tunteet

Aivoverenvuotoja on niin monenlaisia. Ehkä eniten inhoan sitä omahyväistä ilmettä naamalla, joka on läpeensä läpinäkyvä, sellainen joka hyväksyy kaiken, saadessaan kaiken minkä haluaa, tehdessään, kuten aina on tehty. Jotakin muuttumatonta. Sellainen ilme, joka tietää, ettei ole mitään, mihin yksi pystyisi ja mitä tämän tietäminen tarkoittaa.

Normaalia vuotoa, yöhikoilua, päänsärkyä ja uupumusta. Näin juokset oikein. Nostele jalkojasi. Tarkkaile itseäsi, koska sinua tarkkaillaan. Huono selkä on kuin kohtelu, joka kuuluu asiaan, josta ei jotenkin saa kiinni, ehkä siksi, koska se on niin normaalia: olet täysin muiden armoilla ja käytökseen on heti osattava vastata, joten opettele, ja se päälle kaadettu asia, josta voit toki valittaa vaikka moderoijalle tai adminille, tai minne nyt voi, mutta josta ääneen valittaja leimataan, eikä lopulta mikään muutu, mutta leima suurenee ja kohtelu huononee ja sinusta sanotaan, ettet osaa ja olet vaikea ihminen. Narsistille takaisin sanominen kostautuu ja uskotko, heitä on paljon ja että he ensimmäisinä menevät henkilökohtaisuuksiin, koska luulevat, että se koskee eniten, ja että he näkevät sinut todella. Sellaista on ennakkoluulo ja kuvittelun taso on hyvin suppea omien halujen kautta syntynyt, ainoastaan itsekeskeinen, monotoninen ja lattea. Uppoa menettämättä mitään, voit toki, tai uppoa ja menetä kaikki. Onko tämä valinnainen asia? Miksi olla sellaisten ihmisten varassa ja vallan alla, joille systeemistä hyötyminen on ensisijaista ja se näkyy? No, mikä on vaihtoehto? Ne ovat vähissä todella. Mene syvään päähän, mitä sekin sitten tarkoittaa, on aina paras ja tapa, kokea kaikki mahdollinen kerralla, ehkä selviydyt, parhaiten anonyyminä. Siis ääreen, josta voit huudella?

Mutta ei se kokemus nyt ollut se juttu, vaan muuttaa jotakin oleellisen tärkeää, mikä on ollut muuttumatonta, vaikka muuta väitetään ja muutoksesta puhutaan, sen tärkeydestä ja täällä ollaan muuttamassa asioita, asiat ovat nyt muuttumassa. Se, että sinut tönäistään jyrkänteeltä alas, ihan vaan koska voidaan, sitä voi kutsua myös bussin alle työntämiseksi näinä vihreinä aikoina: muista nyhtäistä työntäjä samalla alas. Nähdään pian!

Päästä pois kokemuksesta, joka on ahdistava, jalkasi yltävät pohjaan, ehkä, ehkä eivät. Olet kuitenkin elossa ja toimintakuntoinen. Ajattele, että tutkit tätä tunnetta ja miten syväksi se menee eli äityy. Onko se keramiikkaa, hiekkaa, mutaa vai kiveä, niljaista vai sileää, yhtäjaksoista tasaisuutta pienillä jyrkennyksillä tai pimeyttä ja saat pakkoliikkeitä tai sinun halutaan olevan peloissasi? Älä joudu pakokauhuun, äläkä kokonaan veden alle, kellu. Tämän kaiken voit oppia yksin ja lehdestä lukemalla. Siinä on ihmiselämän hienous. Onko jotakin, mikä ei olisi ahdistavaa ja miksi tätä tunnetta täytyy vältellä, siinä velloa että voivotella? Aivan kuin pystyisit siihen. Vitun ikuisuudessa sulattamatta aivojasi. Ai missä?

Kerro lockdown-ahdistuksestasi, kun et päässyt ulkomaille tuulettumaan, ja mikä tärkeintä, jakamaan kokemuksiasi ja elämään isolla E:llä, koska elämä jää elämättä, jos et koko ajan pajata siitä ja tee niin kuin tähdet ja seuraa ja sinulla ei ole tiettyjä asioita ja et liiku. Katsokaa minua, kaikki jaetaan, paitsi harmaat kohdat tai ne silloin, kun muu joukko ymmärtää olla empaattinen. Omakuva on nyt in. Näetkö hikikarpaloita tai ihohuokosia, koska mitään muuta ei tule ulos, kuin imitaatiota ja toistoa. Katso, tee näin, eikö ketään muuta häiritse kuinka mitättömät asiat ahdistavat? Ahdistaako? Vai oliko se oma mitättömyys? Ai, onko mitätöntä olla eristyksissä kaksi viikkoa tai jopa kuukausia? Mitä se on ihmisen historiassa? Entä kun ei ole ketään kertomassa, miten tehdä mitäkin ja milloin? Entä kun ei ole alustaa, jossa ilmaista itseään? Auttaako ryhmähali, auttavatko avuliaan oloiset lehtiartikkelit vai onko niiden tarkoitus vain ojentaa meitä, aivan kuten toimittajien nykyään sosiaalisessa mediassa on tapana? Empatia on päivän sana. Tule esiin ja kerro tunteistasi. Tai että, olet opetellut tulemaan toimeen ei millään. Tämä ei siis olekaan mindfullness-harjoitus?

Kuinka ottaa huomioon iho ja uhriasema? Siis mikä ja kenen? Ahdistus on tila, johon kasvetaan ja se täytyy oppia näkemään mm. kemiallisesti tuotettuna tilana ja ryhmän tuottamana. Olemme oppineet tarkkailemaan toisiamme ja itseämme tunnetasolla niin paljon, että negatiivinen on jotakin todella pahaa. Ahdistus on vasta vähän aikaa opittu huomaamaan ja sanomaan ääneen, mikä on ollut iso askel johonkin suuntaan, tunteiden sanallistaminen. Ennen ahdistuksesta oli ihan turha puhua, koska se oli ongelmista pienin. Kaikkia ahdisti. Toiselle ahdistuksen aiheuttaminen on edelleen harmittoman oloista huvia, aivan kuten ennenkin, tietoista ja tiedostamatonta. Ei toisen ahdistus edelleenkään aukene kenellekään, koska toisen tunteminen saati, mitä kukakin tuntee on mysteeri edelleen. Mistä ja miten ahdistusta aiheutetaan, onko toisella ylipäänsä tunteita ja millaista ahdistuksen kokemus voi olla ja kuinka se vaikuttaa elämänlaatuun (latuun). Ahdistusta aiheutetaan vaikka tekemällä kaikki asiat aina samalla tavalla ja laatikkoistamalla että byrokratisoimalla, koska se on turvallista ja myös kostona, aivan kuin se olisi joku uusi ja toisaalta pahin asia tunnekartalla, jota kokeilla ja testata tai että joidenkin ahdistus on syvempää ja pahempaa kuin joidenkin toisten ja ne toiset on otettava huomioon paremmin tai on tunnettava kuin he, heidän kärsimyksensä, mitä kristinuskossa harjoitetaan. Kärsimysharjoitukset Jeesuksen kokemusten kokemiseksi ja hänen asemaansa asettumiseksi, ovat hyvä esimerkki. Kuinka elää ahdistuksen kanssa, on oppimisprosessi ja että ihmiset tahallaan haluavat pahaa oloa toisilleen, kuinka elää tämän faktan kanssa, on kristinuskossa oleellisessa osassa: koko kristinuskon kehityksessä ja itse uskonkappaleessa, uskossa että omassa kasvussamme. Miten annat anteeksi ja voiko kaikkea antaa anteeksi? Mikä kärsimyksen tarkoitus on ja miten kasvamme kärsimyksessä, koska sitä ei voi välttää? Miten paljon kärsimystä voi kestää ja kuinka kärsimys mitataan tai mikä on ylipäänsä kärsimystä? Miten ymmärtää tunteiden ja ihmisten suhde tai kuinka paljon voi antaa tunteiden hallita yhtään mitään lopulta? Itse olen löytänyt zen-asetuksen, koska on asioita, joille en voi mitään, hyvin usein katson, mitä tapahtuu. Kysymys, miksi tuo ihminen tekee noin, on hyvin tärkeä eli yritän ymmärtää. Tunteiden kemiallinen luonne helpottaa ymmärtämään, että tunteitaan voi hallita ja tunteet eivät todellakaan kerro totuutta ja hallitse siinä määrin kuin annetaan olettaa tai halutaan.

Tunteisiin vetoaminen on hyvin tavallinen vaikuttamisen keino, manipulointia. Kun se ja se asia ahdistaa ja siitä kirjoitetaan lehdissä, olen miettinyt, mistä lopulta kirjoitetaan. Kirjoittaako toimittaja omista huolistaan muiden kautta ja millainen kuva ahdistuksesta lehtiä lukemalla tulee, koska ahdistus kuulostaa kansantaudilta ja mielensairauksien lista sen kuin kasvaa. Millainen ihmiskuva syntyy tästä puheesta, jota ahdistuksen avulla käymme, etenkin kun ahdistuksen aiheet vaihtuvat uutisotsikoiden mukaan, kuten mistä panikoida seuraavaksi? Syntyykö meille empaattisempi yhteiskunta, kun nyt puhumme ahdistuksesta julkisesti ja onko ahdistus sairaus vai jotakin minkä kanssa kaikki elävät? Onko sellaisilla ihmisillä ahdistusta, jotka eivät avaudu tunteistaan jokaiselle? Kyllä, se vaan ei joko kuulu muille tai kokija ei usko avautumisen helpottavan tilannetta. Tiedostammeko paremmin ongelmakohtia todella vai synnytämmekö tyhjästä uusia? Kuten itse luulen, luomme luuppia, jossa lillua yhdessä, saamatta sen suuremmin mitään aikaan, edes yhteisymmärrystä asiasta, koska lopulta se, mitä tapahtuu, on hyvin itsekeskeistä katso-minua uhriutumista ja kaiken yksinkertaisimmankin ongelmallistamista todella monimutkaiseksi itsekeksityksi sotkuksi, joka siunataan tieteellä, sotku, jota jossain vaiheessa joudumme todella ratkomaan. Katsotaan, kuka pyytää anteeksi ja kuka hajoaa murusiksi yhä uudelleen ja uudelleen, ja sehän on se, josta draama syntyy, siis reality ja ohjelma. Jostakin syystä, hyvin perusasiat ovat hukassa eikä kiusaamista saada kitkettyä, vai onko se ihmisen perimmäinen luonto?

Mikä sun ihmiskuva on? Ihminen on siis muutakin kuin kävelevä lihakasa, joka täyttää vain omia välittömiä tarpeitaan? 2019

Kiihko on termi, jota on totuttu käyttämään vihastuneesta tunteesta, jossa käytetään sanoja ja kehoa painottamaan voimakasta tunnetta ja omaa kantaa. Kiihko on uhkaava ja kiihkoilija on uhka vaarantaen tasapainon ja mielen rauhan. Sellaiselta suljemme korvamme ja sellaisen kanssa emme halua olla missään tekemisissä, ellei asioissa todella ole jotakin pielessä, ja kiihkoilija onkin oikeassa, ha. Kiihkossa voidaan käyttää arveluttavaa toisen puolen vastaisuutta ja mustamaalaamista lyömäaseena tarkoituksella satuttaaksemme. Näin arvelen usein olevan puhuttaessa todellisesta kiihkosta, joka ei ole kovin harvinaista, väkivaltaisuutta, aggressiota, sytyttämistä runsaalla ja vahvalla puheella vahvoin sanoin ja visioin. Tiedon vääristely ja pahat puheet kuuluuvat todelliseen kiihkoiluun. Aggressio ja väkivalta eivät ole ainoastaan fyysisiä tapahtumia ja satuttaminen voi olla hyvinkin harmittoman oloista. Tämä kuulostaa sosiaaliselta medialta, juorupalstoilta ja politiikalta. Kiihko on puolelleen käännyttämistä jossa uskossaan vahvat ja tiedoissaan heikot kohtaavat, mutta se voi parhaimmassa tapauksessa saada aikaan palavaa keskustelua. Kuvaillakseni kiihkottomuuden olemuksen, joka islamin ja kristinuskon vastakkainasettelun aikoina painottuu erikoisesti eli on jatkunut melko kauan ja joka, kiihkottomuuden, sovittelevuuden ja tyyneyden ihanne, mielestäni Suomessa saa jännittävät mittasuhteet, on tehtävänä hankala ja kiihkoinen. Suomalainen auktoriteetteihin luottaminen ja toisaalta uskonpuute vaikuttamismahdollisuuksiin ovat mielestäni luoneet kuplan, joka hiljentää vastaanväittäjät ja venkoilijat. Kun ihmisistä ja tiedottamisesta on kyse, jotakin vääristyy aina, joten on oltava tarkka kuinka asioita lähestyy ja kuinka ne toteuttaa. Kenties olemme tulleet liian varovaisiksi ja pelkäämme toteuttaa ideoita, jotka voisivat älähdyttää ja poiketa totutusta kaavasta, jossa poikkeamia ei sallita. Vääristynyttä kuvaa emme voi välttää tarkoituksella kiillotetussa maailmassa, joka pyrkii kohti täydellistymistä ja harmoniaa ja jossa kiihko ja epäjärjestys ovat silti enemmänkin valtavirtaa ja määräävä asenne, jossa median on oltava näennäisesti kiihkoton ja puolueettomuus eli asioiden tarkastelu monilta eri puolilta ilman omaa kantaa, voi olla liikaa pyydetty. Eli on toisinaan vaikea sanoa, mikä todella on vääränlaista kiihkoa, sellaista jota on vastustettava ja paheksuttava kun pääasiassa vaikuttaa, että kapitalistisen maailmankuvan vastustaminen esimerkiksi boikotoimalla on kiihkoa, kun kapitalisti itse ei ole kiihkoinen laisinkaan vaan harmiton ja hyvä liikkeenharjoittaja.

Kun tarkastelemme asenneilmastoamme laajemmin, tai ehkä oikeastaan olemattomuuden olemusta kun on oltava kuin ei olisikaan, koska kiihkoa ei saa olla jos haluaa tulla vakavasti otetuksi. Asiat ovat niin ja onhan toki niinkin sovittelevasti ettei synny äläkkää. Luterilaisessa älkäähän nyt kyllä se siitä ilmastossa on hyvä häslätä miljoonien ja miljadrien kanssa kun ei siitä kovin suurta meteliä kukaan jolla on asema nosta vaarantamatta omaa positiotaan. Älisijät ja vastustajat ovat niitä hankalia joilla on väärä asenne kun halutaan todella tahkota rahaa. Asennettamme kansalaistottelemattomuuteen, toisinajatteluun, erilaisuuteen ja yleensä mihinkään poikkeavaan on syytä kritisoida ja painottaa vaikutusmahdollisuuksiemme kapenemisen mahdollisuutta joka on todellinen uhka. Olemme omaksuneet niin totaalisen kiihkottomuuden metodin että kaikki poikkipuolinen ja hiukankaan kovaääninen on kiihkoilua. Perussuomalaisten provokaatioihin suhtautuminen on hyvä esimerkki ja etenkin kun osa heidän ajatuksistaan on osoittautunut paikkansa pitäviksi kuten huoli ghettoutumisesta, mielipiteet pakolaisvirrasta ja pakolaisten vastaanottamisesta eli pakolaisia ja hädänalaisia autetaan parhaiten siellä missä hätä on ei massavaelluksella maihin joissa rasismi, työttömyys ja sopeutuminen ovat oikea ongelma.

Kiihkottomuus on tullut tarkoittamaan Suomessa asennetta jossa kaikki on hyvin. Jossa voidaan toki sanavapauden nimissä sanoa oma mielipide mutta pääasiassa sillä ei ole hevonvitun väliä, koska kuka vittu sä oikeasti edes olet. Kiihkottomuus on pidättyväisyyttä, kykyä olla hiljaa ja mieluiten aina, pukeutua sopivalla tavalla ja nauraa oikeissa kohdissa. Kaikenlainen muu käytös on omituista ja sitä on kartettava ettei leimautuisi. Kiihkoton yhteiskunta jakaa leimoja kiihkottomuudessaan, siinäpä vasta kunnon kiihkoa. Jännittävä ristiriita on juuri tässä pidättyväisyyden ja ryhmäkurin pakossa. Kun ihminen kiihkoaa eli näyttää tunteiden koko skaalan ollessaan kimpaantunut asioiden laidasta, kimpaantuneisuus jota ei saa etenkään julkisesti näyttää, koska se on mielenvikaista, sivistymätöntä ja johtaa ongelmatilanteisiin kertoen että ihmisellä itsellään on ongelma koska hän noin reagoi. Kiihkoilija on ongelma kiihkottomuutta ihannoivalle yhteiskunnalle joka haluaa olla rauhallinen ja pysyä rauhallisena, haluamatta minkäänlaisia sekaannuksia vaikka miljardiluokan ongelmia rakennetaan tuosta noin vain koska halpa sähkö.

Kiihko yhdistetään terrorismiin, radikalismiin, epäselvyyteen, epäilyttävyyteen, epäammattimaisuuteen, epäherrasmiesmäisyyteen ja epänaismaisuuteen, vaikka naismainen on negatiivinen termi on epänaismainen vielä negatiivisempi. Kuka nainen haluaa olla epänaismainen?