Tankkerit pelottavat minua. Näen joskus unta, että kellun tankkerin vieressä ilman vaatteita yksin valtavan violetin ruosteisen kölin vieressä. Minua pelottaa mitä vieressäni  ja allani vedessä on. Kumpikin vesi ja valtava laiva ovat käsinkosketeltavan kauhistuttavia, murskaavan. Ne pitelevät minua ja silti minua ei ole. Olen kadonnut. Tuo pelon tunne on jatkuva tunne unessa, loputon kuin laivan kylki ja vesi. Ei se ole kuoleman pelkoa, koska tuntuu että olen jo valmiiksi kuollut, ilman toivoa tai ulospääsyä. Minä vain olen, kellun. Mitään ei tapahdu, ei kuulu, mitään muuta ei näy, ainoastaan pelkään. Pelko on olento itsessään, ja se että mitään ei tapahdu, ajalla ei ole merkitystä. Asiat ovat olemassa väreinä, tunteena, ja minä koska hengitän ja tunnen, vaikka luulen muuta.