blondin voi yksissä tuumin lytätä, ei sillä mitään tee, mutta perseeseen voisin naida. Haurautta on halu minkään muuttumattomuuteen, kuvittelu omistamisen kautta saatuun vahvuuteen ja sukupuolten eriarvoisuus, jonka perinteestä halutaan pitää kynsin hampain kiinni. Usko omaan erinomaisuuteen syntyy kuinka sukupuolet kasvavat tai kasvatetaan näkemään itsensä ylempänä ja sen toisen alempana. Miten paljon alempana itse olen esimerkiksi onkin kiinnostava kysymys ja mikä funktio tasalaatuisen idioottimaisuuden ylläpitämisessä on. Tietynlainen normaalius ja balanssi jota ei voi heiluttaa, koska jotakin tärkeää menisi rikki, on ajatus maailman hajoamisesta. Jotakin mikä ei ole korjattavissa, kuten auto on. Nainen tekemässä miesten töitä on friikki ja uhka, mies tekemässä naisten töitä on ihanaa. Nainen tekemässä miesten töitä on uhka, koska mihin miehiä enää tarvitaan ja missä mies voi enää päteä kun viedään pois joku täysin oma, jota ei voi jakaa ja osata muu kuin mies.

Hauraus on väkivalloin puolustettava, jota miehistä kauneutta pidetään arvossa. Väkivallan käyttöä ja uhkaa puolustetaan hauraudella. Keinot ovat vähissä ja kaikki erilainen on uhka miehisyydelle, joka on voimaa ja vahvuutta. Ettei työnteko kovin helpoksi kävisi on työpaikalla toki oltava kaikenlaista muuta puuhaa ja piristystä. Eihän tänne töitä olla tultu tekemään, vaan osoittamaan oma kelpoisuutensa miehenä. Kiinnostavaa on miten ihminen testataan ja joko hylätään tai kelpuutetaan kaveriksi. Ai että työpaikkakiusaaminen yleistä Suomessa? Kyllä, olen kokenut sitä varsin paljon, joten näin on empiirinen tutkimukseni osoittanut. Haurashan on siis se kiusaaja, koska vahvuutta on kyky antaa tilaa ja mahdollisuus muille, että kyky olla lokeroimatta sisään tai ulos.

Suomalaisesta elitismistä

| Henna Timanttimetsä

Ei tarvitse katsoa kauas eikä puhua ihmisistä, jotka ovat korkeissa asemissa yhteiskunnassa, kun löytää elitismin Suomessa, elitismin siemenen, jota voi kutsua luokkajaoksi. Elitismi ja etuoikeutettu asema näkyvät asenteissa, siihen on kasvettu, kasvatettu, että vain paras kelpaa, paskatöihin ei kosketa, koska paras ei tee niin ja paskatöitä eli huonosti palkattuja töitä, vähän koulutusta vaativia töitä tekevät laiskat, tyhmät ja saamattomat eli luuserit. Tähän asenteeseen olen aina törmännyt, kun koulutuksestani huolimatta, otan vastaan työn, jossa tuntipalkka on 10 e tunti. Törmään ennakkoluuloihin, joita on vaikea käsittää enää olevan, tai miksi kuvitelmat hyvästä ja huonosta työstä pysyvät hengissä.

Tässä työttömyystilanteessa, työ on työtä. Asema, että oma erikoislaatuisuus, ovat toissijaisia. Suomalainen elitismi tulee ilmi siinä, kuinka heikommassa asemassa oleva poljetaan tilanteen tullen maanrakoon jotta oma etevyys ja paremmuus loistaisi, töissä ja kouluissa. Työ ja raha määrittelevät meidät täysin. Saanen sanoa, että on räikeä ristiriita siinä mikä on hyvä työ, tärkeä työ ja miten työ vaikuttaa ihmisen arvoon. Ihmisen luonne ja ihmisyys mitataan siinä kuinka hän kohtelee toisia ihmisiä olivat he ketä tahansa, tekivät mitä tahansa työtä. Olen oppinut kuinka pallottelu ja pompottelu, selän takana puhuminen ja selkärangattomuus palkitaan. Kuinka se joka tekee huonosti palkattua työtä on luuseri, joka ei ole elämässään päässyt eteenpäin. Eteenpäin menoa merkkaavat suuri palkka ja sillä saatavat asiat. On menestystä kuinka voi kuluttaa ja millaisia kavereita ihmisellä on, kuinka asuu ja miten pukeutuu. Kokonaisarvioni suomalaisesta työelämästä, sitä taiteilijana seuranneena, on surullinen.

Sitten on kysymys miten paljon ihmisen on hyvä tienata ja kuinka paljon raha merkitsee vai merkitseekö se, että on mielekästä merkityksellistä työtä ylipäänsä. Miten työn merkitys löytyy? Minulle yhtälö on helppo, koska taiteilijan työ on minulle kutsumusammatti. Se tuo elämääni merkityksen. Harvoin tapaan taiteilijoita tekemässä niitä muita töitä, joita teen elääkseni ja ilmeisesti on harvinaista olla taiteilija työelämässä, koska taiteilijan ammatti on kummallisuus, jota ihmetellään tai ajatellaan ja sanotaan. että olen huono taiteilija, koska en myy töitäni, työni ei myy. Raha määrittää laatua edelleen.

On ollut kiinnostavaa tehdä duunarin töitä ja kohdata nykytaiteesta autuaan tietämätön kansa. Joka on saanut minut pohtimaan luokkajakoa ja millaiset asiat ketäkin kiinnostavat. Taidekuplasta kannattaa astua ulos, koska ulkona on hyvin taiteeton maailma, joka on varsin mustavalkoinen. Eipä sillä, taidekupla on myös putkinäköinen monella tapaa, on heitä ja meitä. Ärtymystä on vaikea peitellä kun ennakkoluulot toistuvat mihin tahansa menenkin, milloin mitenkin päin, omaa identiteettiäni sen enempää painottamatta. Ärtymystä on myös vaikea peitellä tässä Suomen paapotussa elitistisessä ilmapiirissä, jossa itseä pidetään liian hyvänä tekemään matalapalkkatyötä ja se, joka siihen sortuu on häviäjä, jonka itsetunto piakkoin rapisee. Työn tekemiseen on muutenkin tullut kummallinen asenne: vaivannäköä kartetaan, itsensä likoonlaittamista ja työn hyvin tekeminen, etenkin, jos se on huonosti palkattua, on liikaa vaadittu.

Viimeksi pari kuukautta sitten kuulin taas kysymyksen miksi opiskella niin paljon, kun joutuu tekemään edelleen matalapalkkatyötä. Niin, miksi sitä joku opiskelee. Jotkut opiskelevat siitä saatavan taloudellisen hyödyn vuoksi. Jotkut opiskelevat, koska ovat kiinnostuneita asioista ja itsensä kehittämisestä ja kenties haluavat muuttaa yhteiskuntaa ajattelemalla ja kirjoittamalla ja taiteella. Tämä jälkimmäinen syy on ilmeisen huono, koska siitä ei makseta. 😦

Kuinka olla kriittinen?

| Henna Timanttimetsä

Kriittisyyteen ei kannusteta, koska se on hiukan uhkaavaa ja epämiellyttävää. Puheissa ja olemuksessa on oltava kiihkoton, tasaisen rauhallinen, äläkä vaan radikalisoidu tai olet ulkona ja hylkiö, potentiaalinen kouluampuja ja pommimiesnainen. Radikalisoitumista on monenlaista, toivottavasti se on edes joillekin selvää. Itse näen että ei ole muuta vaihtoehtoa kuin radikalisoitua eli vastustaa äänekkäästi monin tavoin paikallaan pysyvää mitäänsanomattomuutta joka pelkää muutosta. Pureva kritiikki koetaan loukkaavaksi, hyökkääväksi ja siksi se on tarpeetonta koska häiriö on häiriö (joidenkin mielestä). Tahallisesti pyrkiä pahoittamaan jonkun herkkä mieli ja aivan turhaan ja aivan kuin se olisi kritiikkiä. Kriittisyyttä ja reaktioita madännäisyyteen on monenlaista, joten taito kannattaa opetella jo pienestä pitäen. Kriittinen ajattelu, toisinajattelu ja tekeminen ovat pohja toimivalle kansalaisyhteiskunnalle. Se on venttiili ja perustarve ettei tarvitse tukeutua väkivaltaan tilanteissa kun ei tule kuulluksi, korjatakseen epäkohtia, korjatakseen jotakin mikä on rikki on pystyttävä keskusteluun, mielipiteisiin. Jos yhteiskunta ei halua kriittisiä, itsenäisiä ajattelijoita vaan massan joka tykkää mukavasta yhtenäisyydestä jossa kaikkien on oltava samaa mieltä tai oltava hiljaa koska emme uskalla olemme umpikujassa, ja siltähän tilanne nyt näyttää. Sanan- ja ilmaisunvapaus on tasa-arvoisen ja ihmisiä kunnioittavan yhteiskunnan perusta.

Taide jota tällä hetkellä varmaankin edelleen pidetään vapaana ilmaisunareenana ei sitä ole. Taide edelleen leijuu tavoittamattomana möhkäleenä jossa asiantuntijaa leikkimällä voi olla vallankahvassa muka sivistynyt (kyllä stereotypiat pitävät paikkansa). Tuo tahtoo pyöriä samanlaisena samojen kaavojen mukaan muuttumatta tarjoten mukavia posteja mukaville kavereille eikä osaa ottaa kritiikkiä vastaan, koska eihän hyvässä ole mitään kritisoitavaa. Tuota puhkaisematonta kenttää ei voi kritisoida olematta taidevastainen vaikka aihetta on runsaasti. Tapahtuu näivettyminen ja syntyy muuttumattomuuden tila joka on täysin taiteen sääntöjen vastainen, avoimen yhteiskunnan vastainen. Taiteessa vallassa ovat pääasiassa muut kuin taiteilijat, tilanne kertoo jotakin. Systeemi on melko käsittämätön kavarisuhteille ja kädenpuristuksille perustuva leikki. Syyt miksi muuttumattomuuden tilan halutaan niin kovin säilyvän ovat narsistinen vallantavoittelu, jalustalla seisomisen ihanuus, usko omaan kaikkivoipaisuuteen, omaan erinomaisuuteen joka ei enää kaipaa päivittämistä, vankkumaton usko auktoriteetiaseman saavuttaneiden erehtymättömyyteen, ja ai niin rakkaus taiteeseen, oma hivelevä herkkyys jota kaunis taide koskettelee niin viekoittelevasti, oh.

Purevien kriitikoiden hiljentäminen ja halventaminen ovat tyypillisiä tapoja pitää saavutettu asema, pitää tilanne muuttumattomana. Kateudestahan ne kitisee, vai mitä. Kun ajattelu on noin matalaotsaista ei halua edes ottaa osaa moisen systeemin ylläpitämiseen ja rakentamiseen vaan sen murtamiseen ja totaaliseen muuttamiseen. Äärimmäisen hyvä esimerkki on Guggenheim-projekti jonka toteutumista voi arvailla; kuinkakohan ne pärjää sen kanssa, ovatko ne pärjänneet ja mitä tästä voi ajatella muuta kuin Guggis on kaivanut kivan haudaan itselleen. Minäkin rakastan taidetta. Kovan rahan kusetusta ja valehtelua en. Mielenkiintoista on kuinka taiteella tahdotaan tahkota rahaa, millaista taidetta tuetaan. Taide tuo näkyvyyttä kaupungille, se on selvä. Mielenkiintoista on kuinka omia taiteen sisäisiä valta-asemia halutaan taiteen kustannuksella vahvistaa ja poliittista imagoa pönkittää pelaamalla omaan pussiin rakastamalla taidetta. Taide tuo rakastava instituutio. Näin paljon rakkautta kaikille. Jännä tuoda esiin rakkauden tunne ja herkkyyskin vielä, voih mä varmaan pyörryn kohta. Tuo rakkaus taiteeseen on niin valtavaa että on konsulteilta kysyttävä voiko Helsinkiin rakentaa museon. Ollaan nyt ihan varmoja, kun ei niistä turisteista tiedä mitä ne haluavat. Oma tuotto on turvattava, eihän sitä nyt tappiolla sentään toimita. Voi mikä luottamus minulla on tälläisiin tunteellisiin älynjättiläisiin, mutta onhan se niin, ilman pääsymaksuja ei meillä olisi varaa kustantaa tuota mahtavaa taidetta jota meille mahdollisesti maksua vastaan virtaisi ulkomailta jotta valaistuisimme ja oppisimme taas jotakin uutta, kuten ilmoille lausuttiin: oppisimme suuren maailma tavoille. Onneksi meillä on varaa ja tarve suuren maailman tavoille. Hoitolaitokset ja palvelutalot loistavat kammottavuudellaan, missä on taide? Taidetta niissä ei paljon ole vaikka kaupungit mielellään taidetta varastoihinsa keräävät. Edelleen voi kysyä mikä on taiteen tarkoitus? Kaupungeille se on lähes pelkästään sijoituskohde. Miksi joku vastustaa taidetta niin paljon että ei tajua mikä mahdollisuus Guggenheim on Helsingille ja Suomelle? Kyllähän se varmaan olisikin ollut jos salailu ja valehtelukulttuuri ei niin kovin paistaisi läpi, jos projektissa olisi jotakin aitoa ja haluttavaa.

Mutta takaisin kritiikkiin ja sen tarpeellisuuteen. Helsingin Sanomissa kerrottiin viime viikolla kuinka kulttuurirahat virtaavat kaupungin keskustan kulttuurilaitoksille vaan eivät suuremmassa mittakaavassa lähiöihin joissa taiteelle todellakin olisi tarve. Asiaan on onneksi tulossa muutos kun Helsingin kaupunki on ilmeisesti tullut järkiinsä ja tajunnut millainen mahdollisuus taide lähiöissä on ja jakaa puoli miljoonaa lähiöiden projekteihin yms. Jotain hyvää tapahtuu sielläkin päässä. Olinkin jo hetken huolissani, kyllä varmaan se konsulteille maksettu korvaus hyvästä työstä jollakin tapaa maksaa itsensä takaisin.. lol. Olinkin jo menettämässä luottamukseni kulttuurirahoituksen jakelijoihin.

Jos otamme kannan että auktoriteettiasema tuo 100% uskottavuuden ja luotettavuuden, kenties vielä enemmän, olemme todella hukassa. 100% luottamuksen tulisikin olla mutta kun asioita hoidetaan näin huonosti, on aihetta kysyä millä rahkeilla ihmiset pääsevät päättäviin asemiin? Jos kuvataide on alue joka on kritiikin yläpuolella, joka on hyväksikäytettävissä ja käyttökamaa jonka arvo on yhtä kuin hyötyarvo, mitä se on?  Kuten vaikuttaa, kuten on annettu ymmärtää, että taide on arkea ja tavallisuutta ylempänä, koska asiantuntijuus ylentää taiteen, asiantuntija joka on havaittu asiantuntijaksi muiden asiantuntijoiden avulla: näivettyminen on jo tapahtunut. Missä on itsekritiikki ja mitä taide tässä imagokilvassa on? Asiantuntijan ehdoton auktoriteetti ei ole hyvä asetelma edes tuolle asiantuntijalle saati taiteelle. Mitä tietoon, sen jakamineen, ymmärrettävyyteen, objektiivisuuteen ja totuudellisuuteen tulee, miten käy yhteiskunnallisen kehityksen kun taideasioista päättävä pieni ja salainen veljeskunta on näin korruptoitunut ja mätä? Entä taide joka myötäilee turistivirtoja, mitä se on? Onko se helposti sulavaa ja isoa? Luommeko näin kansalaisia jotka ovat pelottomia ja valmiita keskustelemaan avoimesti vai pelon yhteiskunnan jossa asiantuntijaa ei voi kyseenalaistaa, koska ei vaan voi? Taiteen sivistävä vaikutus varmaan jossakin piilee? Onko sivistys taiteeseen liittyvä asia niinkuin itsestäänselvästi ajatellaan ja mikä on taiteen yhteiskunnallinen merkitys tässä kuvassa? Hämmentävä ajatus on kuinka jotakin pidetään sivistyneenä koska niin on totuttu ajattelemaan, olettamuksien ja kummallisten itsestäänselvyyksien seinäke sanoisin (mitä takana lienee), paikkansapitämättömien hokemien linnake jota olisi jo aika päivittää rankasti. On enää kovin vaikea uskoa mitä taiteen sisällä työskentelevät sanovat on totta ja hyväksi kenellekään. Tuo pyörivä omahyväinen sisätila on itsekeskeisyydessään idioottimainen, mieletön ja turhake.

Avainasemassa kriittisten kansalaisten koulutuksessa ovat opettajat ja laitokset, jotka saavat valtion tukea, joilla on velvollisuus tuottaa kulttuuria, tietoa ja opetusta joka kannustaa ja tukee kriittiseen ajatteluun ja ilmaisuun. Heillä on myös velvollisuus ottaa vastaan ja vastata kritiikkiin asianmukaisesti. Näin ei aina tapahdu vaan kritiikki otetaan henkilökohtaisesti tai siihen ei vastata. Opettajat, kulttuurilaitokset ja lehdistö ovat avainasemassa millainen asenneilmapiiri nyt ja tulevaisuudessa on mitä kriitiikin antamiseen ja siihen vastaamiseen tulee, kuinka yhteiskunnallinen muutos tapahtuu, sen sallitaan tapahtuvan ja kuinka toisinajattelijoita kohdellaan.

So mr. Iceman sucking a lollipop, I’m sure you mean no harm.

| Henna Timanttimetsä

Valta. Kuka sitä käyttää? Miten valta näkyy ihmisten välisissä suhteissa? Siis, toisen ylitse käveleminen on suurta huvia ja aivan kuin ylimmän oikeus. Se on eräänlainen osa ihmisessä, kone ja pakottava tarve olla suuri ja vahva. Suuruutta ja vahvuutta, heikkoutta ja pienuutta. Niin mikä on mitä? Olen osa, jota käytetään. Mutten halua, pistän vastaan. Ai niin, mun pitäisi olla varovaisempi, en aio olla. Minun pitäisi pelätä. Niin mitä?

On vallan käytön pienoismaailmoita ja sitten vallan suuruusluokkia isompia ja isompia, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa, pienet, keskikokoiset, ja universumit. Minkälaista valtaa minä käytän? Onko taiteellani vaikutusta tai sillä mitä haluan sanoa?

Nostan roskan maasta, en pidä roskaamisesta, sotkemisesta, tönimisestä, kiusaamisesta tai haukkumisesta. En myöskään pidä monesta ympäristössämme tapahtuvasta asiasta, joita tapahtuu tällä hetkellä rakentamisessa tai paremmin sanottuna ympäristömme muokkaamisessa, sen uudelleen luomiseksi tai tuhoamiseksi. Arkivallankäyttöä ja voimattomuuden tunnetta, en koe paljoa voivani vaikuttaa rumaksi kokemani ostoskeskuksen rakentamiseen ja kuinka voisinkaan siihen vaikuttaa. Toistan mielessäni, se vaan on niin perkeleen ruma ja otan valokuvan. Dokumentoin, mitä ympärilläni tapahtuu. Rakennan kuvista kokoelman ja aurinko paistaa. Mietin, mitä rakennuksen suunnittelija mietti suunnitellessaan tuon. Miksi se on? Kuinka kauan se on?