Vaihtoehdottomuus ja mihin se johtaa. Mihin vaihtoehdot katoavat?

Vaihtoehdot katoavat tarpeettomuudesta. Vaihtoehdoille ei ole käyttöä, ne katsotaan järjettömiksi, tyhmiksi, naurettaviksi ja niistä ei ole hyötyä. Kun on yksi ainoa oikea tapa tehdä asioita ja elää vaihtoehtoja ei tarvita edes kuriositeetteina saati valinnan mahdollisuuksina. Vaihtoehtoinen on edelleen vähättelevä sana, on vaihtoehtoihminen, joka on valinnut normista poikkeavan tavan tehdä asioita. On olemassa valtavirran tapa elää, jotkut ovat sen ulkopuolella jollakin tavalla hiukan epäilyttäviä ja vaikeita ymmärtää kuin lapsia jotka eivät ole osanneet päättää haluavatko suklaalevyn vai sen käärepaperin eli on huonoja ja hyviä valintoja jotka ovat itsestäänselvyyksiä jollakin asteella. Kyse on siis mikä on hyvä ja huono valinta ja millä perusteella valintoja teemme. Vaihtoehto on jopa radikaaliin verrattava sana sen negatiivisen kaiun ansiosta. Onko vaihtoehtoja meille tarjolla helposti vai joudummeko etsimään ja löytämään vaihtoehdot uudelleen kuin uusina ja ihmeellisinä on yksi pääpointti vaihtoehdottomuuden maailmankuvassa. Olen ollut aistivani vaihtoehdottomuuden mielialan valtaavan monen, vaikka elämme niin sanotun jatkuvan muutoksen maailmassa, tietoa on saatavilla, teknisiä apuvälineitä jne. Useimmat meistä laahaavat uusien ajatuksien ja mahdollisuuksien puutteessa ja se yllättää minut täysin aina uudelleen. Mihin mahdollisuudet katoavat tai miksi on vain muutama mahdollinen asia joista valita ja loput mahdollisuudet eivät mahdu mahdollisten asioiden kenttään? On siis olemassa itselle mahdottomia asioita joihin ei syystä tai toisesta voi koskea, ryhtyä, kokeilla tai hyväksyä. Mihin ihmisen kyky nähdä mikä on mahdollista ja mahdotonta katoaa? Mihin uskallus ja oma-aloitteisuus katoavat? Onko kyseessä uskonpuute omiin kykyihinsä, itsensä vähättely vai monen asian summa joka rajaa mahdollisuudet? Kaurapuurosta ja kasviksista ei voi pitää koska ei ole oppinut pitämään niistä eikä näe noiden ainesosien mahdollisuuksia omalla kohdalla. Kyse on siis suurelta osin arvoista ja tottumuksista joihin on kasvanut. Siitä millaiseen arvo- ja oppimisympäristöön on jumittunut tavallaan perinteisesti olemassaolevaan jatkumoon joka on vaikea rikkoa ja kyseenalaistaa. Entä kun on pakko muuttaa tottumuksiaan eli ei ole muuta mahdollisuutta? Monesti joudumme vasta silloin ottamaan vaihtoehdon tosissamme.

On olemassa erilaisia köyhyyksiä ja mielenköyhyys on yksi niistä. Mielenköyhyys ei tietenkään ole uusi ilmiö, mutta hämmästyttävä se on tässä yltäkylläisyydessä ja varakkuudessa jossa elämme. Materiaalisessa köyhyydessä on se huono puoli että ei ole rahaa, ei ole varaa. Ei ole varaa syödä, pukeutua, liikkua, viihtyä, rentoutua, suunnitella tulevaisuutta kuin haluaisi riippuen tietysti henkilökohtaisista mieltymyksistä ja mihin on tottunut. Entä köyhyyden hyviä puolia? Kävisikö se että maailman rikkaimmat ihmiset käyttävät maailman luonnonvaroista aimo osan, siis suurimman ja järkälemäisen. Varakkuutensa voi käyttää pröystäilevään elämään ja niin tapahtuu epäilemättä hyvin suurella todennäköisyydellä jos on millä mällätä. Tahdomme leveillä ja elää mukavasti. Se että kanssaihmiset näkevät mukavuuteni on osa nautintoa. Köyhyyttä on monenlaista ja se voi olla lamaannuttavaa. Tuo lamaannus onkin kiinnostava kohta. Kuinka kauan henkinen lamaannus kestää, mihin se johtaa ja miksi lamaannumme? Pohjattomuuden tunne on hirveä. Lamaannus on eräänlainen masennustila jossa omat mahdollisuudet tehdä asioita ja elää tasapainoista mukavaa elämää ovat kavenneet ja näkymättömissä. Missä kohtaa lamaannus alkaa, mikä lamaannusta ruokkii ja pitää yllä? Rikaskin voi lamaantua ja niin tapahtuu paljonkin eli materiaalista köyhyyttä ei voi syyttää ihan kaikesta, oikeastaan köyhyys on oire. Köyhyys voi olla myös elämäntapa ja niukkuus ohjenuora jolla on tietty tarkoituksensa, muu kuin lamaannus. Materiaalista hyvää voi olla liikaa ettemme tiedä mitä tehdä sillä, mikä on melko hämmästyttävä tilanne.

Nälkä on huono kumppani ja haluamme karttaa tuota epämiellyttävää tunnetta joka kalvaa koko kehoa aivoja myöten. Syöminen on perustarve joka hellii mieltä ja ruumista. Haluamme olla täynnä, haluamme täytettä voidaksemme tuntea kylläisyyden ja voiman tunteen, kaikkivoipaisuuden elämänvoiman ja hellivän itsekeskeisen nautinnon. Suuri osa maailman ihmisistä on kaukana materiaalisista rikkauksista, niin kaukana että sitä voi olla vaikea ymmärtää kuinka eri tavoin elämää voi elää. Epävarmuus ja muutoksen yht’äkkisyys ovat osa köyhän elämää ja toisaalta se etteivät perusasiat monasti muutu paremmaksi vaan pysyvät ennallaan, silti vaikka elämme kovasti muuttuvassa maailmassa ja tahdomme painottaa tuota ihanaa muutosta, joka on jossakin määrin älyllinen ja toisaalta ei. Mikä oikeastaan muuttuu kun puhumme globaalista nopeasta muutoksesta? Kuinka näennäistä tai perusteellista, tyydyttävään lopputulokseen johtavaa muutos (muutoksemme) lopulta on? Muuttuvatko ihmiset, ajattelu vai tavat tehdä asioita? Köyhät ihmiset ovat kasvattaneet lapsia, rakentaneet taloja, uskoneet tulevaisuuteen, lapsiinsa ja itseensä eli aina on jotakin joka muuttuu koska niin haluaa ja sen eteen tekee työtä, vaikka näyttää etteivät asiat muutu. On haluttava muutosta. Kysymys on mitä köyhä voi itse tehdä itsensä, perheensä ja yhteisönsä hyväksi köyhyyden ja huonon tilanteen poistamiseksi ja minkä asioiden haluaa muuttuvan, mikä on tärkeysjärjestys ja mihin tyytyy. Keinot saattavat näyttää olevan tavoittamattomissa ja teoriassa olemme kummallisessa tilanteessa jossa köyhyydestä ei helposti pääse pois omin voimin eikä edes avulla. Varaton voi olla avun varassa siinä määrin että jumittuu ajatukseen omasta avuttomuudestaan, tilanteensa lohduttomuudesta, ympäröivän maailman kovuudesta ja muuttumattomuudesta parempaan. Missä vaiheessa on kysymys siitä ettemme näe mahdollisuuksiamme itsessämme ja ympärillämme? Millaisessa yhteiskunnassa mahdollisuudet tehdä ja tulla joksikin rajautuvat tietyssä taloudellisessa tilanteessa niin niukoiksi ettei noiden niukkojen raja-aitojen yli yksinkertaisesti pääse muuten kuin ihmeen kaupalla? Unelmoinnin ja toivon loppuminen on äärimmäistä.

Köyhyys on monella tapaa lannistavaa. Moni lannistuu kun köyhyys jatkuu ja jatkuu eikä parempi näy tulevan. On määriteltävä mikä on tuo parempi joka halutaan niin epätoivoisesti että se on suorastaan kunnia-asia. Mitkä asiat ovat tavoiteltavia kunnia-asioita joilla voi leveillä ja olla ylpeä kun ne on saavuttanut? Kuinka estää lannistuminen ja näköalattomuus saattaa kuulostaa sosiaalitädin maailmanparannusvimmalta ja yltiöoptimistin loppumattomasta uskosta positiiviseen ajatteluun. Myönnän kyynisyydella on tietty paikkansa, muttei tässä kohtaa. Kun puhutaan ihmisten elämään olennaisesti vaikuttavasta asiasta kuin toimeentulosta kaikki keinot on otettava käyttöön, jotta luomme mahdollisimman luovan ajatusilmapiirin eli kysymys on mitä haluamme luoda ja kenelle. Tänään painotetaan paljon innovatiivisuuden ja kekseliäisyyden perään. Mikä onkaan ollut aina luovimpia tiloja kuin puute ja halu päästä siitä pois. On kuitenkin vaikea olla innovatiivinen jos puuttuu asunto, riittävä vaatetus ja ruoka. Nuo perusasiat on oltava jokaisella kunnossa ja niin ei ole edes Suomessa. Se on masentava todellisuus. Tavallaan olemme oman onnemme seppiä ja tavallaan emme. Köyhyys on edelleen ja tietenkin huono asia, hävettävä ja leimaava. Ihmisten paremmuusjärjestys rakentuu varakkuuden perusteella liian usein. Raha ja omistaminen ohjaavat elämäämme. Huomionarvoista olisi jos oppisimme näkemään taloudellisen arvon ohi. Kuinka tehdä asioita ilman rahaa on hyvä luovuuden oppitunti jota voi harjoitella joka päivä oli siihen pakko tai ei. Mitä voimme tehdä on perusajatus josta jokaisen lähdettävä.